Niihin aikoihin, jolloin Justinianus ensi kerran tapasi Teodoran,
luultavasti vuoden 522 paikkeilla, oli keisarikunnan tuleva hallitsija
kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden vanha. Hänellä oli puhdas
ja terve iho, kiharaiset hiukset, hienot viikset, jotka olivat jo
alkaneet harmaantua, ja ryhdikäs ja kaunis vartalo, joten hän oli hyvin
miellyttävän näköinen. Kohtelias käytös, ystävällinen, sointuva ääni
ja vaatimaton arvokas olemus lisäsivät hänen tekemäänsä miellyttävää
ja viehättävää vaikutusta. Hän oli saanut erinomaisen kasvatuksen
ja oli hyvin rikas. Sitäpaitsi hän oli sen palatsivallankumouksen
jälkeen, jonka avulla hänen setänsä oli kohonnut valtaistuimelle, maan
ensimmäisiä miehiä. Hänellä oli kreivin ja patriisin arvonimet, hän
oli Konstantinopolin varusjoukkojen ylin päällikkö, hiljattain hän oli
loistavasti hoitanut konsulintointa, ja joka päivä hallitsijan suosio
saattoi häntä yhä lähemmäksi valtaistuimen portaita. Teodoralle hän oli
houkutteleva saalis.
Kunnianhimoisena ja sulavana Justinianus työskenteli pääasiassa oman
menestyksensä edistämiseksi. Hänessä oli senverran petollisuutta, että
hän oli ymmärtänyt toimittaa tieltään ne kilpailijat, jotka olisivat
voineet olla esteenä hänen uralleen, ja melkein yhtä kekseliäästi hän
oli hankkinut itselleen suosiota kaikkien Bysantin yhteiskuntaluokkien
keskuudessa. Koska hän oli hyvin hurskas ja ankaran oikeaoppinen sekä
uskonnollisen innokas, pitivät kirkonmiehet häntä suuressa arvossa.
Loiston ja komeuden halunsa sekä suuren tuhlaavaisuutensa vuoksi
hänestä oli tullut suuren yleisön epäjumala, minkä lisäksi hän vielä
oli sekä senaatin että ylimyspiirien suosiossa. Kun hän sitäpaitsi
tunsi liikeasiat perin pohjin ja oli erittäin työkykyinen sekä
harrasti herkeämättömän innokkaasti hallitusasioita, osoitti keisari
hänelle suurta luottamusta, ja pikemminkin häntä pidettiin täydellä
syyllä valtakunnan todellisena hallitsijana kuin iäkästä ja hyvinkin
keskulaisen lahjakasta yksinvaltiasta. Hän oli erittäin rauhallinen,
osasi ulkonaisesti hillitä itsensä hyvin ja oli itsevaltaisen
lujatahtoinen, minkä vuoksi hänen henkensä tuntui hyvin kypsyneeltä ja
luonteensa hyvin kehittyneeltä. Tämä vakava mies, tämä valtiomies ja
diplomaatti rakastui mielettömästi Teodoraan.
Heidän suhteensa, joka sittemmin johti avioliittoon, tuntui
aikalaisista niin oudolta ja merkilliseltä, että sen selittämiseksi
turvauduttiin yliluonnollisiin asioihin ja pantiin taikajuomain ja
noitatemppujen ansioksi se vaikutus, jonka Teodora piankin saavutti
rakastajaansa. Mutta ei ole syytä tehdä tosiasioita tällä tavoin
monimutkaisemmiksi. Justinianus oli luonteeltaan, niin kerrotaan, hyvin
eroottinen ja sitäpaitsi hän, vaikka olikin ulkonaisesti itsevaltainen,
oli pohjaltaan epäröivä ja heikko, minkä vuoksi hän oli aina valmis
taipumaan voimakkaan ja horjumattoman tahdon ylivaltaan. Teodora oli
kaunis ja huomattavan älykäs, ja hänen sulava ja viehättävä käytöksensä
sekä henkevä ja puoleensavetävä olemuksensa pitivät kaikkein
huikentelevaisimmatkin ihailijat hänen vaikutusvaltansa alaisina. Ja
ennen kaikkea hänellä oli selvä ja varma arvostelukyky, ja kaikki
seikat todistavat, että hän oli luonteeltaan päättäväinen, itsenäinen
ja intohimoinen. Ensi hetkestä alkaen ruhtinas kiintyi häneen kaikesta
sydämestään ja tunsi Teodoran kuolinpäivään asti häntä kohtaan sitä
rajatonta intohimoa, jonka tuo merkillinen nainen oli nuoruudessaan
sytyttänyt hänen sydämeensä. Teodora oli hänelle erään senaikaisen
historiankirjoittajan mukaan »suloisin hurmio», hän oli, niinkuin
Justinianus käyttäen Teodoran nimestä muodostettua sanaleikkiä itse
mielellään sanoi, »Jumalan hänelle antama lahja». Niin silmittömästi
rakastunut hän oli, ettei kieltäytynyt täyttämästä hänen pienintäkään
toivettaan. Teodora rakasti rahaa, Justinianus antoi hänelle
ylenmäärin rikkauksia. Teodora himoitsi suosion- ja kunnianosoituksia.
