AARNE HERRAN RAHAT
Kertomus
Kirj.
SELMA LAGERLÖF
Käsikirjoituksesta suomensi J.
Porvoossa,
Werner Söderström,
1903.
SISÄLLYS:
Solbergin pappilassa.
Laitureilla.
lähetti.
Kuutamossa.
Vaimo.
Raatikellarissa.
Rauhaton.
Sir Archien pako.
Jään poikki.
Aaltojen kohu.
Solbergin pappilassa.
1.
Siihen aikaan kun Tanskan kuningas Fredrik II oli Bohusläänin isäntä,
asui Marstrandissa kalakauppias nimeltä Torarin Haakenpoika. Hän oli
köyhä ja halpasäätyinen mies, sillä toisen kätensä vuoksi, joka oli
rujo, ei hän kyennyt kalalle eikä soutomieheksi. Kun hän ei voinut
saada merestä elatustaan, kuten muut rannikkolaiset, niin hän piti
tapanaan ajella ympäri maakuntaa kaupittelemassa suolattua ja kuivattua
kalaa. Hän ei ollut monta päivää vuodessa oman katon alla, kun
myötäänsä piti kalakuorman päällä ajaa kituuttaa kylästä toiseen.
Yhtenä helmikuun iltana Torarin oli hämärän tullessa matkalla
Kunghällasta Solbergin pitäjään päin. Maantie oli vallan aukeana ja
tyhjänä, mutta Torarinin ei siltä tarvinnut olla ääneti, sillä hänellä
oli vieressään kuorman päällä veljellinen toveri, jonka kanssa saattoi
jutella. Se oli pieni mustaturkkinen koiraressu, jolle Torarin oli
pannut nimeksi Grim. Enimmäkseen se makasi yhdessä kohti, pää käpälien
välissä ja vaan silmäniskuilla mukautellen isäntänsä puheisiin. Mutta
jos sille jotain vastenmielistä mainitsi, niin se kohosi istualleen,
nosti kuononsa pystyyn ja ulisi pahemmin kuin susi.
»Nyt on niin asia, Grim koirani», virkkoi Torarin, »että tänään minä
olen saanut tärkeitä uutisia. Sekä Kunghällassa että Kaarepyyssä
huhuiltiin meren menneen jäähän. Kauniina ja kirkkaana ja kylmänä ilma
nyt on viime ajat pysynytkin, kuten kyllä sinä tiedät joka kaiket
päivät elelet ulkona, ja meri kuuluu tosiaan jäätyneen, ei yksin
salmissa ja vuonoissa vaan pitkät matkat Kattegatiakin. Siellä ei
nyt laine käy, ei nyt ole vene- eikä laivaväylää saariston sisään.
Ylt'yleensä ulottuu paksu, luja, kierä jää, jota rekihevonen voi juosta
raksutella Marstrandiin ja Paternosterluodolle asti.»
Kaikkea tätä koira kuunteli hyvin tarkkaan. Se ei siitä näyttänyt
olevan millänsäkään. Se vaan makaili ja iski silmää Torarinille.
»Ei meillä kalakuormasta enään ole niin erittäin paljon tähteenä»,
puheli Torarin koiralleen. »Mitähän olisi, Grim, poiketa tienkäänteestä
ja ajaa länteen päin merelle? Ajamme Solbergin kirkon ohi ja siitä
Ödsmålskilin rantaan, ja siitä en luulisi olevan pitemmältä kuin viisi
neljännestä suoraan Marstrandiin. Olisi komeata kerran tulla kotiin
tarvitsematta käyttää venettä tai lauttaa.»
He ajoivat juuri silloin pitkää Kaarepyyn kangasta. Tähän asti ilma
oli koko päivän ollut tyyni, mutta nyt tuli kankaan poikki kylmä
tuulenviima, joka teki ilman kolakaksi.
»Velton näköistä tosin on lähteä kesken työstä paraana aikana»,
jatkoi Torarin omia puolustelujaan, »mutta nyt me olemme niin kauan
kierrelleet kyliä, että jo olisi tarpeenkin saada kotona istahtaa pari
päivää takan ääressä ja lämmitellä kohmettunutta ruumistaan.»
Koira makasi yhä mitään virkkamatta, ja siitä Torarin kalakauppias oli
saavinaan vahvistusta aiheelleen.
»Nyt on äiti monet viikkokaudet istunut yksin kotituvassa», hän
sanoi, huitoen käsivarsillaan saadakseen lämmintä. »Ikävissään hän
kai jo meitä vartoo. Ja Marstrandissa vietetään reilua elämää nyt
talvisaikaan. Kadut ja kujat, tiedäthän Grim, ovat tulvillaan vieraita
kalastajia ja meriväkeä. Ranta-aitoissa on tanssit jok’ainoa ilta.
Ja niitä olvimääriä, jotka krouvissa tulvivat, niitä sinä et jaksa
käsittääkkään.»
Tätä jutellessaan Torarin painautui likemmäs koiraa, nähdäkseen
kuunteliko se todella mitä hän sille sanoi.
Ja kun koira siinä lojui ihan valveillaan eikä millään tavalla
tyytymättömyyttä osottanut, väliin vaan silmiään väläytti, niin
Torarin tienhaarassa kääntikin länteenpäin merelle. Hän hotasi hevosta
suitsenperillä ja antoi mennä aika kyytiä.
»Koska kerran ajetaan Solbergin pappilan sivu», Torarin taas hetken
päästä virkkoi, »niin pistäynpä siellä kysymässä, onko totta että meri
on Marstrandiin asti jäässä. Sieltä kai siitä asiasta saa tiedon.»
Tämän viimeisen Torarin sanoi vaan puoliääneen, ajattelematta kuuliko
koira vai ei. Mutta tuskin se oli sanottu, kun koira kavahti pystyyn ja
päästi kauhean ulinan.
Hevonen tempautui tiepuoleen, ja Torarinkin säikähti ja kääntyi
katsomaan, oliko saanut susiparven kintereilleen. Mutta nähdessään että
Grim siinä vaan ulvoi, hän koetti saada sitä rauhoittumaan.
»No veikkonen», Torarin sanoi koiralle, »etkö muista kuinka monta
yötä me kumpikin olemme Solbergin pappilassa viettäneet? Ei tosin ole
varmaa, tietääkö Aarne herra meren jäätymisestä mitään, mutta ainakin
me häneltä saamme hyvän illallisen, ennenkuin merelle lähdetään.»
Koira ei Torarinin sanoista lauhtunut. Se nosti kuononsa pystyyn ja
ulisi yhä hirveämmin.
Silloin Torarinia vähällä oli ruveta kammottamaan. Oli jo melkein
pimeä, mutta Solbergin kirkko kuitenkin vielä häämötti tasangolla, jota
maanpuolelta pitkät metsäharjut ja merenpuolelta puuttomat kalliokummut
ympäröivät. Siinä suuren Valkosen tasangon keskellä ihan yksin
ajaessaan hän tunsi olevansa vähänen kuin maan mato, jolla ei ole apua
eikä turvaa. Mutta metsien pimennoissa ja aukeiden kallioiden koloissa
piilevät suuret hiiden hirviöt, jotka nyt yön hämyssä rohkenevat hiipiä
kätköistään esiin. Ja koko aukealla tasangolla ne eivät voi muuta
saalista yllättää kuin hänet, Torarin polosen.
Vielä viimeisen kerran hän yritti rauhoittaa koiraansa.
»No veikkonen, mikä sinut on Aarne herraan suututtanut? Hän on
jalosukuinen mies ja rikkain koko maassa. Jollei hän olisi papiksi
ruvennut, olisi hänestä tullut sotasankari.»
Mutta tälläkään hän ei voinut saada koiraa vaikenemaan. Silloin hänen
malttinsa loppui, niin että hän tarttui koiraa niskanahasta kiinni ja
heitti sen kuormalta alas.
