Konstantinopoli oli harvinaisen turmeltunut kaupunki kuudennen
vuosisadan alussa, jolloin Teodora aloitti siellä loistavan uransa.
Prostitutsioni rehoitti peittelemättä, kaupunki oli täynnä epäilyttäviä
taloja, jotka menestyivät kunnianarvoisien kirkkojen ja luostarienkin
suojassa. Pääkaupungin nautinnonhimon tyydyttämiseksi hankittiin joka
taholta keisarikuntaa onnettomia naisia, joita houkuteltiin ansaan
lupaamalla heille runsaasti kauniita vaatteita ja kallisarvoisia
koristuksia. Sattuipa sellaistakin, että alle kymmenvuotiaat lapset
joutuivat lurjusten uhriksi. Monenlaiset naiset, vapaat ja orjattaret,
taipuivat tällaisista houkutuksista, ja kun he ensin olivat joutuneet
viettelijäinsä vangeiksi, vieläpä usein allekirjoittaneet sopimuksen,
jossa lupasivat olla luopumatta siitä ammatista, johon nyt olivat
langenneet, täyttivät he koko Bysantin häväistysjutuillaan ja
epäsiveellisellä elämällään. Eikä siinä vielä kylliksi. Kaikkein
häpeällisimpiä paheita, kuten luonnotonta siveettömyyttä, harjoitettiin
julkisesti. Konstantinopoli muistutti Sodomaa. Yhtä paljon oli niillä
hurskailla sieluilla, jotka pelkäsivät Jumalan vanhurskasta vihaa,
kauhistumisen syytä myöskin jumalattomuuden, häväistysten ja pelihimon
tähden. Kaikkialla pelattiin yötä päivää sekä julkisissa paikoissa
että yksityisissä kodeissa. Muodostui suuria seurueita, joissa pantiin
peliin kokonaisia omaisuuksia, ja paha tuli niin yleiseksi, että se
tarttui kirkonmiehiinkin. Papit kävivät usein pelihuoneistoissa ja
loivat himokkaita katseita vieriviin kultarahoihin, jotka houkuttelivat
ja tahrasivat heidän käsiään, silmiään ja korviaan. Turmeluksen
tärkeimpiä oppilaitoksia olivat kuitenkin ennen kaikkea hippodromi ja
teatteri.
»Tarvitaan näytelmä kansan huvittamiseksi», sanoi Justinianus.
Hallituksen tärkeimpiä tehtäviä olikin hankkia rahvaan uutuudennälän
tyydyttämiseksi alituisesti uutta suurella upeudella ja komeudella
höystettyä ravintoa. Kilpa-ajot, eläinmetsästykset, taistelut ihmisten
ja villieläinten välillä, teatterinäytännöt, joista varsinkin
farssit, baletit ja pantomiimit olivat erikoisesti kansan suosimat,
nuorallatanssijat ja ilveilijät tyydyttivät toinen toisensa perästä
joukkojen huvitteluhalua. Seitsemän peräkkäistä juhlapäivää oli uuden
vuoden alkamisen merkkinä, ja yhdellä niistä oli omituinen ja erittäin
kuvaava nimi _prostituoitujen päivä_. Uudet ihanuudet houkuttelivat
lakkaamatta kansanjoukkoja teatteriin tai sirkukseen, ja Justinianus ei
tietänyt sen parempia keinoja kansan suosion hankkimiseksi kuin antaa
kahdenkymmenen leijonan ja kolmenkymmenen leopardin taistella yht’aikaa
toisiaan vastaan amfiteatterissa, lahjoittaa upeitten loimien verhoamia
hevosia kilpa-ajojen voittajille, järjestää suurenmoinen juhla-ateria
kansalle ja käyttää tällä tavoin kolmessa vuorokaudessa viidettä
miljoonaa markkaa.