Käyttäen hyväkseen setänsä heikkoutta Justinianus hankki Teodoralle
ylimysnaisen ylhäisen arvon. Teodora oli kunnianhimoinen ja halusi
vaikutusvaltaa, Justinianus kuunteli hänen neuvojaan, muuttui hänen
nöyräksi palvelijakseen ja noudatti hänen mieltymyksen tai kostonhalun
sanelemia ohjeitaan. Aina hippodromissa viettämästään lapsuusajasta
alkaen Teodorassa oli säilynyt itsepintainen ja leppymätön viha vihreää
puoluetta kohtaan. Häntä miellyttääkseen Justinianus suojeli usein
sopimattomiin saakka sinisiä. Aleksandriaan tekemiltään matkoilta
sekä siellä oleskelunsa ajoilta asti Teodora muisteli kiitollisin
mielin vainottuja monofysiittejä. Häntä miellyttääkseen Justinianus
luopui osittain ankaroista oikeaoppisista mielipiteistään ja rupesi
luopioitten puoltajaksi.
Perintöruhtinaan rakkaussuhde tuli pian yleisesti tietoon. Ei
kestänyt kauan, ennenkuin siitä saatiin kuulla pääkaupungin muurien
ulkopuolellakin, Syyrian ja Egyptin kaukaisissa seuduissa, ja
luultavasti olivat ihmiset hyvinkin hämmästyneitä kuullessaan,
että entisestä kurtisaanista, Timoteuksen ja Severuksen katuvasta
synnintekijättärestä, oli tullut ylhäinen nainen ja Justinianuksen
julkinen rakastajatar. Saadessaan tietää tämän odottamattoman
seikan luulivat sen ajan hurskaat sielut voivansa selvästi nähdä,
kuinka Jumala ohjasi asioita herättämällä kansalleen oikeauskoisen
suojelijattaren, ja aivan luonnolliselta tuntui nyt kääntyä Teodoran
puoleen, kun koetettiin helpottaa marttyyrien kohtaloa ja vaimentaa
vainojen kovuutta. Teodora rupesikin auliisti auttamaan. Amidan
arkkipiispa Maras oli karkoitettu pappeineen Petran kaupunkiin
Arabiaan. Sopimattoman ilmanalan ja ankaran maanpaon rasittamina
näyttivät onnettomat joutuvan varman kuoleman omiksi. Kurjuudessaan
he ajattelivat Teodoraa, ja eräs heistä, diakooni Stefanus, matkusti
Konstantinopoliin puhumaan Teodoralle tuon pikku seurakunnan puolesta.
Heidän toivonsa ei pettänytkään. Teodora ei ainoastaan taivuttanut
oikeaoppista rakastajaansa pyytämään keisarilta armoa luopioille, vaan
vieläpä tuhlasi rukouksia ja kyyneleitäkin saadakseen Justinuksen
suostumaan tähän. Ja merkillisintä oli että hän tosiaankin pääsi
pyrkimäänsä päämäärään. Hänen suojattinsa saivat luvan palata
Aleksandriaan, jossa he voivat tämän jälkeen elää turvallisesti
uskonveljiensä seurassa. Se oli kaunis voitto ja todistaa selvästi,
kuinka suuri vaikutusvalta Teodoralla oli rakastajaansa.
Hän teki vieläkin enemmän. Justinianus tuli piankin sille asteelle,
että tahtoi mistä hinnasta tahansa mennä naimisiin rakastajattarensa
kanssa. Hyväluontoinen keisari Justinus ei näytä epäröineen, vaan
antoi rakkaalle veljenpojalleen suostumuksensa, eikä hänen muutoin
olisi sopinutkaan panna vastaan. Hän oli vanha sotilas, joka oli
hyvin alhaista sukuperää eikä suinkaan liikoja aatelisten esi-isien
rasittama, ja itse hän oli nainut vanhan orjattaren kuljetettuaan
häntä pitkät ajat rakastajattarena mukanaan sotaretkillä. Ja keisariksi
tultuaan Justinus oli epäröimättä kohottanut Caesarien valtaistuimelle
tämän naisen, joka oli yhtä karkea ja sivistymätön kuin hän itsekin.