Koira ei lähtenyt reen jälkiä seuraamaan, vaan jäi istumaan tielle, ja
sen ulinan Torarin kuuli siihen asti kun ajoi pimeän veräjäsolan läpi
pappilan pihaan, jota matalat puiset huonejaksot ympäröivät kaikilta
neljältä puolelta.
2.
Solbergin pappilassa istui pappi, Aarne herra illallispöydässä kaiken
väkensä kera. Torarin oli ainoa vieras tässä joukossa.
Pappi oli ijäkäs, valkohapsinen mies, vaan vielä kuitenkin väkevä ja
varreltaan ryhdikäs. Vieressä istui hänen vaimonsa, ja häneen oli ikä
merkkinsä lyönyt. Hänen päänsä ja kätensä tutisivat, ja hän oli melkein
kuuro. Herra Aarnen toisella puolen istui apupappi. Hän oli nuori ja
kalpea ja huolestuneen näköinen, ikäänkuin olisi väsynyt siitä suuresta
tietomäärästä, jonka hän opintovuosinaan Wittenbergissä oli koonnut.
Nämä kolme istuivat pöydän yläpäässä vähän niinkuin muista erillään.
Heistä alaspäin istuivat ensin Torarin ja sitte palvelijat. Nämäkin
olivat vanhaa väkeä. Niitä oli kolme renkiä, kaikki kaljupäitä,
kumaraselkäisiä, ja kaikkien silmät räpyttivät ja vuotivat vettä.
Piikoja oli vaan kaksi. He taisivat olla hiukan nuorempia ja
reippaampia kuin rengit, mutta hekin näyttivät olevan työn kuluttamia
ja vanhuuden raihnaisia.
Pöydän alipäässä istui kaksi lasta. Toinen oli papin pojantytär.
Hän ei ollut kuin neljäntoistavuotias, valkotukkainen, hyvin hento
ruumiiltaan. Kasvot olivat vielä kesken kehityksensä, vaan kaunis
hänestä näytti tulevan. Hänen vieressään istuva neitonen oli köyhä
tyttö, etäistä sukua papin rouvalle. Hän oli orpo ja oli otettu
pappilan kasvatiksi. Molemmat neitoset istuivat ihan lähetysten
lavitsalla ja näyttivät olevan keskenään hyvät ystävykset.
Kaikki nämä istuivat ja söivät sanaakaan virkkamatta. Torarin katseli
vuorotellen itsekutakin, mutta kenenkään ei näyttänyt tekevän mieli
jutella atrian aikana. Kaikki vanhukset ajattelivat samaa asiaa: Se
on suuri siunaus, kun saa ruokaa eikä tarvitse kärsiä puutetta eikä
nälkää, niinkuin meidän ennen on monet kerrat täytynyt tehdä. Ei pidä
ruuan ääressä muuta miettiä kuin kiittää Jumalaa hänen hyvyydestään.
Kun Torarin ei päässyt puheisiin kenenkään kanssa, niin hänen silmänsä
kiertelivät huonetta. Hän tarkasteli milloin suurta takkauunia, joka
monikerroksisine lavoineen täytti koko ovipuolen tupaa, milloin
taas korkeapylväistä uudinvuodetta huoneen peränurkassa. Hän antoi
katseensa kiertää seiniä pitkin kulkevia lavitsoja, tai kohota suureen
lakeisaukkoon, josta savu kiemurrellen tuprusi ulos ja talvihuurua
virtasi sisään.
Kun Torarin kalakaupustelija, joka asui rannikon pienimmässä
hökkelissä, tämän kaiken näki, niin hän ajatteli: Olisinpa minä
sellainen suurmies kuin Aarne herra, niin en tyytyisi asumaan
tällaisessa vanhankansan pirtissä, joka on kaikki yhtenä huoneena,
Rakentaisin kivestä korkeapäätyisen talon, jossa olisi monet huoneet,
niinkuin on meidän Marstraridin pormestarilla ja neuvosmiehillä.
Mutta useimmin Torarin käänsi katseensa suureen tammiarkkuun, joka
seisoi pylväsvuoteen jalkopäässä. Hän katseli senvuoksi sitä niin
usein, kun kerrottiin että pappi, Aarne herra siinä säilytti kaikkia
hopearahojaan, sanottiinpa vielä että niitä siinä oli aivan reunoja
myöten.
Ja Torarin, joka oli niin köyhä että hänellä tuskin koskaan oli
hopearahaa taskussaan, hän sanoi itsekseen: Enkä minä sittenkään noista
rahoista huolisi. Sanotaan että Aarne herra on ne ottanut suurista
luostareista, joita näillä tienoin ennenaikaan oli, ja että vanhat
munkit ovat ennustaneet hänelle turmiota noiden rahojen tautta.
Juuri näissä ajatuksissa ollessaan Torarin näki vanhan kuuron emännän
nostavan kätensä korvalliselle kuullakseen paremmin. Sitte hän kääntyi
Aarne herraan päin ja kysyi häneltä: »Mitähän varten nyt Branehögissä
puukkoja hiotaan?»
Huoneessa oli niin täydellisen äänetöntä, että kun vanhus tämän sanoi,
kaikki säpsähtivät ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa. Kun he näkivät
hänen istuvan käsi korvalla ja kuuntelevan jotakin, niin hekin varoivat
liikuttamasta lusikoita ja teroittivat kuuloaan.
Hetken oli huoneessa ihan kuoleman hiljaisuus, mutta sen aikana emäntä
vanhus kävi yhä enemmän ja enemmän rauhattomaksi. Hän tarttui herra
Aarnen käsivarteen ja kysyi häneltä: »En ymmärrä miksi tänä iltana
Branehögissä niin pitkiä puukkoja hiotaan.»
Torarin näki, että Aarne herra hiveli vaimonsa kättä rauhoittaakseen
häntä. Hän ei kuitenkaan huolinut vastata, vaan söi rauhallisesti kuten
ennenkin.
Emäntävanhus istui yhä edelleen käsi korvalla. Hän sai kauhusta vedet
silmiinsä, ja hänen kätensä ja päänsä tutisivat kuin suonenvedossa.
Silloin nuoret neitoset, jotka istuivat pöydän alipäässä, tyrskähtivät
hätäiseen itkuun.
»Ettekö te voi kuulla sitä kitinää ja raaputusta?» vanhus kysyi.
»Ettekö te voi kuulla, miten se kirskuu ja korvia viiltää?»
Aarne herra istui ääneti ja hiveli vaimonsa kättä. Niin kauvan kun hän
oli vaiti ei kukaan rohjennut mitään virkkaa.
Mutta kaikki uskoivat, että vanha perheenäiti kuuli jotakin, jotain
hirvittävää, joka ennusti turmiota. Kaikki tunsivat veren suonissaan
jähmettyvän. Ei kukaan muu pöydässä istujista enään uskaltanut viedä
ruokapalaa suuhunsa, paitse Aarne herra itse.
He ajattelivat, että emäntävanhushan monet vuodet oli pitänyt
taloudesta huolen. Hän oli aina ollut kotosalla ja älykkäästi ja
hellästi valvonut lapsia ja palvelijoita, karjaa ja koko omaisuutta,
niin että kaikki oli menestynyt. Nyt hän oli työn kuluttama ja
ikäloppu, mutta varmasti hän ennen ketään muuta vaaran huomaisi, jos se
taloa uhkaa.
Emäntävanhuksen hätä kasvoi kasvamistaan. Hän laski kätensä ristiin, ja
avuttomana hän alkoi itkeä yhä kiihkeämmin, niin että kyynelet suurina
karpaloina vierivät pitkin kuihtuneita poskia.
»Etkö sinä ollenkaan edes kysy, Aarne Aarnenpoika, mistä tämä hätä
minulla on?» hän valitti.
