sanoi emäntä.
»Hän lähti siitä syystä», Elsa sanoi, »ettei tahtonut kuulla kaikkien
salissanne istuvien pahantekijäin puheita.»
»Monta hurjaa miestä tosin salissani käy», emäntä virkkoi, »mutta en
sinne pahantekijöitä sentään laske.»
»Kasvinsisareni oli kuitenkin kerran läsnä», Elsa sanoi, »kun siellä
kolme miestä jutteli keskenään ja yksi heistä virkkoi: Juo veikkonen.
Vielä Aarne herran rahoja riittää!»
Sen sanottuaan hän ajatteli: Nyt minä autoin kasvinsisartani, nyt minä
puhuin mitä olen kuullut. Jumala suokoon, ettei emäntä huolisi uskoa
sanojani, silloin ei syy ole minun.
Mutta samassa hän emännän kasvoista näki, että tämä uskoi häntä, ja hän
pelästyi ja oli lähteä pakoon.
Mutta hän ei ehtinyt ottaa askeltakaan, kun emännän tukeva käsi jo
tarttui häneen, niin ettei hän päässyt paikaltaan.
»No, neiti, jos sinä olet kellarissani kuullut sellaista puhetta»,
emäntä sanoi, »niin nytkö sinä joutaisit karkuun! Ei, vaan nyt
lähdetään niiden luo, joilla on valta ja tahto rangaista murhamiehiä,
jotteivät he lain kourista pääse.»
Sir Archien pako.
Elsa tuli pitkään vaippaan kääriytyneenä kellarisaliin ja meni sen
pöydän luokse, jonka päässä sir Archie istui ystävineen. Vieraita
istui joukottain lavitsoilla pöytien ääressä ja kaikki tähystivät
uteliaina häneen, mutta Elsa ei heistä välittänyt, mennessään istumaan
sen viereen joka hänelle oli rakas. Hän ajatteli vaan, että viimeisen
hetken, minkä sir Archie on vapaana, hän tahtoo olla hänen seurassaan.
Nähdessään Elsa neidin tulevan ja istahtavan hänen viereensä, sir
Archie nousi ja siirtyi hänen kanssaan salin alipäähän toisen pöydän
ääreen, joka oli osaksi pylvään peitossa. Elsa kyllä huomasi, ettei sir
Archie pitänyt hänen tulostaan kapakkahuoneeseen, joka ei ole nuorten
neitojen käytävä paikka.
»Ei minulla ole teille paljon sanottavaa», Elsa virkkoi. »Mutta teidän
pitää kuitenkin saada tietää, että minun ei käy lähteminen mukana
teidän maahanne.»
Näistä Elsa neidon sanoista sir Archie säikähti, sillä hän oli varma,
että jos Elsa hänet hylkäisi, niin hän uudelleen joutuisi pahojen
ajatustensa valtaan.
»Mistä syystä, Elsa, et lähtisi mukaani?» hän kysyi.
Elsan sydän oli niin raskas. Tuskin hän edes tiesi mitä sanoi. »Eihän
nuoren neidon ole hyvä lähteä soturin mukaan», hän virkkoi. »Kuka ties
milloin sellainen lupaus pettää.»
Ennenkuin sir Archie ehti vastaamaan, astui muuan merimies
kellarisaliin. Hän tuli sir Archien luokse ja kertoi hänelle olevansa
siitä suuresta laivasta, joka oli jäätynyt Klöfverön taakse. Myrsky
oli alkanut uudestaan, ja nyt laivuri laittoi sanan että sir Archie
kaikkine miehineen tänä iltana varustautuisi tulemaan laivaan. Meri oli
lännen puolella jo alkanut puhdistua. Kukaties jo ennen päivännousua
väylä olisi sulana Skotlantiin asti.
»Huulethan mitä mies kertoo», sanoi sir Archie Elsalle. »Tahdotko
lähteä mukaani?»
