Tällä tavoin on Prokopios esittänyt Teodoran romaanin, ja noin kaksi
ja puoli vuosisataa sen jälkeen, kun oli löydetty hänen Salaisten
muistelmiensa käsikirjoitus, on näitä juorujuttuja alettu uskoa
aivan yleisesti. Mutta merkitseekö se sitten samaa kuin että ne on
ehdottomasti semmoisinaan hyväksyttävä? Myöhempinä aikoina ovat ihmiset
oikeaa arvostelukykyä osoittaen kerran toisensa perästä kieltäytyneet
uskomasta herjauskirjailijain häväistysjuttuja, ja Teodoran tarinaa on
käsitelty vakavammin. Jos Teodora kerran eli julkisesti paheellista
elämää tuottaen häpeää koko Konstantinopolille, niin mistä sitten
johtuu, kuten on täydellä syyllä kysytty, ettei hänen aikalaisistaan
ainoakaan ole merkinnyt sitä muistiin. Joka tapauksessa näyttää siltä,
ettei kukaan muu kuudennen vuosisadan kirjailija kuin Prokopios,
enempää kuin kukaan toinen myöhemmänkään ajan historiankirjoittaja,
ole kuvaillut Teodoran nuoruudenseikkailuja tai uskaltanut tehdä
pienintäkään vihjausta hänen irstailevaan elämäänsä. Ja jotta ei
väitettäisi, että ihmiset vain kunnioituksesta keisaria kohtaan tai
keisarinnan kostoa peläten noudattivat hienotunteista vaiteliaisuutta,
on muistettava monien näistä kirjaiIijoista, varsinkin pappien,
epäröimättä syytäneen jo Teodoran eläessä ylenmääräisiä herjauksia
hallitsijatarta kohtaan, jonka harhaoppisuus kauhistutti heitä, eikä
suinkaan pelänneen singota häntä vastaan kaikenlaisia kirouksia. Ja jos
otaksutaankin, että heidän aikalaisensa olivat olleet vaiti pelosta,
niin miksi ei heidän kielensä kanta höltynyt, sitten kuin Justinianus
ja Teodora olivat kuolleet? Ja mitä merkitsee keskellä yleistä
hiljaisuutta Prokopioksen yksinäinen syyttävä todistus, varsinkin kun
ajatellaan sitä naiivia julkeutta, jolla tämä häväistyskirjailija
niin monella Salaisten muistelmiensa sivulla on sekä liioitellut että
valehdellut? Jos Teodora ennen keisarinnaksi tulemistaan oli tosiaankin
ollut kuuluisa kurtisaani, kuten väitettiin, niin mistä sitten johtui,
ettei kukaan toinen ollut sattunut kuulemaan edes heikkoa kaikuakaan
niistä monista huhuista, jotka ympäröivät niin julkisesti hänen
nimeänsä? Mistä johtuu, että sen unohtumattoman kapinakohtauksen
aikana vuonna 532, jolloin kiihtynyt kansa sinkosi mitä karkeimpia
häväistyksiä vasten Justinianuksen kasvoja, ei kuultu ainoatakaan pahaa
sanaa Teodorasta, kuten käy ilmi niistä pöytäkirjoista, jotka ovat
säilyneet tuosta ainoalaatuisesta kohtauksesta hallitsijan ja hänen
alamaistensa välillä? Ja lopuksi, kuinka saattoi Justinianus, jota
hänen parjaajansakin kuvailevat viisaaksi ja maltilliseksi mieheksi,
mennä julkisesti avioliittoon naisen kanssa, jota jokainen väisti
kadulla? Sehän olisi merkinnyt hänelle kansansuosion menettämistä ja
kaikkien valtaistuimelle nousemisen toiveitten turmelemista; eikä hän
ollut Teodoran tavatessaan enää niin nuori ja kehittymätön, ettei
kyennyt arvostelemaan moisia hullutuksia.