Aarne herra nyt kumartui häneen päin ja sanoi: »En ymmärrä mitä sinä
oikein olet säikähtänyt.»
»Niitä pitkiä puukkoja minä pelkään, joita siellä Branehögissä
hiotaan», vaimo sanoi.
»Miten sinä voit kuulla, että Branehögissä puukkoja hiotaan?» sanoi
Aarne herra hymähtäen. »Onhan siihen taloon täältä neljänneksen matka.
Ota nyt lusikka käteesi ja anna meidän syödä illallinen loppuun!»
Vanhus koetti hillitä kauhuaan. Hän tarttui lusikkaansa ja pisti sen
maitoruukkuun, mutta sitä tehdessä hänen kätensä vapisi niin, että
kaikki kuulivat lusikan kalisevan laitaan. Mutta heti hän panikin sen
pois lautaselle. »Miten minä voin syödä?» hän sanoi. »Enkö kuule kuinka
se kirskuu, enkö kuule kuinka se viiltää?»
Silloin Aarne herra työnsi maitoruukun pois luotaan ja pani kätensä
ristiin. Kaikki toiset tekivät samoin, ja apupappi alkoi lukea
ruokasiunausta.
Sen loputtua Aarne herra katseli pöydän ääressä istujoita, ja kun hän
näki että he olivat kalpeina ja säikäyksissään, niin hän suuttui.
Hän alkoi puhua heille niistä ajoista, kun hän oli tullut Bohuslääniin
saarnatakseen siellä Lutherin oppia. Silloin olivat Paavilaiset
ahdistaneet häntä ja hänen palvelijoitaan kuin metsän petoja. »Emmekö
ole nähneet vihamiehen tiepuolessa väijyvän meitä, kun olimme menossa
Herran huoneeseen? Emmekö ole saaneet hengen hädässä lähteä pakoon
omasta kodistamme ja turvattomina samoilla metsiä? Nytkö meidän on
ylenannettava itsemme?»
Aarne herra puhui kuin sankari, ja kaikkien rohkeus nousi häntä
kuullessaan.
Tottahan se on, he ajattelivat. Jumala on suojellut Aarne herraa
suurimmissa vaaroissa. Hänen kätensä on hänen turvanaan. Hän ei
palvelijaansa hukkaan heitä.
3.
Kun Torarin ajoi ulos pappilan pihasta, tuli hänen koiransa häntä
vastaan ja hyppäsi kuormalle. Nähdessään, että koira oli koko ajan
pysytellyt pappilan ulkopuolella, Torarin kävi uudestaan levottomaksi.
»Grim koirani», hän sanoi, »mitä sinä täällä solassa istuskelet?
Miks’et tule taloon saamaan ruokaa. Uhannekko mikä Aarne herraa?
Jokohan minä hänet nyt näin viime kertaa? Mutta kerranhan kuolema
yllättää suuretkin uroot. Taitaa hänkin jo olla lähes yhdeksänkymmenen
vuotias.»
Torarin käänsi sille tielle, joka Branehögin kartanon ohi vei
Ödsmålskilin rantaan.
Branehögin ohi ajaessaan hän näki, että siellä oli piha täynnä rekiä ja
että valoa pilkotti sulettujen ikkunaluukkujen raoista.
Kun Torarin tämän näki, niin hän sanoi Grimille: »Täällä on väki vielä
valveilla. Ajanpa taloon ja kysäsen, onko siellä tänä iltana puukkoja
hiottu.»
Hän ajoi kartanolle, ja oven avatessaan hän näki että siellä pidettiin
suuria pitoja. Seinälavitsat olivat täynnä vanhoja miehiä, jotka
ryyppivät olutta ja viiniä, ja nuoriso häili permannolla, leikkien ja
laulaen.
Torarin näki oitis, ettei täällä kukaan voinut aseitaan varustella
eikä olla surmahankkeissa. Hän työnsi oven kiinni ja aikoi juuri
lähteä tiehensä, kun isäntä tuli jälestä. Hän kärtti Torarinia jäämään
pitoihin, kun kerran oli niihin sattunut tulemaan, ja veti hänet
mukanaan pirttiin.
Torarin istui sitte pitkän aikaa juttelemassa talollisten kanssa. He
olivat hyvin nousutuulella, ja Torarin oli hyvillään kun sai heittää
mielestään kaikki pahat aatokset.
Vaan Torarin ei ollut ainoa, joka tuli myöhään tämän illan pitoihin.
Vielä paljon myöhemmin tuli eräs mies vaimoineen. He olivat kuluneissa
puvuissa ja sisään käytyään pysähtyivät ujosti ovensuu-nurkkaan.
Isäntä meni heti uusia vieraita vastaan. Hän otti heitä toista toisesta
kädestä ja vei heidät peremmälle istumaan. Sitte hän sanoi toisille:
»Eikös ole totta kun sanotaan, että jolla on lyhin tie, se viimeksi
perille ehtii? Nämä ovat minun lähimmät naapurini. Täällä Branehögillä
ei muita tilallisia olekkaan kuin he ja minä.»
»Ennemmin sano ettei ole muita kuin sinä», mies virkkoi. »Ethän minua
voi tilalliseksi nimittää. Olenpahan vaan sysimies, jonka olet antanut
laittaa mökin maallesi.»
Sysimies sai paikan Torarinin vieressä, ja he alkoivat jutella.
Vastatullut kertoi Torarinille, mistä syystä hän niin myöhään näihin
pitoihin saapui. Heillä oli nimittäin ollut vieraita kotimökissään
eivätkä olleet tohtineet jättää sitä heidän haltuunsa. Kolme
kiertelevää nahkurinsälliä oli ollut heillä koko päivän. Aamulla
tullessaan he olivat olleet uuvuksissa ja ylen kurjan näköisinä. Olivat
kertoneet eksyneensä metsään ja harhailleensa ruuatta koko viikon.
Mutta saatuaan sitten syödä ja nukkua olivat he äkkiä elpyneet, ja
illalla he olivat kysyneet, mikä täällä oli paikkakunnan suurin ja
komein talo, josta he voisivat mennä tiedustelemaan työtä. Sysimids
oli vastannut, että pappila, jossa herra Aarne asui, oli rikkain
niillä mailla. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun he olivat
purkaneet reppunsa, vetäneet esille pitkiä puukkoja ja ruvenneet niitä
hiomaan. Sitä he olivat tehneet kotvan aikaa, ja silloin he olivat
niin hurjan näköisiä, että sysimiestä ja hänen vaimoaan kauhistutti
eivätkä he rohjenneet lähteä pois kotoaan. »Näen heidät vielä niinkuin
tuossa edessäni istuisivat niitä puukkojaan kirnuttamassa», sanoi
sysimies. »He olivat hirveän näköisiä. Heillä oli suuret parrat,
joita milloin lienevätkään kerinneet, ja yllään oli karvapäälliset,
visaiset nahkatakit, jotka olivat ihan liassa. Minä jo ajattelin, että
koirankuonolaisia olin mökkiini saanut. Olin oikein mielissäni, kun ne
viimein lähtivät tiehensä.»
Kun Torarin kuuli tämän, niin hän kertoi sysimiehelle mitä hänen
pappilassa käydessään oli tapahtunut.
»Siis Branehögissä kumminkin tänään puukkoja hiottiin», sanoi Torarin
nauraen. Hän oli nyt juonut aikalailla, sillä kylään tullessaan hän oli
ollut niin alakuloinen ja pelästynyt, että hänen oli täytynyt ottaa
lohdutusta siitä mistä saisi.
»Nyt olen iloinen taas», hän sanoi, »kun sain tietää, ettei se mikään
ennustusmerkki ollut jonka papinrouva kuuli, vaan että joku nahkuri
vaan laittoi työkalujaan kuntoon.»