»En», Elsa sanoi, »en tahdo lähteä mukaanne.» Mutta itsekseen hän oli
iloissaan, sillä hän ajatteli: Nyt voi kumminkin sattua, että hänelle
jää tilaisuus lähteä pois täältä, ennenkuin vartioväki ehtii häntä
kiinniottamaan.
Sir Archie nousi ja meni kertomaan uutista sir Filipille ja sir
Reginaldille. »Menkää te edellä majataloon», hän sanoi, »ja laittakaa
kaikki kuntoon! Minun on vielä puhuttava pari sanaa Elsan kanssa.»
Nähdessään sir Archien tulevan takasin hänen luokseen, Elsa rupesi
molemmin käsin torjumaan häntä pois. »Miksi takasin tulette, sir
Archie?» hän sanoi. »Miksette jo riennä merelle, niin nopeasti kuin
jalat kannattavat?»
Sillä niin syvästi hän rakasti sir Archieta. Hän oli tosin ilmiantanut
hänet rakkaan kasvinsisarensa tähden, mutta hänen hartain toivonsa oli
että sir Archie pelastuisi.
»Ei, ensin tahdon vielä kerran pyytää sinua mukaani», sanoi sir Archie.
»Tiedättehän te kuitenkin, sir Archie, että minä en voi teitä seurata»,
Elsa sanoi.
»Miks’et sinä voisi?» sir Archie sanoi. »Olethan niin yksinäinen ja
köyhä tyttö, ettei kukaan tiedusta mihin sinä joudut. Mutta jos lähdet
mukaani, niin minä teen sinusta suuren rouvan. Minä olen ylhäinen mies
kotimaassani. Siellä saat kulkea hopeassa ja kullassa, ja vienpä sinut
kuninkaankin hoviin.»
Elsa vapisi hädissään, kun sir Archie yhä viipyi hänen luonaan,
vaikkei pako enää kauan ollut mahdollista. Hän tuskin malttoi vastata
hänelle: »Lähtekää nyt täältä, sir Archie! Ette saa enää viipyä minua
pyytämässä!»
»Et, Elsa, vielä minua ymmärrä», puhui sir Archie yhä enemmän
heltyvällä äänellä. »Kun näin sinut ensi kerran, niin minä vaan
ajattelin lumota ja houkutella sinut. Olen monesti ennen luvannut
sinulle linnoja ja kultia, vaan ennen tätä iltaa se ei ole ollut
rehellisesti tarkoitettua. Mutta nyt minä tahdon ja haluan tehdä sinut
vaimokseni. Siihen voit luottaa niinkuin aatelismiehen ja soturin
sanaan.»
Samassa Elsa kuuli asepukuisten miesten raskasta astuntaa kellarin
ulkopuolelta. Jos minä nyt lähden hänen mukaansa, hän ajatteli, niin
hän kenties vielä pelastuu. Olenhan täällä häntä turmioon vetämässä.
Minun tähteni hän täällä niin kauan viivyttelee, että vartioväki
hänet vielä yllättää. Mutta enhän minä voi lähteä sen mukaan, joka on
surmannut kaikki omaiseni.
»Sir Archie», Elsa sanoi, ja hän toivoi saavansa hänet säikähtämään.
»Ettekö kuule, kun aseellisia miehiä rientää torin poikki?»
»Kuulen sen kyllä», sanoi sir Archie, »kaiketi on taas tapeltu jossain
kapakassa. Älä hätäänny, Elsa, vähästä ne kalastajat riitaantuvat,
ilmoista ja tuulista.»
»Sir Archie», Elsa sanoi, »ettekö kuule, että ne seisahtuvat
raatihuoneen eteen?»
Elsa värisi kiireestä kantapäähän, mutta sir Archie ei sitä huomannut,
vaan pysyi ihan tyynenä.
»Mihinkäs muuanne he seisahtuisivat?» hän sanoi. »Tännehän ne
riitapukarit on tuotava raatihuoneen putkaan. Älä sinä Elsa kuuntele
sitä, vaan kuuntele nyt kun minä pyydän sinua mukaani meren tuolle
puolen!» ...........
