alas ja viittasi Elsaa seuraamaan. Mutta ovea avatessa tuulen vihuri
sammutti kynttilän eteisen lyhdystä, joten he jäivät pimeään. Silloin
Elsa ei olisi tiennyt kääntyä minnekkään päin, jollei kuollut olisi
tarttunut hänen käteensä ruvetakseen häntä taluttamaan. Mutta
kuolleen käsi oli niin kylmä, että Elsa säpsähti ja kauhu alkoi häntä
puistattaa. Kuollut silloin veti kätensä pois ja kääri sen Elsan vaipan
liepeeseen, ennenkuin talutti häntä edelleen. Mutta Elsa tunsi kylmän
väreitä vielä vuorin ja turkiksien läpi.
Kuollut ohjasi nyt Elsaa pimeän käytävän kautta ja avasi sitte hänelle
oven. He tulivat pimeään komeroon, johon hiukan valoa pilkotti
seinässä olevasta luukusta. Elsa näki tulleensa siihen huoneeseen,
jossa ravintolan palvelustyttö seisoi pesemässä kuppeja ja lautasia,
ennenkuin ne pantiin vierasten eteen. Elsa näki vesisoikon häämöttävän
lattialla ja luukussa joukon huuhdottavaksi siihen pantuja juomalaseja
ja astioita.
»Tahdotko, Elsa, nyt tämän yön olla minun apunani?» kuollut kysyi.
»Sisko kulta», sanoi Elsa, »tiedäthän että tahdon sinua auttaa missä
hyvänsä minua tarvitset.»
Samalla Elsa jo heitti vaipan päältään. Hän kääri hihansa ylös ja
rupesi työhön.
»Tahdotko, Elsa, nyt olla täällä hyvin ääneti, jottei emäntä huomaa
minun hankkineen apulaista?»
»Sisko kulta», Elsa sanoi, »koetan minkä suinkin voin.»
»No hyvästi sitten, Elsa», sanoi kuollut. »Nyt pyydän sinulta vaan
yhtä. Ja se on, ettet tämän jälkeen minuun ylen kovasti suutu.»
»Mitä varten sinä minulle hyvästejä heität?» Elsa kysyi. »Tulenhan
mielelläni joka ilta sinun avuksesi.»
»En pyydä sinua olemaan kuin tämän illan», sanoi kuollut. »Luultavasti
sinä nyt autatkin minua niin, että saan tämän toimen päätetyksi.»
Kun tätä puheltiin, oli Elsa jo kyyristynyt työhönsä. Kaikki oli hetken
hiljaa, mutta sitte hän tunsi otsallaan samallaisen henkäyksen kuin
kuolleen tullessa kalastajamökkiin hänen luokseen. Hän katsahti silloin
ylös ja näki olevansa yksin. Hän tiesi nyt, mikä hänen otsallaan
oli tuntunut kylmältä henkäykseltä, ja sanoi itsekseen: »Kuollut
kasvinsisareni suuteli minua otsalle, ennenkuin lähti pois luotani.»
Elsa teki nyt ensin työnsä valmiiksi. Hän huuhtoi kaikki maljat ja
kannut ja kuivasi ne. Sitte hän meni luukulta katsomaan, oliko sinne
pantu mitään lisää. Kun ei siellä mitään ollut, niin hän jäi luukun
ääreen seisomaan katsellen kellarisaliin.
Oli sellainen aika päivästä, jolloin ei ketään vieraita tavannut
kellariin tulla. Emäntä ei ollut istumassa pöytänsä takana eikä hänen
palvelijoitaan ollut saapuvilla. Ketään muuta huoneessa ei näkynyt kuin
kolme miestä, jotka istuivat suuren pöydän päässä. He olivat vieraita,
vaan tuntuivat liikkuvan kuin kotonaan, koska muuankin heistä joka oli
juonut maljansa pohjaan, ilman muut? kävi täyttämässä sen suuresta
viiniruukusta ja istahti sitte uudestaan juomaan.
Elsa tunsi olevansa kuin vastatullut jostain vieraasta maailmasta.
