Teodora oli huvinhaluinen ja rakasti myöskin rahaa. Hän oli jo
ennättänyt koota itselleen melkoisen omaisuuden, kun hän joutui
epämiellyttävään seikkailuun. Hänellä oli niinä aikoina rakastajanaan
eräs syyrialainen nimeltä Hekebolos, jolla oli toimi keisarillisen
hallituksen palveluksessa. Tämä erittäin vaikutusvaltainen mies
nimitettiin maaherraksi Pentapolikseen Afrikkaan. Teodora päätti
seurata häntä tuohon kaukaiseen maakuntaan. Ilmeisestikin hän oli
näihin aikoihin väsynyt lyhytaikaisiin suhteisiinsa ja kaipasi
pysyvämpää liittoa.
Valitettavasti romaani ei kestänyt kauvoja. Rakastavaiset joutuivat
hyvin pian syystä tai toisesta riitaan keskenään. Hekebolos ajoi
Teodoran häpeällisesti luotaan, ja onnettoman täytyi rahattomana ja
vailla kaikkein välttämättömimpiäkin tarpeita harhailla kurjassa
kunnossa. Hänet nähtiin Aleksandriassa, Antiokiassa ja muissakin
paikoissa, joissa hän henkensä pitimiksi harjoitti surkeaa ja tuottavaa
ammattiaan, ikäänkuin — kuten Prokopios sanoo asiantuntevasti ja
yksinkertaisen vakavasti — piru ei olisi sallinut minkään maailman
paikan säilyvän Teodoran saastutukselta. Tämä tapahtui noin vuonna 521.
Näyttää siltä kuin se verraten pitkä aika, jonka Teodora oleskeli
Egyptissä ja Syyriassa, olisi antanut hänen elämälleen aivan uuden ja
syvemmän merkityksen.
Näihin aikoihin Aleksandria ei ollut ainoastaan suuri kauppakaupunki,
jonka kauppiaat matkustivat aina Ceyloniin asti ostamaan kiinalaista
silkkiä ja intialaisia mausteita ja jalokiviä, eikä valtavan suuri
varastoaitta, josta Niilin laakson vilja ja Levantin tuotteet levisivät
pitkin Välimeren rantoja. Se ei ollut ainoastaan hieno ja rikas
kaupunki, kevytmielinen ja turmeltunut, kuuluisien kurtisaanien kuten
Thaiksen ja Krysiksen kotipaikka. Neljänneltä vuosisadalta alkaen
Egyptin pääkaupunki oli myöskin koko kristityn maailman pääkaupunkeja.
Missään eivät uskonnolliset riidat olleet ankarampia, jumaluusopilliset
väittelyt terävämpiä eikä uskonvimma mielettömämpää. Missään ei
suurten munkkikuntien perustajien Antoniuksen, Pakomiuksen, Shnudin ja
Serapionin muisto ollut aiheuttanut sellaista luostarien, mystikkojen
ja lihansakiduttajien kukoistusaikaa. Aleksandrian ympäristö oli täpö
täynnä luostareita, ja Libyan erämaassa oli niin paljon erakoita, että
sitä sanottiin täydellä syyllä »pyhimysten erämaaksi».
Niihin aikoihin, jolloin Teodora oleskeli siellä, vallitsi Egyptissä
suurempi levottomuus kuin koskaan ennen. Haluten solmia uudelleen
suhteet Rooman kanssa keisari Justinianus oli pannut toimeen hurjan
vainon yli koko Syyrian. Kaikkia, jotka kieltäytyivät tunnustamasta
Kalkedonin kirkolliskokouksen julistamia oikeaoppisia uskonkappaleita,
kaikkia, jotka Eutykeen esimerkin mukaan eivät myöntäneet
Jeesukselle muuta kuin yhden luonnon — siitä syystä heitä sanottiin
_monofysiiteiksi_ — vainottiin häikäilemättä. Lahkon johtomiehet
Antiokian patriarkka Severus, Halikarnassoksen Julianus, Tellan
Johannes, Apamean Pietari sekä enemmän kuin viisikymmentä muuta piispaa
menetti piispanistuimensa, heidät julistettiin pannaan ja ajettiin
maanpakoon. Syyrian luostariyhteiskunta hajoitettiin väkipakolla,
luostarit suljettiin, munkit karkoitettiin tiehensä, heille tehtiin
väkivaltaa, heitä vangittiin tai teloitettiin. Monet näistä uhreista
etsivät itselleen turvapaikan Egyptistä, jossa patriarkka Timoteus
luottaen kiihkomielisiin ja uskollisiin munkkeihinsa pysyi yhä
itsepintaisesti monofysiittisessä opissaan. Aleksandriaan oli paennut
Severus, koko puolueen huomattavin mies, »Kristuksen kallio», »oikean
uskon järkähtämätön vartija», kuten hänen aikalaisensa nimittivät
häntä. Siellä hän piti tulisilla saarnoillaan ja uskonkiihoituksellaan
koko itämaista maailmaa voimakkaassa kuohumistilassa.