Koko Bysantti kävi teatterissa, yhtä hyvin kaupungin kultainen
nuoriso kuin rahvaskin, sekä papit että maallikot. Ja vaikka
soveliaisuussäännöt kielsivät kunniallisia naisia näyttäytymästä
siellä, eivät he suinkaan olleet, jos kohta pitemmän välimatkan päästä,
vähemmän innostuneita kuin miehet kaikkeen, mikä koski kilpa-ajoja,
hevosia ja ajajia. Ei koskaan ole mikään kansa, eivät edes roomalaiset,
tuntenut niin valtavaa mielenkiintoa kuin bysanttilaiset kaikkia
hippodromin asioita kohtaan. Kilpa-ajojen voittajat olivat päivän
kuninkaita, keisari itse piti kunniana heidän tervehtimistään, hallitus
pystytti heille muistopatsaita, pääkaupungin kaunokirjailijat ylistivät
puolestaan runosäkein heidän ansioitaan, vakavamielisemmät ihmiset
selittivät, että elämä ilman heitä olisi ilotonta, kansanjoukko tappeli
ja jakautui puolueisiin heidän viittojensa värin mukaan. Vihreät ja
siniset herjasivat toinen toisiaan ja taistelivat vuosisatoja kunniansa
vuoksi, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä isänmaan pelastaminen
jostakin vaarasta.
Kuvitella saattaa, miten suunnaton henkilökunta oli välttämätön
tällaisiin näytöksiin. Tarvittiin runoilijoita kirjoittamaan runoja,
joita puolueet määräpäivinä lauloivat keisarin kunniaksi, säveltäjiä
sommittelemaan niihin musiikkia, soittoniekkoja huolehtimaan
säestyksestä, orkesterin johtajia johtamaan esitystä, tarvittiin
järjestysmiehiä ylläpitämään järjestystä sirkuksessa, väliaitain
vartijoita, jotka laskivat suojukset alas yleisön poistuessa
teattereista, kaitsijoita pukuhuoneissa vartioimassa ajajien viittoja
ja kultakruunuja, tarvittiin tanssijoita, miimillisiä näyttelijöitä,
voimailijoita ja ilveilijöitä väliaikojen ohjelmaan, tallien
kaitsijoita, eläinten vartijoita, räätäleitä ja ompelijattaria, ja
lopuksi ja ennen kaikkea tarvittiin kilpa-ajajia. Kulissien välissä ja
hippodromin läheisyydessä vilisi lukematon ihmispaljous, luonnollisesti
melkoisen sekalaista seurakuntaa, johon vielä liittyi monenlaisia
seikkailijoita ja irtolaisia toivoen keksivänsä jonkinlaista huvin
tai ansion mahdollisuutta. Koska pääkaupungin hienompi seurapiiri
sitäpaitsi piti kunnianasianaan kuulua jompaankumpaan vallitsevaan
suurpuolueeseen, jotka olivat jonkinlaisia kilpa-ajoklubeja ja joitten
tehtävänä oli järjestää kilpa-ajoja, tapasivat hienostopiirit toisensa
sirkuksen kulissien vaiheilla ja sekaantuivat omituisella tavalla
tähän hämäräperäiseen kilpa-ajajista, ilveilijöistä, pelihuoneistojen
hoitajista ja prostituoiduista muodostuneeseen kansanjoukkoon.
Sirkus oli tavallisena puheenaiheena maailmanihmisten kohdatessa
toisensa, koko Konstantinopoli puhui päivän suosituimmasta
kilpa-ajajasta tai näyttelijättärestä ja löi vetoja seuraavista
kilpa-ajoista. Vakavimmatkaan miehet eivät pitäneet sopimattomana
keskustella kilpailujen alkuperästä ja ajajain väreistä; he koettivat
keksiä niitten vertauskuvallista sisällystä ja tekivät johtopäätöksiä
puolueitten voiton mahdollisesta merkityksestä. Joka ainoa tiesi,
että koska vihreä väri merkitsi maata, niin sen värin voitto ennusti
hedelmällistä vuotta, sekä että sininen väri oli meren vertauskuva,
minkä vuoksi tämän värin voitto oli takuuna rauhallisesta merenkulusta.
Maanviljelijät kannattivat tietysti vihreää ja merimiehet sinistä.
