Keisarillisen pylväskäytävän holvikaarten alla Konstantinopolissa
oli joka päivä suuret uutismarkkinat. Joutilaan ja töllistelevän
kansanjoukon keskellä näkyi miehiä, jotka ylpeillen nimittivät
itseään filosofeiksi ja keskustelivat tämän kaupunginosan monissa
kirjakaupoissa kaikista mahdollisista aiheista, jumaluusopista,
lääketieteestä, politiikasta ja uskonnosta, ja kertoivat
seikkaperäisesti kaikki mahdolliset kaupungissa ja hovissa sattuneet
pikku tapaukset. Ylhäiseleisinä, sujuvaan ja lennokkaaseen puhetaitoon
ja syvämietteisiin keskustelunaiheisiin perehtyneinä sekä kykenevinä
selittämään kaikki mahdolliset ja mahdottomat asiat he tekivät
voimakkaan vaikutuksen rahvaaseen, joka kuunteli heitä ihastuneena.
Ja vaikka he olivatkin ylipäänsä köyhiä, oppimattomia raukkoja, jotka
olivat saaneet mielikuvituksensa ja kaunopuheisuutensa viinin voimalla,
ihaili kansa heitä suunnattomasti. Hienosti sivistyneet pitivät heitä
moraaliltaan hyvin epäilyttävinä ilveilijöinä, joiden pyrkimyksenä
oli luikerrella rikkaitten suosioon, ja samalla kuin he ilkkuivat
heidän kielivirheitään ja nenäkkäisyyttään, he kohtelivat heitä usein
yht’aikaa sekä loukkaavasti että karkean tuttavallisesti. Mutta
suuri joukko kuunteli kärkkäästi heidän sisällyksetöntä puhettaan,
ällistyksissään niistä loistavista suhteista, joilla he kerskuivat,
ja uskoen sokeasti niitä juttuja, joita he laskettelivat, ja uutisia,
joita he kertoivat ulkomaanmatkoiltaan. Kun Uranios, lääkäri ja
filosofi, joka oli suunnattoman ylpeä kaikesta siitä suopeudesta, jota
Kosroes[5] oli hänelle osoittanut, veti huolettomasti taskustaan tuolta
suurelta kuninkaalta saamansa kirjeet tai kun hän tyytyväisin mielin
kertoi, mistä kaikesta oli tuttavallisesti keskustellut ruhtinaan
kanssa Ktesifonissa, oli kansanjoukko vakuutettu siitä, että tällainen
mies oli varmastikin hyvin perillä politiikan salaisuuksista; ja mitä
hämmästyttävämpiä juttuja hän kertoi, sitä lujemmin uskoivat niitä
hänen herkkäuskoiset ja pintapuoliset kuulijansa.
Samoin kuin kaikki pääkaupungit oli Konstantinopolikin maaseudulta joka
vuosi tulvivien laiskurien, vetelehtijäin, varkaitten ja kerjäläisten
luonnollisena turvapaikkana. Tässä joutilaassa, levottomassa ja
napisevassa joukossa oli oikea maaperä kaikenlaisille juoruille,
ja joka ainoa juttu, jos se vain oli huvittava, merkillinen ja
ihmeellinen, uskottiin kirjaimellisesti, ja sitten sitä kerrottiin
edelleen suusta suuhun. Kun Tralleen kaupungista Lyydiasta kotoisin
oleva Antemios, suuri arkkitehti, keksi jonkin uuden kujeen naapurinsa
asianajaja Zenonin kustannuksella, kerrottiin sitä heti kaikkialla
kaupungissa, jossa se herätti yleistä riemua. Koko Bysantti tiesi,
että tehdäkseen naapurilleen kepposen tuo kuuluisa oppinut oli
kerran sijoittanut kellariin täysinäisiä vesiastioita, jotka oli
kupariputkilla yhdistetty Zenonin talon alla olevaan parsikertaan.
