täällä ulkona», sanoi laivuri.
Torarin katsahti häneen pikimmältään. Laivuri oli pitkä, laiha mies,
Hänellä oli vaaleat ja kirkkaat silmät, vaan alakuloinen katse. Tuota
miestä en minä saa iloseksi eikä kukaan muukaan, Torarin ajatteli.
Kerran vielä laivuri itsestään rupesi puhelemaan. »Ovatkohan ne kunnon
väkeä ne skottilaiset?»' hän sanoi.
»Taidat olla sinä se, joka viet heidät tästä meren yli», Torarin
virkkoi.
»Niin olen», sanoi laivuri. »Minulla on Edinburgiin menevä lasti, ja
yksi heistä oli äsken täällä kysymässä heille tilaa. En oikein huolisi
sellaisia maailmankiertäjiä laivaani ja pyysin häneltä miettimäaikaa.
Sanohan mitä olet heistä kuullut! Mitä arvelet, uskaltaisiko heidät
ottaa vastaan?»
»En ole kuullut heistä muuta kuin että ovat urheita miehiä. Voinet
huoleti heidät ottaa.»
Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun hänen koiransa kohosi istualleen,
ojensi kuononsa ilmaan ja alkoi ulvoa.
Torarin lakkasi nyt oitis skottilaisia kehumasta.
»Mikä sulla nyt on, Grim?» hän sanoi. »Olenko muka liian kauan seissut
jäällä ja tuhlannut aikaa?»
Hän alkoi laittautua lähtemään. »Niin, hyvää vointia sitte vaan!» hän
sanoi.
Torarin ajoi Marstrandiin päin pitkin Klöfverön ja Koon välistä kapeata
salmea. Hän oli niin kaukana että Marstrand jo näkyi, kun huomasi
jäällä olevan muitakin kulkijoita kuin hän.
Kirkkaassa kuutamossa Torarin näki pitkän ja ryhdikkään miehen
kävelevän pitkin lumihankea. Hän näki, että miehellä oli töyhtöhattu ja
puuhkahihoilla ja kultaneuloksilla koristettu puku.
»Kas niin», Torarin itsekseen sanoi, »sehän se on sir Archie,
skottilaisten päällikkö, joka tänä iltana on käynyt laivurin kanssa
sopimassa Skotlannin matkasta.»
Torarin oli niin lähellä miestä, että oli jo tavottanut hänen hangella
liitävän varjonsa. Hevonen oli juuri tallaamaisillaan pitkän varjokuvan
hatuntöyhtöä.
»Grim koirani», sanoi Torarin, »mitähän jos kysyisimme, haluttaako
häntä ajaa meidän reessämme kaupunkiin?»
Koira rupesi oitis nousemaan, mutta Torarin painoi sen kädellään alas.
»Ole vait, Grim!» hän sanoi. »Näen kyllä jo ettet skottilaisista pidä.»
Sir Archie ei ollut huomannut, että hänen lähellään ketään kulki. Hän
asteli taakseen katsomatta. Torarin käänsi nyt ihan hiljaa hevosensa
syrjempään ajaakseen hänestä ohi.
Mutta samassa Torarin näki skottilaisen herran takana jotain häälyvän,
ikäänkuin hänellä olisi ollut toinenkin varjo. Hän näki jotakin pitkää
ja ohutta ja harmaata, joka liiteli lumihangella painamatta siihen
askelen jälkiä ja ilman että se sen käynnistä narisi.
Skottilainen joudutti matkaansa pitkin askelin. Hän ei katsahtanut
oikeaan eikä vasempaan. Mutta harmaa varjo yhä liiteli hänen takanaan,
niin lähellä että näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.
Torarin ajoi hiljaa eteenpäin, kunnes joutui molempien kohdalle. Hän
näki silloin skottilaisen kasvot kirkkaassa kuutamossa. Mies käveli
silmäkulmat rypyssä ja näytti olevan suutuksissaan, ikäänkuin olisi
koettanut päästä erilleen vastenmielisestä ajatuksesta.