Hänen ajatuksensa olivat kuolleessa kasvinsisaressaan, niin ettei hän
oikein kyennyt tajuamaan mitä näki. Vasta pitkän ajan päästä hänelle
selvisi, että nuo pöydän ääressä istuvat miehet olivat hänelle tuttuja
ja rakkaita. Sillä nehän olivat sir Archie ja hänen kaksi skottilaista
ystäväänsä, sir Reginald ja sir Filip.
Viime päivinä ei sir Archie ollut käynyt hänen luonaan, ja Elsa ihastui
nähdessään hänet. Ensin hänen teki mieli huutaa olevansa ihan hänen
lähellään, mutta sitte hän tuli ajatelleeksi, että siinä poisjäämisessä
oli jotain outoa, ja hän olikin vaiti. Eihän tiedä vaikka hän olisi
rakastunut toiseen, Elsa ajatteli. Ehkäpä hänellä nytkin on juuri se
mielessään.
Sir Archie istui näet hiukan muista erillään. Hän vaan äänettömänä
tähysti eteensä eikä juonut. Hän ei ottanut osaa toisten keskusteluun,
ja kun hänelle jotakin virkettiin, niin hän ei edes huolinut vastata.
Elsa kuuli, että toiset koettivat saada häntä hauskemmalle päälle. He
utelivat miksi hän ei juonut. Neuvoivatpa sitäkin, että hän ratokseen
menisi juttelemaan Elsa neidin kanssa.
»Älkää te minusta huolehtiko», sir Archie sanoi. »Toinen minun nyt
on mielessäni. Se se alati häilyy silmäini edessä, ja sen ääni alati
korvissani kuiskaa.»
Ja Elsa näki sir Archien silmäin herkeämättä katsovan yhteen kellarin
paksuista katonkannatuspylväistä. Nyt vasta hän myöskin huomasi, että
hänen kasvinsisarensa seisoi tuon pylvään vieressä ja katseli sir
Archieta. Hän seisoi aivan liikahtamatta niin liki pylvästä, ettei
häntä harmaassa puvussaan ollut helppo siitä erottaa.
Elsa seisoi ihan hiljaa ja katsoi huoneeseen. Hän näki, että hänen
kasvinsisarensa sir Archien edessä piti silmiään auki. Elsan seurassa
hän ei ollut yhtään kertaa nostanut silmiään maasta.
Muuta kammottavaa hänessä ei ollut kuin ne silmät. Elsa näki, että ne
olivat murtuneet ja sameat. Katse niissä oli eloton, eikä valo niistä
enää heijastunut.
Hetken kuluttua sir Archie puhkesi uudestaan vaikeroimaan: »Hänet minä
näen alati. Hän seuraa minua kaikkialle mihin menen.»
Hän ei hetkeksikään kääntänyt katsettaan pois pylväästä, jonka vieressä
kuollut seisoi. Mutta Elsa arvasi, ettei hän kuollutta nähnyt. Ei sir
Archie puhunut hänestä, vaan jostakin toisesta joka alati oli hänen
mielessään.
Elsa seisoi yhä seinäaukolla ja seurasi kaikkea mitä tapahtui. Hän
ajatteli, että ennen kaikkea hän tahtoi tietää, kuka se oli jota sir
Archie muisteli niin herkeämättä.
Äkkiä hän huomasi kuolleen siirtyneen sir Archien viereen penkille ja
kuiskuttelevan hänen korvaansa.
Mutta sir Archie ei vieläkään tiennyt hänen olevan niin lähellä, että
todella saattoi kuiskuttaa hänen korvaansa. Hän tunsi sen läheisyyden
vaan siitä hirveästä tuskasta, joka hänelle yhtäkkiä tuli.
Elsa näki, että kun kuollut oli pari silmänräpäystä istunut ja
kuiskaillut, niin sir Archie painoi päänsä käsien väliin ja itki: »Voi,
kun en olisi ikinä löytänyt sitä nuorta neitoa!» hän sanoi. »En kadu
mitään muuta kuin etten päästänyt sitä neitosta pakoon, kun hän pyysi.»