Mutta Elsa koetti vielä kerran säikäyttää sir Archieta.
»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö kuule, kun ne laskeutuvat portaita
myöten raatikellariin?»
»Kyllä sen kuulen», sanoi sir Archie, »he kai tulevat tyhjentämään
kannun olutta, saatuaan vankinsa telkien taa. Älä sinä Elsa huoli
heistä, vaan ajattele että huomenna meidän laivamme halkoo aavoja
ulappia, pyrkien kohti minun rakasta isänmaatani!»
Mutta Elsa oli kalpea kuin ruumis ja värisi, niin että häneltä tuskin
puhe kävi.
»Sir Archie», hän sanoi, »ettekö näe, kun he viinapöydän luona
puhelevat emännän kanssa? Kaiketi kyselevät häneltä, onko heidän
etsittävistään ketä täällä.»
»Ennemminkin tilaavat häneltä väkevää ja lämmintä juomaa, kun on
näin myrskyinen yö», sanoi sir Archie. »Älä sinä Elsa noin värise ja
vavahtele! Lähde vaan pelkäämättä minun mukaani! Sen sanon, että jos
isäni nyt tahtoisi minulle naittaa maamme jaloimman neidon, niin en
hänestä huolisi. Lähde sinä Elsa turvallisesti meren tuolle puolen!
Siellä sinä joudut suurimpaan onneen ja iloon.»
Sotilasjoukko ovensuussa karttui karttumistaan, eikä Elsa voinut enää
hillitä tuskaansa. En voi olla näkemässä, kun he tulevat ottamaan hänet
kiinni, hän ajatteli. Hän kumartui lähelle sir Archieta ja kuiskasi
hänelle:
»Ettekö kuule, sir Archie, kun sotilaat kysyvät emännältä Aarne herran
murhaajia?»
Silloin sir Archie tähysti salin ovelle päin ja katseli emännän luona
juttelevia sotilaita. Mutta hän ei heti lähtenytkään pakoon, niinkuin
Elsa odotti, vaan kumartui katsomaan Elsaa silmästä silmään. »Sinäkö,
Elsa, se olet tuntenut minut ja antanut minut ilmi?»
»Olen sen tehnyt rakkaan kasvinsisareni tähden, jotta hän saisi levon
haudassaan», sanoi Elsa. »Yksin Jumala tietää mitä siitä olen kärsinyt.
Mutta paetkaa nyt, sir Archie! Vielä ennätätte. He eivät vielä ole
sulkeneet ovea ja eteistä.»
»Senkin sudenpentu!» sir Archie sanoi. »Nähdessäni sinut ensi kerran
laiturilla, ajattelin jo surmata sinut.»
Mutta Elsa laski kätensä hänen olkapäälleen. »Paetkaa, sir Archie,
ei minun sydämeni kestä katsoa, kun he tulevat teitä kiinniottamaan.
Jollette tahdo paeta ilman minua, niin minä Jumalan nimeen lähden
mukaanne. Mutta älkää enään täällä istuko minun tähteni, sir Archie!
Teen puolestanne mitä tahansa, kun vaan pelastatte henkenne.»
Mutta nyt sir Archie oli suuttunut ja puhui Elsalle ähittelevällä
kiukulla:
»Nyt sinä neitonen et koskaan saa kirjokengissä astella linnan
permantoja. Nyt saat ikäsi pysyä täällä sillin perkaajana. Etkä
koskaan, Elsa, saa miestä, jolla on linnat ja läänit. Jos saatkin, niin
saat viheliäisen kalamiehen, jonka tölli on jossakin kylmällä luodolla.»
»Ettekö kuule, kun he asettavat vartijoita eteiseen ja panevat ovelle
keihäitä poikkiteloin?» Elsa kysyi. »Miksette jo riennä pois täältä?
Miksette pakene merelle ja kätkeydy laivaan?»