Juuri kun Torarin ajoi ohi, hän kääntyi katsomaan taakseen, ikäänkuin
olisi huomannut jonkun häntä seuraavan.
Torarin näki selvästi harmaisiin puetun neidon hiipivän sir Archien
jälessä, mutta sir Archie ei häntä nähnyt. Kun hän kääntyi ympäri, niin
neito seisahti paikalleen ja sir Archien oma leveä varjo pimensi hänet
kokonaan.
Sir Archie kääntyi heti takasin ja jatkoi kulkuaan, ja silloin neito
taas kiireesti läheni häntä ja näytti kuiskuttavan hänen korvaansa.
Mutta tätä näkyä Torarin ei jaksanut sen kauempaa kestää. Hän kiljasi
kovasti ja ruoski hevostaan ja ajoi täyttä karkua, hevonen Valkosessa
vaahdossa, pirttinsä ovelle asti.
Vaino.
1.
Marstrandin kaupungin asuttu osa oli rannikon puolella pientä saarta,
missä sataman suojana oli kihermä luotoja ja saaria. Siellä olivat
kadut ja kujat väkeä täynnä, rannassa oli veneitä ja laivoja kylki
kylessä, siellä suolattiin silliä, perattiin kaloja, sillä puolella
oli kirkko ja hautuumaa, raatihuone ja tori, ja siellä kasvoi korkeita
lehtipuita, jotka kesäaikana antoivat väriä kaupungille.
Mutta Marstrandinsaaren länsiosassa, jolla ei ollut yhtään saarta
eikä luotoa suojana aukeata merta vastaan, siellä ei ollut muuta kuin
paljaita louhikkoja ja aaltojen uurtamia kallioisia niemenkärkiä. Maa
kasvoi ruskeahelpeistä kanervikkoa ja piikkisiä orjantappuroita, siellä
täällä oli saukon ja ketun koloja tai haahkan ja kalalokin pesiä, mutta
polkuja ja taloja ja ihmisasukkaita ei missään näkynyt.
Vaan Torarinin mökki seisoi keskellä saarta korkealla mäellä, niin
että kaupunki oli sen toisella ja autio korpi toisella puolen, ja kun
Elsa neito avasi mökin oven ja nousi kalliolle, niin hän näki siitä
länteenpäin siihen mustaan reunaan asti mistä sula meri alkoi.
Ja kaikki ne merimiehet ja kalastajat, jotka olivat jäiden sulkemina
Marstrandissa, kulkivat usein Torarinin mökin ohi käydäkseen mäeltä
katsomassa, eivätkö lahdet ja salmet vielä olleet päässeet vapaiksi
jääpeitteestään.
Elsa neito seisoi usein mökin kynnyksellä katselemassa sivukulkijoita.
Hänen sydämensä sairasti yhä äskeistä suurta suruaan, ja hän ajatteli:
Minusta ne ovat onnellisia ne kaikki, joilla on jotakin ikävöitävää.
Vaan itselläni ei ole mitään kaihottavaa koko maailmassa.
Yhtenä iltana Elsa näki kalliolla pitkän, töyhtöhattuisen miehen, joka
katseli länteen merelle päin samoinkuin kaikki muutkin. Ja Elsa neiti
huomasi oitis, että mies oli sir Archie, skottilaisten päällikkö, sama
jonka kanssa hän oli laiturilla jutellut.
Kun sir Archie kaupunkiin palatessaan kulki mökin ohi, seisoi Elsa
neiti yhä edelleen kynnyksellä, ja hän itki.
»Mikä sinua itkettää, neito?» kysyi sir Archie, seisahtuen hänen
eteensä.
»Sitä itken, kun ei minulla ole mitään kaihottavaa», sanoi Elsa. »Kun
näin teidän seisovan kalliolla ikävissänne, niin minä ajattelin:
»varmaan hänellä on meren tuolla puolen koti, jonne hän nyt matkustaa.»