Justinianuksen suunnitelmat kohtasivat vastustusta sellaiselta
taholta, josta sitä olisi voinut vähimmin odottaa. Hidasajatuksinen
talonpoikaisjärkinen keisarinna Eufemia — tällaisella hienommalla
lisänimellä oli koristettu nykyinen keisarinna, entinen orjatar, kun
hän oli päässyt vallan huipuille — tunsi kauhistusta ajatellessaan,
että Teodoran tapainen nainen joutuisi hänen seuraajakseen. Niin
kiintynyt kuin hän olikin miehensä veljenpoikaan ja niin taipuvainen
kuin hän tavallisesti olikin noudattamaan hänen kaikkia toiveitaan, hän
ei tahtonut mukautua tässä asiassa. Onneksi Justinianukselle keisarinna
Eufemia kuoli erittäin sopivaan aikaan vuonna 523, ja tämän jälkeen
järjestyi kaikki enemmittä vaikeuksitta. Laki kielsi senaattoreja ja
korkeassa asemassa olevia henkilöitä menemästä naimisiin orjattarien,
tarjoilijattarien, näyttelijättärien ja kurtisaanien kanssa, mutta
ollakseen mieliksi veljenpojalleen Justinus kumosi tämän lain,
koska hän, kuten selitti, halusi jäljitellä Jumalan hyvyyttä, joka
osoitti armeliaisuutta kaikkia inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Hän
määräsi, että ne naiset, jotka aikaisemmin näyttämöllä esiinnyttyään
katuivat sittemmin ja luopuivat häpeällisestä ammatistaan, saivat
mennä naimisiin kenen kanssa halusivat sillä ainoalla ehdolla, että
pyysivät tätä tarkoitusta varten keisarilta luvan. Mutta koska
tällainen hiukan nöyryyttävä pyyntö olisi voinut haavoittaa Teodoran
ylpeyttä, määrättiin sitäpaitsi, että ne näyttelijättäret, jotka olivat
keisarilta saaneet määrätyn arvomerkin, olivat tämän seikan nojalla
esteettömät menemään naimisiin ylhäisessä asemassa olevan miehen
kanssa, eikä heidän siis tarvinnut pyytää tätä varten erikoislupaa.
Ja järjestääkseen kaikki mahdollisimman hyvin keisari määräsi
lopuksi, että näyttelijättärien tyttäret — Teodoralla oli tytär —,
olivatpa nämä sitten syntyneet ennen tai jälkeen äitinsä katumuksen
ja elämänmuutoksen, olivat yhtä esteettömät pääsemään naimisiin ilman
mitään rajoituksia.
Justinianus siis meni naimisiin rakastajattarensa kanssa, jonka
tulevaisuuden hän turvasi tässä tilaisuudessa runsaalla elinkorolla —
eikä Bysantti näytä tämän vuoksi joutuneen entistä arveluttavampaan
huutoon. Vain jotkut murheelliset sielut, ajatellessaan sitä
erinomaista liittoa, jonka kruununperillinen olisi voinut solmia
nuoren, hyvinkasvatetun ja puhdassydämisen tytön kanssa, olivat sitä
mieltä, uskaltamatta sitä kuitenkaan ääneen sanoa, että tuollainen teko
ilmaisi hyvin selvästi Justinianuksen sielunominaisuudet ja siveellisen
ryhdin. Ei senaatista, ei sotajoukosta eikä kirkon taholta kuulunut
ainoatakaan vastalausetta, ja kansa, joka muisti, kuinka oli ennen
osoittanut suosiotaan näyttelijättärelle, osoitti nyt epäröimättä
suosiotaan ja uskollisuuttaan keisarinnalle.
Kun Teodoran elämä oli näin julkisesti liitetty perintöruhtinaan
elämään, hän alkoi nauttien vanhan Justinuksen puolelta suurta
arvonantoa ja vilpitöntä kiintymystä, päivä päivältä yhä rohkeammin
puuttua yleisten asioiden kulkuun. Monien vikojensa rinnalla hänellä
oli yksi harvinainen ominaisuus. Hän pysyi aina horjumattoman
uskollisena niille, joista piti. Monofysiitit saivat pian kokea tämän.
Ymmärtäen alun pitäen sen vaaran, jonka valtakunnalle aiheuttivat
Itämaitten keskeytymättömät ja hyödyttömät uskonnolliset riidat, hän
käytti taitavasti hyväkseen asemaansa lopettaakseen vähitellen vainot.