»En viitsi paeta, kun tekee mieleni jutella Elsa neidin kanssa», sanoi
sir Archie. »Tiedätkös, Elsa, että nyt sinun kaikki ilosi on mennyttä
kalua? Tiedätkö, että nyt minun ei enää kannata toivoakkaan sovitusta
rikoksestani?»
»Sir Archie», Elsa kuiskasi, kavahtaen säikähtyneenä ylös, »nyt
sotamiehet ovat valmiina. Nyt ne tulevat teitä kiinniottamaan.
Riennättekö pakoon! Minä lähden mukaanne laivaan, sir Archie, jos vaan
pakenette.»
»Ei sinun kannata säikkyä, Elsa neito», sanoi sir Archie. »Ehdimme
vielä jonkun aikaa juttelemaan yhdessä. Ei sotilaat uskalla käydä
kimppuuni täällä, kun voin puolustautua. He aikovat tavoittaa minut
ahtaassa käytävässä. Siellä he aikovat keihästää minut pitkiin
vartaisiinsa. Sitähän sinä Elsa olet minulle aina toivonut.»
Mutta kuta pahemmin Elsa hätääntyi, sitä tyynemmäksi sir Archie kävi.
Elsa pyysi häntä pakenemaan, mutta niitä pyyntöjä hän nauroi.
»Älä neitonen ole niin varma siitä että minä joudun sotilasten käsiin!
Olen maar suuremmistakin vaaroista pelastunut. Pahemmin minun oli käydä
muutama kuukausi sitte Ruotsissa. Jotkut panettelijat olivat sanoneet
Juhana kuninkaalle, ettei hänen skottilainen vartioväkensä ollut
luotettava. Ja kuningas uskoi sen. Hän panetti kaikki kolme päällikköä
linnantorniin, ja heidän palkkajoukkonsa hän tarkasti vartioituna
lähetti rajan yli.»
»Paetkaa, sir Archie, paetkaa!» Elsa pyysi.
»Älä sinä Elsa ole minusta huolissasi!» sanoi sir Archie tylysti
nauraen. »Tänä iltana luontoni taas on ennallaan. Nyt en enää näe
sitä neitosta silmäini edessä, ja silloin ei hätää mitään. Kerronpa
sinulle niistä kolmesta, jotka istuivat Juhana kuninkaan linnassa.
Yhtenä yönä, kun vartijat olivat juovuksissa, he salaa hiipivät ulos
tornista ja juoksivat tiehensä. Sitten lähtivät pakenemaan rajaa kohti.
Mutta Ruotsin alueella ollessaan he eivät kertaakaan uskaltaneet
ilmaista ketä olivat. Heillä ei ollut muuta keinoa, Elsa, kuin hankkia
itselleen karvapäälliset puvut ja sanoa olevansa nahkurinsällejä, jotka
kiertelivät hakemassa työtä.
Vasta nyt Elsa alkoi huomata, kuinka sir Archie oli muuttunut häntä
kohtaan. Nyt sir Archie varmaan vihasi häntä, saatuaan kuulla että hän
oli hänet ilmiantanut.
»Älkää, sir Archie, puhuko noin!» Elsa pyysi.
»Miksikäs petit minut, juuri kun sinusta uskoin mitä parasta!» sanoi
sir Archie. Nyt minä taas olen ihan ennallani. Nyt minä en huoli
säästää ketään. Ja saatpa nähdä, että vielä minä selviön tästä kaikesta
yhtä hyvin kuin ennenaikaan. Enkö silloinkin ollut tovereineni
huutavassa hukassa, kun viimein olimme Ruotsin halki samonneet tänne
rannikolle? Ei meillä ollut rahaa ostaaksemme kunnon vaatteita. Ei
ollut rahaa maksaaksemme laivakyytiä Skotlantiin. Emme tienneet muuta
keinoa kuin murtautua Solbergin pappilaan.»
»Älkää enää puhuko siitä!» sanoi Elsa.
»Kaikki tyyni sinun on kuultava, Elsa», sanoi sir Archie. »Yhtä seikkaa
sinä et tiedä, sitä nimittäin, että me pappilaan tultua menimme Aarne
herran luo, herätimme hänet ja kehotimme häntä antamaan meille rahaa.