Silloin sir Archien sydän heltyi, niin että hän sanoi: »Nyt ei
vuosikausiin kukaan ole minulle puhunut kodistani. Luoja ties miten
isäni talossa nyt voitanee. Neljätoista vuotiaana sieltä lähdin
vieraissa sotajoukoissa palvelemaan.»
Sitte sir Archie tuli Elsan luokse huoneeseen ja rupesi hänelle
puhelemaan kodistaan.
Ja Elsa istui ääneti, kuunnellen sir Archien pitkää ja kaunista
puhetta. Hän oli onnellinen joka sanasta mitä sir Archielta kuuli.
Vaan kun sir Archie nousi lähteäkseen pois, niin hän pyysi saada
suudella Elsaa.
Silloin Elsa kielsi sen ja lähti ovelle pakoon, mutta sir Archie
asettui eteen ja yritti suudella väkisin.
Mutta samassa mökin ovi aukeni ja emäntä tuli hyvin kiireesti sisään.
Silloin sir Archie väistyi Elsan luota. Hän ojensi hänelle vaan kätensä
hyvästiksi ja riensi pois.
Vaan Torarinin äiti sanoi Elsalle: »Oikein teit, kun lähetit minua
noutamaan. Ei nuoren neidon ole hyvä olla kahden kesken sellaisen
miehen kuin sir Archien kanssa. Kyllähän tiedät, Elsa, että
palkkasoturit ovat armotonta väkeä, eikä niillä ole Jumalasta tietoa.»
»Minäkö olisin lähettänyt teitä kutsumaan?» Elsa sanoi ihmeissään.
»Niin», vastasi emäntä, »seisoin juuri laiturilla työssä, kun ihan
ventovieras neitonen tuli tuomaan terveisiä, että sinä kaipasit minua
kotiin.»
»Minkänäköinen neito se oli?» Elsa sanoi.
»En tullut häntä niin tarkastaneeksi, että osaisin kuvata», sanoi
eukko. »Mutta sen verran huomasin, että hänellä oli ihmeen kevyt
käynti, kun ei lumi alla ensinkään narahtanut.»
Kun Elsa kuuli tämän, niin hän aivan kalpeni ja sanoi: »Silloin se on
varmaankin ollut taivaan enkeleitä, joka teille toi sanan ja lähetti
teidät kotiin.»
2.
Kerran sir Archie tuli uudestaan Torarinin mökkiin puhelemaan Elsan
kanssa.
He olivat kahden kesken. He keskustelivat rattosasti ja kummallakin oli
hauska.
Sir Archie esitti Elsalle, että hän lähtisi hänen mukanaan Skotlantiin.
Siellä hän lupasi rakentaa Elsalle linnan, niin että hänestä tulisi
rikas hovinrouva. Hän sanoi antavansa hänelle satoja käskyläisneitoja
ja tanssittavansa kuninkaan hovipidoissa.
Elsa istui ääneti ja kuunteli joka sanaa minkä sir Archie virkkoi,
ja hän uskoi ne tosiksi. Ja sir Archie ajatteli, ettei ikinä ollut
tavannut niin helposti lumottavaa neitoa.
Yhtäkkiä sir Archie kävi äänettömäksi ja alkoi katsella vasenta kättään.
»Mikä teille tuli, sir Archie, miksette puhu enää?» kysyi Elsa.
Sir Archie aukoi ja sulki kättään ikäänkuin suonenvedossa.
»Mitä se on, sir Archie?» Elsa kysyi. »Onko teillä kipuja kädessänne?»
Silloin sir Archie kääntyi hirmustuneen näköisenä häneen päin ja sanoi:
»Näetkö tuota hiusta, Elsa, joka kiertyy käteni ympäri? Näetkö tuota
vaaleata hiuskutria?»
Kun hän rupesi siitä puhumaan, ei neitonen nähnyt, mutta lopulta hän jo
näki hienon, vaalean hiuskiehkuran solmeutuvan sir Archien käden ympäri.