Sirkuksessa määrättiin uudet kuosit. Nuoret keikarit, jotka olivat
hippodromin vakinaisia vieraita, olivat muusta joukosta erotakseen
omaksuneet erikoisen puvun ja hullunkuriset tavat. Heillä oli
persialaisten tapaan kokoparta ja hyvin pitkät viikset; otsapuolelta
he ajoivat niinkuin hunnit pois hiuksensa ja antoivat sen takaraivolta
valua hartioille pitkinä suortuvina. Heidän tunikoittensa hihat
olivat hyvin ahtaat ranteen kohdalta, mutta yläpäästä hyvin avarat
vaikuttaakseen paisuvilta lihaksilta, kun nämä keikarit nostivat
sirkuksessa tai teatterissa käsivartensa taputtaakseen käsiään. Heillä
oli samanlaiset housut ja jalkineet kuin hunneilla sekä suuret,
runsaasti kirjaillut viitat, ja tällä tavoin pukeutuneina, vyöllään
lyhyt kaksiteräinen miekka he harhailivat yön aikaan Konstantinopolin
kaduilla ahdistaen rauhallisia jalankulkijoita ja haastaen riitaa
heidän kanssaan, ryöstäen heiltä koristuksia ja vaatteita, jopa
toisinaan surmatenkin ahdistamiaan ihmisiä, jos nämä näyttivät aikovan
tehdä vastarintaa.
Sininen puolue, joka oli hyvissä väleissä hovin kanssa keisari
Anastasiuksen kuoleman ja uuden hallitsijasuvun valtaistuimelle nousun
jälkeen, rupesi ensiksi harrastamaan näitä moitittavia huvituksia.
Koska ei kuitenkaan poliisivoima eikä oikeuslaitos tullut väliin
ehkäisemään niitä ilkitöitä, joitten uhreiksi tavallisesti joutuivat
vihreät, hallituksen vastustajat, niin yltyivät kaikki pääkaupungin
taskuvarkaat ja rosvot siitä leväperäisyydestä, jolla rikokset
jätettiin rankaisematta. Kun sitten lopulta vihreät, joille tehtiin
lakkaamatta vääryyttä ja joita ei koskaan puolustettu, järjestivät
puolestaan itsesuojeluksekseen rosvoliittoja, hävisivät pian
viimeisetkin järjestyksen ja turvallisuuden jäljet Konstantinopolista.
Pian eivät kunnolliset ihmiset enää uskaltaneet ovistaan ulos yön
aikaan. Rikkaat käyttivät vain kehnoja vaatteita ja väärennettyjä
koruja päällekarkauksia välttääkseen. Välistä taas vallitsi täydellinen
sekasorto, jolloin ei välitetty, oliko selvittämättömiä asioita
vihreitten tai sinisten kanssa. Velalliset käyttivät sekaannusta
hyväkseen hankkiakseen itselleen kuitteja saamamiehiltään, orjat
pakottaakseen herransa päästämään heidät vapaiksi, pojat kiristääkseen
rahoja isiltään, rakastajat ryöstääkseen mielitiettyjään, elostelijat
tyydyttääkseen halujaan. Jos jollakulla oli vihollinen, oli helppo
löytää murhaajia, jotka maksusta vapauttivat asianomaisen hänestä.
Ihmisiä surmattiin, kirkoissakin keskellä jumalanpalvelusta, ja monesti
aivan käsittämättömistä syistä. Oli tullut suosituksi urheiluksi tappaa
turvaton yhdellä ainoalla iskulla, koska sellaista pidettiin voiman
ja rohkeuden todistuksena. Ja kun poliisi, jos se joskus päättikin
sekaantua asioihin, ei kertaakaan rangaissut muita kuin vihreitä,
ja koska tuomarit peläten henkeään siinä tapauksessa, että eivät
noudattaisi puolueen nimenomaisia määräyksiä, unohtivat kokonaan
oikeudenmukaisuuden, muuttuivat rikokset päivä päivältä yhä pahemmiksi.
Kerran meni muuan nuori nainen puolisoineen laivaan eräässä Bysantin
satamassa matkustaakseen Aasiaan. Eräät nuoret miehet, joitten mielestä
hän oli kaunis, alkoivat ajaa häntä takaa ja päästyään alukselle
pakottivat hänet väkivoimalla laskeutumaan heidän veneeseensä. Turhaan
mies teki vastarintaa. Hän sai osakseen vain ivanaurua. Pelastaakseen
kunniansa ei onnettomalla naisella ollut mitään muuta keinoa kuin
heittäytyä Bosporiin epätoivoon joutuneen ja melkein järjiltään olevan
puolisonsa nähden. Hän hukkui. Yhtä onnettomiin keinoihin täytyi monen
muunkin naisen turvautua jälkeenjääneitten voimatta koskaan saada
oikeutta osakseen.
Eniten puuttui viranomaisilta todellista rohkeutta käydä käsiksi
roistoihin, joitten suojana oli hovissa vaikutusvaltaisia voimia.