Niin oikeutetuilta kuin tällaiset huomautukset voinevatkin näyttää
ja niin suuresti kuin epäilenkin Prokopioksen juorujuttuja, en
kuitenkaan suinkaan uskaltaisi ruveta kokonaan pesemään puhtaaksi
naista, jonka hän on niin ylen määrin mustannut; ja vaikka aina
kuudennelta vuosisadalta alkaen onkin ollut olemassa ylistelijöitä,
jotka ovat Justinianusta miellyttääkseen antaneet hänen puolisonsa
vaeltaa suoraa päätä paratiisiin, horjahtaisin mahdottomuuksiin,
jos tekisin hänet liian hyveelliseksi. On peräti valitettavaa, että
Efesoksen piispa Johannes, joka seurusteli Teodoran kanssa ja tunsi
hänet hyvin, on kunnioituksesta tämän maailman suuria kohtaan jättänyt
seikkaperäisemmin selostamatta ne häpeälliset syytökset, joita hurskaat
munkit kaunistelemattoman suorasukaisesti, hänen kertomuksensa mukaan
useammin kuin kerran esittivät keisarinnaa vastaan. Se on ainakin
varmaa, että Teodoran aikalaisten joukossa muutkin kuin Prokopios ovat
löytäneet syytä pilkallisiin huomautuksiin hänen kustannuksellaan, sekä
että keisarillisten lähimpään ympäristöön kuuluvat henkilöt, kuten
kirjuri Priscus, prefekti Johannes Kappadokialainen ja muut, tunsivat
ne heikot kohdat, joiden nojalla hänen kimppuunsa voitiin hyökätä.
En tiedä, synnyttikö hän nuoruudessaan sen pojan, josta Prokopios
mainitsee ja jonka syntymä näyttää olleen äidille niin onneton
kokemus. Joka tapauksessa on tosiasia, että Teodoralla oli tytär,
joka ei ainakaan ollut Justinianuksen lapsi; muutoin tämä hämärän
entisyyden muisto ei näytä suurestikaan kiusanneen keisarinnaa tai
vaivanneen keisaria päättäen siitä menestyksestä, joka tuli hovissa
tämän naisen pojan osaksi. Eräät sielulliset piirteet Teodorassa, hänen
huolenpitonsa köyhiä tyttöjä kohtaan, jotka hänen pääkaupungissaan
joutuivat perikatoon useammin puutteen kuin paheellisuuden vuoksi, ne
tarpeelliset toimenpiteet, joihin hän ryhtyi pelastaakseen heidät,
niinkuin eräs sen ajan kirjailija sanoo, »häpeällisestä orjuudestaan»,
se hieman halveksiva töykeys, jota Teodora aina osoitti miehiä kohtaan,
tämä kaikki sopii hyvin yhteen sen kanssa, mitä kerrotaan hänen
nuoruudestaan. Ja jos myöntää tämän, mikä muuten on eittämätöntä, niin
eikö ole pakko edes osittain uskoa Salaisissa muistelmissa kerrottuja
juttuja?
On tosin hyvin arka kysymys ja vaikea ratkaista ja tarkoin määritellä,
kuinka syvälle Teodora on voinut vajota sekä millaisessa alennustilassa
hän oikein on mahtanut olla. Kaksi seikkaa voinee kuitenkin viedä
meidät vähän lähemmäksi totuutta ja selittää joukon hämäriä kohtia
hänen tarinassaan.
Toinen niistä on se, että monet seikat, jotka nyt tuntuvat meistä hyvin
sopimattomilta, näyttivät kuudennen vuosisadan ihmisistä tavattoman
paljon viattomammilta. Eräästä tuon ajan julkisesta asiakirjasta
voimme lukea, että hyvin kunniallisetkaan ihmiset eivät epäröineet
vapauttaa pelkästä armeliaisuudesta rahan avulla niitä onnettomia,
jotka olivat suljettuina epäilyttäviin taloihin, sekä sittemmin
mennä näitten erikoisesti huonoon huutoon joutuneitten naisten
kanssa tavalliseen avioliittoon. Näyttääpä siltä kuin olisi yleinen
mielipide ollut paremminkin taipuvainen ihailemaan kuin moittimaan
tällaisia tekoja, joitten hellämielinen tarkoitus tuntuu meistä
jonkin verran liioitellulta. On helppoa ymmärtää, että Justinianus on
sellaisten olosuhteitten vallitessa voinut ottaa Teodoran puolisokseen
herättämättä mitenkään huomattavammassa määrin hämmästystä tai
järkyttämättä aikalaisiaan.