Hän oli yhteydessä patriarkka Severuksen ja suuren harhaoppisen
saarnamiehen Tellan Johanneksen kanssa, hän suvaitsi tutustua niihin
eteviin miehiin, jotka näyttivät lahkolaisten joukossa kykeneviltä
valmistamaan uskonveljilleen paremman tulevaisuuden. Tunnetuimpia
näistä oli Jakob Baradaeus, monofysiittisen kirkon tulevaisuuden
apostoli ja uudistaja. Monet ylistivät hänen oppiaan, hänen
hurskauttaan, hänen ankaroita tapojaan, hänen ylenkatsettaan tämän
maailman turhuutta kohtaan, niitä ihmeellisiä parantumisia, joita hän
sai aikaan pitkän välimatkankin päästä, ja sen vuoksi ympäröi jo tuon
nuoren syyrialaisen munkin päätä mystillinen kunniakehä. Teodora halusi
tutustua häneen. Hän oli, niin kerrotaan, nähnyt unessa munkin kantavan
kultaisia ruukkuja, ja nämä ruukut olivat täynnä raikasta vettä, jota
hän jakoi Rooman kansalle. Teodora tahtoi tavata hänet todellisuudessa.
Vuoden 527 paikkeilla tuli siis Jakob yhdessä erään toisen munkin,
Tellan Sergiuksen kanssa Konstantinopoliin. Hänen maineensa oli käynyt
hänen edellään. Ihmiset tungeskelivat hänen ympärillään, missä hän
vain liikkui, ja ihastuneena hänen tulostaan Teodora otti hänet ja
hänen seuralaisensa hyvin upeasti vastaan palatsissaan, toimitti heille
kaikki, mitä he saattoivat tarvita, ja osoitti julkisesti suojelevansa
heitä. Tarvittiin melkoinen määrä rohkeutta sellaiseen tekoon tässä
oikeaoppisessa ja tekopyhässä hovissa, mutta Teodora tunsi valtansa ja
näki sen tasaisesti kasvavan.
Naimisiin mentyään oli Justinianuskin yhtä mittaa noussut arvossa.
Justinus oli tehnyt hänestä nobilissimuksen,[3] ja huhtikuussa 527
hänestä tuli julkisesti keisarin kanssahallitsija. Palatsin suuressa
juhlasalissa nousi vanha keisari senaatin, kaartinsotilaitten ja
sotajoukon edustajien läsnäollessa valtaistuimelle ja ilmoitti
kansan pyynnöstä tehneensä veljenpoikansa Justinianuksen keisariksi.
Yksinvaltiaan oikealla puolella seisova patriarkka Epifanus luki
juhlalliset rukoukset, minkä jälkeen koko joukko yhtyi hurskaaseen
ameneen. Sitten painoi Justinus itse kruunun keisarillisen sukulaisensa
päähän, samalla kuin saapuvilla olevat kohottivat kolminkertaisen
eläköönhuudon uudelle hallitsijalle, tämän tervehtiessä käden eleellä
kansaansa ja luvatessa tavan mukaan lahjoja sotilaille. Kolme päivää
myöhemmin, pääsiäispäivänä, patriarkka siunasi vahakynttiläin
kirkkaasti valaisemassa Sofian kirkossa juhlallisesti uuden keisarin ja
voiteli hänen päänsä pyhällä Öljyllä. Koko keisarillisessa loistossaan,
leveän kallisarvoisen kirjailuun reunustamaan kultaiseen tunikkaan
puettuna, purppuran väriset saappaat jaloissa, lanteet vyötettyinä
emaljin ja jalokivien koristamalla kalliilla vyöllä, hartioillaan
valtava purppuraviitta, johon oli ommeltu kultaista korkokirjailua
ja jota piti koossa kultainen punos, keisaridiadeemi päässään ja
yllään koko keisarillinen jalokiviloisto, Justinianus otti haltuunsa
sen valtakunnan, jota hän oli niin kauan halunnut. Puettuna pitkään
sinipunervaan purppuraviittaan, jonka alareunan loistavia poimuja
koristi valtava kultakirjailu, hiuksissaan helmi- ja jalokiviripsuja,
jotka kimaltaen valuivat hartioille, diadeemi päässään, Teodora otti,
pyhimyskuvan tavoin koristettuna, osaa puolisonsa riemuvoittoon.
Kun heidät oli yhdessä kruunattu basilikassa, lähti uusi keisarinna
bysanttilaisten hallitsijain tavan mukaan hippodromiin ottamaan vastaan
kansan suosion samassa paikassa, jossa oli ensi kerran elämässään
esiintynyt julkisesti. Hänen unensa oli nyt toteutunut.
Kun Justinus kuoli muutamia kuukausia myöhemmin elok. 1 p:nä 527, oli
Justinianuksen helppo ottaa vastaan valtakuntansa hallitus, ja hänen
kanssaan jakoi Teodora vallan. Yhdenkolmatta vuoden ajan, vuodesta
527 vuoteen 548, Teodora hallitsi yksinvaltiaana hallitsijattarena
sivistyneen maailman kauneinta keisarikuntaa.
5