Harvoin lienee kukaan syntyperäinen hallitsijatar osannut antaa enemmän
kuin Teodora arvoa niille monille ilon aiheille, rikkauden nautinnoille
ja pienille ylpeyden tyydytyksille, joita korkeimman vallan käyttö
voi suoda. Hän oli aina rakastanut loistoa ja ulkonaista komeutta, ja
Pyhässä palatsissa hän vietti mitä hienostuneinta ja loisteliainta
elämää. Hän hankki itselleen upeasti kalustettuja huoneita, loistavia
pukuja ja häikäiseviä koristuksia. Varsinkin henkilökohtaiseen
kauneuteensa hän kohdisti keskeytymätöntä ja tarkkaa huolenpitoa.
Jotta hänen kasvonsa näyttäisivät levänneiltä ja virkeiltä, hän piti
päivälläkin tiheään pieniä lepohetkiä, ja säilyttääkseen ihonsa
raikkaana hän kylpi usein lepäillen sen jälkeen pitkät ajat. Se oli
luonnollista keimailua ja miellyttämishalua, joka on aina vireillä
hänen tapaisessaan naisessa. Sitä paitsi se oli valtioviisasta
varovaisuutta. Teodora tiesi liiankin hyvin, että hänen kauneutensa oli
varmin hänen vaikutusvaltansa takuu.
Hänen ruokapöytänsä oli samoin aina katettu mitä hienoimmin. Samaan
aikaan, jolloin Justinianus harrasti erikoisen yksinkertaista
elintapaa, ei juonut koskaan viiniä, söi vähän ja tyytyi tavallisesti
pieneen vihannesannokseen, lähtipä toisinaan pöydästä koskematta
ollenkaan esillä olevaan ruokaan sekä antoi joskus kulua monta päivää
ja yötä maistamatta mitään ravintoa, vaati Teodora joka ateriakseen
mitä herkullisimpia ruokia ja vaihtelevimpia juomia. Hän oli erittäin
tarkka valtansa ulkonaisista merkeistä. Hän vaati itselleen hovia,
seuranaisia, vahteja ja saattueita. Todellisen nousukkaan tavoin hän
noudatti tarkoin monimutkaisia hovisääntöjä, vieläpä lisäsikin niitä.
Keisarin puheille pääsivät kaikki; hän ei kieltänyt ketään saapumasta
vastaanotoilleen eikä suuttunut pikku erehdyksistä, jos joku sattumalta
asettui väärälle paikalle tai puhutteli häntä toisin, kuin hovisäännöt
olisivat sallineet, keskustellen tuttavallisesti puheillepyrkijöitten
kanssa ja rohkaisten heitä vastaamaan. Teodora sitävastoin noudatti
äärimmäisen tarkoin hovitapojen vaatimuksia. Teatterivuosiltaan hänessä
oli säilynyt mieltymys näyttämöasentoihin, mutta ennen kaikkea hän
halusi, ylpeä kun oli, korostaa omaa arvoaan ja erikoisesti teroittaa
erotusta itsensä ja toisten välillä, ja varmaankin hän salaa nautti
nähdessään purppurakenkiensä juureen kumartuneena niin monta mahtavaa
miestä, jotka olivat ennen kohdelleet häntä varsin tuttavallisesti.
Jo monta vuosisataa aikaisemmin oli keisarin hovissa otettu
käytäntöön paljon monimutkaisemmat hovitavat kuin ensimmäisten
keisarien aikuiset olivat olleet. Justinianuksen hallitessa kehittyi
hovielämä yhä enemmän varsinkin Teodoran vaikutuksesta. Samoin kuin
myöhemmin Ludvig XIV Versailles'ssa halusi tämä hallitsijapari
nähdä palatsissaan aina saapuvilla eteviä ylimyksiä ja korkeita
virkamiehiä; ja tietystikin siellä tungeskeltiin, koska palatsi oli
kaiken keskus, jossa käsiteltiin monenlaisia suuria kysymyksiä, jossa
hovisuosiolla oli alkunsa, ja josta oli suorastaan vaarallista pysyä
loitolla. Mutta äärimmäisen jyrkät käyttäytymistavat säännöstelivät
hallitsijan ja hoviväen keskinäiset suhteet. Entisaikaan oli voitu
verraten helposti lähestyä ruhtinasta henkilökohtaisesti, mutta
nyt täytyi mukautua sekä käytöksessä että puheessa hovisääntöjen
vaatimusten mukaan. Kun senaattorit ennen saapuivat keisarin luokse,
ei patriisien tarvinnut muuta kuin oikea käsi sydämelle painettuna
ottaa syvään kumartaen vastaan tämän suudelma ylhäisen seurueen
muiden jäsenten vain notkistaessa oikean polvensa. Keisarinnalle ei
osoitettu mitään erikoista kunnioitusta. Justinianuksen, vieläpä
Teodorankin edessä täytyi korkeimpaankin arvoluokkaan kuuluvien
henkilöitten langeta maahan suu lattiaa vasten ja kädet ja jalat
ojennettuina sekä painaa suudelma keisariparin purppurajalkineihin.