4.
Oli aamuyö, kun kaksi miestä astui ulos Branehögin pirtistä pannakseen
hevosensa valjaisiin ja ajaakseen kotia.
Pihalle päästyään he näkivät pohjan puolella tulipalon leiskuvan kohti
taivasta. He riensivät oitis pirttiin takaisin ja huusivat: »Tulkaa
ulos! Tulkaa ulos! Solbergin pappila on tulessa!»
Pidoissa oli paljon väkeä koolla, ja kenellä oli hevonen, heittäytyi
sen selkään ja ehätti pappilaa kohti, vaan melkein yhtä pian nekin
ehtivät perille, joiden oli sinne juostava omin kerkein jaloin.
Kun pitovieraat saapuivat pappilaan, eivät he siellä tavanneet
ainoatakaan ihmistä. Näytti kuin kaikki olisivat nukkuneet, vaikka
liekit pilvissä roihusivat.
Tulessa eivät olleet itse rakennukset, vaan asuinpirtin seinustalle
koottu nuotio, jossa oli sytykkeenä risuja ja olkia. Se ei ollut vielä
kauan palanut. Liekit olivat vasta ennättäneet noeta vanhaa hirsiseinää
ja sulattaa lunta olkikatolta. Mutta räystäässä tuli jo kumminkin
kyti. Kaikki huomasivat heti, että tässä oli murhapoltto. He alkoivat
epäillä, nukkuivatko Aarne herra ja hänen väkensä tosiaan, vai oliko
heille jotakin tapahtunut.
Vaan ennenkuin pelastajat menivät sisään pyrkimään, he ensin pitkillä
riuvuilla syytivät nuotiohalot pois seinustalta ja kiipesivät repimään
alas katto-olkia, jotka savusivat ja olivat vähällä leimahtaa tuleen.
Sitte joitakuita miehiä meni avaamaan pirtin ovea ja herättämään Aarne
herraa. Mutta kun etumainen heistä saapui kynnykselle, hän väistyi
syrjään, päästääkseen edelle sen joka tuli hänen jälessään.
Tämä meni askelen eteenpäin, mutta kun hänen piti tarttua ovenripaan,
niin hänkin väistyi syrjään jälessä tulevan tieltä.
Sitä ovea heidän oli hirmu avata, sillä sen kynnyksen alatse tihkui
leveä verivirta ja kädensija oli veritahroissa.
Silloin ovi aukeni heidän edessään ja herra Aarnen apupappi tuli ulos.
Hän hoiperteli miehiä kohti, päässään iso haava ja yltäpäältä verissä.
Hän oli hetkisen seisallaan miesten edessä ja kohotti kättään
pyytääkseen olemaan ääneti.
Sitte hän sanoi korisevalla äänellä: »Tänä yönä herra Aarne surmattiin
koko väkineen. Kolme murhamiestä tunkeutui lakeisen kautta sisään,
yllään karvapäälliset nahkatakit. He hyökkäsivät kuin pedot päällemme
ja tappoivat meidät.»
Enempää hän ei jaksanut. Hän horjahti seisaaltaan ja kaatui kuoliaana
maahan miesten jalkoihin.
Nyt miehet menivät pirttiin ja näkivät, että se mitä pappi oli sanonut
oli totta.
Se suuri arkku, jossa Aarne herra oli tallettanut rahojaan, oli hilattu
pois, ja herra Aarnen hevonen oli otettu tallista sekä hänen rekensä
vajasta.
Talonpojat näkivät jalasten jälkien vievän pappilan niittyjen poikki
merelle, ja parikymmentä miestä riensi murhaajia takaa-ajamaan. Vaan
naiset menivät huoneeseen ja nostivat ruumiit verisestä pirtistä ulos
puhtaalle lumihangelle.
Silloin ei siinä herra Aarnen koko väkeä ollutkaan, vaan yksi
puuttui. Se oli se köyhä neitonen, jonka Aarne herra oli ottanut
talon kasvatiksi. Ihmeteltiin oliko hän päässyt pakoon, vai olivatko
murhamiehet vieneet hänet mukanaan.
Mutta kun he koko pirtin tarkkaan tutkivat, niin he löysivät hänet
istumasta kyyrysissään suuren uunin takana. Siinä hän oli piillyt koko
tappelun ajan, eikä hänelle ollut mitään pahaa tapahtunut, mutta hän
oli kauhusta niin tyrmistynyt ettei kyennyt puhumaan eikä vastaamaan.
Laitureilla.
Sen köyhän neitosen, joka oli pelastunut verilöylystä, oli Torarin
vienyt mennessään Marstrandiin. Hänen oli käynyt neitoa niin sääli,
että oli tarjonnut hänelle asunnon pienessä mökissään, jossa hän saisi
syödä yhtä ruokaa hänen ja hänen äitinsä kanssa.
Tämän enempää, hän ajatteli, en kykene tekemään Aarne herran hyväksi,
joka on minulta monet kerrat ostanut kaloja ja antanut minun syödä
pöydässään.
Vaikka olenkin köyhä ja alhainen, Torarin mietti, niin parempi neidon
sentään on tulla mukaani kaupunkiin kuin jäädä tänne maan taloihin.
Marstrandissa on monta rikasta porvaria, ja jonkun sellaisen luona hän
voinee saada palveluspaikan, jossa tulee toimeen.
Kaksi ensimäistä päivää Marstrandissa ollessaan neito istui itkien
aamusta iltaan. Hän vaikeroi Aarne herran ja hänen väkensä kohtaloa ja
että hän itse nyt oli jäänyt vallan yksin. Vaan kaikkein enimmän hän
valitteli rakasta kasvinsisartaan, ja toivoi ettei olisi uunin taakse
kätkeytynyt, vaan mennyt hänen seurassaan kuolemaan.
Torarinin äiti ei tähän mitään virkkanut niin kauvan kun poikansa oli
kotona. Mutta kolmantena päivänä hän lähti uudelle matkalle, ja silloin
hänen äitinsä sanoi neitoselle:
»En ole minä niin rikas, että voisin sinut, Elsa, ruokkia ja vaatettaa,
ilman että itse muuta kuin istut kädet helmassa ja surujas paimennat.
Lähde mukaan rantalaiturille ja opi perkaamaan kaloja!»
Silloin Elsa meni hänen mukanaan laiturille ja seisoi koko päivän
ulkona muiden kalaperkaajien kanssa ahertamassa.
Vaan enimmät näistä naisista olivat nuoria ja ilosia. He alkoivat
jutella Elsan kanssa ja kysyivät häneltä, miksi hän oli niin surullinen
ja äänetön.
Silloin Elsa rupesi heille kertomaan, missä hädässä hän oli vasta,
kolme yötä sitten ollut. Hän puhui kolmesta murhamiehestä, jotka olivat
tunkeutuneet lakeisen kautta sisään ja surmanneet _kaikki hänen ainoat
omaisensa_.
Kun Elsa juuri tätä kertoi, valahti tumma varjo pöydälle, jonka ääressä
hän työskenteli. Ja katsahtaessaan ylös hän näki edessään kolme hienoa
herraa, joilla oli päässä leveät töyhtöhatut ja yllään samettipuvut,
joiden puuhkahihoissa oli silkki- ja kultaompeleita.
Yksi heistä tuntui olevan muita ylhäisempi. Hän oli hyvin kalpea,
posket olivat sileiksi ajellut, ja silmät olivat syvissä kuopissa.
Näytti siltä kuin hän olisi äsken ollut sairaana. Mutta muuten hän oli
hupaisen näkönen keikari, joka lystinpäiten kierteli päivänpaisteisilla
laitureilla näyttelemässä kaunista pukuaan ja kauniita kasvojaan.
Elsa neiti unohti kesken kovan työnsä ja juttelunsa. Hän jäi avossa
suin ja silmät suurina katselemaan outoa herraa. Ja tämä hymyili
hänelle.
