Länteen Sofian kirkosta, hippodromin ja meren välissä, sen kukkulan
huipulla ja rinteillä, joka viettää aina Marmarameren rantaan asti,
kohosi kuudennella vuosisadalla bysanttilaisten keisarien palatsi. Se
ei ollut niinkuin meidän uudenaikaiset kuninkaalliset linnamme vain
enemmän tai vähemmän loistelias rakennus, joka jonkin yleisen aukion
varrella levittää näkyviin muhkeaa julkisivuaan ja tasasuhteisia
ääriviivojaan. Muistuttaen ottomaanisten sulttaanien vanhaa Seraljia ja
Moskovan tsaarien Kremliä bysanttilainen keisaripalatsi sulki valtavien
ulkomuuriensa suojaan joukon eri tarkoituksia varten pystytettyjä
rakennuksia, vastaanottosaleja ja kirkkoja, kylpylöitä ja hippodromeja,
luostareita ja kasarmeja, juhlahuoneistoja ja yksityisasuntoja,
korkeita avonaisia pengermiä, joista oli laaja näköala merelle ja yli
Aasian rannikon. Se oli oikea upeitten rakennusten kokoelma, mutta
ne olivat kukin jollakin tavoin eristettyjä toisistaan, ja niitten
välillä levisi marmorilla laskettuja pihoja, pitkiä käytäviä, portaita,
vieläpä sitruunapuumetsiä ja suuria kukkapuutarhoja, jotka ulottuivat
melkein meren rantaan asti. Se oli kuin itsenäinen kaupunki keskellä
pääkaupunkia, silmää kiehtova ja salaperäinen. Se kätki vihreitten
puittensa varjoon puistomajansa ja huvihuoneensa ja oli täysin suljettu
kaikelta melulta ja ulkopuolisten uteliailta katseilta. Se oli ihana
ja luoksepääsemätön turvapaikka, jossa viihtyivät mukavuus ja komeus
ja ne loisteliaat hovitavat ja sekavat juonittelut, jotka muodostivat
Bysantin keisarin hovielämän.
Mikään ei vetänyt vertoja pyhän palatsin rikkauksille, loistolle ja
valtavalle ylellisyydelle. Augusteon torille avautuvasta raskaasta
kupariportista päästiin eteishalliin, jonka Justinianus oli
rakennuttanut uudelleen. Se oli hienostuneen rakennustaiteen ja upean
koristeellisen loiston todellinen ihmeteos. Korkean kupukaton alla,
joka kaartui pyöreän rakennuksen ylitse, sekoittivat monivärinen
marmori ja kultamosaiikki yhteen häikäisevät värisointunsa, lattialla
kiertyivät toisiinsa porfyyri, jaspis, serpentiini, onyksi ja
helmiäinen ihmeellisin mutkin muodostaen kallisarvoisen maton, joka oli
kuin purppurakukkia täyteen siroteltu vihreä nurmi. Seinillä esitettiin
mosaiikkitauluissa keisarin voittoja, sotapäälliköt toivat hallitsijan
eteen voitettuja kuninkaita ja valloitettuja kalleuksia, ja keskellä
juhlapukuisia hovimiehiä ja senaattoreja, jotka palvoivat hallitsijaa
kuin jumalaa, näkyi hovipukuinen Teodora, joka seisoi puolisonsa
rinnalla. Kauempana, vahtihuoneitten toisella puolella, oli valtava
_Consistorium_, joka ei suinkaan ollut vähemmän komean näköinen. Se
oli valtaistuinsali, jossa pidettiin hovin julkiset juhlakutsut ja
jossa keisari otti vastaan vieraitten hallitsijain lähettiläät ja
lahjat. Sinne pääsi kolmesta norsunluisesta ovesta, joita koristivat
ihmeelliset silkkiverhot, ja niitä vastassa oli toisella puolella
kolme siselöidystä kuparista valmistettua ovea. Seinät välkkyivät
jalosta metallista, lattiaa peitti upea matto. Huoneen perällä näkyi
korokkeella, jonne noustiin kolmea porfyyriporrasta myöten, kahden
voitonjumalattaren välissä, jotka seisoivat siivet levitettyinä ja
laakeriseppeleet käsissään, keisarin valtaistuin. Se oli ylen määrin
koristettu kullalla ja jalokivillä, ja sitä kattoi neljän pylvään
kannattama kultakupooli.