Molemmat skottilaiset lakkasivat juomasta ja kääntyivät säikähtyen
katsomaan sir Archieta, joka äkkinäisessä katumuspuuskassa näin menetti
koko miehuutensa. He istuivat kotvan aikaa neuvottomina, Vaan sitte
toinen heistä hoiperteli tiskin luo, otti siitä isoimman juomasarven ja
täytti sen punaviinillä. Sen tehtyään hän astui sir Archien eteen, löi
häntä olalle ja sanoi: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran rahoja riittää.
Niin kauvan kun on varaa hankkia tämänlaista viiniä, ei surun pidä
meistä valtaa saaman.»
Mutta samassa kun tämä oli sanottu: »Juo, veikko! Vielä Aarne herran
rahoja riittää», silloin Elsa näki kuolleen nousevan penkiltä ja
katoavan.
Ja samassa Elsa näki edessään kolme miestä, joilla oli suuret parrat
ja karvapäälliset nahkapuvut ja jotka tappelivat Aarne herran
kanssa. Ja nyt hän näki että ne olivat samat miehet, jotka istuivat
kellarisalissa: sir Archie, sir Filip ja sir Reginald.
3.
Elsa lähti ulos huoneesta, jossa oli seisonut huuhtomassa emännän
juoma-astioita, ja sulki hiljaa oven jälkeensä. Oven ulkopuolella
hän seisahtui kapeaan käytävään. Hän nojasi seinää vasten eikä siitä
asennosta liikahtanut lähes tunnin aikaan.
Siinä seistessään hän mietti: »En minä voi antaa häntä ilmi. Olkoon
tehnyt mitä pahaa tahansa, mutta minä rakastan häntä sydämestäni. En
voi jättää häntä teilattavaksi. En voi sallia, että hänen kätensä ja
jalkansa tulella kärvennetään.»
Myrsky, joka oli riehunut koko päivän, kiihtyi kiihtymistään yhä
valtavammaksi, ja Elsa kuuli pimeään kätköönsä sen pauhun.
Nyt on ensimäinen kevätmyrsky tullut, hän ajatteli. Se on tullut
kaikkine voimineen vapauttamaan merta ja murtamaan jäitä. Muutaman
päivän päästä on avovesi, ja silloin sir Archie lähtee täältä eikä
ikinä tänne palaa. Ei hän enää vastedes tee rikoksia tässä maassa. Mitä
hyötyä siitä sitte on, jos hänet vangitaan ja rangaistaan? Ei siitä ole
iloa kuolleilla eikä elävillä.
Elsa kääri vaipan ympärilleen. Hän ajatteli, että nyt hän menee kotiin
ja istahtaa rauhallisesti työnsä ääreen eikä kenellekään ilmaise
salatietoaan.
Mutta ennenkuin hän tuli lähteneeksi, hän jo luopui siitä aikeesta ja
jäi paikalleen seisomaan.
Hän seisoi hiljaa ja kuunteli ulkona pauhaavaa myrskyä. Hänen mieleensä
juohtui uudelleen, että kevät nyt oli tulossa. Lumi jo pian häviää ja
maa pukeutuu vihreään verhoonsa.
Vaan, armias Jumala, minkälaisena kevät minulle tulee? Elsa ajatteli.
Ei minun onneni eikä iloni nouse kukalle tämäntalvisten pakkasten
jälkeen.
Niin, toisin oli viime vuonna, hän ajatteli. Silloin minä olin
onnellinen, kun talvi oli kulunut ja kevät saapui. Muistan yhdenkin
illan, kun oli niin kaunista etten malttanut kotiin jäädä. Silloin
tartuin kasvinsisareni käteen ja kävelimme lehtoon poimimaan vihreitä
vesoja uuninpankon koristeiksi.