Ja Elsa neiti kavahti säikähtyneenä ylös ja huusi: »Sir Archie, kenen
se on se hius joka on kätenne ympärillä?»
Sir Archie katsahti häneen neuvottomana. »Sen kyllä tunnen, Elsa neiti,
että se on oikea hius. Se tuntuu lahealta ja vilposelta ihoa vasten.
Mutta mistä se on tullut?»
Neitonen katsoi käteen oudosti tuijottavin silmin.
»Juuri tuollalailla kasvinsisareni tukka kiertyi sen miehen käteen,
joka hänet surmasi.»
Silloin sir Archie väkinäisesti naurahti, mutta vetäsi äkkiä kätensä
pois.
»Kas, Elsa», hän sanoi, »me molemmat säikymme yhtä herkästi kuin
pikkulapset. Nyt se on poissa. Se ei ollutkaan muuta kuin ikkunasta
eksynyt auringonsäde.»
Mutta Elsa neiti hyrähti katkeraan itkuun ja sanoi: »Nyt olen taas
makaavinani uunilla ja kuulevinäni murhamiesten tekevän työtään.
Voi voi, minä toivoin viimeiseen asti, etteivät he löytäisi rakasta
kasvinsisartani, mutta silloin yksi heistä tuli ja veti hänet uunilta
alas, ja kun hän koetti paeta, niin mies kiersi hänen tukkansa kätensä
ympärille ja pidätti häntä. Vaan hän makasi polvillaan miehen edessä ja
sanoi: 'Katso minun nuoruuttani! Anna minun jäädä eloon, jotta vielä
ehtisin oppia, mitä varten olen maailmaan tullut. En ole sinulle tehnyt
mitään pahaa, miksi sinä siis tahdot minut surmata? Miksi sinä kiellät
minun elämästä?’ Ja mies ei kuunnellut häntä, vaan surmasi hänet.»
Sir Archie ei mitään virkkanut. Hän seisoi silmäkulmat rypyssä ja
katsoi syrjään.
»Niin, oi kun kerran tapaisin sen miehen!» Elsa sanoi. Hän seisoi
nyrkkiään puristaen sir Archien edessä.
»Et voi tavata sitä miestä», sanoi sir Archie. »Hän on kuollut.»
Mutta neitonen heittäytyi lavitsalle itkeä nyyhkyttämään. »Sir Archie,
sir Archie, miksi johditte ne vainajat mieleeni? Nyt minun täytyy
itkeä koko tämä ilta ja yö. Menkää pois, pois, sir Archie, sillä nyt
minä en voi muuta ajatella kuin vainajia. Nyt minä vaan muistelen
kasvinsisartani, joka minulle oli niin armas.»
Eikä sir Archie kyennyt häntä lohduttamaan, vaan hänen täytyi lähteä
kyyneleitä ja valituksia pakoon, ja hän meni juomaveikkojensa luo.
3.
Sir Archie ei voinut käsittää, miksi hänen mielensä aina oli täynnä
synkkiä ajatuksia. Niistä hän ei päässyt vapaaksi silloin kun Elsan
kanssa puheli, eikä silloin kun istui tovereineen juomassa. Vaikka
hän usein tanssi yökaudet ranta-aitoissa, eivät ne hänestä eronneet,
eikä hän saanut niistä rauhaa edes samoillessaan peninkulmien päähän
jäätyneelle merelle.
»Miksi minun täytyy alati muistaa sitä, jota en tahdo ajatella?» puheli
sir Archie itsekseen. »On aivan kuin joku minua aina seuraisi ja
kuiskuttaisi korvaani.»
»On aivan kuin joku kiertäisi verkkoa ympärilleni, sitoakseen kaikki
ajatukseni tähän yhteen ainoaan», sanoi sir Archie. »En voi nähdä
metsästäjää, joka verkkoa kiertää, mutta hänen hiiviskelevät askelensa
kuulen jälessäni.»
»On aivan kuin maalari minun edelläni kulkisi muuttamassa samaksi
kuvaksi kaikki mihin katson», sanoi sir Archie. »Jos käännän silmäni
taivaalle tai maahan, niin en kohtaa muuta kuin saman näyn.»
»On aivan kuin kivenhakkaaja istuisi sydämelläni takomassa siihen yhtä
ainaista surua», sanoi sir Archie. »En voi nähdä sitä kivenhakkaajaa,
mutta yöt päivät tunnen selvästi hänen moukarinsa iskut. Sinä
kivisydän, sinä kivisydän, hän sanoo, nyt sinun täytyy alistua, nyt
minä takomalla taon sinuun surun.»
Sir Archiella oli kaksi ystävää, sir Reginald ja sir Filip, jotka alati
olivat hänen seurassaan. Häntä suretti, kun hän oli pahalla tuulella
eikä mistään tuntenut itseään onnelliseksi.
»Mikä sinua oikein vaivaa?» he usein sanoivat. »Miksi sinun silmiäsi
niin kuumottaa ja poskesi käyvät niin kalpeiksi?»
Sir Archie ei tahtonut sanoa heille mikä häntä kiusasi. Hän ajatteli:
Mitä he minusta sanoisivatkaan, jos huomaisivat heittäytyneeni näin
miehuuttomaksi? He eivät minua enää tottelisi, jos kuulisivat minun
ruvenneen katumaan tekoa, joka oli välttämätön.
Kun he häntä yhä enemmän pakottivat, niin hän lopulta sanoi johtaakseen
heidät harhaan:
»On tuntunut niin kummalta näinä päivinä. Olen tavannut erään neidon,
jota mieleni halaa, mutta en vaan häntä saavuta. Aina on joku este
sattunut tielleni.»
»Kenties neito sitten ei sinua rakasta», sanoi sir Reginald.
»Kyllä uskon hänen mielensä minuun taipuvan», sir Archie sanoi, »mutta
hänellä on joku vartija, joka estää minun häntä saavuttamasta.»
Silloin sir Reginald ja sir Filip purskahtivat nauruun ja sanoivat:
»Sen neitosen kyllä me sinulle toimitamme.»
Illalla Elsa käveli yksinään kujaa pitkin mäelle päin. Hän tuli
väsyneenä työstään ja ajatteli itsekseen: Tämä elämä on työlästä, enkä
minä siitä saa yhtään iloa. Minua ilettää koko päivän seista siellä
laiturilla kalanhajussa. Minua ilettää kuulla niiden naisten tylyllä
äänellä laskevan leikkiä ja nauravan. Minua ilettää nähdä ahnasten
lokkien kärkkyvän pöytien ympärillä siepatakseen kalapaloja läpi
käsieni. Kunpa edes joku tahtoisi tulla viemään minut pois täältä!
Silloin minä häntä seuraisin vaikka maailman ääreen.
Elsa kulki juuri kujan pimeintä kohtaa, kun sir Reginald ja sir Filip
astuivat varjosta hänen luokseen ja tervehtivät häntä.
»Elsa neiti», he sanoivat, »me tuomme sinulle sanan sir Archielta.
Hän makaa sairaana majatalossa. Hän ikävöi kovin saada puhella sinun
kanssasi ja pyytää, että lähtisit mukaamme häntä katsomaan.»
Elsa hätääntyi kuullessaan että sir Archie oli niin huonona sairaana,
ja kääntyi oitis seuraamaan skottilaisia herroja, jotka tahtoivat
saattaa hänet majataloon.
Sir Filip ja sir Reginald kulkivat toinen toisella puolen häntä. He
hymyilivät keskenään ja ajattelivat, ettei mikään voinut olla helpompaa
kuin Elsan viekotteleminen.
Elsa neidillä oli kova kiire. Hän melkein juoksi kujaa alamäkeen.
Sir Filip ja sir Reginald saivat käydä rivakasti pysyäkseen hänen
rinnallaan.
Mutta Elsa neidin kulkiessa näin kiireisesti alkoi jotakin vieriä hänen
jalkansa edessä. Kaiketi se heitettiin hänen tielleen, ja hän oli
siihen vähällä kompastua.
»Mitä se on se joka jalkaini edessä hyrrää?» Elsa ajatteli. »Kaiketi
olen potkassut maasta kiven, joka nyt vierii kujan rinnettä alas.»
Hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei joutanut välittämään
siitä mikä ihan varpaittensa edessä vieri. Hän potkasi sen syrjään,
mutta se palasi heti ja kieri hänen edessään alas kujaa pitkin.
Elsa kuuli sen helähtävän hopealta, kun hän sitä potkasi, ja hän näki
sen välkkyvän ja kimaltelevan.
»Ei se olekkaan tavallinen kivi», Elsa ajatteli. »Luulenpa että se
on hopearaha.» Mutta hänellä oli niin kiire sir Archien luo, ettei
katsonut ehtivänsä nostaa sitä maasta.
Mutta yhä edelleen se vieri hänen jalkainsa edessä, ja hän ajatteli:
Sinä ennätät pikemmin, jos sieppaat tuon pois tieltäsi. Voithan viskata
sen kauvas pois, jollei se mitään ole.
Hän kumartui ja otti sen maasta. Se oli suuri pyöreä raha, joka kiilti
Valkoselta hänen kädessään.
»Minkä sinä siitä kadulta löysit, neiti?» kysyi sir Filip. »Se kiiltää
niin valkealta kuutamossa.»
He kulkivat juuri suuren ranta-aitan ohi, jommoisissa vieraat
kalastajat asuivat ollessaan pyyntimatkoilla Marstrandissa. Oven päällä
riippui sarvilyhty, josta hiukan valoa tuikki kadulle.
»Katsotaas nyt mitä sinä kadulta löysit, neiti», sanoi sir Reginald,
pysähtyen lyhdyn alle.
Elsa ojensi rahan valoa kohti, ja tuskin ennätettyään siihen katsahtaa
hän rupesi huutamaan: »Tämä on Aarne herran rahoja! Minä tunnen sen.
Tämä on Aarne herran rahoja!»
»Mitä nyt sanotkaan, neiti?» kysyi sir Filip. »Minkätähden sanot tätä
Aarne herran rahaksi?»
»Minä tunnen sen», sanoi Elsa. »Olen monesti nähnyt Aarne herran
pitävän sitä kädessään. Totisesti tämä on Aarne herran rahoja.»
»Älä huuda niin kovasti, neito!» sanoi sir Filip. »Kaikki ihmiset tänne
rientävät utelemaan, mitä se kirkuminen on.»
Mutta Elsa ei kuunnellut sir Filipin puhetta. Hän näki ranta-aitan oven
olevan auki. Keskellä permantoa paloi pystyvalkea, jonka ympärillä
joukko miehiä istui hitaasti ja tyynesti jutellen.
Elsa neiti hyökkäsi sisään heidän luokseen. Hän piti rahaa ylhäällä
kädessään.
»Hoi, kuulkaa miehet», hän huusi, »nyt tiedän, että Aarne herran
murhaajat ovat elossa. Kas tässä on Aarne herran raha, jonka löysin!»
Kaikki miehet kääntyivät häneen päin. Hän näki silloin Torarinin,
kalakauppiaan, istuvan joukossa.
»Mitä nyt tuletkaan huutamaan, neito?» kysyi Torarin silloin. »Kuinka
voit erottaa Aarne herran rahat muista?»
»Erotan toki tämän mistä muusta tahansa», Elsa sanoi. »Se on vanha ja
iso, ja siinä on lovi reunassa. Aarne herra sanoi sen olevan vanhojen
Norjan kuningasten ajoilta, eikä hän sitä koskaan käyttänyt ostoksiin.»
»No kerrohan, neito, mistä sen löysit», sanoi muuan toinen kalastaja.
»Löysin sen kadulta, kierimästä jalkaini edessä», Elsa sanoi. »Sinne se
on varmaan murhaajilta pudonnut.»
»Olkoon nyt totta tai lorua mitä puhut», sanoi Torarin, »niin mitä
me voimme tehdä? Emme me siltä voi murhamiehiä löytää, vaikka sinä
tiedätkin heidän kulkeneen yhtä kaupunkimme katua.»
Kalastajain mielestä Torarin oli puhunut järkevästi. He istahtivat
äskeisille paikoilleen pystyvalkean ääreen.
»Tule pois, Elsa, mukaani kotiin!» Torarin sanoi. »Ei nyt ole aika
neitosen juoksennella katuja ja kujia.»
Kun Torarin tätä puhui, niin Elsa kääntyi katsomaan äskeisiä
saattajiaan. Mutta sir Reginald ja sir Filip olivat hiipineet tiehensä
hänen huomaamattaan.
Raatikellarissa.
1.
Marstrandin raatikellarin emäntä avasi yhtenä aamuna ovet, portaita
ja eteistä lakaistakseen. Hän näki silloin nuoren neidon istuvan
portailla odottamassa. Hänellä oli yllään kaitanen harmaa hame, joka
oli vyötäisiltä solkinauhalla sitaistu. Vaalea tukka ei ollut sykeröllä
eikä palmikoituna, vaan suoraan riipuksissa kasvojen molemmin puolin.
Oven auetessa hän nousi istuiltaan ja astui portaita myöten emännän
luokse. Vaan emännästä se oli kuin unissakulkijan käyntiä. Hän piti
silmiään puoliummessa ja käsivarsiaan kylkiä pitkin likistettyinä.
Kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän emäntä ihmetteli hänen jäsentensä
hentoutta. Hänen kasvonsakin olivat kauniit, Mutta ne olivat niin ohuet
ja läpikuultavat kuin olisivat olleet haurasta lasia.
Emännän luo tultuaan hän kysyi, olisiko talossa ollut hänelle sopivaa
tointa. Hän olisi tahtonut päästä palvelukseen.
Mutta emäntä ajatteli kaikkia niitä hurjia miehiä, jotka iltasin
istuivat juomassa olutta ja viiniä hänen kellarissaan, eikä hän voinut
olla hymyilemättä. »Ei täällä meidän talossa ole paikkaa noin pienelle
neidolle», hän sanoi.
Neitonen ei nostanut silmiään eikä muuten mitenkään liikahtanut, hän
vaan uudisti pyyntönsä päästä emännän luo palvelukseen. Hän ei sanonut
pyytävänsä ruokaa eikä palkkaa, ei mitään muuta kuin jotakin tointa.
»Jos oma tyttäreni olisi sellainen kuin sinä», emäntä sanoi, »niin
antaisin saman kiellon. Suon sinulle parempaa kuin palveluspaikan minun
luonani.»
Silloin neitonen kääntyi hitaasti nousemaan portaita ylös, ja emäntä
jäi katsomaan hänen jälkeensä. Tyttö oli hänestä niin pienen ja
avuttoman näköinen, että häntä tuli vallan sääli.
Emäntä huusi hänet takasin ja sanoi hänelle: »Ehkäpä sinun sentään on
turvattomampaa yksin maleksia satamassa ja torilla kuin olla täällä
minun luonani. Saat nyt täksi päiväksi jäädä tänne kuppeja ja lautasia
pesemään, niin nähdään mihin kykenet.»
Emäntä vei hänet pieneen huoneeseen kellarisalin vieressä. Se ei
ollut suurempi kuin joku seinäkomero. Siinä ei ollut mitään lakeista
eikä ikkunaa, vaan ainoa valo tuli kapakkahuoneeseen aukeavasta
seinäluukusta.
»Seiso täällä nyt», hän sanoi neitoselle, »ja huuhdo kaikki kupit ja
lautaset, joita sinulle tuosta luukusta ojennan. Sittenpähän näen
voinko sinua palveluksessa pitää.»
Neitonen meni komeroon ja liikkui siellä niin hiljaa, että emännästä
tuntui kuin olisi kuollut hautaansa puikahtanut.