Tämän rakennuksen vieressä oli suuri _Triclinium_, jossa juhlapäivinä
nautittiin ateria. Sellaisissa tilaisuuksissa pantiin purppuraliinojen
peittämille pöydille se ihana pöytäkalusto, jonka Justinianus oli
teettänyt. Siihen kuului kallisarvoisia jalokivistä välkkyviä
maljakoita ja kultavateja, joitten voitokkaita taisteluita esittävien
kohokuvien joukossa näkyi myös keisarin muoto. Huoneen sisustuksen
loisteliaisuus, pukujen kauneus ja kestityksen harvinainen hienous
oli niin verratonta ja ainutlaatuista, että ne barbaarit, jotka
olivat päässeet keisarin puheille tai jotka oli kutsuttu keisarin
ruokapöytään, häikäistyivät, hämmästyivät ja luulivat — erään
senaikuisen runoilijan sanojen mukaan — joutuneensa suoraan taivaaseen
astuttuaan palatsin kynnyksen ylitse.
Eteissalin yläpuolella, yhteydessä sen kanssa monien pihojen,
käytävien ja suurten, suoraan taivaanlakea kohti nousevien portaitten
välityksellä, oli kukkulalla kaksikerroksinen Daphnepalatsi korkeine
pengermineen. Suunnattomat pohjarakennukset, joitten rauniot vielä
tänä päivänäkin herättävät ihailua, tasoittivat maan luonnollisen
kaltevuuden ja kannattivat kunnioitusta herättävää päärakennusta.
Alimmassa kerroksessa asustivat keisarin hovin lukuisat palvelijat,
ylemmissä kerroksissa oli juhlasaleja ja kuvapatsaitten kaunistamia
pitkiä käytäviä, joista oli ihana näköala yli puutarhojen, ja meren.
Vielä kauempana, vielä täydellisemmin puitten varjoon ja viileyteen
eristettyinä olivat hallitsijaparin yksityishuoneet, salaperäinen
_Gyneceum_, naisten rakennus, jossa asui naisia ja eunukkeja ja joka
oli keisarinnan yksityiselämän tyyssija. Siellä punottiin valtiollisia
ja lemmen juonia, siellä koettiin hämärän peitossa ihmeellisiä ja
harvinaisia seikkailuja, katsoipa itse keisarikin usein parhaaksi
olla tietämättä mitä siellä tapahtui. Kun kirkkoisät vuonna 536
erottivat Konstantinopolin patriarkan epäiltynä harhaoppisista
mielipiteistään, ja Justinianus uhkasi pannaan julistettua ylipappia
epäsuosiollaan, Teodora tarjosi rohkeasti suojatilleen turvapaikan
tässä palatsissa pelastaakseen hänet vainoojilta. Kaksitoista vuotta
patriarkka asui palatsissa, jossa häntä eivät tunteneet muut kuin
hänen kaksi kamaripalvelijaansa, jotka keisarinna oli määrännyt hänen
käytettävikseen. Kaikki, Justinianus muitten muassa, luulivat hänen
kuolleen tai kätkeytyneen johonkin etäiseen ja tuntemattomaan paikkaan.
Hämmästys olikin yleinen, kun keisarinnan kuollessa huomattiin, että
mies oli elänyt hurskasta elämäänsä kaikessa rauhassa ja turvassa
keisarin palatsin naisten rakennuksessa käyttäen aikansa kokonaan
lihankidutuksiin ja rukouksiin.
Aikaisemmin mainittujen rakennusten lisäksi oli pyhässä palatsissa
lukematon määrä kappeleita ja rukouskammioita, joissa hurskaat
bysanttilaiset rukoilivat oikeaoppisen kirkon tunnetuimpia pyhimyksiä.
Sitäpaitsi oli muita palatseja, joista eräänkin Justinianus oli
korjauttanut hyvin ylellisesti. Oli katettuja pylväistöjä ja käytäviä,
joitten välityksellä hallitsijan asunto oli yhteydessä toiselta
puolen Sofian kirkon, toiselta upean Kathismaparvekkeen kanssa, josta
hovi katseli hippodromin näytäntöjä. Tällä tavoin oli pyhä palatsi,
valtakunnan valtiollinen keskus, läheisessä yhteydessä bysanttilaisen
maailman kahden kiinnekohdan kanssa, nimittäin uskonnollisen elämän
keskipisteen, suurkirkon, ja sirkuksen kanssa, jonka areenalta kuului
joka päivä äänekästä hälinää ja jossa kaikkivaltias kansa ilmaisi
tahtonsa.