Hän antoi nyt mielensä kuvitella, miten hän kasvinsisarineen oli
astunut vihreätä polkua. Ja tien vieressä he olivat nähneet nuoren
koivun, joka oli hakattu poikki. Tyvestä päättäen se oli ollut useita
päiviä katkaistuna. Mutta nyt he näkivät, että puuraukka oli ruvennut
vihannoimaan ja että sen lehdet pyrkivät puhkeamaan urvuista.
Silloin hänen kasvinsisarensa oli pysähtynyt ja kumartunut puun nojaan.
»Voi sinua, puuraukka», hän sanoi, »mitä pahaa lienetkään tehnyt,
kun et poikkihakattunakaan saa kuolla? Miksi sinun yhä pitää lehtiin
puhjeta, ikäänkuin vielä eläisit?»
Silloin Elsa oli hänelle nauranut ja sanonut: »Ehkä se kukoistaakin sen
vuoksi, että sen kaataja saisi nähdä minkälaisen turmion on tehnyt ja
katuisi.»
Mutta hänen kasvinsisarensa ei nauranut. Hänen silmänsä olivat
kyyneleitä täynnä.
»On suuri synti kaataa puuta lehtimisaikana, jolloin se on niin
elinvoimainen, ettei saata kuolla. Hirveätä on kuolleen olo, kun ei
saa haudassaan rauhaa. Ei vainajilla ole paljon hyvää odotettavana, ei
heihin rakkaus eikä onni voi yltää. Eivät he muuta hyvää enää pyydä
kuin saada nukkua siki unta. Sitä minä juuri itkenkin mitä sanoit,
ettei koivu pääse kuolemaan, kun se ajattelee surmaajaansa. Sehän se on
kovin osa sille, jolta on henki riistetty, ettei saa rauhassa levätä,
kun täytyy vainota murhaajaansa. Eivät vainajat mitään muuta halaja
kuin saada nukkua rauhassa.»
Tätä muistellessaan Elsa tyrskähti itkuun ja väänteli käsiään.
»Kasvinsisareni ei saa rauhaa haudassaan», hän sanoi, »jollen minä anna
ilmi rakastettuani. Jollen tässä siskoa auta, niin hän jää harhailemaan
maan päälle ilman lepoa ja rauhaa. Ei se siskoraukkani muuta toivo kuin
haudan lepoa, ja sitä en voi hänelle antaa, toimittamatta rakastettuani
pyövelin murskattavaksi.»
4.
Sir Archie astui ulos kellarisalista ja kulki sen kapean käytävän läpi.
Nyt oli katossa riippuva lyhty taasen sytytetty, ja sen valossa hän
näki nuoren neidon seisovan liikkumattomana seinää vasten.
Hän oli niin kalpea ja seisoi niin hiljaa, että sir Archie
pelästyksissään ajatteli: Viimeinkin näen sen vainajan, joka minua
ahdistaa päivät päästään. Hän seisoo täällä ulkona minua odottamassa.
Ohi mennessään sir Archie kosketti neidon kättä saadakseen tietää,
oliko se todellakin kuollut joka siinä seisoi. Ja käsi oli niin kylmä,
ettei hän voinut päättää oliko se kuolleen vai elävän.
Mutta sir Archien kosketuksesta Elsa säpsähti ja vetäsi kätensä pois,
ja silloin sir Archie hänet tunsi.
Hän luuli tytön tulleen hänen tähtensä ja ihastui kovin nähdessään
hänet. Samassa hänen mielessään leimahti ajatus: Nyt tiedän mitä teen,
jotta vainaja leppyisi minuun ja lakkaisi minua vaivaamasta.
Hän sulki Elsan kädet omiinsa ja nosti ne huulilleen. »Jumala sinua
siunatkoon siitä että nyt tulit luokseni, Elsa», hän sanoi.
Mutta Elsan sydän oli niin murheellinen. Hän ei saanut kyyneliltään
edes sen vertaa sir Archielle sanotuksi, ettei hän tänne tullut häntä
tavatakseen.
Sir Archie seisoi kotvan aikaa äänetönnä, mutta piti Elsan käsiä koko
ajan omissaan. Ja mitä kauemmin hän niin seisoi, sitä valosammiksi ja
kauniimmiksi hänen kasvonsa kävivät.