Majesteettia kohdeltiin äärimmäisen kunnioittavasti; jokainen nimitti
itseään hänen nöyräksi palvelijakseen. Varsinkin Teodora oli tässä
suhteessa hyvin ankara. Läsnäolijoitten pilkkanaurun ja häväistysten
kaikuessa hän ajoi sivistymättöminä pois kaikki ne, jotka sattuivat
rikkomaan hovisääntöjen pienintäkin yksityiskohtaa vastaan. Ennenkuin
saattoi tulla hovissa esitetyksi, täytyi sitäpaitsi odottaa pitkiä
aikoja puheillepääsyä, ja Teodora erikoisen mielellään pitkitti näitä
nöyryyttäviä odotusaikoja onnellisena — niinkuin eräs aikalainen sanoo
— voidessaan muuttaa vapaan vakiomuodon alentavaksi orjuudeksi. Hänen
luonaan käytiin muuten kunniatervehdyksillä, sillä tunnettiin hänen
vaikutusvaltansa, hänen turhamaisuutensa, hänen kaikkivaltaisuutensa,
ja oltiin selvillä siitäkin, että sellainen suosio, joka oli saavutettu
ilman hänen myötävaikutustaan, toi mukanaan suuria vaaroja ja
epäsuosion. Joka aamupäivä nähtiinkin hänen odotushuoneensa täynnä
anojia, jotka odottivat siellä yhteen sullottuina kuin orjalauma.
Bysantin ylhäisimmät aatelismiehet odottivat usein monta päivää
peräkkäin puheillepääsyä kurkottautuen tuon tuostakin varpailleen,
jotta heidät nähtäisiin tai jotta edes palvelevat eunukit huomaisivat
heidät. Ja kun heidät lopulta päästettiin keisarinnan puheille,
määräsivät hovisäännöt sielläkin hyvin tarkoin heidän liikkeensä ja
sanansa. Heidän täytyi tyytyä vain vastaamaan keisarinnan kysymyksiin
uskaltamatta koskaan ensin puhutella häntä. Ja tavallisesti kohtaus oli
aivan lyhyt supistuen kaavamaiseen ja viralliseen keskusteluun.
Kaikki tällainen, joka kuohuttaa niin kovasti Prokopioksen mieltä,
ei suinkaan ole niinkään merkillistä hovielämän piirissä, ja
nämä yksityisseikat mainitaan, koska ne ennen kaikkea valaisevat
sitä sulavuutta ja taitoa, jolla Teodora mukautui uuden asemansa
vaatimuksiin. Osoittamatta pienintäkään väsymyksen merkkiä hän
otti ja vaati itselleen osuutensa kaikista vallan ulkonaisista
velvollisuuksista ja rasituksista. Hän ottaa kultavarvun vastaan
ovenvartijan kädestä ja antaa sen virkaannimittämisen merkiksi
palvelukseensa ottamilleen silentiaareille, hän istuu keisarin
rinnalla valtaistuimella konsistoriumissa ja ojentaa ylhäisönaisille
dalmatikan[4] ja pitkän valkoisen hunnun, kirjaillun vyön ja korkean
päähineen merkiksi heidän korkeasta arvostaan. Hän päästää puheilleen
lähettiläitä ja barbaarikuninkaita ja jakaa heille runsaasti lahjoja,
mitä ei ole koskaan ennen tapahtunut. Houkuttelevan viehättävänä hän
tuhlaa suosionosoituksia ja lahjoja sivistymättömille iberi- tai
hunnikuninkaille. Kaikki saivat siten omin silmin todeta, kuinka suuri
hänen mahtinsa oli ja kuinka määräävästi hän vaikutti keisarikunnan
politiikkaan.