Sitten hän oli sytyttänyt tulen astioitten alle ja saanut täten
muodostuneen höyryn avulla aikaan jonkinlaisen maanjäristyksen
naapurinsa asunnossa. Koko Bysantti nauroi ajatellessaan asianajajan
kauhistunutta ulkomuotoa, kun hän syöksyi ulos kysyen kaikilta
ohikulkijoilta, oliko mullistus saanut aikaan mitään muita
vahinkoja. Yhtä hauskaa oli kaupunkilaisilla toisella kerralla,
kun Antemios kuvastimien avulla, jotka heijastivat auringonsäteet,
sekä käyttämällä avukseen eräitä muita esineitä, jotka kolisivat
kovasti yhteensattuessaan, oli kunnioittanut naapuriaan oikealla
teatteriukkosella muutamana päivänä, jolloin hänellä oli vieraita.
Niinikään herätti suurta hilpeyttä Zenonin toimenpide, kun tämä meni
keisarille valittamaan selittäen, ettei hän, tavallinen kuolevainen,
voinut samalla taistella Zeuksen ukkosta ja salamaa sekä Poseidonin
maanjäristyksiä vastaan.
Yhtä elävää mielenkiintoa herättivät yleisesti taikauskoisissa
ihmisissä kaikki ne tapaukset, jotka tuntuivat ennustavan tulevia
asioita. Konstantinopoli, tuo todellinen museo, jonne Konstantinus
oli kerännyt pakanallisten pyhäkköjen mestariteokset, oli ihan
täynnä muistopatsaita, ja jokaiseen niistä rahvas liitti ihmeellisiä
tarinoita tai merkillisiä voimia. Jok’ainoa ihminen esimerkiksi tiesi,
että jos sirkuksen lähellä oleva suuri pronssihärkä alkoi mylviä,
uhkasi kaupunkia suuri onnettomuus, sekä että eräässä hippodromin
kuvapatsaassa oleva kirjoitus ennusti peloittavia kohtaloniskuja.
Tiedettiin vielä sekin, että joukko Forumin pylväisiin sovitettuja
kuvia sisälsi tulevaisuuden salaisuuksia, sekä että Apollonius
Tyanalainen, kuuluisa tähtientutkija, oli niistä lukenut tulevien
keisarien nimet. Pääkaupungissa oli tähdistäennustajia hyvin paljon, ja
heiltä kysyttiin ahkerasti neuvoa. Mutta Justinianus, joka ei voinut
sietää heitä, koska he hänen mielestään kiihoittivat jo ennestäänkin
hermostuneita ihmisiä, antoi poliisinsa ankarasti ahdistaa heitä.
Mutta ennen kaikkea panivat ihmeet kansan mielikuvituksen ja kielet
liikkeelle. Konstantinopolin kirkossa oli vallalla vanha tapa, että
koululapsille jaettiin pyhästä ehtoollisesta jäljelle jäänyt leipä.
Eräänä päivänä sattui muuan pieni juutalaispoika olemaan niitten lasten
joukossa, jotka oli kutsuttu saapuville tuollaiseen leivänjakoon.
Kun kiihkeäverinen isä, joka oli lasinpuhaltaja, sai tietää lapsensa
syöneen sellaista leipää, joka oli Kristuksen ruumiin vertauskuva,
heitti hän raivoissaan pienokaisen kuumennettuun uuniin, jossa
lasiseosta hehkutettiin. Kolme päivää etsi äiti, joka ei tietänyt,
mihin poika oli joutunut, epätoivoissaan lasta kaikkialta kaupungista.
Silloin hän kuuli äkkiä pojan huutavan uunista, ja luukun avatessaan
hän löysi lapsen elävänä ja ilman pienintäkään palohaavaa. Poika
kertoi, että kaunis purppuravaatteisiin puettu nainen oli antanut
hänelle ruokaa ja juomaa ja huolellisesti sammuttanut hänen ympärillään
kiemurrelleet liekit. Ja kansa, joka riemuitsi tästä ihmeellisestä
sallimuksesta, lisäsi, että äiti ja lapsi kastettiin tämän jälkeen
kristinuskoon sekä että paha isä ristiinnaulittiin keisarin käskystä
Sykaen esikaupungissa.