Jos hän olisi sen tehnyt suosiolla, ei hänelle olisi mitenkään käynyt.
Mutta Aarne herra yltyi tappelemaan kanssamme, ja silloin meidän täytyi
hänet kaataa. Ja hänen saatuaan surmansa täytyi meidän kaataa hänen
koko väkensä.»
Elsa ei keskeyttänyt sir Archien puhetta, mutta hän tunsi sydämensä
tyhjenevän. Hän värisi katsoessaan ja kuunnellessaan sir Archieta,
joka oli muuttunut julman ja verenhimoisen näköiseksi. Mitä olenkaan
tahtonut tehdä? Elsa ajatteli. Olenko ollut hulluna ja rakastanut sitä
miestä, joka murhasi kaikki omaiseni? Jumala minulle anteeksi antakoon!»
»Kun luulimme koko väen kuolleen», sir Archie sanoi, »hilasimme raskaan
hopea-arkun ulos. Sitte sytytimme pirtin ympäri tulen, jotta kaikki
ihmiset luulisivat Aarne herran palaneen huoneeseensa.»
»Minähän olen rakastanut metsän sutta», sanoi Elsa itsekseen. »Ja
mokomaa olen koettanut pelastaa rangaistuksesta!»
»Vaan itse ajoimme jäälle ja pakenimme merta pitkin», sir Archie
jatkoi. »Niin kauvan kun liekit kajastivat taivaalla, ei meillä ollut
hätää mutta silloin pelästyimme, kun näimme niiden laskevan. Arvasimme
että kylän väki oli tullut paikalle ja sammuttanut tulipalon, ja että
kohta se olisi jälillämme. Silloin ajoimme takasin rantaan, sellaiselle
virtakohdalle, jossa jää oli heikkoa. Nostimme raha-arkun pois reestä
ja ajoimme eteenpäin, kunnes jää murtui hevosen alla. Se sai upota,
mutta me itse hyppäsimme syrjään. Jollet olisi vaan neito, Elsa, niin
ymmärtäisit että se oli reipas teko. Olimmepa toimineet kuin miehet.»
Nyt Elsa pysyi sanattomana. Hän istui ja tunsi sydämessään kirvelevää
tuskaa. Mutta sir Archie vihasi häntä ja kidutti häntä tahallaan.
»Sidoimme sitte vyöhihnamme arkun sankoihin ja rupesimme sitä hinaamaan
jäätä pitkin.»
»Mutta kun arkku teki siihen jälkiä, kävimme rannalta taittamassa
kuusenhavuja ja panimme ne alustaksi. Sitte riisuimme saappaat jalasta
ja jatkoimme matkaa ilman että jäähän tuli minkäänlaista merkkiä.»
Sir Archie oli hetkisen vaiti ja katseli pilkallisesti Elsaa.
»Vaikka kaikki tämä oli mainiosti onnistunut, olimme kuitenkin aika
pulassa. Verisistä vaatteistamme meidät olisi missä tahansa heti
tunnettu ja saatu kiinni. Mutta kuule nyt Elsa, voidaksesi sitte kertoa
niille kaikille, jotka mielivät lähteä meitä hätyyttämään, sillä sen
he tietäkööt ettemme ole niinkään yletyttävissä. Kuulehan sitä, että
kun me jäätä myöten lähenimme Marstrandia, niin tapasimmekin jäällä
oman maan miehiä ja tovereita, ne samat miehet jotka Juhana kuningas
oli tarkoittanut. Jäät olivat heitä pidättäneet Marstrandissa, ja hyvä
olikin, sillä heidän avullaan saimme vaatteet. Eikä sen koommin olisi
ollut vaaraa, jollet sinä olisi ruvennut petturiksi.»
Elsa istui ääneti, hän oli surusta melkein tiedottomana, tuskin sydämen
lyöntejä enää tuntui.