Hän seisoi siellä sisällä koko päivän eikä kenenkään kanssa sanaa
vaihtanut eikä luukusta ulos kurkistellut, vaikka kapakkahuoneessa
väkeä liikehti lakkaamatta. Eikä hän huolinut ruuasta, kun sitä hänelle
tarjottiin.
Hänen ei kuultu kalisuttavan astioita, mutta milloin hyvänsä emäntä
ojensi kätensä luukulle, niin aina siinä oli tarjolla vastahuuhdottuja
vateja, joissa ei täplääkään näkynyt.
Mutta kun hän rupesi niitä käsissään nostamaan pöydille, niin ne olivat
niin kylmiä, että melkein tuntuivat vievän nahan sormista. Emäntää
värisytti ja hän sanoi: »On aivan kuin ne ottaisin kylmän kuoleman
käsistä.»
2.
Yhtenä päivänä ei laitureilla ollut työtä saatavissa. Elsa istui kotona
Torarinin mökissä ja kehräsi. Pesävalkea paloi virkeästi ja valaisi
joka kolkan pirtissä.
Kesken työnsä Elsa tunsi kasvoillaan kylmän henkäyksen, ikäänkuin olisi
ovi ollut raollaan. Hän katsahti ylös ja näki kuolleen kasvinsisarensa
seisovan edessään lattialla.
Elsa seisautti kädellään värttinän pyörimisen ja istui sitte hiljaa,
tuijottaen kasvinsisareensa. Ensi hetkenä hän säikähti, mutta heti
senjälkeen ajatteli: »Eihän minun sovi pelästyä omaa kasvinsisartani.
Oli hän kuollut tai elävä, niin aina minä iloitsen kun saan häntä
nähdä.»
»Sisko kulta», hän sanoi vainajalle, »haluatko minulta jotakin?»
Toinen silloin matalalla, kuiskaavalla äänellä vastasi: »Elsa sisareni,
olen mennyt ravintolaan palvelukseen, ja emäntä on minun antanut kaiken
päivää seista huuhtomassa kuppeja ja lautasia. Nyt illalla minä olen
niin väsyksissä, etten enempää jaksa. Olen nyt tullut pyytämään, että
sinä lähtisit sinne avukseni.»
Silloin Elsasta tuntui kuin olisi hänen järkensä sumennut. Hän ei
kyennyt enää ajattelemaan eikä tahtomaan eikä pelkäämään. Hän tunsi
vaan suurta iloa siitä, että kasvinsisarensa oli palannut hänen
luokseen, ja vastasi: »Kyllä, sisko kulta, heti lähden sinua auttamaan.»
Silloin kuollut kääntyi ovelle menemään, ja Elsa kulki hänen jälessään.
Mutta kynnyksellä seistessään hänen kasvinsisarensa pysähtyi ja sanoi
Elsalle: »Käy ottamassa vaippa yllesi. Ulkona on kova myrsky.» Näitä
sanoja virkkaessa hänen äänensä kuului vähän selvemmin ja siinä oli
hiukan sointuakin.
Elsa otti seinältä vaippansa ja kääri sen ympärilleen. Hän ajatteli
itsekseen: Vielähän kasvinsisareni minua rakastaa, ei hän mitään pahaa
aio. Minusta on vaan onnellista saada seurata häntä mihin tahansa hän
minut vie.
Sitten hän kuolleen seurassa lähti Torarinin mökiltä kulkemaan jyrkästi
viettävää kujaa pitkin sataman ja torin puoleiseen uudempaan kaupunkiin.
Kuollut astui kaiken aikaa Elsasta kahta askelta edellä. Sinä iltana
oli kova myrsky, joka kapeissa kujasissa oli pusertaa kulkijan seinää
vasten, ja Elsa huomasi, että pahimpien puuskien aikana kuollut asettui
hänen ja tuulen väliin, suojelemaan häntä minkä hennolla ruumiillaan
voi.