Kokonainen pieni kansa, enemmän kuin kymmenentuhatta henkeä, asui tässä
palatsirakennusten muodostamassa kaupungissa. Siellä asuivat keisarin
kamaripalvelijat, joille oli uskottu ruhtinaan henkilökohtainen
palvelus, ne palvelijat, joitten oli tarjoiltava pöydässä, vestitorit,
jotka toimivat vaatevarastojen hoitajina, silentiaarit, joitten oli
valvottava hiljaisuutta keisarin huoneitten ulkopuolella olevissa
käytävissä, arkkivaarit, jotka tekivät virkaylennysehdotuksia,
referentit, jotka ottivat vastaan anomuksentekijöitä, kirjurit,
jotka huolehtivat kirjevaihdosta, kokonainen kirjava maailma
virkailijoita ja eunukkeja, jotka kaikki tottelivat ylimmän
hovimenojenohjaajan käskyjä. Siellä oli keisarinnan hovikunta, jonka
valvonta kuului ylihovimestarittarelle, mutta vieläkin enemmän
keisarinnalle, joka jätti itse palvelijoilleen, kamarineidoilleen
ja eunukeilleen ne palvelusmerkit, jotka ilmaisivat kullekin hänen
oman tehtävänsä. Siellä oli keisarillisen tallin henkilökunta, jonka
oli toteltava tallimestaria, oli joukko siviilivirkamiehiä, jotka
työskentelivät keisarillisessa kansliassa korkean päällikkönsä
valvonnan alaisina. Siellä oli henkivartijoita, renkejä ja vahteja,
oppineita ja toimentavoittelijoita, loistaviin univormuihin puettuja
paraatijoukkoja, jotka kauniine pukuineen, pitkine valkeine
tunikoineen, joitten päällä kultaiset ketjut välkkyivät, Kristuksen
nimikirjaimin koristettuine kultakilpineen, punaisten töyhtöjen
koristamine kultakypäröineen, kullalla kirjailtuine keihäineen ja
pitkine kallisarvoisine miekkoineen saivat aikaan loistavan vaikutuksen
kaikissa juhlatilaisuuksissa. Siellä olivat spatariot, keisarilliset
aseenkantajat, ja ekskubitorit, kaartinsotilaat, joilla oli olallaan
peloittava kaksiteräinen kirves. Siellä olivat ovenvartijat,
keisarilliset airueet, vahtimestarit, kamarineidot, hovinaiset,
suunnaton ja kirjava ihmisjoukko, jonka ylivalvonta — mikä muuten oli
melkoisen vaikea tehtävä — kuului major domukselle, hovimestarille.
Ja kaikkien näitten lisäksi siellä oli kirkonpalvelijoita, pappeja
ja munkkeja, joista useimmat asuivat keisarin palatsissa ja joitten
sivistymätön käytös ja likaiset riekaleet olivat räikeä vastakohta
tuon ankarasti tapoja noudattavan ja korkeasti sivistyneen hovin
hienostuneen loiston rinnalla.
Koko tämän loistavapukuisen joukon jakoi juhlamenojen ohjaaja,
käyttäytymiskysymysten ylin makutuomari, monimutkaiseen
arvojärjestykseen lisätäkseen sillä lailla keisarillisten juhlien ja
juhlakulkueitten loistoa ja vaihtelevaisuutta. Joka päivä oli uusia
juhlallisuuksia. Vuoden alussa suvaitsi keisari toisinaan vanhojen
roomalaisten perintätapojen mukaisesti esiintyä konsulinarvon
kantajana. Istuen selkänojattomalla tuolilla, jollaisia ennen Rooman
korkeammat virkamiehet ja sittemmin keisarit käyttivät, sekä yllään
roomalaisten konsulien puku, hallitsija otti eräässä palatsinsa salissa
juhlallisen näköisenä vastaan alamaistensa kunnioituksen osoitukset.
Hän kuunteli senaatin onnentoivotuksia, kaunopuhujien ylistyksiä, hän
katseli hovivirkailijoiden pitkää ja äänetöntä ohimarssia, ja kaikille
hän jakoi siselöityjä hopea-astioita, norsunluisia kirjoitustauluja,
kultarahoja, joita oli koottu koreihin hänen jalkainsa juureen,
erilaisia lahjapalkkioita kunkin oman arvoasteen mukaan. Airuet
ilmoittivat tämän jälkeen, milloin varsinaiset konsulijuhlallisuudet
alkoivat. Silloin lähti juhlakulkue univormujen ja aseitten välkkyessä
monien salien lävitse Augusteoniin, kirkkoon, Kapitoliumiin, ja
triumfivaunuissa seisova keisari ajoi kansan riemuitessa ja sotilaitten
laulaessa tulipunaisella silkillä ja kallisarvoisilla matoilla
koristettuja katuja, joille oli siroteltu kukkia.