Kaikkialla hän tahtoi nähdä saman loiston ympärillään. Kun hän lähti
Konstantinopolista viettääkseen joitakin viikkoja Pytonin kylpylässä,
joka oli Bitynian muotikylpylaitos, oli hänellä mukanaan loistava
seurue, kaksi ministeriä, joukko ylimyksiä, neljätuhatta kamariherraa,
sotilaita ja henkivartijoita, niin että näytti siltä kuin olisi
vietetty riemukulkuetta. Hänen loiston rakkautensa toi mukanaan yhä
uusia vaatimuksia. Hän oli antanut Justinianuksen lahjoittaa itselleen
suunnattomia tiluksia Kappadokiassa, Pontoksessa ja Paflagoniassa,
valtavia alueita, jotka vaativat erikoista hallintoa ja joitten suuret
tulot kuuluivat Teodoralle. Hän tahtoi yhä lisää. Hän rakasti rahaa
ja koetti parhaansa mukaan keksiä uusia tulolähteitä, vieläpä peräti
omavaltaisin keinoin. Hän jumaloi loistoa ja ylellisyyttä ja alkoi pian
tuntea vastenmielisyyttä pyhää palatsia kohtaan pitäen tätä asuntoa,
johon niin monet keisarit olivat olleet tyytyväisiä, liian pienenä
ja yksinkertaisena. Hänen mielikseen Justinianus rakennutti suurilla
kustannuksilla kaupungin ulkopuolelle kalliita huviloita, joissa
hovi sitten vietti osan vuodesta. Näistä oli keisarinnalle mieluisin
Hieriapalatsi. Se oli hieno loistorakennus Bosporin Aasian-puoleisella
rannalla ja rakennettu aivan meren partaalle. Se oli viileä ja monin
suihkulähtein kaunistettu. Monet tämän ajan runoilijat ylistivät
säkeissään sen ihanuutta.
»Tällä paikalla», kirjoittaa eräs heistä, »kiistelevät luonnottaret
ja vedenneidot, aallottaret ja metsänneidot vallasta. Kauneuden
jumalattaren on ratkaistava, kenen on ensimmäinen sija, mutta hän ei
tiedä, millaisen tuomion julistaisi, niin moninaisia ovat tämän paikan
edut».
Muuan toinen lausuu ihastuksensa seuraavalla tavalla:
»Dafnen pyhä lehto, veden partaalla, kuinka suuri maalaiskukoistuksesi
lieneekin, sinun on kuitenkin luovutettava minulle ensi sija. Tänne
ovat metsänneidot ja aallottaret sopineet kohtauspaikan itselleen.
He kiistelevät minusta. Mutta Neptunus on julistanut tuomionsa ja
lahjoittanut minut puoleksi kummallekin».
Tässä hurmaavassa paikassa asusti hovi tuon tuostakin. Keisari lähti
sinne syksyisin viettämään viininkorjuujuhlaa, ja vielä useammin
matkusti keisarinna sinne etsimään lepoa ja rauhaa. Mutta koska hän
tahtoi maallakin asuessaan nähdä ympärillään suuren ja kunnioittavan
hovin, olivat Hierian matkat koko keisarillisen ympäristön kauhuna.
Palvelusväki, jolla oli huonot asunnot, valitti, ettei sillä ollut
edes välttämättömimpiä tarpeita tuossa ylellisessä huvilassa. Eräs
toinen asia tuotti vielä enemmän päänvaivaa matkan yhteydessä. Jo
melkein viidenkymmenen vuoden ajan oli Bosporia häirinnyt peloittava
merihirviö, suunnaton melkein viidentoista metrin pituinen valas, joka
kaatoi laivoja ja upotti matkustajia. Turhaan koetettiin pyydystää
sitä. Kaikki keisarin käskyt olivat hukkaan menneitä, ja hoviväki
joutui aina suuren pelon valtaan, kun oli edessä matka salmen poikki
Hieriaan. Vihdoin onnistuttiin kuitenkin pyydystämään tuo valtava
peto. Ajaessaan takaa merisikoja hirviö sattui tarttumaan kiinni
Sangariosjoen suulla olevaan liejuun pääsemättä enää irti siitä.
Ranta-asukkaat, jotka olivat tämän uutisen kuullessaan kiirehtineet
paikalle, surmasivat pedon kirveillä, ja vedettyään sen kuivalle maalle
veivät sen riemusaatossa kotikyläänsä. Sillä tavoin palasi taas rauha
Bosporin vesille.
Teodora ei muuten paljoa välittänyt palvelijoittensa pelosta. Kun
hän oli tehnyt jonkin päätöksen, jonka tarkoituksena oli hänen oma
huvinsa, ei mikään maailman mahti voinut saada häntä muuttamaan
sitä. Mahdollista voi olla, vaikka se tuntuukin hyvin vähän
todennäköiseltä, että hän oli ottanut lähimpään seurapiiriinsä muutamia
nuoruudenystävättäriä, joitten maine ei ollut aivan moitteeton.