Libyan vuorten luolissa, hylätyissä luostareissa erämaitten keskellä
etsivät jalosukuiset miehet sekä ylhäiset ja hienostuneet naiset
vapahdusta ja unohdusta palavassa yksinäisyyden, kieltäymyksen ja
ruumiin kiduttamisen kaipuussa. Autuas Tomas kuului ylhäiseen sukuun,
hänet oli kasvatettu kuin kuninkaan poika, hänellä oli rikkauksia ja
joukoittain palvelijoita, ja hän oli — hänen pyhyyttään ylistävän
naiivin kronikankirjoittajan sanojen mukaan — niin loistoa rakastava
ja turhamainen, että hän pesi kasvonsa ja kätensä kymmeniä kertoja
päivässä. Kun uskonvainojen myrskytuuli alkoi puhaltaa yli Syyrian, hän
seurasi Amidan pyhää arkkipiispaa Marasta Egyptiin. Henkensä pitimiksi
tämä ylhäinen mies hankki ansiotuloja palmikoimalla palmunlehdistä
koreja, joita möi. Ollakseen täysin varma pelastuksestaan tämä
turhuuden kasvatti halusi hartaasti kuolla maailmalta, ja siinä
luolassa, jonka hän oli valinnut asunnokseen, hän majaili vuosikausia
kiduttaen lihaansa ja lakkaamatta rukoillen ja itkien syntejään.
Lopulta oli hänen ruumiinsa mustunut ja melkein kuivettunut
auringonpaahteesta; hänen pitkät takkuiset hiuksensa olivat pörröllään,
ja likaiset riekaleet verhosivat hänen ruumistaan, niin että tuskin
hänen omat ystävänsäkään tunsivat häntä. Mutta Tomas oli onnellinen.
»Mitä se haittaa», hän virkkoi, »vaikka tämä katoava ruumis häviääkin,
kunhan vain synnin saastuttama sielu siitä hyvästä pelastuu ikuisesta
tulesta».
Patriisimainen Caesaria oli myöskin ylhäissyntyinen ja keisari
Anastasiuksen perheen sukulainen. Hänkin oli hylännyt kotinsa ja
omaisuutensa elääkseen Aleksandriassa syrjässä maailmasta, ja tämä
ylellisyyteen ja loistoon tottunut nainen pani koko maailman ihailemaan
hurskauttaan ja kieltäymystään. Hän kieltäytyi syömästä leipääkin ja
maistoi vain joka toinen päivä vähän vihanneksia, jotka oli maustettu
väkevästi suolalla ja etikalla, sekä muutamia viinirypäleterttuja, ja
hän nukkui säkkiin kääriytyneenä paljaalla maalla. Papitkin moittivat
hänen liiallisia lihan kidutuksiaan ja suostuttivat hänet joskus
sunnuntaisin panemaan vähän öljyä ruokaansa. He koettivat peloitella
häntä ennustaen sairauden ennen pitkää tekevän hänet kykenemättömäksi
suorittamaan uskonnollisia velvollisuuksiaan. Mutta Caesaria virkkoi:
»Toivon, että Jumala antaisi minun koko ikäni olla ruumiillisesti
sairaana, jos vain sieluni pelastuisi», ja hän jatkoi lujana
katumusharjoituksiaan. Hienosti sivistynyt kun oli, hän luki uutterasti
kirkkoisien kirjoituksia, keskusteli mielellään siveellisistä ja
jumaluusopillisista kysymyksistä, oli nöyrä yksinkertaisimpiakin
munkkeja kohtaan ja halukas kuuntelemaan heidän huuliltaan jumalallisen
sanan kaikua. Ennen kaikkea hän kuitenkin halasi päästä pakoon
maailmasta erämaan rauhaan ja hän tuli hyvin surulliseksi, kun hänen
neuvonantajansa kehoittivat häntä muistamaan ikäänsä ja ruumiillista
heikkouttaan. Viidenkymmenen vuoden ajan hän oli Aleksandriassa
kauniina esimerkkinä hurskautensa, hyvientöittensä ja nöyryytensä
vuoksi. Perustamassaan luostarissa hän tahtoi olla viimeinen sisarten
joukossa ja oli kaikille nöyryyden ja alistumisen esikuvana.