»Elsa neiti», sanoi sir Archie hyvin juhlallisesti. »En ole moneen
päivään saattanut tulla luoksesi, sillä raskaat ajatukset ovat minua
vaivanneet. Niiltä en ole saanut lainkaan rauhaa, olenpa pelännyt
olevani tulossa mielenvialle. Mutta tänä iltana minun mielentilani on
parantunut, eikä silmissäni enää väiky se kuva, joka minua kiusasi. Ja
kun sinut näin, niin sydämeni sanoi mitä minun tulee tehdä, päästäkseni
siitä vaivasta iäksipäiväksi.»
Hän kumartui lähemmäs Elsaa voidakseen katsoa häntä silmiin, mutta kun
Elsa seisoi silmät ummessa, niin hän jatkoi:
»Olet minulle vihoissasi, Elsa, kun en moneen päivään ole käynyt
luonasi. Mutta enhän voinut, sillä sinut nähdessäni minä yhä elävämmin
muistin sen, mikä minua vaivasi. Sinä minulle aina muistutit nuorta
neitoa, jota kohtaan olen tehnyt vääryyttä. Monelle muullekin ihmiselle
minä olen vääryyttä tehnyt, Elsa, mutta mistään muusta ei tuntoni minua
niin soimaa kuin mitä sille neitoselle tein.»
Kun Elsa yhä oli vaiti, niin sir Archie tarttui hänen käsiinsä, nosti
ne huulilleen ja suuteli niitä.
»Kuule nyt, Elsa, mitä sydämeni minulle puhui, kun näin sinut täällä
minua odottamassa. Olet kerran tehnyt neidolle vääryyttä, se sanoi,
nyt sinun pitää tälle korvata mitä se toinen sai kärsiä sinun tähtesi.
Sinun tulee ottaa hänet vaimoksesi, ja hänelle sinun tulee olla niin
hyvä, ettei hänellä koskaan ole surun syytä. Ja niin uskollinen sinun
tulee hänelle olla, että elosi viimeisenä päivänä rakastat häntä
enemmän kuin hääpäivänäsi.»
Elsa pysyi vieläkin yhtä ääneti, ummessa silmin. Silloin sir Archie
tarttui hänen päähänsä ja kohotti sen pystyyn. »Minun täytyy saada
tietää, Elsa, kuunteletko sinä puhettani», hän sanoi. Vaan silloin hän
näki Elsan itkevän niin hervottomasti, että suuret kyynelet vierivät
pitkin hänen poskiaan.
»Miksi itket, Elsa?» sir Archie kysyi.
»Itken, kun minun sydämeni teitä liiaksi rakastaa.»
Sir Archie silloin vielä enemmän läheni Elsaa ja kiersi käsivartensa
hänen vyötäisilleen. »Kuuletko kun myrsky ulkona vinkuu?» hän sanoi.
»Se ennustaa meren aukenemista ja että kohta alukset levällä purjein
kiitävät kotirannoilleni. Nyt Elsa sano, seuraatko minua sinne, jotta
voisin sinulle korvata sen pahan mitä olen toiselle tehnyt!»
Sir Archie kuiski Elsalle kohta alkavan elämän ihanuudesta, ja Elsa
taipui ajattelemaan: Voi, kun en tietäisikään minkä rikoksen hän on
tehnyt, silloin seuraisin häntä ja eläisin onnellisena hänen kanssaan.
Sir Archie läheni häntä yhä, ja kun Elsa viimein nosti katseensa
maasta, oli hän kumarruksissa suudellakseen häntä otsalle. Silloin Elsa
äkisti muisti vainajan, joka juuri oli ollut hänen luonaan ja oli häntä
suudellut. Hän tempasi itsensä erilleen sir Archiesta ja sanoi: »Ei,
sir Archie, en tahdo lähteä mukaanne.»
»Sinun täytyy lähteä, Elsa», sanoi sir Archie, »muuten minä joudun
turmioon.»