Mutta sir Archie kavahti pystyyn ja huudahti:
»Eikä meillä hätää ole tänäkään iltana. Sen Elsa, saat omin silmin
nähdä.»
Samassa hän molemmin käsin tarttui Elsaan ja tempasi hänet koholle.
Ja Elsa kilpenä edessään hän juoksi kellarisalin läpi käytävää kohti.
Ja vaikka ovessa seisovilla sotureilla oli keihäät ojona häntä kohti,
eivät he rohjenneet niitä käyttää, jotteivät Elsaa haavoittaisi.
Ahtaissa portaissa ja eteisessä sir Archie samoin piti Elsaa koholla
edessään. Ja Elsa olikin parempi turva kuin vahvin haarniska, sillä
portaille asetetut sotilaat eivät voineet aseitaan käyttää. Sir Archie
pääsi siten ison matkan portaita ylös, ja Elsa tunsi jo ulkoilman
henkivän kasvoillaan.
Mutta nyt oli rakkaus Elsan sydämestä hävinnyt, katkera viha siellä
vaan kuohui sir Archieta kohtaan, ja hän muisti sir Archien vaan
murhamieheksi. Ja nyt kun hän näki ruumiinsa suojelevan tätä miestä,
niin että hän oli karkuun pääsemäisillään, nyt hän kädellään tarttui
yhteen sotilasten keihäistä ja osotti sen sydäntään kohti. »Tahdon nyt
viimein tehdä kasvinsisareni hyväksi työni loppuun», hän ajatteli. Ja
sir Archien eteenpäin hypähtäessä se keihäs tunkeutui Elsan sydämeen.
Mutta silloin sir Archie jo seisoi ylimmällä portaalla. Ja sotamiehet
väistyivät tieltä nähdessään että yksi heistä oli haavoittanut neitoa.
Ja sir Archie juoksi heidän välistään.
Torille saavuttuaan sir Archie kuuli sotahuutoja erään kujan suusta ja
skottilaisten hoilausta: »Apuun, apuun! Skotlannin puolesta! Skotlannin
puolesta!»
Sir Filip ja sir Reginald sieltä tulivat hänen avukseen, mukanaan koko
skottilaisjoukko.
Ja sir Archie juoksi heitä vastaan huutaen suureen ääneen: »Tänneppäin!
Tänneppäin! Skotlannin, Skotlannin puolesta!»
Jään poikki.
Vielä merenselällä sir Archie yhä kantoi Elsaa käsivarrellaan.
Sir Filip ja sir Reginald astuivat hänen kanssaan rinnan. He yrittivät
jutella hänelle, miten olivat saaneet yllätyksestä tiedon ja miten
heidän oli onnistunut kulettaa raskas hopea-arkku kaljaasiin ja
koota maanmiehensä, mutta sir Archie ei heitä kuunnellut. Hän näytti
käydessään yhä puhelevan sen kanssa, jota käsivarrellaan kantoi.
»Ketä sinä tuot mukaasi?» kysyi sir Reginald.
»Elsa se on», sir Archie sanoi. »Hänet minä vien muassani Skotlantiin.
Täällä hänestä ei ikänä tulisi muuta kuin köyhä kalanperkaaja.»
»Eipä ei, sen kyllä uskon», sanoi sir Reginald.
»Täällä hän ei yllensä saisi kuin karkean villapuvun», sanoi sir
Archie, »ja nukkuakseen ahtaan lautavuoteen. Minä hänen tilansa teen
pehmeimmille patjoille, ja hänen vuoteensa minä laitatan marmorista.
Minä hänet käärin kalleimpiin nahkasiin, ja hänen kenkänsä kiinnitän
hohtokivisoljilla.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald.