Kaupungin prefekti oli tästä esimerkkinä. Eräs tunnettu henkilö,
Hypatios, oli murhattu Sofian kirkossa, ja koko kaupunki oli siitä
hyvin kuohuksissa. Samoihin aikoihin sattui sinisten vakinainen
suojelija Justinianus sairastumaan ankarasti. Ne, joilla oli
valittamisen syytä, pääsivät nyt poikkeuksellisesti keisarin puheille.
Tämä käski prefektin käydä lujin kourin asiaan käsiksi. Prefekti ei
odottanut toista kehoitusta. Hän vangitutti suuren joukon syyllisiä
ja mestautti monta, muitten muassa erään Teodosius Tzikkan, joka oli
rikas ja hyvin ylhäistä syntyperää. Tämä aiheutti prefektin perikadon.
Justinianus, joka oli parantunut kuin ihmeen avulla, ei ajatellut
muuta kuin ystäväinsä puolesta kostamista. Hänen toimestaan prefekti
haastettiin väärien syytösten perusteella senaatin eteen, erotettiin
virastaan, ja karkoitettiin Jerusalemiin, ja lopulta hänen oli pakko
mennä luostariin välttääkseen murhaajien tikareita, jotka uhkasivat
hänen henkeään.
Sillä tavoin hippodromiriidat saivat kaupungissa aikaan peloittavan
kuohunnan, joka puhkesi muutamien vuosien kuluttua oikeaksi
vallankumoukseksi.
Samoihin aikoihin koettivat tähdistälukijat ja silmänkääntäjät,
merkkienselittäjät ja ennustajat saattaa pääkaupunkia pois henkisestä
ja siveellisestä tasapainosta. Eräänä päivänä ennusti muuan hysteerinen
nainen Kultaisen Portin luona, että meri tulvisi yli äyräittensä
ja upottaisi maailman uuteen vedenpaisumukseen, ennen kuin kolme
vuorokautta olisi umpeen kulunut. Suuren kauhun valtaamina ihmisjoukot
syöksyivät kirkkoihin ja odottivat alttarien edessä polvillaan pelosta
vavisten hirvittävää loppuluhistusta. Toisinaan taas tähdistäennustajat
näkivät taivaankannella suurten tulvien merkkejä, sekapäiset tietäjät
juoksivat pitkin katuja kuin haamujen ajamina ja julistivat kauhun
valtaamille ohikulkijoille, että maailmanloppu oli aivan lähellä.
Ja ihmiset vapisivat varmoina kuulemansa totuudenmukaisuudesta ja
täyttivät kirkot valituksillaan ja rukouksillaan. Toiset menivät
luostariin luopuen omaisuudestaan ja arvokkaasta asemastaan, toiset
taas lahjoittivat tavaransa ja rahansa kirkoille ja käyttivät aikansa
hyväntekeväisyyden harjoittamiseen. Jokainen tahtoi kuolla vanhurskaan
kuoleman, ja sekasorto saattoi kestää viikkokausia keisarin voimatta
keksiä mitään keinoa tämän kauhun asettamiseksi, joka muuten oli
tarttunut häneen itseensäkin. Järkevät ihmiset olivat tosin sitä
mieltä, että olisi pitänyt muitta mutkitta panna telkien taakse nuo
rauhanhäiritsijät, jotka peloittivat koko kaupungin keksinnöillään,
mutta taikausko oli hyvin syvään juurtunut ja herkkäuskoisuus laajalti
levinnyt.
Naiset tietystikin olivat erikoisen vastaanottavia kaikelle
yliluonnolliselle. Jos oli säilytettävä itselleen puoliso tai sidottava
itseensä rakastaja, luottivat he vähemmän omaan kauneuteensa ja
viehätyskykyynsä kuin lemmenjuomiin ja taikatemppuihin. Tässä samoin
kuin kaikissa muissakin suhteissa Teodora oli aikansa lapsi. Yhdessä
hyvien ystävättäriensä Indaron ja Khrysomallon kanssa hän valmistutti
taikaesineitä ja juomia, joitten piti taata hänelle ikuinen ja
pirullinen vaikutusvalta ihailijoihin. Hän uskoi pahoihin henkiin,
noitiin, ennustajiin, unenselittäjiin ja odotti tulevaisuuteensa
luottaen kohtaloaan.
3