Toisinaan taas oli suuressa konsistoriumissa juhlallisia vastaanottoja,
jolloin keisari julkaisi uudet nimitykset ja virkaylennykset sekä
jakoi arvomerkit. Siellä otettiin vastaan barbaarikuninkaat, jotka
usein tulivat puolisoineen ja lapsineen osoittamaan Justinianukselle
kunnioitustaan ja joitten omituiset ja maalaukselliset puvut
kiihoittivat kovasti kansan uteliaisuutta. Sitäpaitsi saapui
ulkomaalaisia lähettiläitä, jotka toivat lahjoja ruhtinailtaan; ja
jotta saataisiin nämä barbaarit sokaistuiksi ja heidän kehittymättömiin
aivoihinsa painetuksi voimakas ja vakaava muisto Bysantin
mahdista, noudatettiin näissä tilaisuuksissa kaikkea mahdollista
hienostuneisuutta, loistoa ja monimutkaisia hovitapoja.
Portilta aina sisälle konsistoriumiin asti muodostivat
vahtipalveluksessa olevat paraatipukuiset sotilaat kunniakujan, ja
lähettiläiden kulkue vaelsi liehuvien moniväristen lippujen, välkkyvien
keihäitten ja paljastettujen miekkojen välitse vakaavan suurten
salien läpi. Vastaanottosalissa odotti heitä keisari liikkumattomana
ja juhlallisena henkivartijoiden, eunukkien ja korkeitten ylimysten
ympäröimänä istuen valtaistuimellaan kahden voitonjumalattaren välissä,
jotka pitivät laakeriseppeleitä hänen päänsä yläpuolella. Äkkiä kuuluu
toitotus; silkkiverhot vedetään syrjään, kuorot virittävät laulun
soittimien säestäminä; kolme kertaa lähettiläät heittäytyvät maahan,
kunnes hallitsija antaa heille merkin nousta. Sen jälkeen keisarille
ojennetaan lähettiläitten tuomat kallisarvoiset ja harvinaiset lahjat,
ja juhlamenojen ohjaajan säännöstelemänä alkaa keskustelu lyhyen
kaavan mukaan arkipäiväisesti, virallisesti ja kopeasti. Sitten seuraa
ateria, jolloin keisarillinen viinikellari tyhjentää aarteensa keisarin
ulkomaalaisia vieraita varten. Nämä ovat avaareja, joilla on karkeat
kasvonpiirteet ja pitkät käärmemäiset hiuspalmikot, hunneja, joilla
on pitkinä suortuvina riippuva tukka, valtavat viikset ja lanteitten
kohdalta ruumiinmukaiset housut, puolialastomia abyssinialaisia,
jotka ovat somistautuneet barbaarimaisilla koristuksilla, ruskeita
arabialaisia ja notkeita iberialaisia. Kaikille hallitsija jakaa
runsain mitoin lahjoja, kunniamerkkejä ja kauniita sanoja. Siitä hän
varsinkin iloitsee, jos voi kääntää heidät oikeaoppiseen kristinuskoon
ja siirtyä heidän kanssaan palatsin vastaanotosta kastetilaisuuteen
Sofian kirkkoon, jossa keisari itse suvaitsee olla vastakääntyneitten
kristittyjen kummina.
Pyhässä palatsissa oli siis Bysantin hallitsijain julkinen elämä
alusta loppuun asti pienintä yksityiskohtaa myöten tarkkojen sääntöjen
määräämä. Kuitenkin saattoi silloin tällöin joukko odottamattomia
ja vähemmän sääntöjen mukaisia tapauksia olla arvaamattomana ja
huomiotaherättävänä vaihteluna ankaroitten hovisääntöjen kahlehtimassa
elämässä.
Erakko Maras oli niitä egyptiläisiä munkkeja, jotka olivat niin
kiihkomielisiä ja haaveellisia, etteivät ottaneet huomioon mitään
hienotunteisuussyitä, milloin luulivat joutuneensa jumalallisen
innoituksen valtaan. Vainojen aikana oli hänen pakko lähteä
luostarikopistaan, jolloin hän suuntasi matkansa Konstantinopoliin ja
astui rohkeasti Justinianuksen ja Teodoran eteen. Jo hänen puheensa
olisi herättänyt tarpeeksi kummastusta palatsissa. Hänellä oli yllään
puku, joka oli kirjavista tilkuista, sekä samanlainen viitta.
Molemmat vaatekappaleet olivat niin likaiset ja rähjäiset, etteivät
olisi kelvanneet köyhimmälle heittiöllekään, vaikk’ei tällä olisi ollut
mitään muuta ruumiinsa verhoksi, niinkuin se historiankirjoittaja
mainitsee, joka kertoo tästä.