Sellaisia olivat tanssijatar Krysomallo ja näyttelijätär Indaro,
joille hänen väitettiin rakkaudesta entisiä tovereitaan kohtaan — ja
ehkäpä myös vähän uhmatakseenkin — antaneen paikan neuvonantajinaan.
Jos voi uskoa Salaisia muistelmia, saattoi tapahtua, että hän keskellä
vakavimpia asioita puhkesi sellaiseen iloisuuteen ja teki samanlaisia
vallattomia kujeita, jommoisilla hän oli ennen näyttelijättärenä
saavuttanut menestystä. Kun esimerkiksi tultiin hänen luokseen
valittamaan hänen suosikkiensa pahoja tekoja, keksi hän aina,
päästäkseen eroon kiusallisista vieraistaan, jonkin leikillisen sanan,
joka muutti kaikki naurunalaiseksi. Välttääkseen myöhemminkin kaikkia
tungettelevia onnenonkijoita hän keksi joukon hullunkurisia kujeita,
jotka järjesti näyttämölle erittäin taitavasti.
Muuan vanha ylimys, jolla oli ollut korkeita virkoja, oli velkaa
suuren rahasumman eräälle keisarinnan palvelijalle. Kun hän ei
kyennyt velkaansa maksamaan, pyrki hän Teodoran puheille toivoen
voivansa herättää hänessä sääliä. Keisarinna oli hyvällä päällä, käski
eunukkiensa järjestyä ympärilleen vastaanottoa varten ja jakoi heille
osat siinä huvinäytelmässä, jota aikoi esittää.
Ylimys opastettiin hänen eteensä, ja kun mies parka oli ensin
kyynelsilmin heittäytynyt hänen jalkoihinsa hovisääntöjen mukaan, alkoi
hän pitkässä puheessa esittää huoliaan.
»Ylimykselle on kerrassaan kauheaa olla köyhä, hallitsijatar.
Keskisäädyn miehessä sellainen onnettomuus herättää sääliä,
korkeasukuiselle miehelle taas aiheuttaa sellainen surkeus vain
herjauksia ja pilkkaa. Jos köyhä joutuu tuhon omaksi, voi hän uskoa
hätänsä saamamiehelleen, mutta ylimys, joka ei voi maksaa velkojaan,
punastuu jo ajatellessaankin sen tunnustamista, eikä hän muuten
voisikaan saada ketään vakuutetuksi siitä, että hänen säätyisensä mies
voi tulla köyhäksi, ja jos se taas onnistuu hänelle, on hänen kunniansa
ikipäiviksi mennyttä. Hallitsijatar, minulla on sekä saamamiehiä
että velallisia. Mutta arvoni vuoksi en voi toimittaa saamamiehiäni
pois tieltäni, ja velalliseni, jotka eivät ole ylimyksiä, vetäytyvät
tuhansin tekosyin eroon kaikista velvollisuuksistaan. Olen suuressa
hädässä ja rukoilen teitä auttamaan minua ja pelastamaan minut
ahdingostani».
Teodora antoi hänen puhua loppuun ja aloitti sitten lempeällä äänellä:
»Rakas ylimys», minkä jälkeen eunukit täydensivät lauseen huudahtaen
kuorossa: »Teillä on vaikea nivuskohju».
Ja joka kerta, kun onneton toisti rukouksensa, vastasivat Teodora ja
hänen hovilaisensa kuorossa samoin. Tyrmistyneenä ja nöyryytettynä mies
poistui palatsista. Ja kerrotaan, että kauan iloittiin siitä hilpeästä
ilvenäytelmästä, jonka keisarinna oli järjestänyt tungettelevan anojan
kustannuksella.
Muut samantapaiset kujeet, jotka eivät tunnu meistä kovinkaan
miellyttäviltä, eivät olleet harvinaisia Teodoran järjestämiksi. Vaikka
hän itse muisti entisyytensä, ei hän kuitenkaan ollut kovinkaan halukas
muistuttamaan sitä toisten mieleen, eikä hän koskaan sallinut kenenkään
hänen läsnäollessaan liian avomielisesti puhua siitä. Senpä vuoksi hän,
älykäs ja käytännöllinen kun oli sekä luonnostaan ylpeä, piti ankarasti
kiinni vastasaavutetusta arvostaan, ja samasta syystä hän, niinkuin
väitetään, varoi tarkoin panemasta rakkausseikkailuilla tai joutavalla
hakkailulla vaaraan sitä asemaa, jonka oli onnistunut hankkimaan. Yhtä
rohkea ja vallaton kuin tanssijatar oli muinoin ollut, yhtä hillitty,
säntillinen, näköjään häveliäs ja moitteeton oli keisarinna.
3