Hän alkoi kuiskia neidolle yhä hellempiä sanoja, ja Elsa taas taipui
ajattelemaan: »Eikö olisi Jumalalle ja ihmisille otollisempaa, että hän
saisi sovittaa rikollisen elämänsä ja tulla hurskaaksi mieheksi? Jos
hänet rangaistaan ja surmataan, niin kukapa siitä hyötyy?»
Elsa oli juuri ruvennut näin ajattelemaan, kun pari kellariin aikovaa
miestä kulki heidän ohitsensa. Sir Archie näki heidän uteliaasti
tähystävän häntä ja Elsa neitoa ja virkkoi silloin:
»Tule, Elsa, minä saatan sinut kotimökillesi. En tahdo, että kukaan
näkisi sinun tulleen luokseni kellarisaliin.»
Silloin Elsa äkkiä avasi silmänsä, ikäänkuin muistaen lähteneensä
toisille asioille eikä kuuntelemaan sir Archien puheita. Mutta hänen
sydäntään kouristi, kun ajatteli hänen ilmiantamistaan. »Jos jätät
hänet teloittajalle, niin minä pakahdun surusta», hänen sydämensä
hänelle sanoi.
Mutta sir Archie kietoi vaipan lujemmin neidon ympäri ja talutti hänet
kadulle. Ja sitte hän kulki hänen kanssaan Torarinin mökille asti. Ja
neito huomasi, että joka kerta kun puuskainen vihuri kohisten heidät
yllätti, silloin sir Archie asettui hänen eteensä hänen suojukseen.
Ja Elsa mietti koko ajan heidän kulkiessaan: Eihän siskovainaani
tiennyt, että hän tahtoi sovittaa elämänsä ja tulla hyväksi ihmiseksi.
Ja heidän kulkiessaan sir Archie herkeämättä kuiski ihanimpia sanoja
Elsan korvaan. Ja mitä kauemmin Elsa häntä kuunteli, sitä varmemmaksi
hän kävi.
Ehkäpä, kun siskovainaja minut toi mukanaan, hänen tarkoituksensa
olikin, että saisin kuulla tällaisia sanoja sir Archien suusta, hän
ajatteli. Hän rakastaa minua niin suuresti. Hän ei tahdo minulle
onnettomuutta, vaan onnea.
Ja kun he seisahtuivat mökin eteen ja sir Archie kerran vielä kysyi
Elsalta, tahtoiko hän lähteä hänen kanssaan yli meren, niin Elsa
vastasi tahtovansa Jumalan avulla häntä seurata.
Rauhaton.
Seuraavana päivänä myrsky oli asettunut. Ilma oli suojainen, mutta ei
heikontanut sanottavasti jäitä, vaan meren salmet ja vuonot olivat
ummessa kuten ennenkin.
Aamulla herätessään Elsa ajatteli yhä: Tosiaan on parempi, että
pahantekijä tekee parannuksen ja elää Jumalan käskyn mukaan, kuin että
hänet rangaistaan ja surmataan.
Päivemmällä sir Archie lähetti Elsalle sanansaattajan mukana leveän,
kultaisen rannerenkaan.
Ja Elsa riemuitsi siitä, että sir Archie oli halunnut ilahuttaa häntä.
Hän otti vastaan renkaan ja kiitti sanansaattajaa.
Mutta heti tämän poistuttua juolahti Elsan mieleen, että tämän
rannerenkaan sir Archie varmaankin oli ostanut Aarne herran rahoilla.
Hän ei voinut enää katsella sitä, kun oli johtunut siihen ajatukseen.
Hän riisti sen käsivarreltaan ja viskasi kauas luotaan.
»Mitä minun elämästäni tulisikaan, jos alati täytyisi ajatella,
että elän herra Aarnen rahoilla?» hän sanoi. »Jos ruokapalan vien
huulilleni, niin minun täytyy ajatella ryöstettyjä rahoja, ja jos saan
uuden puvun, niin kaikuu korvissani, että se on ostettu väärin saadulla
omaisuudella.»