Yhtä paljon kiinnitti mieltä kaikki, mikä koski hovia ja hallitusparia
henkilökohtaisesti. Heidän salaperäisestä elämästään, josta niin vähän
kuulsi suurten juhlamenojen upean loiston lävitse, tiedettiin ylipäänsä
peräti vähän, mutta sitä enemmän sitten kuviteltiin. Keisarista oli
liikkeellä joukko tarinoita, joitten mukaan hän milloin seurusteli
enkelien, milloin pahojen henkien kanssa. Koska Justinianus tuli
toimeen hyvin vähällä unella ja oli väsymätön ja täynnä toimintatarmoa,
meni hän tavallisesti myöhään levolle ja nousi päivän koittaessa.
Tapahtuipa sellaistakin, että hän lähti keskellä yötä vuoteeltaan
ryhtyäkseen työhön. Näitten öisten kävelyitten ympärille kutoi
kansan mielikuvitus kokonaisen romaanin. Sanottiin, että kun keisari
öisin harhaili palatsissa, olikin näkyvissä vain päätön ruumis,
joka herkeämättä vaelteli autioitten salien lävitse, sekä että pään
nähtiin äkkiä tulevan ilman halki — kukaan ei tietänyt mistä — ja
asettuvan paikalleen ruumiiseen, jonka se oli niin omituisella tavalla
jättänyt. Tämän lisäksi kerrottiin, että keisarin rinnalla seisovat
hovimiehet näkivät toisinaan hänen kasvojensa yht’äkkiä muuttuvan,
hänen kulmakarvojensa ja silmiensä häviävän ja kaikkien inhimillisten
piirteitten katoavan hänen kasvoiltaan. Olen jo kertonut tarinan munkki
Zooraksesta, joka rukouksillaan muka paransi juuri tuollaisen hirveän
kohtauksen. Kerrotaan, että pyhä Sabas, kuuluisa palestiinalainen
erakko, joka oli eräänä päivänä opastettu Justinianuksen
vastaanottohuoneeseen, oli paennut kuin mieletön nähdessään syvään
horrokseen vaipuneet eunukit. Heidän keskellään hän oli kertonut
nähneensä itse paholaisen istuvan keisarillisella valtaistuimella.
Tällaisten juttujen lisävahvistukseksi toisteltiin jäävittömien
todistajien lausuntoja, kuten esimerkiksi palatsin palvelijoiden
sanoja, he kun olivat täysin tervejärkisiä ihmisiä eivätkä olleet vielä
ennättäneet toipua näyn aiheuttamasta järkytyksestä. Väitettiinpä,
että keisarin oma äitikin oli kertonut seurustelleensa yliluonnollisen
olennon kanssa, jonka läsnäolon hän oli tuntenut ja joka oli lopulta
kadonnut unessa, sekä että Justinianus oli ollut tämän seikkailun
hedelmä.
Keisarin suunnattoman menotilin selittäminen ei myöskään tuottanut
erikoista päänvaivaa. Eräänä päivänä, kertoo tarina, kävi keisari
rakenteilla olevassa Sofiankirkossa ja oli hyvin murheissaan siitä,
ettei ollut rahaa aloitetun rakennustyön jatkamiseen. Seisoessaan
rakennustelineillä hän tarkasteli kaihomielin suurta työtään, joka
oli tuomittu jäämään keskeneräiseksi. Silloin hän näki erään palatsin
eunukin lähestyvän.
»Miksi, oi hallitsija, olet huolissasi rahojen vuoksi?» tämä kysyi
keisarilta. »Jätä huomenna muutamia suurmiehiäsi minun käytettäväkseni,
niin toimitan sinulle niin paljon rahaa kuin vain haluat».
Kun keisari seuraavana päivänä taas tarkasteli rakennustyötä, sama mies
tuli uudelleen hänen luokseen.
»Jätä tänään muutamia luotettavia miehiäsi minun käytettäväkseni», hän
sanoi, »ja salli meidän lähteä».
Hämmästyneenä tästä itsepintaisuudesta Justinianus määräsi
hänen käytettäväkseen rahastonhoitaja Strategioksen, joka oli
kaupunginprefekti, sekä lukuisan seurueen ja yksikolmatta voimakasta
muulia. Eunukki vei heidät mukanaan kaupungin ulkopuolelle, ja äkkiä
ilmestyi heidän näkyviinsä upea palatsi, joka selvästikään ei ollut
ihmiskäsien rakentama. Opastaja kehoitti seuralaisiaan nousemaan ylös
palatsin portaita ja vei heidät saliin, joka oli täynnä kultaharkkoja.