Toiselta puolen taas on varmaa, että Teodora oli tuntuvasti parantanut
käytöstään kohdatessaan viimeisen rakastajansa. Aleksandriassa
oleskellessaan hän oli kokenut henkisen käännekohdan ja hurskaitten
ihmisten vaikutuksen alaisena katunut entistä elämäänsä.
Konstantinopoliin palatessaan hän oli jokseenkin puilla paljailla,
mikä osoittaa, että hän ainakin silloin eli siveästi. Mutta suuressa
pääkaupungissa unohdetaan kuuluisa kurtisaanikin helposti. Olikohan
siellä hänen kaksivuotisen poissaolonsa jälkeen montakaan miestä, jotka
muistivat, mikä Justinianuksen rakastajatar oli ennen ollut?
Ja jos lopuksi tarkastaa Prokopioksen kuvailutapaa sekä sitä
turmeluksen suuruutta, jolla hän mielellään koristaa henkilönsä, niin
tuntee halua — tahtomatta mitenkään tehdä Teodoraa hyveellisyyden ja
siveyden perikuvaksi — lieventää Salaisten muistelmien kuvausta ja
pitää sen suuren kurtisaanin, sen todellisen pimeyden enkelin sijasta,
joka laahasi paholaisen tahdosta häpeäänsä läpi koko maailman, Teodoraa
— hänen pienentymisensäkin uhalla — aivan jokapäiväisen tarinan
sankarittarena. Hän oli kenties sellainen nainen, jonka olosuhteet
enemmän kuin turmeltuneisuus ajoivat harhapoluille, tanssijatar, joka
käyttäydyttyään samalla tavoin kuin useimmat vertaisensa, eräänä
päivänä väsyi siihen rakkauteen, joka ei tiedä mitään huomispäivästä,
ja tavattuaan vakiintuneen miehen, joka tarjosi hänelle taatun
tulevaisuuden, sopeutui avioliittoon ja jumalisuuteen, seikkailijatar,
jos niin tahdotaan, mutta älykäs, hienotuntoinen ja tarpeeksi sulava
säilyttääkseen jossakin määrin edes ulkonaisen säädyllisyyden ja
voidakseen mennä naimisiin tulevan keisarinkin kanssa saamatta aikaan
huomiotaherättävää häväistysjuttua.
Kuinka tämän asian laita lieneekin, joka tapauksessa se onnenpotkaus,
joka siirsi Teodoran valtaistuimelle, vaikutti voimakkaasti kansan
mielikuvitukseen. Jo hänen eläessään olivat aikalaiset ihmeissään
hänen merkillisestä kohtalostaan. Hänen kuolemansa jälkeen pääsi
tarujen syntyminen yhä suurempaan vauhtiin. Itä- ja länsimaalaiset,
syyrialaiset, bysanttilaiset ja slaavit kilpailivat hänen
romanttisen elämäntarinansa kaunistamisessa vielä romanttisemmilla
yksityiskohdilla, ja sillä tavoin siirtyi polvi polvelta aina meidän
aikaamme asti milloin lempeämmäksi, milloin ankarammaksi muovailtu ja
kaunistettu tenhoava muistikuva Justinianuksen puolisosta.
Aina yhdeksänneltä vuosisadalta alkaen ylisti bysanttilainen muistitaru
paitsi hänen ruumiinsa kauneutta ja kasvojensa ihanuutta myöskin
hänen sielunsa puhtautta, hänen jaloja tapojaan ja erinomaista
ymmärrystään, joka erotti hänet kaikista muista sen ajan nuorista
naisista. Pelkäämättä edes vetoamistaan Konstantinuksen hurskaaseen
äitiin, pyhään ja autuaaseen Helenaan, piti sama muistitieto
Teodoraa, erään kunnianarvoisan pyhimystarujen kirjoittajan sanoja
käyttääksemme, »soveliaana astiana, joka voi ottaa vastaan kaikki
Jumalan lahjat». Samalla tavoin kertovat slaavilaiset tarinat
kahdenneltatoista ja kolmanneltatoista vuosisadalta, sen lisäksi että
ylistävät hänen ihmeellistä kauneuttaan, hänen olleen hienostunein
ja sivistynein kaikista naisista. Syyrialaiset tarinat imartelivat
häntä vieläkin enemmän. Haluten osoittaa ihailuaan kirkkonsa korkealle
suojelijattarelle kahdennentoista vuosisadan monofysiitit lahjoittivat
Teodoralle isäksi sen miesrahjuksen sijasta, joka vartioi karhuja
hippodromissa, hurskaan vanhuksen, kenties senaattorin, joka tunsi
lämmintä myötämielisyyttä lahkonsa opinkappaleita kohtaan. Lisäsivätpä
he vielä, että kun Justinianus kuultuaan nuoren naisen kauneudesta
ja älykkyydestä tuli pyytämään hänen kättään, kelpo isä antoi
suostumuksensa tähän avioliittoon perintöruhtinaan kanssa vain sillä
ehdolla, ettei Justinianus koskaan pakottaisi Teodoraa hyväksymään
Kalkedonin kirkolliskokouksen kirottua päätöstä. Lopulta levisi
hänen maineensa aina länsimaitten etäisiin luostareihin asti. Eräs
yhdennentoista vuosisadan historiankirjoittaja, Aimoin de Fleury,
kertoo, että kaksi nuorta miestä, Justinianus ja Belisarius, joita
liitti toisiinsa lämmin ystävyyssuhde, tapasi eräänä päivänä kaksi
sisarusta, Antonian ja Antoninan, jotka polveutuivat »amatsoonien
suvusta» ja jotka jouduttuaan bysanttilaisten vangeiksi oli pakotettu
harjoittamaan eräässä epäilyttävässä talossa häpeällistä ammattia.
Belisarius rakastui toiseen, Justinianus otti toisen, ja tämä
viimeksimainittu sisar, joka oli ennustajattarelta saanut tietää
rakastajansa tulevista kohtaloista, taivutti Justinianuksen lupaamaan,
että tämä ottaisi hänet puolisokseen, jos joskus pääsisi keisariksi.
Sen jälkeen suhde rikkoontui Justinianuksen annettua ensin lupauksensa
takuuksi Antonialle sormuksen. Kului vuosia ja ruhtinaasta tuli
keisari. Eräänä päivänä nähtiin palatsin portilla kallisarvoisiin
vaatteisiin puettu harvinaisen kaunis nainen, joka pyysi päästä
keisarin puheille. Kun hänet oli opastettu hallitsijan eteen, ei tämä
aluksi tuntenut naista, mutta Antonia näytti sormusta ja muistutti
hänelle vannotuista valoista, jolloin Justinianus, jonka rinnassa
entinen rakkaus oli uudelleen syttynyt, ei epäröinyt huudattaa kaunista
amatsoonia keisarinnaksi. Kansa ja senaatti, lisää kirjoittaja,
hämmästyivät jonkin verran tästä odottamattomasta avioliitosta, mutta
tyytymättömät saatiin vaikenemaan henkensä menettämisen uhalla, ja
enemmittä hankaluuksitta Antonia sai olla Justinianuksen rinnalla
valtaistuimella.
On helppo tuntea tässä kuvauksessa Teodoran tarina. Näissä
kertomuksissa vilahtaa aina esiin niitä aineksia, joita ajan
juorujuttuihin saatiin keisarinnan merkillisistä kohtaloista. Mutta jos
kohta legenda, olipa se hyvä tai huono, lempeä tai ankara, ei voikaan
vaatia kannatusta historialta, täytyy sen kuitenkin katsoa sisältävän
eräitä oleellisia piirteitä Teodoran nuoruudesta. Kun Efeson piispa
Johannes, joka tunsi hänet hyvin, tosin jonkin verran karkeasti, mutta
ilmeisestikään ei moittien, nimittää häntä »porttolan Teodoraksi»,
todistaa hän yhdellä ainoalla sanalla saman seikan, jonka Prokopios on
kertonut monisanaisesti. On todellakin mahdotonta uskoa Teodoran olleen
hyveellinen ja siveä nuoruusvuosinaan. Ennen sitä päivää, jolloin hän
tapasi Justinianuksen, ja ennenkuin hänestä tuli keisarinna, hän oli
ollut kurtisaani, vähäpätöinen tai kuuluisa — se merkitsee vähän —
vieläpä katuvainenkin kurtisaani. Olen taipuvainen uskomaan, että tämä
ei merkinnyt paljoa hänen aikanaan, sekä että Teodora keisarinnana
hyvinkin pian unohti sen kurtisaanin, joka hän mahdollisesti oli ollut.