»Nyt huomaan ainakin, että minun on mahdotonta seurata sir Archieta ja
elää yhdessä hänen kanssaan. Sanon hänelle sen, kun hän tulee luokseni.»
Illansuussa sir Archie tuli hänen luokseen. Hän oli hyvin iloinen,
sillä hän oli ollut vapaana ilkeistä ajatuksista, ja hän luuli sen
johtuvan siitä, että oli luvannut hyvittää tälle neidolle mitä oli
toista vastaan rikkonut.
Kun hän tässä mielessä tuli ja sellaista puhui, oli Elsan mielestä
mahdotonta kertoa, että hän itse oli huolissaan ja aikoi erota hänestä.
Kaikki häntä itseään kalvavat surut hän unhotti kuunnellessaan sir
Archien puhetta.
Seuraavana päivänä oli sunnuntai, jolloin Elsan oli tapana
mennä kirkkoon. Hän kävi sekä puolipäiväsaarnassa että
iltajumalanpalveluksessa.
Istuessaan kuuntelemassa puolipäiväsaarnaa, hän kuuli jonkun itkevän
ihan lähellään.
Ensin hän luuli jonkun vieressään istuvista itkevän, mutta kun hän
koetti sitä katsella oikealta tai vasemmalta, ei hän nähnyt kuin
rauhallisia ja juhlallisia ihmisiä.
Sittenkin hän kuuli selvästi itkun nyyhkytystä, ja itkijä tuntui olevan
niin lähellä, että jos vaan ojentaisi kätensä niin häneen ylettyisi.
Elsa kuunteli kuuntelemistaan sen vaikerrusta, eikä hän luullut ikänään
kuulleensa niin suurta surua.
Kenenkähän huolet ovat niin raskaita, että täytyy vuodattaa noin
haikeita kyyneliä? hän ajatteli.
Hän katseli taakseen ja kurottautui nähdäkseen lähinnä olevaan
penkkiin, mutta kaikki istuivat ääneti ja rauhallisina, eivätkä
kenenkään kasvot olleet vesissä.
Silloin Elsa ajatteli, ettei hänen tarvinnut tiedustella ja ihmetellä.
Hän tiesi hyvin kuka hänen vieressään itki.
»Sisko kulta», hän kuiskasi, »miksi et näyttäydy minulle kuten
toissapäivänä. Tiedäthän, että mielelläni teen mitä voin, kuivatakseni
kyyneleesi.»
Hän odotti vastausta, vaan ei kuullut mitään muuta kuin katkeamatonta
nyyhkytystä.
Elsa koetti kuunnella mitä pappi saarnassaan puhui, mutta saattoi
tuskin seurata hänen sanojaan. Silloin hän menetti malttinsa ja
kuiskasi: »Tiedänpä yhden jolla olisi enemmän itkun syytä kuin
kenelläkään muulla. Jollei kasvinsisareni olisi minulle ilmoittanut
murhaajiaan, saattaisinpa ilo mielessä istua täällä.»
Lakkaamaton nyyhkytys katkeroitti yhä enemmän hänen mieltään, ja hän
ajatteli: Kuinka minun kasvinsisareni voi vaatia minua ilmiantamaan
rakastettuni? Ei hän itsekkään olisi siihen suostunut, jos olisi vielä
elossa.
Hän istui ahdingossa kirkkoväen keskellä, mutta saattoi vaivoin pysyä
alallaan. Hän huojutteli ruumistaan ja väänteli käsiään. Varmaankaan
siltä nyt en koko päivänä saa rauhaa, hän ajatteli. Ja ties sen, hän
yhä tuskallisemmin jatkoi, ties vaikka seuraisi minua läpi elämän!
Mutta nyyhkytykset hänen vieressään tulivat yhä syvemmältä ja yhä
tuskallisemmin, ja viimein hänen sydämensä heltyi niin, että hän
itsekkin herahti itkuun.
Varmaankin sillä on äärettömän raskas suru joka noin itkee, hän
ajatteli. Varmaankin hänen kärsimyksensä on raskaampi kuin yksikään
ihminen voi aavistaa.