Monet muut elivät samalla tavoin. Erakko Maras oli varhain ruvennut
kiduttamaan lihaansa, valvoi ja rukoili herkeämättä suoden tuskin parin
tunnin lepoa ruumiilleen. Kun lumikinokset olivat miehen korkuiset,
lähti hän avojaloin hakkaamaan puita vuorelle, jonne hänen tietään
voitiin seurata haavoista valuneitten veritahrain mukaan. Päästäkseen
rauhaan ihailijoistaan hän lähti vihdoin Egyptiin, jossa hänestä tuli
kuuluisimpien erakkojen opetuslapsi ja jossa hän herätti yleistä
ihastusta jalolla elämällään.
Naiset olivat kuitenkin kaikkein verrattomimpia. Pyhä Susanna
kieltäytyi nauttimasta yksinkertaisimpiakaan ravintoaineita ja pyysi
vain, että hänelle tuotaisiin joka sunnuntai ruukullinen vettä ja joka
toinen päivä pieni leipäpala. Hän vietti vuosikausia erämaassa ja
taisteli pelottavia, mutta aina voitokkaita kamppailuja pahoja henkiä
vastaan, niin että nämä lopulta alkoivat kirkua, ettei hän ollutkaan
nainen ja että hänellä oli kivi sydämen paikalla ja ruumis raudasta
eikä lihasta. Hän oli verhonnut kasvonsa niin paksulla harsolla,
ettei sen läpi näkynyt edes nenänpäätä, sillä hän ei tahtonut nähdä
ainoankaan ihmisen kasvoja eikä itse johtaa ketään kiusaukseen.
Niille, jotka kävivät hänen luonaan, hän puhui lihan heikkoudesta,
maailman turhuudesta ja Jumalan kauheista rangaistuksista. Hän paransi
ja virvoitti heidän sielujaan sekä tuki naapureittensa, munkkien,
rohkeutta antamalla heille voimakkaana naisena hyvän esimerkin
siveellisessä ja pyhässä kilvoituksessa.
Joka taholta saapui hurskaita ihmisiä pyhien erämaahan pyytämään heiltä
neuvoja, esirukouksia ja siunausta, katselemaan heidän lihankidutustaan
ja keskustelemaan heidän kanssaan pyhistä mysteerioista. Jotkut taas
vaelsivat Severuksen, Antiokian karkoitetun patriarkan luokse, joka oli
laajalti kuulu jumaluusopillisista tiedoistaan ja kaunopuheisuudestaan.
Etenkin naiset kunnioittivat tämän prelaatin kasvavaa mahtia.
Katumusharjoituksia suorittava Caesaria oli hänen rippilapsiaan ja
sääteli omantuntonsa hänen ohjeittensa mukaisesti.
Siinä siveellisen turmeluksen aiheuttamassa mielenvaivassa, johon
Teodora oli joutunut, hän ei voinut kauan pysyä tunteettomana sen
ympäristön vaikutuksille, johon tapausten kulku oli hänet ohjannut.
Aleksandriassa oleskellessaan hän joutui kosketukseen patriarkka
Timoteuksen kanssa, ja tämä piispa näyttää tehneen häneen syvällisen
vaikutuksen. Myöhemmin Teodora sanoikin häntä henkiseksi isäkseen,
ja tämän arvonimen vuoksi, jota Teodora ei antanut kenellekään
toiselle, saattaa täydellä syyllä kysyä, eikö tämän Jumalan miehen
vaikutuksesta edes hetkiseksi kristillisemmän ja puhtaamman elämän
siemen versonut katuvan kurtisaanin mielessä. Niinikään hän kävi
Antiokian Severuksen luona, ja epäilemättä hän juuri tämän opetuksista
oli saanut ne tietonsa hengellisistä kysymyksistä, joista hän myöhemmin
antoi niin monta näytettä. Joka tapauksessa hän tunsi läpi koko
elämänsä uskollista ja kunnioittavaa kiintymystä ja rajatonta ihailua
suurta monofysiittien mestaria kohtaan. Kun hän jo varhain esiintyi
vainottujen luopioitten suojelijana ja erään aikalaisen lausunnon
mukaan »Jumalan herättämänä keisarinnana, jonka tehtävänä oli suojella
ahdistettuja myrskyn raivoa vastaan», kun hän avoimesti osoitti
Severukselle ja hänen ystävilleen luottamusta, otti heidät vastaan
palatsissaan, suosi heidän sananjulistustaan ja koetti tutustuttaa
Justinianusta heidän mielipiteisiinsä, kun hän innokkaasti antautui
ajan jumaluusopillisiin väittelyihin, niin ei tämä, niinkuin myöhemmin
saamme nähdä, tapahtunut yksinomaan valtiollisista syistä, viisaasta
ja herkästä hallitusasioiden ymmärtämisestä, vaan epäilemättä myöskin
sen uskonnollisen käännekohdan vaikutuksesta, jonka hän oli kokenut
Aleksandriassa, ja lämpimästä kiitollisuudentunteesta niitä miehiä
kohtaan, jotka olivat ottaneet suojaansa langenneen kurtisaanin,
opettaneet häntä ja parantaneet hänet.
