hurskaaksi mieheksi. Senvuoksi tulin pyytämään sinun apuasi, saadakseni
takasin nuoren neidon, jonka skottilaiset soturi eilen toivat muassaan
tänne laivaasi.»
»Eivät he tietääkseni ole ketään neitoa tänne tuoneet», sanoi laivuri.
»En koko yönä kuullut laivassani mitään naisääniä.»
»Olen Torarin, kalakauppias», sanoi toinen, »olet ehkä minusta kuullut.
Minä se olin Solbergin pappilassa Aarne herran kanssa illallisella
samana yönä kun hänet sitte murhattiin. Siitä asti on Aarne herran
kasvattitytär ollut ja elänyt minun mökissäni, mutta eilisiltana hän
joutui Aarne herran murhamiesten käsiin, ja ne ovat kai tuoneet hänet
muassaan laivalle.»
»Aarne herran murhaajatko olisivat minun laivassani?» sanoi laivuri
kauhistuneena.
»Kuten näet, olen halpa ja voimaton mies», sanoi Torarin. »Toinen
käteni on rujo, siitä syystä minä vältän uskallettuja yrityksiä. Jo
pari viikkoa olen ollut selvillä Aarne herran murhaajista, mutta kostoa
heille en ole rohjennut yrittää. Ja minun vaikenemisen! tähden he nyt
ovat päässeet karkuun ja saaneet ryöstetyksi neidon mukaansa. Mutta
nyt sanon, etten tahdo enää lisätä katumistani tässä asiassa. Tahdon
yrittää ainakin sen neitosen pelastamista.»
»Jos Aarne herran murhaajat ovat täällä laivassa, miksei sitte
kaupungin vartioväki tule heitä kiinniottamaan?»
»Olen heitä pyytänyt ja ruinannut menneen yötä ja tämän aamua», Torarin
sanoi, »mutta ne eivät rohkene lähteä. Sanovat, että täällä laivassa on
satoja palkkasotureja, joiden kanssa eivät uskalla käydä tappelemaan.
Silloin ajattelin, että minun kai pitää Jumalan nimeen yksinäni lähteä
tänne ja koettaa sinun avullasi saada neidosta tietoa, koska sinut
tiedän hurskaaksi mieheksi.
Mutta laivuri ei huolinut vastata hänen puheeseensa neidosta. Hän
ajatteli vaan sitä toista. -Mistä sinä voit tietää että murhaajat ovat
täällä laivassa?» hän sanoi.
Torarin osotti suurta tammiarkkua,, joka seisoi soutoteljojen välissä.
»Tuon olen nähnyt Aarne herran kotona niin monesti, etten siitä voi
erehtyä», hän sanoi. »Se on täynnä Aarne herran rahoja, ja missä hänen
rahansa ovat, siellä eivät hänen murhaajansa liene etäällä.»
»Se arkku on sir Archien ja hänen ystäväinsä sir Reginaldin ja sir
Filipin oma», sanoi laivuri.
»Niin on», Torarin sanoi, katsoen tyynesti laivuriin, »tiedän sen. Se
on sir Archien ja sir Filipin ja sir Reginaldin oma.»
Laivuri seisoi hetkisen ääneti ja tähysti joka taholle ympäristöön.
»Milloinka sinä arvelet tästä lahdesta jäiden lähtevän?» hän sanoi.
»Nyt täälläpäin on ylen kumma vuosi», sanoi Torarin. »Tästä lahdesta
jäät muulloin lähtevät aikaisin, kun tässä on virtakohta. Mutta
näin ollen voi sattua että laivasi ajautuu maalle kun jäät lopulta
purkautuvat.»
»Sitä minäkin pelkään», sanoi laivuri.
Hän seisoi taas hetken ääneti. Hän oli kääntynyt katsomaan merelle
päin. Aamuaurinko helotti taivaanlaelta, ja vaahtoisena lainehtiva
ulappa kimalteli sen loisteessa. Jäistä vapautuneita aluksia luovi
edestakasin, ja riemusta kirkuvia lintuparvia läheni etelästä.
Kalat uiskentelivat ihan vedenpinnassa, ne pärskyttivät vettä ja
ponnahtelivat välkkyen ilmaan, ikäänkuin huumauksissa, päästyään
ummesta jään alta. Lokit, jotka olivat jään ulkoreunalla vaanineet
saalista, lensivät suurissa parvissa maata kohden tutuille apajilleen.
Laivuri ei voinut tätä näkyä kestää. »Minäkö olisin pahantekijäin ja
murhamiesten ystävä?» hän sanoi. »Minäkö pitäisin silmäni ummessa,
vaikka näen miksi Jumala sulkee laivaltani meren portit? Pitääkö minun
hukkua niiden jumalattomien tähden, jotka ovat tänne turvautuneet?»