Kun Elsa kirkonmenojen päätyttyä astui ulos kirkosta, ei hän enää
kuullut itkua. Mutta itse hän itki koko kotimatkan, itki sitä, ettei
hänen kasvinsisarensa saanut haudan rauhaa.
Vaan iltasaarnan alkaessa Elsa meni uudelleen kirkkoon, sillä hänen
täytyi tietää, istuiko kasvinsisarensa siellä yhä itkemässä.
Heti kirkkoon astuttuaan Elsa alkoi kuulla nyyhkytystä, joka vavistutti
häntä sydänjuuria myöten. Hän tunsi rupeavansa masentumaan eikä hän
tahtonut enää mitään muuta kuin auttaa vainajaa, joka rauhatonna
harhaili ihmisten joukossa.
Elsan astuessa ulos kirkosta oli vielä niin valoisaa, että hän saattoi
nähdä jonkun edellään kävijöistä jättävän hangelle verisiä jälkiä.
Kukahan on niin köyhä, että kulkee paljain jaloin ja jättää verisiä
jälkiä lumeen? hän ajatteli.
Kaikki hänen edellään kävijät näyttivät varakkailta ihmisiltä. He
olivat kaikki kunnollisesti puetut ja heillä oli kengät jalassaan.
Mutta punaset jäljet olivat ihan vereksiä. Elsa näki, että joku hänen
edellään kulkevasta joukosta painoi niitä lumeen.
Se on joku matkamies, joka on pitkillä teillä jalkansa turmellut, hän
ajatteli. Suokoon Jumala, ettei hänen tarvitse kauan kulkea, ennenkuin
pääsee katon alle ja saa levätä!
Hänen teki mieli tietää kuka niin vaikean matkan oli taivaltanut, ja
hän lähti seuraamaan jälkiä, vaikka siten joutuikin poikkeamaan omalta
tieltään.
Mutta äkkiä hän huomasi kaikkien kirkosta tulijain kääntyneen toiselle
taholle ja itse olevansa yksin kadulla. Mutta ne veriset askeleet eivät
vieläkään loppuneet hangelta.
Se on minun polonen kasvinsisareni se kulkija, hän ajatteli, ja tunsi
tienneensä sen kaiken aikaa. Oi siskoraukkani, luulin sinun kevein
askelin lumella liitävän, en uskonut tuskia kärsiväsi. Mutta eihän
yksikään tiedä mitä kärsimyksiä vainajilla on.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, ja hän ajatteli: Voi minua, kun hän
ei saa haudanrauhaakaan. Voi minua, kun hänen on pitänyt niin kauan
kulkea täällä paljain jaloin, että ne ovat käyneet veriin.
»Pysähdy, sisko kulta», hän sanoi, »pysähdy, jotta saan kanssasi
puhella!»
Sitä sanoessaan hän huomasi askelten lumessa etenevän nopeammin,
ikäänkuin vainaja olisi kiirehtänyt kulkuaan.
Nyt hän pakenee minua. Hän ei odota minulta enää mitään apua, Elsa
ajatteli.
Hän oli ihan joutua mielettömäksi, hänen täytyi päästä noista punasista
askeleista, ja hän huudahti: »Sisko kulta, minä teen mitä ikinä tahdot,
jotta saisit haudassasi rauhan.»
Kohta tämän jälkeen Elsa näki edessään kookkaan naisihmisen, joka oli
häntä seurannut ja nyt laski kätensä hänen käsivarrelleen.
»Kukas sinä olet, joka kuleksit täällä pitkin katua ja itket ja
vääntelet käsiäsi?» sanoi nainen. »Olet juuri samannäköinen kuin muuan
neitonen, joka toissapäivänä pyrki luokseni palvelukseen ja sitte
katosi näkyvistäni, vai lienetkin sama ihminen?»
»En minä se sama ole», Elsa sanoi, »mutta jos tunnen oikein, että
olette raatikellarin emäntä, niin tiedän kyllä mistä tytöstä puhutte.»