»Emme ole tulleet tänne sinua säikyttämään, neitonen», hän sanoi, »vaan
pyydämme sinua meidänkin kuullen juttelemaan tarinasi.»
Köyhyydessä elänyt Elsa ei ollut ikänään sellaista miestä nähnyt. Häntä
ujostutti kovin ruveta hänen kuullensa puhumaan. Hän jäi äänettömäksi
ja katseli vaan alas työhönsä.
Silloin vieras alkoi uudestaan. »Älä hämmästy, neitonen! Me olemme
skottilaisia ja olemme palvelleet Ruotsin Juhana kuningasta yli
kymmenen vuotta, mutta nyt olemme ottaneet eron mennäksemme kotimaahan.
Tulimme Marstrandiin päästäksemme täältä laivalla meren yli, mutta
tänne tullessamme olivat kaikki salmet ja lahdet jäässä, ja tänne
meidän nyt piti jäädä odottamaan. Täällä olemme ihan jouten ja siitä
syystä näin kiertelemme rantalaitureilla juttelemassa ihmisten kanssa.
Meistä olisi hauskaa, neiti, kuunnella äskeistä kertomustasi.»
Elsa huomasi, että mies tahallaan puhui niin pitkään, jotta hän
ennättäisi tyyntyä. Lopulta hän ajatteli itsekseen: Näytä nyt heille,
ettet ole liian yksinkertainen puhelemaan niin korkean herran kanssa!
Olethan sinä herrassukuinen neiti etkä mikään kalastajan piika.
»Kerroin vaan siitä Solbergin pappilan suuresta verilöylystä», Elsa
sanoi. »Siitä kyllä moni muukin osaa jutella.»
»Osaa kyllä», sanoi vieras, »mutta minä en tähän asti ole tiennyt, että
Aarne herran väestä ketään hengissä pelastui.»
Silloin Elsa alkoi uudestaan kertomuksensa hurjista murhamiehistä. Hän
kertoi, kuinka vanhat rengit olivat kokoontuneet herra Aarnen ympärille
häntä puolustamaan, ja Aarne herra itse oli temmannut miekan seinältä
ja torjunut sillä rosvoja, mutta nämä olivat voittaneet heidät kaikki.
Ja papin vaimovanhus oli temmannut miehensä miekan ja sillä hosunut
murhaajia, mutta ne olivat vaan nauraneet ja iskeneet hänet halolla
kuoliaaksi. Ja kaikki muut naiset olivat piilottautuneet uunille, mutta
kun miehet oli surmattu, niin murhaajat vetivät heidätkin permannolle
ja tappoivat siinä. Viimeinen jonka he tappoivat, Elsa sanoi, oli minun
rakas kasvinsisareni. Hän rukoili niin liikuttavasti henkensä edestä,
ja toiset olisivat jättäneetkin hänet eloon, mutta kolmas sanoi, että
kaikkien piti kuolla, ja pisti puukolla hänen sydämeensä.
Niin kauvan kun Elsa kertoi verestä ja murhasta, seisoivat miehet
liikkumatta hänen edessään. He eivät vilkaisseet toisiaan silmiin,
mutta heidän korvansa ujuivat pitkiksi kuuntelemisesta, ja heidän
silmänsä välähtelivät, ja joskus heidän huulensa nousivat kaarelle,
jotta hammasrivit alta hohtivat.
Elsalla oli silmät ihan vesissä eikä hän koko puheensa aikana
katsahtanut ylös. Hän ei nähnyt, että- edessään seisovalla miehellä oli
kuin suden silmät ja hampaat. Vasta lakattuaan puhumasta hän kuivasi
silmänsä ja katsoi häneen.
Mutta kun hän kohtasi miehen katseen, niin tämän ilme heti muuttui.
»No neiti, olethan niin hyvin nähnyt nuo murhamiehet», hän sanoi, »että
kaiketi olisit heti tuntenut heidät, jos olisivat sattuneet vastaasi.»
»En minä heitä nähnyt kuin kekäleiden valossa, joita he tempasivat
liedeltä valaistakseen murhatyötään», sanoi Elsa, »mutta kyllä minä
Jumalan avulla kaiketi heidät tuntisin. Ja minä rukoilen joka päivä
että Jumala sallisi minun kohdata heidät.»
»Mutta, neiti hyvä, mitä sinä sillä tarkoitat?» kysyi vieras. »Eikös
sitten olekkaan totta, että nuo kulkevat murhamiehet ovat kuolleet?»
»Tuon kyllä tiedän», Elsa sanoi. »Talonpojat ajoivat heitä takaa
rannassa olevalle avannolle asti. Sinne asti he näkivät jäässä
reenjalaksen jäljet ja hevosen ja ihmisten askeleet, sillä miehillä oli
anturoissa rautahelat. Mutta avannolta lähtein ei enää mitään jälkiä
näkynyt, ja siitä talonpojat päättivät heidän kuolleen.»
»Etkös sinä, Elsa neiti, sitten usko heidän kuolleen?» kysyi vieras.
»Uskonhan minä, että he ovat hukkuneet», Elsa sanoi, »vaan kumminkin
minä joka päivä rukoilen Jumalaa, että hän olisi antanut heidän
pelastua. Sanon Jumalalle tällä tavalla: 'Anna sen olla niin, että he
ovat vaan hevosen ja reen upottaneet avantoon, mutta että he itse ovat
pelastuneet.'»
»Miksi sinä sitä tahdot, Elsa neiti?» uteli vieras.
Silloin hento Elsa neitonen keikautti päänsä pystyyn, ja hänen silmänsä
välkkyivät. »Tahtoisinpa heidän olevan elossa, jotta voisin löytää
heidät ja vangita heidät. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta saisin
riistää heiltä sydämen rinnasta. Tahtoisin heidän olevan elossa, jotta
saisin nähdä heidän ruumiinsa hakattavan neljään osaan ja naulattavan
kaakinpuuhun.»
»Mistähän sinä saisit voimia tähän kaikkeen?» sanoi vieras. »Olet vaan
tuommoinen hentonen neiti.»
Vaan kun pieni hento neiti noin kiihkoisesti näytti vihaansa, niin
skottilaiset soturit purskahtivat nauruun. Heitä nauratti niin
hillitsemättömästä, että lähtivät tiehensä, jottei Elsa neiti siitä
pahastuisi. He nousivat kapeata satamakujaa torille. Vaan vielä
sieltäkin Elsa kauan aikaa kuuli heidän pilkallisesti nauraa hohottavan
täyttä kurkkua.
»Jos he olisivat elossa», sanoi Elsa, »niin minä kyllä toimittaisin
heille rangaistuksensa. Ennemmin menisin kuolemaan kuin päästäisin
heidät. Kyllä tiedän, että he ovat suuria ja väkeviä, mutta eivät he
minun käsistäni pääsisi.»
Vieras naurahti hänelle, mutta silloin Elsa polki jalkaa.
»Jos he eläisivät, niin kyllä muistaisin, että he ovat minulta
riistäneet kotini, jotta nyt olen köyhä tyttö, jonka pitää kylmällä
laiturilla värjöttää kaloja perkaamassa. Kyllä minä muistaisin, että he
ovat surmanneet kaikki minun omaiseni. Ja enimmän minä muistaisin sitä
miestä, joka veti minun kasvinsisareni uunilta alas ja surmasi hänet,
joka minulle oli niin armas.»
Lähetti.
Aarne herra haudattiin kahdeksantena päivänä kuolemansa jälkeen
Solbergin kirkkoon, ja samana päivänä pidettiin käräjäpaikalla
Branehögissä tutkintoa murhan johdosta.
Aarne herra oli ollut hyvin tuttu mies Bohusläänissä, ja hänen
hautajaisiinsa saapui niin paljon väkeä sekä sisämaasta että
vesipuolelta, kuin olisi sotajoukko kokoontunut päällikkönsä ympärille.
Ja Solbergin kirkon ja Branehögin välisellä kentällä kulki väkeä niin
taajasti, ettei siinä illalla ollut tuuman leveydeltä tallaamatonta
hankea.
Vaan myöhään illalla, kun kaikki olivat hävinneet hautajaisista, ajeli
kalakauppias Torarin kuormansa päällä Branehögistä Solbergin kirkolle.
Torarin oli päivän kuluessa puhellut monen ihmisen kanssa. Hänen oli
täytynyt yhä uudestaan kertoa heille Aarne herran kuolemasta. Hyvin
häntä oli kestittykin käräjätalolla, ja hän oli tyhjentänyt monta
olutruukkua pitkämatkalaisten kanssa.
Torarin tunsi ruumistaan raukasevan ja oli asettunut pitkäkseen
kuorman päälle. Hän oli ikävissään siitä että Aarne herra oli poissa,
ja nyt tullessaan pappilan läheisyyteen hän alkoi mielessään hautoa
yhä raskaampia ajatuksia. »Grim koirani», hän sanoi, »olisinpa minä
uskonut enteeksi sen puukonhiomisen, niin olisin voinut torjua koko
onnettomuuden. Tätä minä monesti ajattelen, Grim koirani. Mielessäni
on sellainen tuska, kuin olisin itsekkin ollut syyllinen Aarne herran
kuolemaan. Muista nyt mitä mä sanon, että ensi kerralla kun saan kuulla
jotakin sellaista, silloin minä sen uskonkin ja toimin sen mukaan!»
Vaan kun Torarin silmät puoli-ummessa torkkui kuormallaan, niin hevonen
sai kulkea oman päänsä mukaan, ja Solbergin pappilan luona se vanhasta
tottumuksesta kääntyi kujasille ja seisahtui tallinoven eteen. Torarin
ei tiennyt mitään, ennenkuin hevosen pysähtyessä nousi ja katseli
ympärilleen. Häntä alkoi värisyttää, kun näki olevansa sen talon
pihalla, jossa vasta viikkokausi sitte niin paljon ihmisiä oli saanut
surmansa.
Hän tarttui heti ohjaksiin. Hän tahtoi kääntää hevosen ja ajaa takasin
tielle, mutta samassa joku löi häntä olalle ja hän kääntyi katsomaan.
Silloin hän näki vieressään hevoshoitaja Ollin, joka oli palvellut
pappilassa miesmuistin ajan.
»Onko sulla, Torarin, tänä yönä niin kiire», renki kysyi, »ett’et voi
pirttiin poiketa? Aarne herra sinua siellä vartoo.»
Torarin pää kuohahti ajatuksia täyteen. Hän ei tiennyt, nukkuiko vai
oliko valveilla. Tämä hevoshoitaja Olli, jonka hän nyt näki terveenä
ja elävänä edessään, eikö hän viikko sitte maannut kuolleena toisten
vieressä, kaulassa iso haava?
Torarin kiinnitti ohjaksia. Hänestä tuntui viisaimmalta lähteä tiehensä
niin pian kuin suinkin. Mutta hevoshoitaja Ollin käsi painoi yhä hänen
olkapäätään, ja ukko houkutteli häntä yhä edelleen.
Torarin koetti keksiä jos jonkinlaista estettä. »Ei minulla ollut
aikomusta tulla häiritsemään Aarne herraa näin myöhään illalla,
hevonen tänne osui minun tietämättäni. Pitää tästä nyt lähteä etsimään
itselleen yömajaa. Jos Aarne herra tahtoo tavata minua, niin voinhan
huomenna tiedustaa.»
Sen sanottuaan Torarin kurottihe eteenpäin ja huimasi suitsenperillä
hevosta saadakseen sen liikkeelle. Mutta pappilan renki hypähti
samassa hevosen pääpuoleen, otti sen päitsistä kiinni ja pakotti sen
pysähtymään. »Älä nyt tee vastakynttä, Torarin», sanoi renki. »Aarne
herra ei ole vielä käynyt makuulle, vaan istuu ja vartoo sinua. Ja
tottahan tiedät, että saat täällä yhtä hyvän yösijan kuin missä hyvänsä
muualla.»
Silloin Torarin aikoi vastata, ettei hän viitsi olla yötä katottomassa
talossa, mutta ennenkuin sitä sanoi, hän kuitenkin vilkasi
asuinrakennukseen päin. Silloin hän näki pirtin kattoharjan kohoavan
eheänä ja yhtä korkeana kuin ennen paloa. Ja kuitenkin oli Torarin
vielä aamulla nähnyt kattoruoteiden paljaina törröttävän ilmassa. Hän
katsoi katsomistaan ja hieroi silmiään, mutta totta tosiaan rakennus
oli ennallaan, samat olet ja lumi katolla. Lakeisesta näkyi savua ja
säkeniä tupruavan ilmaan. Ja hyvin sulettujen ikkunaluukkujen raoista
hän näki valon tihkuvan lumihangelle.
Pitkillä talvimatkoilla ei mikään näky ajajan mieltä niin ilahuta kuin
lämpimästä tuvasta pilkottava valo. Mutta Torarin tästä näystä pelästyi
vielä entistä pahemmin. Hän ruoski hevosta, niin että se karkasi
pystyyn ja potki. Mutta ei hän sitä saanut siirtymään askeltakaan
tallin ovelta.
»Tule sinä Torarin vaan sisään!» uudisti renki yhä. »En olisi luullut
tahtovasi saada enempää katumista tässä asiassa.»
Nyt Torarin muisti, mitä hän tiellä ajaessaan oli itsekseen luvannut.
Ja samassa hän, juuri ikään päästyään hevosta huitomasta, muuttui
lauhkeaksi kuin lammas.
»Kas niin, Olli hevoshoitaja, tässä minä nyt olen», hän sanoi hypäten
alas kuormaltaan. »Tosi on, etten minä tahtonut lisätä itselleni
katumista tässä asiassa. Vie minut nyt Aarne herran luo!»
Vaan tuo lyhyt matka tallinovelta pirttiin oli raskainta mitä Torarin
oli ikänään astunut.
Oven auetessa Torarin sulki silmänsä, päästäkseen näkemästä huoneen
sisään. Mutta hän koetti rohkaista mieltään ajattelemalla Aarne herraa.
»Hän on antanut sinulle pöydässään monta kelpo atriaa. Hän on sinulta
ostanut kaloja, vaikka aittansa useinkin oli niitä täynnä. Hän on koko
elinaikansa sinua suosinut, miksi hän sitte vainajana tahtoisi sinulle
turmiota? Ehkäpä hän jossain asiassa tarvitsee apuasi. Muista, että
kiitollisuutta sinun pitää osottaa kuolleillekin.»
Torarin avasi silmänsä ja katsoi huoneen sisään. Silloin hän näki,
että suuri pirtti oli aivan ennallaan. Hän tunsi korkean takkauunin ja
seinillä riippuvat ryijyt. Mutta hänen silmänsä kiertelivät kuitenkin
ensin katosta permantoon ja seinästä seinään, ennenkuin hän rohkeni
katsahtaa pöydänpäähän, missä Aarne herran paikka oli ollut.
Vihoviimein hän sentään käänsi katseensa sinneppäin, ja silloin hän
näki Aarne herran ilmielävänä istuvan lavitsalla pöydän ääressä,
vaimonsa ja apupapin välissä, ihan samoin kuin viikko sitte. Hän
näkyi juuri lopettaneen atriansa, koska oli työntänyt ruukun etemmäs
luotaan ja oli pannut lusikkansa pöydälle. Kaikki vanhat mies- ja
naispalvelijat istuivat pöydän ääressä, mutta vaan toinen neitosista.
Torarin seisoi kauan ääneti ovipielessä ja katseli pöydässä istujoita.
He olivat kaikki hätääntyneen ja surullisen näköisiä, ja Aarne herra
istui alakuloisena, pää käsien varassa, samoinkuin toisetkin.
Viimein Torarin näki herra Aarnen kohottavan päätään.
»Vieraanko olet tuonut mukanasi pirttiin, hevoshoitaja Olli?»
»Niin tuon», sanoi renki, »se on Torarin kalakauppias, joka on tänään
ollut Branehögissa käräjillä.»
Aarne herra muuttui silloin vähän ilosemman näköiseksi, ja Torarin
kuuli hänen sanovan:
»Käy sitten peremmäs, Torarin, ja kerro mitä käräjistä kuuluu. Täällä
minä nyt olen istunut sinua odottamassa puoleen yöhön.»
Kaikki tämä kuulosti niin todelliselta ja luonnolliselta, että
Torarinin pelko vähitellen hälveni. Hän astui ihan rohkeasti lattian
poikki Aarne herran luokse. Hän alkoi epäillä pahaksi uneksi koko
uskoaan Aarne herran murhasta, kun hän todella kuitenkin näkyi olevan
elossa.
Vaan mennessään lattian poikki hän vanhasta tottumuksesta katsahti
siihen nurkkaan, jossa uudinvuode ja sen vieressä suuri raha-arkku
aina olivat olleet. Mutta suurta arkkua ei enää näkynyt entisellä
paikallaan, ja sen huomatessaan hän alkoi uudelleen väristä kammosta.
»No, Torarin, kerro nyt meille mitä käräjiltä tiedät», sanoi Aarne
herra.
Torarin koetti noudattaa kehotusta ja jutella käräjistä ja
tutkimuksesta, mutta ei saanut kieltään ja huuliaan tottelemaan, vaan
puhui kangertamalla ja katkonaisesti.
Aarne herra keskeyttikin hänet heti. »Sano minulle vaan pääasia,
Torarin! Löydettiinkö ja tuomittiinko siellä ne meidän murhaajamme?»
»Ei, Aarne herra», rohkaisihe Torarin silloin vastaamaan. »Teidän
murhaajanne makaavat Haakevuonon pohjassa. Eihän heille miten voi saada
kostetuksi.»
Tästä Torarinin vastauksesta Aarne herra joutui kuohuksiin, niinkuin
hänelle aina oli pian käynyt, ja iski lujasti nyrkkiä pöytään. »Mitä
sinä Torarin oikein haastat? Onko Bohuksen maaherra ollut täällä
laamannineen ja kirjureineen istumassa käräjiä, ja eikö hänelle
ainoakaan ihminen ole ilmaissut mistä hän voisi minun murhaajani
löytää?»
»Ei ole, Aarne herra», vastasi Torarin, »ei sitä kukaan elävistä voi
hänelle sanoa.»
Herra Aarne istui kotvan silmäkulmat rypyssä ja tuijotti synkästi
eteensä. Sitten hän uudestaan kääntyi Torariniin päin.
»Tiedän, että sinä Torarin olet minun ystäviäni. Etkö sinä voi sanoa
minulle, miten saisin murhamiehilleni kostetuksi?»
»Hyvin kyllä ymmärrän, Aarne herra», sanoi Torarin siihen, »että te
tahtoisitte kostaa noille julmureille, jotka teiltä riistivät henkenne.
Mutta meistä maan päällä eläjistä ei ainoakaan kykene siinä teidän
avuksenne.»
Tämän vastauksen saatuaan Aarne herra vaipui syviin ajatuksiin.
Pitkään aikaan ei nyt mitään puhuttu. Jonkun ajan päästä Torarin
rohkeni avata suunsa ja virkkaa:
»Olen nyt täyttänyt pyyntönne, Aarne herra, ja sanonut mitä käräjiltä
tiedän. Onko teillä minulta vielä jotakin kysyttävää, vai tahdotteko
nyt päästää minut menemään?»
»Et saa lähteä, Torarin, ennenkuin vielä kerran minulle vastaat, eikö
elävistä ihmisistä kukaan kykene kostamaan puolestamme.»
»Ei, vaikka kaikki Bohuksen ja Norjan miehet kokoontuisivat
murhaajianne ajamaan, niin sittenkään he eivät heitä löytäisi», sanoi
Torarin.
Silloin Aarne herra lausui:
»Koska ei kukaan elävistä kykene meitä auttamaan, niin me teemme sen
itse.»
Sen sanottuaan Aarne herra rupesi ääneen lukemaan isämeitää, mutta
ei norjaksi, vaan latinaksi, niinkuin maassa oli ollut tapana ennen
hänen aikaansa. Ja jokaista rukouksen sanaa lausuessaan hän viittasi
sormellaan jotakin pöydän ääressä istujista. Siten hän moneen kertaan
kiersi pöydän ympäri, kunnes viimein ehti aameneen. Sen sanan kohdalla
hän viittasi vastapäätä istuvaa nuorta neitosta, joka oli hänen
pojantyttärensä.
Nuori neito nousi heti lavitsalta, ja Aarne herra sanoi hänelle: »Sinä
tiedät mitä sinun on tehtävä.»
Silloin neitonen vaikeroi ja sanoi: »Älä lähetä minua tähän työhön, se
on liian vaikea minun heikoille voimilleni.»
»Mene sinä vaan», sanoi Aarne herra, »sinun on syytä mennä, sillä
sinulla on enimmän kostettavaa. Ei keneltäkään meistä ole riistetty
niin monta elinvuotta kuin sinulta, joka olet meistä nuorin.»
»Enhän minä tahdo kostoa kenellekään ihmiselle», neito virkkoi.
»Mene vaan heti!» sanoi Aarne herra. »Et tarvitse joutua yksin. Onhan
elävien joukossa kaksi niistä, jotka viikko sitten istuivat tässä
pöydässä.»
Mutta kun Torarin tästä oli huomaavinaan että Aarne herra valitsi hänet
taistelemaan murhamiehiä ja pahantekijöitä vastaan, niin hän huudahti:
»Jumalan laupeuden nimessä minä pyytämällä pyydän Teitä, Aarne herra —
—»
Silloin Torarinista tuntui kuin olisi Aarne herra ja pappila
sumuna hävinnyt hänen silmistään, ja hän itse putosi alas, painuen
painumistaan, ja samassa hän meni tainnoksiin.
Päivän koitteessa hän viimein heräsi tajuunsa. Hän oli pitkällään
maassa Solbergin pappilan pihalla. Hevonen kuormineen seisoi hänen
vieressään, ja Grim istui toisella puolen ulvomassa.
»Se oli siis unta kaikki tyyni», sanoi Torarin, »nyt sen näen. Rakennus
on kuin onkin autio ja hävitetty. En minä ole nähnyt Aarne herraa
enkä ketään muutakaan. Mutta siitä unesta minä niin säikähdin, että
vierähdin kuormalta alas.»
Kuutamossa.
Oli kulunut kaksi viikkoa Aarne herran kuolemasta, kun parina yönä
peräkkäin oli hohtavan kirkas kuuvalo. Ja yhtenä iltana Torarin oli
kuormineen matkalla kuutamossa. Hän pysäytteli vähäväliä hevostaan,
ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea pysyä tiellä. Ja kumminkaan hän ei
ollut eksyttävällä salolla, vaan jossain oudossa seudussa, joka näytti
olevan aukeata tasankoa, vaikka siitä kohosi joukottain kivikkokunnaita.
Koko seutu oli Valkosen, hohtavan lumen peitossa. Se oli satanut
hyvillä ilmoilla, koska ei ollut ajautunut kinoksiin. Silmänkantaman
päässä ei näkynyt muuta kuin samaa silosta tasankoa ja samoja
kivikkokunnaita.