Siellä tuo salaperäinen mies otti lapion käteensä ja latoi joka
muulin selkään neljäsataa kultakimpaletta, joista jokainen vastasi
neljääsataaviittäkymmentätuhatta markkaa. Kun hän oli tällä tavoin
latonut noin yhdeksän miljoonan markan arvoisen aarteen muulien
selkään, lähetti hän seuralaisensa keisarin luokse, sanoen jäävänsä
itse sulkemaan ovea. Suuren kultamäärän nähdessään Justinianus käski
kertomaan itselleen tarkoin seikkailun vaiheet, ja kun ei eunukkia
kuulunut tulevaksi, lähetti hän noutamaan häntä. Mutta se paikka, jossa
tuo aarrepalatsi oli äsken kohonnut, oli nyt tyhjä ja mies kadoksissa.
Keisari oli nyt vakuutettu siitä, että tässä oli tapahtunut ihme, ja
antoi siitä Jumalalle kunnian.
Siitä tavasta, jolla Justinianus täytti keisarillisen aarrekammion,
olivat uutisnälkäiset ihmiset myöskin hyvin selvillä, mutta siitä
ei kernaasti puhuttu ääneen. Sanottiin keisarin valmistavan vääriä
testamentteja päästäkseen käsiksi suuriin perintöihin, ja hänen
väitettiin keinottelevan viljalla, silkillä, kansan elintarpeilla
ja huvituksilla. Kerrotuinpa sellaistakin, ettei hän rikkauksia
hankkiakseen kavahtanut väärää tuomiota eikä murhaakaan. Samalla tavoin
paneteltiin Teodoraa, hänen omaisiaan ja entisiä elämäntapojaan.
Tiedettiin, että hän oli rikas ja että hän rakasti rahaa — kerrottiin
hänen pelaavan salaa yhdessä keisarin kanssa ryöstääkseen pelissä
puti puhtaaksi ne lähimmät ystävänsä, joille olivat aikaisemmin
lahjoitelleet omaisuuksia, tai vetoamalla kauppatoimia säännöstelevän
lain rikkomuksiin takavarikoivan omaksi hyväkseen kaikenlaisia
kalleuksia, kauniita kankaita, kallisarvoisia koristuksia ynnä muuta,
mikä oli herättänyt hänen kateuttaan. Tiedettiin, että hän oli
pitkävihainen, kostonhimoinen ja julma ja kykeni mihin tahansa, kun oli
syöstävä vastustaja onnettomuuteen tai turvattava omaa valta-asemaa,
ja hänestä keksittiin mitä kamalimpia juttuja. Sanottiin hänen, jos
joku onnettomuudekseen oli vastenmielinen hänelle, noudattavan vihatun
henkilön salaa palatsiin, mistä onneton kahlehdittuna ja pää peitettynä
vietiin tarkan valvonnan alaisena laivaan ja sitten jonnekin kaukaiseen
maahan, jossa julmat vanginvartijat panivat nopeasti täytäntöön
keisarinnan koston.
Siitä, mitä tapahtui palatsin läpipääsemättömien muurien sisäpuolella,
oli pääkaupungin juorunhaluisilla asukkailla paljon kertomista.
Siellä oli, väitettiin, valtavia maanalaisia vankiluolia, hiljaisia
ja kauheita vankiloita, joissa Teodora piti uhrejaan teljettyinä,
ruoskitutti ja antoi kiduttaa heitä. Ainaisessa pimeässä ja niin
kovasti kahlehdittuina, että tuskin saattoivat kumartua, onnettomat
saivat viettää kuukausia ja vuosia, ja heille heitettiin kehno
ravinto kuin eläimille. Jos he sattumalta pääsivät pakoon tästä
helvetistä, olivat he mielipuolia, sokeita tai tyyten murtuneita
kauhean vankeuden jälkeen. Ne, jotka pääsivät elävinä tästä hirveästä
manalasta, tästä pimeästä labyrintistä, jonka portilla sai heittää
kaiken toivon, saivat tosiaankin pitää itseään onnellisina. Monet
katosivat jäljettömiin. Kerrottiin, että eräänä päivänä se poika,
jonka Teodora oli nuoruudessaan synnyttänyt, oli tullut palatsiin.
Isä oli kuolinvuoteellaan ilmaissut pojalle hänen syntyperänsä, ja
lapsi oli lähtenyt Konstantinopoliin tapaamaan äitiään. Keisarinna,
joka tuli hyvin levottomaksi ja pelkäsi Justinianuksen suuttuvan,
jos saisi kuulla puhuttavan tästä puolisonsa myrskyisen nuoruuden
seikkailusta, otti pojan vastaan ja jätti hänet sille palvelijalleen,
joka aina suoritti hallitsijattarensa salaiset tehtävät. Sen jälkeen ei
lapsiraukkaa enää koskaan nähty.
Tietenkin on näihin juttuihin suhtauduttava hyvin varovaisesti.
Prokopios itsekin, joka on kertonut kaikki nämä juorut, sanoo eräässä
kohdassa, että Teodora oli hyvin salakähmäinen ihminen, ja ettei kukaan
voinut päästä hänen jäljilleen, vaikka olisi ollut kuinka ovela, jos
hän vain itse tahtoi salata jonkin tekonsa. On näin ollen vaikea
käsittää, kuinka kirjailija itse on voinut saada selvän kaikista näistä
rumista muistoista ja luonteeltaan täysin salaisista tarinoista,
joissa kerrottiin öisistä murhista, maanalaisista vankiloista ja
salaisista, peloittavista kidutuksista. Sitäpaitsi on lisättävä, että
hänen omien sanojensa mukaan ei ollut kovinkaan vaikeaa päästä pakoon
näistä vankiluolista, sekä että toiselta puolen muutamat keisarinnan
kuuluisimmat uhrit selvisivät jokseenkin hyvin ja kokemastaan
epäsuosiosta huolimatta onnistuivat luomaan itselleen aika hyvän uran.
Tietenkin saattoi tässä piilokäytävien ja salaisuuksien täyttämässä
palatsissa tapahtua kerrassaan merkillisiä asioita, ja patriarkka
Antimuksen kohtalo, josta on jo kerrottu, osoittaa, mitä kaikkea voi
kätkeytyä palatsin varjoon. Ja kun Teodora vihasi jotakuta, oli hän
varmasti tarpeeksi nainen ollakseen kavahtamatta väärän epäsuosion
tai kenties murhankin käyttämistä rankaisuna. Hänen kostonhimonsa oli
uskomattoman leppymätön, ja koko ikänsä hän muisti ne loukkaukset,
joilla vihreät olivat synkentäneet hänen nuoruutensa. Turvatakseen
valtansa hän raivasi pois kaikki esteet, jotka ilmestyivät hänen
tielleen, ja teki lopun kaikista pyyteistä, jotka uhkasivat hänen
asemaansa. Vastustajan nujertamisessa olivat hänen mielestään kaikki
keinot luvallisia, petos ja väkivalta, valhe ja lahjukset. Viekkaana
ja kovana, jopa julmanakin, kun oma etu oli kysymyksessä, hän ei
tuntenut suurta tunnonvaivaa valitessaan keinoja ja välikappaleita
suunnitelmiensa toteuttamiseksi. Mutta Prokopioksenkin sanojen mukaan
tämä leppymätön ja intohimoinen nainen kykeni tuntemaan sääliä
vihollisiaan kohtaan, ja tosiasia on, että hänen vaarallisimmat
vastustajansa sovittivat häväistyksensä ja salahankkeensa pelkällä
maanpaolla. Yhtä varmaa on, että tämä kostonhimoinen ruhtinatar
saattoi suoda koko myötätuntonsa sellaisille ihmisille, joita hän oli
aluksi vihannut, sekä että hän voi pysyä uskollisena ja ystävällisenä
niille, jotka pitivät hänestä ja palvelivat häntä hyvin, joskin hän
kostamaan ryhtyessään saattoi olla mielivaltainen ja kova. Ja varmasti
tehdään hänelle aiheettomasti väärin, jos pannaan hänen poikansa
katoaminen hänen syykseen. Teodoran tytär, jonka olisi pitänyt
herättää yhtä epämiellyttäviä muistoja Justinianuksessa, ei tuottanut
äidilleen pienintäkään huolta, eikä Teodora säästänyt mitään vaivaa
järjestellessään avoimesti ja peittelemättä mahdollisimman edulliseksi
tyttärenpoikansa Anastasiuksen tulevaisuutta.