Maraksen puhetapa oli vieläkin huomiotaherättävämpää kuin hänen
ulkoasunsa. Hän syyti hallitsijaparia vastaan sellaisia häväistyksiä,
ettei kronikankirjoittaja kunnioituksesta tämän maailman suuria
kohtaan uskalla toistaa hänen julkeita haukkumasanojaan, jotka olivat
niin karkeita ja raakoja, etteivät tavalliset ihmiset olisi mitenkään
sietäneet niitä. Mieltäkiinnittävää asiassa oli se, että Justinianus
ja Teodora kuuntelivat ihailtavan kärsivällisesti tätä miestä, joka
ei kiinnittänyt mitään huomiota kruunun loisteeseen eikä purppuran
upeuteen. Heidän mielensä oli täynnä kunnioitusta tätä munkkia kohtaan,
joka lausui arvostelunsa niin peittelemättä, ja he selittivät, että hän
oli suuri filosofi. Kaiken lisäksi näyttää keisari luvanneen noudattaa
hänen neuvoaan, ja keisarinna tahtoi pitää hänet luonaan palatsissa
keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista.
Zooras oli toinen munkki, jota oli samoin kuin Marastakin vainottu
uskonsa vuoksi. Hänkin piti velvollisuutenaan lähteä muutamien
opetuslastensa kanssa pääkaupunkiin uhmaamaan tyrannia kasvoista
kasvoihin. Kun Justinianus oli ottanut hänet hyvin vastaan ja
kehoittanut häntä esittämään mielipiteitään kokoontuneille piispoille,
alkoi hän tietysti syytää kirouksia sitä ruhtinasta kohtaan, joka
vainosi Jumalan kirkkoa, vuodatti uskollisten verta ja kannatti
Kalkedonin kerettiläistä kirkolliskokousta.
»Kaikista niistä kärsimyksistä, joita sinä olet tuottanut
kristityille», Zooras huusi, »vaatii Jumala sinut tilille
tuomionpäivänä».
Keisari raivostui; hän ei uskaltanut kieltää munkkia puhumasta, mutta
uhkaavia sanoja pääsi hänen huuliltaan.
»Juuri te olette kapinallisia, rauhanrikkojia», hän virkkoi.
»Kirkolliskokous on oikeassa, enkä minä salli itselleni kauemmin
puhuttavan tällä tavoin. Jos sinä puhut oikein, näyttää Jumala sen
minulle merkillä, jollei, tuomitaan kuolemaan joka ainoa, joka puhuu
pahaa kirkolliskokouksesta».
Epäröimättä Zooras tokaisi vastaan:
»Taivaan enkelitkin kammoavat sinun kirkolliskokoustasi. Oikeat
kristityt eivät tarvitse mitään merkkiä uskoakseen. Mutta ole rauhassa.
Jumala antaa sinulle merkin, vieläpä omassa itsessäsi».
Hän poistui. Seuraavana päivänä, kertoo kronikankirjoittaja,
Justinianus oli aivan suunniltaan, hän ei voinut enää nähdä, tuskinpa
hän enää oli ihmisen näköinenkään. Onneksi oli saapuvilla viisas ja
ovela Teodora. Hän siirrätti sairaan erääseen palatsin salahuoneeseen
ja peläten huhun hänen kuolemastaan leviävän kaupungissa hän salli vain
kahden lääkärin ja kahden palvelijan olla sisällä sairaan luona. Sen
jälkeen hän noudatti kiireesti munkin ja lupasi hänelle, että keisari
ehdottomasti palauttaisi rauhan kirkon piiriin, jos vain parantuisi.
Sisään tullessaan Zooras virkkoi:
»Sinä sait merkin, jota pyysit».
Sen jälkeen hän vaipui rukoukseen ja sai kuolevan palautumaan henkiin.
Tultuaan tajuihinsa Justinianus tunsi vanhuksen ja ymmärsi asiain
yhteyden. Täynnä kunnioitusta pyhää miestä kohtaan hän mukautui
sittemmin kaikessa hänen neuvoihinsa.
Sellainen oli asiaintila pyhässä palatsissa niihin aikoihin, jolloin
Teodora oli sen valtiattarena. Koska hän oli kunnianhimoinen,
itsevaltainen ja kopea, ei kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lujin
käsin ottanut haltuunsa koko sen vallan, jonka oli saanut itselleen
hankituksi. Ja vieläkin nopeammin hän oli kotiutunut uuteen
hallitsija-asemaansa, sillä hän oli hyvin suuressa määrin naisellinen,
keimaileva ja miellyttämishaluinen.
2