»Grim koirani», puhui Torarin, »jos nyt kulkisimme tätä ensi
kerran, niin luulisimmepa ajavamme suurta kangasta. Mutta se meitä
epäilyttäisi, kun tämä maa on niin tasasta eikä tiessä ole kiviä eikä
kuoppia. Mitä ihmeen seutua tämä on, sanoisimme, kun ei täällä ole
ojia eikä aitoja eikä edes kortta tai pensasta piipota lumihangesta?
Ja miks’ei täällä näy puroja eikä jokia, jotka muuten kyllä uurtavat
mustia vakojaan Valkosiin kenttiin kovimmallakin pakkasella.»
Torarinia itseään nämä mietteet hyvin huvittivat, ja myöskin Grim
niistä piti. Se makasi muuten liikahtamatta, paitse että joskus
räpäytti silmäänsä.
Vaan juuri tämän sanottuaan Torarin ajoi korkean vaajan ohi, jonka
latvaan oli kiinnitetty katajavihta.
»Jos nyt olisimme täällä outoja, Grim koirani», virkkoi Torarin, »niin
kai kysyisimme mitä ihmeen kangasta tämä on, kun täällä pidetään
samallaisia viittoja kuin merenselällä. Vai mertako tämä todella onkin?
sanoisimme lopulta. Ei toki, sehän olisi vallan luonnotonta. Miten
tämä kiinteä ja pettämätön pinta voisi olla pelkkää vettä? Ja nämä
kivikunnaat, jotka ovat niin lujasti toisiinsa kytkettyinä, nekö muka
olisivat saaria ja luotoja, joiden rannoilla sula meri lainehtii? Ei,
kuinka me sellaista uskoisimme, Grim koirani?»
Torarin nauroi, ja Grim makaili yhä liikkumatta paikallaan. Torarin
ajeli eteenpäin, kunnes hän korkean kivikkokummun kierrettyään yhtäkkiä
seisautti hevosen, ikäänkuin olisi ihmeitä nähnyt. Hän oli kovin
kummastuvinaan, veti ohjakset tiukalle ja löi käsiään yhteen.
»Grim, sinäkö se et ollut uskoa että tämä on merta! Nyt kumminkin näet
mitä se on. Nousehan katsomaan, kun tuolla on iso purjealus edessämme!
Et ollut tuntevinasi meri viittaa, mutta tätä et voi käsittää väärin.
Nyt et enää voine kieltää, että me ajamme itse merenselällä.»
Torarin antoi hevosen seista ja katseli isoa purjelaivaa, joka oli
jäätynyt kiinni. Se oli kovin nolon näköinen eksyttyään siihen keskelle
sileätä lumikenttää.
Mutta kun Torarin näki savua kiemurtelevan keulahytin torvesta,
niin hän ajoi lähelle ja huusi laivuria, kysyäkseen halusiko tämä
ostaa häneltä kapakalaa. Hänellä ei enää ollut kuin pari turskaa
kuorman pohjalla, sillä hän olikin kaiken päivää ajellut kauppaamassa
tavaraansa näihin aluksiin, joita oli jäätynyt sinne tänne saaristoon.
Kannen alla istui laivuri miehineen, ja heillä oli pitkät päivät.
He ostivat kaupustelijan turskat, ei juuri tarpeen vuoksi, vaan
päästäkseen edes jonkun kanssa juttelemaan.
Kun he laskeutuivat hänen luokseen jäälle, niin Torarin heittäytyi
vilpittömän näköiseksi.
Hän rupesi juttelemaan ilmoista heidän kanssaan. »Ei ole miesmuistiin
ollut niin kauniita ilmoja kuin tänä vuonna», hän sanoi. »Kohta kolme
viikkoa on ollut tyyntä ja kovia pakkasia. Eipä se ole juuri tavallista
täällä saaristossa.»
Mutta laivuri, jonka suuri, sillilastissa oleva alus oli jäätynyt
lähelle Marstrandia lahden pohjukkaan, juuri kun oli valmiina lähtemään
merille, hän katsoi tuikeasti Torariniin ja sanoi:
»Vai tämä sinusta on kaunista ilmaa!»
»Mitäs muuta se olisi?» Torarin virkkoi. Hän näytti vilpittömältä kuin
lapsi. »Taivas on selkeä, tyyni ja sininen, ja yö on yhtä kaunis kuin
päivä. En ikänä ennen ole voinut näin monia viikkausia myötäänsä ajella
merenselkää. Harvoin meri täällä ulkona jäätyykään, ja jos se jonakin
vuonna on sattunut, niin aina on myrsky parissa päivässä ruhtonut sen
auki.»
Laivuri seisoi synkkänä, kulmat rypyssä eikä viitsinyt vastata
Torarinin puheisiin. Siiloin Torarin alkoi udella, miksei hän lähtenyt
Marstrandiin. »Ei sinne ole jäätä myöten kuin tunnin matka», Torarin
sanoi. Siihenkään ei vastausta tullut. Torarin arvasi, ettei mies
tahtonut hetkeksikään poistua laivastaan, sillä jääthän voivat milloin
tahansa aueta. Harvoin hän muisti miehisellä miehellä nähneensä niin
ikävöiviä silmiä.
Mutta näinä pitkinä päivinä, jotka hän oli istunut sulettuna
saaristoon, pääsemättä nostamaan purjeita, oli laivuri ennättänyt
mietiskellä paljon asioita, ja hän sanoi Torarinille:
»Sinä, joka matkustelet kaikkialla ja kuulet kaikki mitä tapahtuu,
tiedätkö miksi Jumala tänä vuonna niin kauan sulkee merenreittejä ja
pitää meitä kaikkia vankeudessa?»
Nämä sanat saivat Torarinin hymyn katoamaan, mutta hän ei ollut
tietävinään mitään ja sanoi: »En nyt käsitä mitä sinä sillä tarkoitat.»
»Niin», sanoi laivuri, kerran minä jäin Bergenin satamaan koko
kuukaudeksi, ja joka päivä puhalsi vastatuuli, niin ettei ainoakaan
laiva päässyt merelle. Vaan yhdessä niistä laivoista oli muuan mies,
joka oli ryöstänyt kirkkoja, ja hän olisi päässyt karkuun, jollei
myrsky pidättänyt. Sillävälin hänen olinpaikkansa ennätettiin löytää,
ja kun mies oli viety maihin, silloin oitis tuli kaunis ilma ja tuuli
kääntyi. Käsitätkö nyt, että minä saatan sinulta tiedustaa miksi Jumala
pitää merenväyliä sulettuina?»
Torarin seisoi kotvan ääneti. Näytti kuin hän ensin olisi aikonut
vastata totisin sanoin. Mutta hän luopui siitä aikeesta ja sanoi: »Sinä
käyt synkkämieliseksi täällä saaristossa istumisesta. Mikset lähde
pois Marstrandiin? Sen sanon että siellä on iloinen elämä. Siellä käy
sadoittain vieraita, eikä niillä ole muuta tekemistä kuin tanssia ja
juoda.»
»Mistä siellä niin paljon iloa riittää?» laivuri virkkoi.
»Ka, siellä on», Torarin sanoi, »meriväkeä, joiden alukset ovat jäässä
kiinni niinkuin sinunkin. Siellä on joukottain sillinpyytäjiä, jotka
juuri ennen jään tuloa olivat lopettaneet kalastuksen, vaan nyt eivät
pääse kotia. Ja siellä on satakunta skottilaista palkkasoturia, jotka
kuuluvat lähteneen Ruotsin kuninkaan palveluksesta ja nyt täällä
vartovat laivakulkua päästäkseen meren yli Skotlantiin. Näidenkö
kaikkein luulisit kulkevan kallellapäin ja jättävän viettämättä ilon
päiviä?»