Konstantinopolin juorukellot eivät välittäneet paljoakaan kaikesta
tästä. Oli aivan liian helppoa koettaa selittää luonnollisella tavalla
Teodoran rajatonta vaikutusvaltaa Justinianukseen. Ei otettu huomioon
sitä seikkaa, että hän oli kaunis ja harvinaisen älykäs — ei, jos hän
tosiaankin ohjasi keisaria oman mielensä mukaan, oli jutussa varmasti
mukana lemmon juonia. Ei ollut apua siitäkään huomautuksesta, että
Justinianus oli hyvin helposti johdettava luonne, että hänen tahtonsa
oli epävakaisempi kuin pöly, jota tuuli lennättää — mieluummin
sittenkin uskottiin, että keisarinna oli taikakeinoin turvannut
valtansa; ja sen vakuudeksi, että hän todellakin oli paholaisen
välikappale, kerrottiin, että pahat henget olivat hänen nuoruudessaan
kilpailleet hänen suosiostaan ja ajaneet rakastajat pois hänen
huoneestaan.
Kaikkea tällaista kerrottiin tietysti äärimmäisen varovasti.
Keisarinnalla, niin väitettiin, oli erikoisia vakoilijoita, eikä ollut
viisasta joutua hänen vihansa kohteeksi. Luultavaa kuitenkin on, että
jos keisarinna olisi valtaistuimelle nousemisensa jälkeen jatkanut
entistä kevytmielistä elämäänsä, hänen lemmenseikkailunsa olisivat
antaneet juorukelloille tarpeeksi puheenaihetta pääkaupungissa, joka ei
liikoja kunnioittanut hallitsijoitaan. Konstantinopolissa oli naisten,
varsinkin ylhäisessä asemassa olevien, siveys mieluinen juorujen
ja panettelun aihe. Todistukseksi tästä esitettäköön seuraava aika
lystikäs juttu.
Zeugman kaupunginosassa Kultaisen Sarven rannalla oli erään pylvään
päähän pystytetty kuuluisa Venuksen kuvapatsas. Se suojeli erästä
pääkaupungin tunnetuinta siveettömyydenpesää, mutta sitäpaitsi oli
sillä hämmästyttävä ja kerrassaan merkillinen ominaisuus. Jos aviomies
epäili vaimonsa siveyttä, virkkoi hän hänelle:
»Mennäänpä Venuksen patsaalle; jos sinä olet viaton, käy se siellä
ilmi».
Ja tosiaankin saattoivat vain kunnialliset naiset esteettä kulkea
jumalattaren kuvan ohitse. Muut huomasivat siinä silmänräpäyksessä,
jolloin lähestyivät sitä, äkkiä olevansa alasti — kukaan ei ymmärtänyt,
mikä taikavoima sen sai aikaan.
Eräs Teodoran sisarentytär sattui kerran joutumaan tämän seikan vuoksi
peräti epämiellyttävään seikkailuun. Hän matkusti ratsain tämän
kaupunginosan kautta, kun äkillinen sadekuuro pakotti hänet poikkeamaan
toiselle tielle. Kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota hän
ohjasi hevosensa kuvapatsaan luokse, ja silloin olikin hän äkkiä
kaikkien nähden ilki alasti. Perinpohjin nöyryytettynä ja vielä enemmän
vihoissaan hän revitytti tuon petollisen patsaan, mutta Bysantin
juoruakoilla oli tämän tapauksen vuoksi äärettömän hauskaa.
Kun siis häväistysjuttujen kertojat eivät ole syyttäneet Teodoraa
mistään lemmenseikkailusta hänen avioliittonsa jälkeen, ja kun hänen
yksityiselämänsä mallikelpoisuutta ei ole koskaan epäilty, johtuu se
ilmeisesti siitä, että keisarinna käyttäytyi moitteettomasti. Ja kun
viime aikoina on paljon keskusteltu tästä asiasta, niin koettakaamme
vielä kerran harkita, mitä on syytä otaksua Teodoran siveydestä.
4