Mutta Teodora oli nainen, yhtä oikullinen kuin intohimoinenkin.
Sitäpaitsi hän oli kunnianhimoinen ja halukas parantamaan sekä
asemaansa että omaisuuttaan. Antiokiassa, jonne hän meni Egyptistä,
tuossa suuressa syyrialaisessa kaupungissa, jossa huvinhalu, loiston
ja varallisuuden kaipuu sekä alituinen kilpailu sirkuksen ja teatterin
välillä kuuluivat jokapäiväisen elämän kulkuun, hän näyttää käyneen
vähemmän kirkoissa kuin hippodromissa ja seurustelleen vähemmän pappien
kuin ennustajattarien kanssa. Eräs tanssijatar, Macedonia, joka kuului
sinisten puolueeseen samoin kuin hänkin, alkoi tuntea mielenkiintoa
häntä kohtaan, lohdutti häntä hänen hylätyssä tilassaan ja ennusti
hänelle loistavia tulevaisuudenkohtaloita. Hiljalleen Teodora antoi
tuudittaa itsensä tällaisiin toiveisiin ja öisin hän uneksi palanneensa
Konstantinopoliin ja tulleensa henkien ruhtinaan ystävättäreksi,
onnistuneensa pääsemään naimisiin hänen kanssaan sekä saaneensa siitä
päivästä lähtien kaikki maailman rikkaudet haltuunsa.
Macedonia näyttää tunteneen Justinianuksen, ja koska hän oli sattunut
tekemään tälle joitakin palveluksia, nautti hän hovissa jonkinlaista
arvonantoa. Käyttikö hän tätä valtaansa hyväkseen suositellakseen
mahdolliselle kruununperilliselle ystävätärtään Teodoraa? Sitä en
tiedä, joka tapauksessa näyttää siltä kuin Teodora olisi palattuaan
takaisin Bysanttiin siihen teatteriin, jossa oli saavuttanut
ensimmäiset voittonsa, tullut järkeväksi ja vakavaksi ja kyllästynyt
levottomaan elämäänsä ja mielettömiin seikkailuihinsa, ehkäpä myöskin
ollut halukas sitoutumaan johonkin pysyväisempään yritykseen ja joko
vilpittömästi tai määrättyjen laskelmain perusteella koettanut elää
hyvin syrjäänvetäytyneenä ja siveästi. Eräs tarina, joka oli vielä
yhdennellätoista vuosisadalla yleisesti tunnettu pääkaupungissa, kertoo
hänen Aasiasta palattuaan eläneen siveänä ja syrjään vetäytyneenä
yksinkertaisessa pikku talossa, hoitaneen talouttaan ja kehränneen
villalankaa aivan samoin kuin vanhan hyvän ajan roomalaiset emännät.
Tarina lisää, että Teodora ei keisarinnaksi tultuaan suinkaan halunnut
unohtaa tätä elämänsä vaihetta, vaan koetti päinvastoin säilyttää sen
muiston. Sille paikalle, missä tuo pikku rakennus oli sijainnut, jossa
hän oli saanut suojan köyhyytensä ja nöyryytyksensä päivinä ja jossa
hän oli kättensä työllä hankkinut elatuksen itselleen, hän rakennutti
kirkon pyhän Panteleimoniuksen kunniaksi. Tämän pyhimyksen nimi
merkitsee armeliasta, ja hän ansaitsikin tuon arvonimen, jos Teodora
hänen vaikutuksestaan joutui kohtaamaan Justinianuksen.
4