Ja laivuri meni väkensä luo ja sanoi: »Nyt tiedän mikä meitä pidättää
täällä, vaikka muut alukset jo ovat menossa. Se tulee siitä, että
meillä on murhamiehiä laivassamme.»
Sitte laivuri meni skottilaisten soturien luo, jotka vielä nukkuivat
laivaruumassa. »Veikkoset», hän sanoi heille, »pysykää vähän aikaa
rauhassa, vaikka kuulisitte laivassa huutoa tai meteliä! Me tahdomme
noudattaa Jumalan käskyä ja hävittää pahantekijät joukostamme. Jos
minua tottelette, niin lupaan jättää haltuunne sen arkun, jossa Aarne
herran rahat ovat, ja saatte jakaa ne keskenänne.»
Vaan Torarinille laivuri sanoi: »Mene sinä jäälle heittelemään kalat
pois reestäsi! Saat siihen toisenlaisen kuorman.»
Sitte laivuri ja hänen väkensä murtautuivat siihen kajuuttaan, jossa
sir Archie ystävineen nukkui. Ja ennenkuin nämä pääsivät hereille,
olivat miehet jo heidän kimpussaan sitomassa heitä.
Ja kun skottilaiset yrittivät puolustautua, niin heitä iskettiin
kirvespohjilla ja rautakangilla, ja laivuri sanoi heille: »Te olette
konnia ja murhamiehiä. Miten luulitte voivanne rangaistusta välttää?
Ettekö tienneet, että juuri teidän vuoksenne Jumala yhä pitää meren
portteja sulettuina?» Silloin ne kolme miestä rupesivat yhteen ääneen
huutamaan tovereita avukseen.
»Älkää kutsuko!» sanoi laivuri. »Eivät he tule. He ovat saaneet Aarne
herran rahat jaettavikseen ja mättävät paraikaa hopeata hattuihinsa.
Näiden rahojen takia sen ilkityön teitte, ja samojen rahojen takia nyt
saatte rangaistuksenne.»
Vaan Torarin ei vielä ollut ehtinyt syytää kaloja pois reestään, kun
laivuri väkineen tuli jäälle hänen luokseen. He taluttivat keskellään
kolmea köysiin pantua miestä, jotka olivat kovin pahasti runneltuja ja
haavoistaan ihan voimattomina.
»Jumalan ei tarvinnut minua turhaan kutsua», sanoi laivuri, »heti kun
käsitin hänen tahtonsa, minä sitä tottelin.»
He laskivat vangit Torarinin rekeen, ja Torarin kyyditsi heidät
kapeita, vielä jäässä olevia salmia ja lahtia pitkin Marstrandiin.
Vaan illempana laivuri yhä seisoi aluksensa korkealla peräkannella ja
tähysti merta kohti. Koko ympäristö oli vielä aivan muuttumatta, ja
jääruhka laivan edessä kasvoi kasvamistaan.
Hämärän tullessa laivuri näki pienen ihmisjoukon astuvan manteren
puolelta jäälle ja lähenevän hänen alustaan.
Kesti hyvin kauan, ennenkuin matkamiehet ennättivät niin lähelle että
heidät selvästi erotti. Niiden hitaasta käynnistä hän kuitenkin oitis
huomasi, että ne olivat vanhoja ja raihnaisia.
Ihan lähelle tultua hän viimein näki joukon etunenässä kaksi pappia,
liperit ja kauhtanat yllään. Toinen oli nuori, vaan toinen hyvin
vanha. Näiden jälessä tuli muutamia ukkoja, joilla oli ruumispaarit
kannettavanaan, ja kaikkein viimeisenä vanhan vanha eukko, kahden
naispalvelijan taluttamana.
He seisahtivat jäälle aluksen viereen, ja vanhempi pappi sanoi
laivurille:
»Lähdimme noutamaan täältä kuollutta nuorta neitoa. Nuo murhamiehet
ovat tunnustaneet, että hän uhrasi henkensä estääkseen heitä pääsemästä
pakoon, ja nyt me tulimme häntä noutamaan, saadaksemme haudata hänet
omaistensa joukkoon niin arvokkaasti kuin hän ansaitseekin.»
Silloin Elsa löytyi ja vietiin alas jäälle. Hänet laskettiin vanhusten
tuomille paareille, ja vanha pappi kiitti laivuria ja lähti taas
joukkonsa etupäässä kulkemaan maata kohti.
Mutta heidän pois kääntyessään laivuri ihmeekseen näki paarien vieressä
nuoren neidon, jota hän ei ennen ollut huomannut ja joka vähä väliä
kumartui vainajan yli ja hyväili häntä hellästi.
Mutta sitä mukaa kuin ruumissaatto eteni, saivat myrsky ja aallot
jalansijaa ja murtivat jään auki sen askelten jälissä. Niin että tuskin
se oli ennättänyt peittyä niemen taakse, kun jää jo oli pirstaleina ja
suuri kaljaasi pääsi vapaana purjehtimaan meren ulapoille.