»En saata jättää häntä tänne», sir Archie sanoi, »sillä kukapa täällä
malttaisi köyhää polosta muistaa? Ei kauan viivy, kun jo kaikki
hänet unohtavat. Ei kukaan käy hänen asunnollaan, ei kukaan poikkea
yksinäisen seuraksi. Mutta kun minä kotiini ehdin, silloin rakennutan
hänelle kauniin asunnon. Sen kiviseinään piirrätän hänen nimensä,
jottei kukaan voi sitä unohtaa. Siellä minä itse käyn joka päivä hänen
luonaan, ja niin ihanata siellä on kaikki, että pitkien matkojen päästä
ihmisiä tulee häntä katsomaan. Kynttilöitä ja lamppuja poltetaan
siellä yötä päivää, ja laulu ja soitto siellä kaikuu, ikäänkuin
loppumattomissa pidoissa.»
»Suureen kunniaan sinä hänet korotat», sanoi sir Reginald uudelleen.
»Täytyyhän minun hänelle sovittaa mitä olen rikkonut», sir Archie
sanoi. »Jollen minä ole Elsalle hyvä, niin onneni häviää ja pimeys
yllättää minut.»
Myrsky puhalsi aukealla jäällä vinhasti heitä vastaan. Se repi auki
Elsan vaipan ja tempoi sitä ilmassa kuin lippua.
»Autatko minua hetkisen kantamaan Elsaa», sanoi sir Archie, »jotta saan
kiedotuksi vaipan hänen ympärilleen?»
Sir Reginald otti Elsan syliinsä, mutta samassa hän kauhistui niin,
että päästi hänet käsistään solumaan jäälle.
»En tiennytkään että Elsa oli kuollut», hän sanoi.
Aaltojen kohu.
Suuren kaljaasin laivuri astui koko yön edestakasin korkealla
peräkannella. Oli pimeä, ja myrsky vinkui hänen ympärillään. Milloin
se tuiskutti lunta, milloin toi ropisevan vesisateen. Jäät pusertivat
yhä hellittämättä kaljaasin kylkiä, joten laivuri olisi hyvin voinut
tyynesti nukkua kojussaan.
Mutta hän pysytteli valveilla koko yön. Tavan takaa hän nosti kätensä
korvalle ja kuunteli.
Ei ollut niinkään helppo tietää, mitä hän kuunteli. Koko hänen väkensä,
samoinkuin Skotlantiin aikovat matkustajatkin olivat laivassa mukana.
He nukkuivat kaikki yösijoillaan laivan kojuissa, joten ei laivuri
ainakaan voinut puhelua kuulla.
Vinkuva myrsky, kun se kohtasi kiinni jäätyneen aluksen, yritti tempoa
sitä, samoinkuin ennenkin ajaessaan sitä merenselältä. Ja kun kaljaasi
yhä seisoi alallaan, niin myrsky alkoi sitä riuhtoa riuhtomistaan.
Pienet jääpuikot kalisivat ylhäällä heiluvissa köysissä. Laidat
ruskivat. Mastot narisivat pahasti, vääntyessään niin tiukalle että
olivat katketa.
Yö oli täynnä ääniä. Korva erotti hienoa vitinää ilmassa silloin kun
lunta pyrytti. Se kuuli ropinaa ja läiskettä silloin kun vettä vihmoi.
Mutta railoja aukeni jäähän, pitkään rusahtaen, ikäänkuin sotalaivojen
vastakkain ampuessa.
Mutta laivuri ei kuunnellut mitään näistä.
Hän astui kannella koko sydänyön, kunnes päivä alkoi harmaana sarastaa
taivaalla, mutta hän ei kuullut sittenkään mitä tahtoi kuulla.
Vihoviimein hän yöstä erotti loppumattoman, kohajavan äänen, joka
sointui kuin etäisen laulun tuutiva, vieno hyminä.
Silloin laivuri riensi suorinta tietä, keskellä olevien soutupenkkien
yli keulahyttiin, jossa hänen väkensä nukkui. »Nouskaa ylös nyt», hän
huusi, ja ottakaa keksit ja airot käteen! Kohta on se hetki tullut,
jolloin pääsemme irti. Kuulen jo sulan meren kohinan. Kuulen vapaiden
aaltojen laulun.»
Miehet nousivat heti makuultaan. He seisoivat varuillaan pitkin
laivanparrasta aamun verkalleen valjetessa.
Kun viimein tuli siksi valoisa, että saattoi nähdä mitä yöllä oli
tapahtunut, niin he huomasivat meren olevan sulana lahtia ja salmia
myöten. Mutta heidän aluksensa ympärillä ei koko lahdessa näkynyt
_railoja, vaan jää oli ehyttä_ ja lujaa.
Ja salmi lahden edustalla oli ahtautunut jäitä täyteen. Ulkopuolella
vapaina telmivät laineet heittelivät siihen jääruhkaan yhä uusia
lohkareita.
Ulkona laivareitillä purjeita vallan vilisi. Ne olivat kalastajain
jaaloja, jotka olivat Marstrandissa olleet jäissä ja nyt sieltä
joukottain lappoivat merelle. Meri lainehti vaahtopäisenä ja ajeli
vielä jäälauttoja, mutta kalastajat eivät kaiketi malttaneet odottaa
tyventä ja vaaratonta ilmaa, koska olivat alkaneet retkensä. He
seisoivat jaalojensa keulassa ja tähystivät terävästi merelle.
Pienet jääpalaset he työnsivät airoilla syrjään, mutta suurempia kun
tuli, niin niitä piti väistää. Kaljaasin laivuri seisoi korkealla
peräkannella ja katseli heitä. Hän huomasi, että matka kävi heiltä
vaivaloisesti, mutta että sentään yksi toisensa jälkeen kulkea kituutti
eteenpäin ja pääsi merelle.
Ja kun laivuri näki purjeiden liukuvan pitkin sinistä merta, silloin
hänen kaipuunsa paisui niin, että silmänsä tahtoivat kyyneltyä.
Mutta hänen aluksensa ei päässyt hievahtamaan, ja ahtojääruhka sen
edessä sulloutui yhä lujemmaksi.
Väliin siellä valtaväylällä näkyi laivojen ja veneiden seassa valkeita
jäävuoria. Ne olivat suuria jäälohkareita, jotka päälletysten
latoutuneina ajelehtivat etelää kohti. Niiden pinta välkkyi
aamuauringossa hopealta, ja väliin siitä leimahti heleänpunanen hohde,
ikäänkuin olisi ollut ruusujen peitossa.
Ja sitte kajahti huutoja myrskyn sohinan keskeltä. Väliin ne sointuivat
kuin pitkä laulun sävel, väliin kuin torven puhallus. Väkevä riemu se
tuntui näitä ääniä synnyttävän. Kun niitä kuuli, niin rintansa tunsi
avartuvan. Se oli etelän ilmoilta samoavan joutsenparven laulu.
Mutta kun laivuri näki jäävuorten soluvan etelään ja joutsenten
pyrkivän pohjoseen, silloin hänen ikävänsä paisui niin että hän
väänteli käsiään.
»Voi minua, kun piti tänne jäädä!» hän sanoi. »Koskahan tästä lahdesta
jäät lähtenevät? Täällä saan vielä päiväkausia virua.»
Juuri tätä ajatellessaan hän näki jonkun ajomiehen lähenevän jäätä
myöten. Mies ilmaantui Marstrandin puolisesta salmesta ja ajoi niin
huolettomana jäätä pitkin, kuin ei olisi tiennyt meren taas ruvenneen
kantamaan veneitä ja laivoja.
Kaljaasin kupeelle ajettuaan hän huusi laivurille:
»Onko sulla evästä, veikkonen, kun täällä jäissä makaat? Minulta
saat ostaa, jos tahdot, suolasilliä tai kapakalaa tai savustettua
ankeriasta.»
Laivuri ei viitsinyt hänelle vastata, puisti vaan nyrkkiä ja sadatteli.
Silloin kalakauppias laskeutui kuormaltaan. Hän otti reestä heinätukon
ja pani sen hevosen eteen. Sitte hän kiipesi purjealuksen kannelle.
Laivurin edessä seistessään hän sitte hyvin vakavasti puhui: