TOINEN OSA.

Kolmaskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in lähdöstä Leyvan linnasta ja mitä hänestä

sitten tulee.

Minä koetin saavuttaa don Cesarin ystävyyden, ja yritykseni

menestyikin. Minä pääsin sekä hänen että hänen poikansa

huoneenhaltijaksi: asiani oli pitää huolta kaiken järjestämisestä,

minä kannoin verot alustalaisilta, suoritin kaikki talouden

kustannukset ja olin täysi yksinvaltias palvelusväen yli. Mutta

vasten virkaveljieni tapaa en käyttänyt valtaani väärin. En

karkottanut talosta pois niitä palvelijoita, jotka eivät minua

miellyttäneet, enkä vaatinut heiltä ehdotonta koirannöyryyttä.

Jos he kääntyivät suoraan don Cesarin tai hänen poikansa puoleen

jollakin pyynnöllä, niin en suinkaan ruvennut sitä vastaan panemaan,

vaan koetin päinvastoin puhua heidän puolestaan. Muuten osottivat

molemmat isäntäni myötäänsä kiitollisuuttaan kaikenlaisilla

suosionosotuksilla, niin että olin täynnä intoa palvella heitä.

Katsoin kaikessa heidän etuaan; en suvainnut mitään hutiloimista

taloudessa: olinpa kerrassaan verraton huoneenhaltija.

Mutta tämä onneni ei, ikävä kyllä, kestänyt enemmän kuin viisi

vuotta. Tämän ajan kuluttua Seraphinan ensimmäinen duenna[21]

nimeltään Lorenca, jonka kanssa en koskaan sopinut yhteen, rupesi

vihaamaan minua niin, että päätti keinolla millä hyvänsä tuottaa

minulle vahinkoa.

Tavatessani eräänä aamuna don Alphonson huomasin hänen olevan

murheissaan ja aatoksiinsa vaipuneena. Kysyin kunnioittavasti,

mikä häntä huolestutti. "Minua surettaa, kun huomaan Seraphinan

heikoksi, kiittämättömäksi ja vääräksi. Se kummastuttaa teitä",

lisäsi hän nähdessään hämmästykseni, "mutta sittenkin se on totta.

Minä en tiedä, millä olette saanut Lorencan vihaamaan itseänne;

mutta voin vakuuttaa hänen vihaavan teitä niin leppymättömästi, että

ellette viipymättä lähde tästä linnasta, niin se tuottaa hänelle

varman kuoleman. Saatte uskoa, että Seraphina, joka niin paljon

pitää teistä, on tehnyt kaikkensa ehkäistäkseen vihaa, joka on niin

epäoikeutettua ja kiittämätöntä. Mutta onhan hän nainen. Hän rakastaa

Lorencaa, joka on hänen kasvattajansa. Tämä duenna on ollut äidin

sijassa hänelle, ja jollei vaimoni nyt heikkoudessaan tyydytä hänen

oikkuaan, niin hän luulee tulevansa Lorencan kuoleman aiheuttajaksi.

Minä puolestani en, huolimatta kaikesta rakkaudestani häntä kohtaan,

koskaan alennu niin akkamaiseksi, että noudattaisin hänen mieltään

tässä asiassa. Menkööt hiiteen ennen kaikki Espanjan duennat,

ennenkuin minä suostuisin karkottamaan talostani miestä, jota pidän

enemmän veljenä kuin palvelijana."

Kun don Alphonso oli lopettanut, niin minä lausuin: "Herra, minä olen

syntynyt maailmaan onnen leikkikaluksi. Luulin jo, että se herkeisi

minua vainoomasta teidän talossanne, jossa kaikki lupasi minulle

onnea ja rauhaa. Mutta nyt saan jo jättää senkin ja kaiken sen

herttaisuuden." -- "Ei, ei" huudahti don Cesarin ylevämielinen poika;

"minä koetan saada Seraphinan järkiinsä. Ei millään muotoa pidä

sanottaman, että teidät on uhrattu jonkun kamarineidin oikulle, jota

kohtaan osotetaan muutenkin aivan liikaa huomaavaisuutta." -- "Herra,

vastustamalla donna Seraphinan tahtoa te vaan katkeroittaisitte

hänen mielensä. Minä ennemmin poistun, kun viipymiseni kerran

saattaisi olla eripuraisuuden alkuna niin erinomaisten aviopuolisojen

välillä. Sitä en antaisi koskaan itselleni anteeksi." Mutta don

Alphonso kielsi minua nimenomaan sitä tekemästä, ja huomasin hänen

olevan niin lujan päätöksessään puolustaa minua, että Lorenca

olisi varmaan joutunut alakynteen, jos olisin halunnut olusuhteita

hyväkseni käyttää. Mutta otin omantunnon asiaksi palauttaa rauhan

linnaan lähtemällä pois, jonka tein jo seuraavana päivänä; ennen

päivänkoittoa läksin Toledoa kohden, sanomatta jäähyväisiä

isännilleni, sillä pelkäsin heidän ystävyydestä vastustavan

aikomustani. Huoneeni pöydälle vaan heitin paperin, joka sisälsi

tarkan selonteon taloudenpidostani.

Ratsastin hyvällä hevosella, joka kuului minulle, ja matkalaukussani

oli kaksisataa pistoolia. Varoja minulla siis oli kylliksi ollakseni

huoletonna tulevaisuuden puolesta, vaikkei lukuunottaisikaan

minun ikäisilleni ominaista itseluottamusta. Muuten odotin hyvää

vastaanottoa Toledossa: Olin varma, että Polanin kreivi mielihyvällä

ottaisi vastaan yhden pelastajiaan ja antaisi minulle asunnon

talossaan.

Läksin siis sinne matkalle. Sinne tultuani rupesin ensiksi

tiedustamaan kreivin asuntoa, Saatuani sen selville läksin sinne

siinä varmassa uskossa, ettei hän sallisi minun mennä mihinkään

muualle asumaan. Mutta teinpä laskuni ilman isäntää. Kreivin linnassa

en tavannut muita kuin portinvartijan, joka sanoi isäntänsä lähteneen

edellisenä päivänä lyhemmälle matkalle.

Kreivin poissaolo oli perin ikävä yllätys minulle: se alensi

suuresti riemua, jota olin tuntenut Toledoon tullessani, saattaen

minun muuttamaan kaikki suunnitelmani. Kun kerran olin niin lähellä

Madriidia, niin päätin mennä sinne. Toivoin menestyväni hovissa,

jossa, mikäli olin kuullut kerrottavan, ei tarvinnut olla juuri

mikään nero eteenpäin tullakseen. Niinpä läksin siis seuraavana

päivänä Espanjan pääkaupunkia kohden matkustamaan. Ja siellä

kohtaloni pani minut näyttelemään sellaisia osia, joiden vertaisia en

vielä ennen, ollut kokenutkaan.

Kolmaskymmenesneljäs luku.

Gil Blas lähtee Madriidiin ja tapaa hovissa rakkaan ystävänsä

Fabricion. -- Suuri riemu molemmin puolin.

Madriidiin tultuani otin asunnon eräässä matkustajahotellissa. Kuljin

kaupungilla ja otin tavakseni käydä joka aamu kuninkaan linnallakin,

jossa viivyin aina pari kolme tuntia katselemassa isoisten kulkua

hovissa, sillä täällä ei heillä tuntunut ollenkaan olevan sitä

mahtavuutta, joka heitä muualla ympäröi.

Kulkeissani siten eräänä aamuna edestakaisin linnan odotushuoneissa,

jotenkin mölhömäisen näköisenä kuten monet muutkin, äkkäsin

Fabricion, jonka olin jättänyt Valladolidiin erään sairashuoneen

kaitsijan palvelukseen. Hämmästyin suuresti nähdessäni hänen

haastelevan tuttavallisesti Medina-Sidonian herttuan ja

Sainte-Croix'in markiisin kanssa. Nämä molemmat herrat näyttivät

mielihyvällä kuuntelevan häntä. Sen lisäksi hän oli puettuna komeasti

kuin ylhäinen herra.

"Onko se mahdollista?" lausuin itsekseni, "onko tämä parturi Nunez'in

poika? Hän lienee vaan joku hovimies, vaikka on hänen näköisensä,"

Minun ei tarvinnut olla kauan epätietoisena. Herrat läksivät pois, ja

minä lähestyin Fabriciota. Hän tunsi minut paikalla, tarttui käteeni

ja teki meille tietä väkijoukon läpi toiseen huoneeseen. Sitten

hän huudahti syleillen minua: "Rakas Gil Blas'ini, mikä ilo nähdä

sinua! Mitä sinä teet Madriidissa? Oletko yhä vielä palveluksessa?

Minkälaisissa asioissa olet? Kerro minulle kaikki, mitä sinulle on

tapahtunut äkkinäisen lähtösi jälkeen Valladolidista." -- "Sinä

kysyt kovin paljon yht'aikaa", vastasin, "ja eihän tämä ole sopiva

paikkakaan tarinain kertomista varten." -- "Olet oikeassa", vastasi

hän, "parempi on, että menemme minun luokseni. Lähtekäämme, tule

kerallani. Se ei ole kaukana täältä. Minä olen riippumaton mies,

asuntoni on hauska, ja erinomaisesti kalustettu; olen tyytyväinen ja

onnellinen, ainakin luulen olevani."

Suostuin ehdotukseen, ja Fabricio kuletti minut erään uhkean

talon luo, jossa sanoi asuvansa. Astuimme erään pihan yli, jonka

toisella sivulla oli rappuset, mitkä johtivat komeihin huoneisiin,

ja toisella sivulla yhtä kapea kuin pimeä porras, jota myöten

tultiin hänen kehuttuun asuntoonsa. Se oli vaan yksi ainoa huone,

josta kekseliäs ystäväni oli tehnyt lautaseinäin avulla neljä.

Ensimmäinen oli toisen etuhuoneena, toisessa hän makasi, kolmannesta

hän oli tehnyt työhuoneen, ja neljäs oli kyökkinä. Etuhuone ja

makuuhuone olivat paperoidut maantieteellisillä kartoilla ja

filosoofisilla lauselmilla, ja kalustus oli samanmukainen. Siinä oli

suuri sänky, jonka peittona oli lopen kulunut koruommeltu vaate,

muutamia vanhoja tuoleja, joilla oli keltainen sarssipäällystys ja

sivuilla samanväriset silkkihesut granadalaista tekoa; vielä siinä

oli kullatuilla jaloilla varustettu pöytä, nahkapäällystyksellä,

joka lienee ennen ollut punainen ja jonka reunustana oli ajan

mustuttamasta valekullasta tehty verkkokudos; seinän vieressä oli

vielä eebenpuinen kaappi, jota koristi kömpelötekoiset leikkaukset.

Työhuoneessa hänellä oli pieni pöytä, ja kirjastona oli muutamia

teoksia sekä moniaita paperipakkoja, jotka oli ladottu päällekkäin

lautahyllyille seinän viereen. Kyökissä, joka ei ollut muita

huonompi, oli saviastioita ja muita tarpeellisia kaluja.

Fabricio antoi minun kyllältäni katsella asuntoaan ja kysyi sitten:

"No, mitäs arvelet minun asunnostani ja taloudestani? Eikö kelpaa?"

-- "Totta tosiaan", vastasin hymyillen. "Sinulla täytyy olla

hyvät tulot Madriidissa, voidaksesi elää näin pulskasti, Sinulla

on varmaankin hyvä paikka?" -- "Jumala varjelkoon!" vastasi hän.

"Minun toimeni on kaikkein sellaisten ulkopuolella. Eräs ylhäinen

herra, jonka oma tämä talo on, on antanut minulle tämän huoneen,

josta olen tehnyt neljä, ja jonka olen kalustanut, kuten näet. Minä

en tee nykyisin muuta kuin mikä minua miellyttää, ja puutteesta ei

ole tietoa." -- "Puhu selvemmin", huudahdin, "sinä vaan kiihotat

uteliaisuuttani." -- "Olkoon menneeksi!" vastasi hän, "täytän

pyyntösi. Minä olen ruvennut kirjailijaksi; minä harrastan nyt

kaunotieteitä, kirjoitellen sekä runoja että suorasanaista."

"Sinäkö, Apollon lempipoika!" huudahdin nauraen; "se ei olisi koskaan

juolahtanut minulle mieleen. Muuten, olethan sinä älyn mies; sinun

kyhäyksesi eivät tositeossa huonoja lienekään. Olen vaan utelias

tietämään, mikä sinussa sai kirjoitushalun heräämään."

-- "En ihmettele uteliaisuuttasi", vastasi Nunez. "Olin niin

tyytyväinen olooni herra Manuel Ordonezin luona, etten parempaa

toivonut. Mutta minun kävi kuin Plautuksen,[22] henkeni kohosi

vähitellen orjuudesta ylös; kirjoitin erään huvinäytelmän, jonka

toimitin Valladolidissa käyväin teaatteriseurain näyteltäväksi.

Vaikka se tosin ei maailmoja mullistanut, niin se kuitenkin otettiin

suurella riemulla vastaan. Päätin siitä, että yleisö oli hyvä

lypsylehmä, jota oli helppo lypsää. Se ajatus ja intoni kirjoittaa

uusia näytelmiä saivat minun lähtemään sairashuoneesta. Rakkaus

runoiluun voitti rakkauden rahaan. Päätin lähteä Madriidiin, kaikkien

kykyjen keskukseen, lahjojani kehittämään. Pyysin isännältäni

eroani, johon hän suostui kovin vastenmielisesti, sillä hän piti

minusta paljon. 'Miksi haluat, pois luotani, Fabricio? Olenko

antanut sinulle tietämättäni jotakin tyytymättömyyden syytä?' --

'Ette, herra', vastasin, 'te olette parhain kaikista isännistä,

enkä koskaan unhota teidän hyvyyttänne; mutta tiedättehän, että

jokaisen on noudatettava kutsumustaan. Minä tunnen syntyneeni

kirjailijaksi; henkeni tuotteilla aion ikuistuttaa nimeni.' -- 'Mikä

mielettömyys!' vastasi tämä kunnon ukko. 'Sinä olet jo päässyt

hyvään alkuun sairashuoneessa; olet sitä maata miehiä, josta tehdään

taloudenhoitajia, joskus esimiehiäkin. Sinä heität täysiarvoisen ja

rupeat joutavia tavottelemaan. Nurin käännät asiat, poikaseni.'

"Huomattuaan turhaan ponnistelevansa isäntäni maksoi palkkani

sekä lahjotti sen lisäksi viisikymmentä tukaattia kiitokseksi

palveluksestani, mikä auttoi minua Madriidiin tultuani pukeutumaan

hyviin vaatteisiin.

"Minulla on ollut verraton menestys. Minä käyn ylhäisissä

perheissä lukemassa värssyjäni ja kertomuksiani, ja kaikkialla

olen tervetullut. Seurustelen monen suuren herran parissa, ja

Medina-Sidonian herttua on ystäväni, kuten Maecenas oli Horatiuksen

ystävä. Niin, sillä tavalla olen muuttunut kirjailijaksi. Muuta

kerrottavaa minulla ei ole. Nyt on sinun vuorosi kertoa kokemuksesi,

Gil Blas."

Minä aloin haastaa kertoen hänelle tarkkaan vaiheeni jättämällä

sivuseikat pois. Lopetettuani oli tullut päivällisen aika. Fabricio

veti eebenpuisesta kaapistaan ruokaliinoja, leipää, jäännöksen

paistettua lampaankäpälää, pullon oivallista viiniä, joiden ääreen

istuimme niin iloisin mielin kuin kaksi ystävää konsanaankin pitkän

eron perästä.

Syötyämme läksimme kävelemään, vaan silloin tuli Medina-Sidonian

herttuan kamariherra Fabricion luo lausuen hänelle: "Herra don

Fabricio, minulla on kunnia ilmoittaa teille, että herra herttua

haluaisi puhua kanssanne. Hän odottaa teitä kotonaan." Nunez, joka

tiesi, ettei milloinkaan voi kyllin nopeasti täyttää ylhäisen

herran toivomusta, lähti heti Maecenaansa luo, jättäen minut siihen

paikkaan ällistyneenä, kuullessani häntä kutsuttavan _don_'iksi, siis

aateliseksi, vaikkei Crysostomo ukko, hänen isänsä, ollut parturia

parempi.

Kolmaskymmenesviides luku.

Fabricio hankkii Gil Blas'ille paikan sicilialaisen kreivin Galianon

palveluksessa.

Olin niin utelias taas näkemään Fabriciota, että jo aikaisin

seuraavana aamuna menin hänen luokseen. "Toivotan hyvää huomenta",

huusin jo kynnykseltä, "don Fabriciolle, Asturian aatelin kukalle,

tai paremmin sienelle." Sen kuultuaan hän rupesi nauramaan. "Kuulit

siis, että minua kutsutaan _don_'iksi?" -- "Kuulin, herra aatelismies;

sallikaa siis huomauttaakseni, että kertoissanne eilen muutostanne

jätitte parhaimman mainitsematta." -- "Aivan totta", vastasi hän;

"mutta toden pulmakseni olen ottanut sen arvonimen vähemmän omasta

turhamaisuudestani kuin mukautuakseni muitten turhamaisuuteen.

Tiedäthän sinä, mikä on tapa Espanjassa; kunnollisinkaan mies ei

maksa mitään, jollei hänellä ole rahoja tai ylhäistä syntyperää."

"Mutta asiasta toiseen", lisäsi hän. "Eilen illallisilla

Medina-Sidonian herttuan luona oli muitten vieraiden ohella eräs

sicilialainen herra, kreivi Galiano. Kun kerroin sinun tarinasi,

niin kreivi alkoi kysellä sinusta, johon tietysti asianmukaisesti

vastasin, kuten voit ymmärtää, ja sitten hän pyysi minun

tuomaan sinut hänen luokseen. Aioin juuri tulla sinua hakemaan

lähteäksemme hänen luokseen. Hän aikonee nähtävästi tarjota sinulle

sihteerintointa luonaan. Kehotan sinua suostumaan; sinä tulet voimaan

mainiosti hänen luonaan; hän on rikas, elää täällä kuin lähettiläs

ikään. Hänen sanotaan tulleen tänne keskustelemaan Lerman herttuan

kanssa kuninkaallisista tiloista, joita hänellä on aikomus myödä

Siciliassa. Vielä mainittakoon, että kreivi näyttää olevan jalo,

oikeamielinen ja suoraluontoinen mies. Parempaa et voi tehdä kuin

ruveta tämän herran palvelukseen."

"Aikomukseni oli", vastasin Nunez'ille, "mitellä jonkun aikaa

katuloita ja pitää hyviä päiviä, ennenkuin ryhtyisin uudelleen

palvelukseen, mutta kuvauksesi sicilialaisesta kreivistä on niin

houkutteleva, että alan muuttaa päätöstäni. Toivoisinpa jo olevani

hänen luonaan." -- "Kohta oletkin siellä, ellen pahoin erehdy,"

vastasi hän. Läksimme heti kreivin luo, joka asui ystävänsä don

Sancho d'Avilan talossa, joka oli siihen aikaan maatiloillaan.

Linnan pihalla näimme suuret joukot hovipoikia ja lakeijoita, joiden

yllä oli yhtä kalliit kuin komeat virkapuvut, ja eteisessä oli useita

asemiehiä, kamariherroja ja muita toimimiehiä. Heillä oli kaikilla

toinen toistaan komeammat puvut, mutta samalla niin kummalliset

kasvot, että olin vähällä luulla niitä espanjalaisittain puetuiksi

apinoiksi. Tiedämmehän, että sekä miesten että naisten joukossa

löytyy naamoja, joille ei taidekeinotkaan mitään mahda.

Don Fabricion tulosta ilmoitettiin, ja kotvasen perästä hänet

saatettiin sisään, johon minä seurasin häntä! Kreivi istui

aamupuvussaan sohvassa juoden suklaatia. Me tervehdimme häntä syvällä

kunnioituksella; ja hän puolestaan nyökäytti päätään, silmäillen

samalla meitä niin herttaisesti, että minä heti tunsin kiintyväni

häneen. On ihmeellistä, ja sentään niin yleistä, kuinka hyvältä

meille tuntuu ylhäisten suosiollisuus. Heidän pitää todellakin olla

sangen ynseitä meille ollaksemme pahoillamme.

Juotuaan suklaatinsa, hän leikki vähän aikaa suuren apinan kanssa,

joka oli hänen vieressään ja jota hän kutsui Cupidoksi. En käsitä,

miksi hän oli antanut lemmenjumalan nimen elukalle, sillä muuta

yhtäläisyyttä sillä ei näyttänyt olevan hänen kanssaan kuin

pahanilkisyys. Siitä huolimatta se oli herransa paras ilo; hän oli

niin ihastunut apinan temppuihin, että se sai olla myötäänsä hänen

sylissään. Nunez ja minä, joita eläimen hypyt eivät järin paljon

ihastuttaneet, olimme kuitenkin olevinamme hyvin mieltyneinä siihen.

Se oli kovin sicilialaisen mieleen, hän keskeytti leikkinsä tuokioksi

ja lausui minulle: "Ystäväni, tarjoon teille sihteerintoimen luonani.

Jos suostutte ehdotukseeni, niin annan teille kaksisataa pistoolia

vuodessa. Don Fabricion suositus riittää takaukseksi." -- "Niin,

herra", huudahti Nunez, "enkä luule saavani moitteita perästäpäin."

Kiitin kumartaen asturialaista runoilijaa hänen uhrautuvaisesta

rohkeudestaan. Sitten käännyin kreivin puoleen, vakuuttaen

palvelusintoani ja uskollisuuttani. Heti kun hän huomasi ehdotuksen

minua miellyttävän, niin hän kutsui taloudenhoitajansa luokseen ja

puhui hänen kanssaan hyvin hiljaa; senjälkeen hän lausui minulle:

"Gil Blas, tahdon ilmoittaa teille heti, mitä tehtäviä annan teille.

Nyt voitte seurata taloudenhoitajaani; olen jo antanut hänelle käskyn

teitä varten." Minä noudatin käskyä, jättäen Fabricion kreivin ja

Cupidon pariin.

Taloudenhoitaja, joka oli nokkela messinalainen, vei minut

huoneeseensa erinomaisella kohteliaisuudella. Hän lähetti noutamaan

räätäliä, joka oli vaatettanut koko talonväen, käskien hänen niin

nopeasti kuin suinkin valmistaa minulle yhtä uhkean puvun kuin talon

ylimmillä virkailijoilla oli. Räätäli otti mittaa ja lähti. "Mitä

asuntoonne tulee", sanoi messialainen, "niin tiedän huoneen, joka

sopii teille. Niin! mutta oletteko syönyt aamiaista?" lisäsi hän.

Vastasin kieltävästi. "No, poika parka, miksette sano? Te olettekin

nyt talossa, jossa ei tarvitse muuta kuin sanoa, niin saapi mitä

haluaa! Tulkaahan, minä vien teidät paikkaan, josta ei mitään puutu."

Niin lausuen hän johdatti minut ruokahuoneeseen, jossa tapasimme

hovimestarin, napolilaisen, joka oli kaikin puolin messinalaisen

veroinen. Heistä kumpaisestakin saattoi sanoa näin: Jussi tanssii

paremmin kuin Pekka, Pekka tanssii paremmin kuin Jussi. Tämä kelpo

hovimestari pisteli viiden kuuden ystävänsä kera poskeensa läskiä,

häränkieltä ja muuta suolaista, mikä pani heidät tuontuostakin

maljoja kallistamaan. Istuimme näitten sankarein seuraan,

auttaen heitä herra kreivin parhaitten viinien kuluttamisessa.

Toimittaessamme tätä ruokahuoneessa, tapahtui samaan aikaan kyökissä

muuta. Kokki kestitsi siellä puolestaan kolmea tai neljää tuttavaansa

porvaria, jotka eivät säästäneet viiniä enemmän kuin mekään, ja jotka

täyttelivät kaikin voimin maaruaan peltopyy- ja jänispasteijoilla;

jopa kokkipojatkin syytivät kreivin hyvyyttä vierailleen, minkä vaan

kykenivät. Luulinpa melkein tulleeni rosvottavaksi jätettyyn taloon;

mutta kaikkea en vielä tiennytkään. Silloin näkemäni oli vähäpätöistä

sen rinnalla, mitä myöhemmin sain tietää.

Kolmaskymmeneskuudes luku.

Mitä tehtäviä Galianon kreivi antaa Gil Blas'ille.

Läksin hakemaan tavaroitani kulettaakseni ne uuteen asuntooni.

Palatessani näin kreivin istuvan pöydässä useitten herrojen seurassa,

joitten joukossa oli runoilija Nunez'kin, joka palvelutti itseään

mielihyvällä ja sekaantui uutterasti keskusteluun. Huomasin, että

hänen joka sanansa herätti seurueen suosiota, Eläköön nero! Kenellä

on sitä, hän suoriutuu kaikista tehtävistä kunnialla. Minä aterioin

kamariherrain ja muitten ylimpäin virkamiesten kera, joita ruokittiin

melkein kuin herraa itseään. Syötyäni vetäysin huoneeseeni,

jossa rupesin miettimään tilaani. "No niin, Gil Blas", ajattelin

itsekseni, "nyt palvelet sicilialaista kreiviä, jonka luonnetta et

tunne. Kaikesta päättäen viihdyt hänen talossaan kuin kala vedessä.

Mutta vannomatta on paras, älä luota liiaksi onnentähteesi, jonka

petollisuutta olet jo liian usein saanut tuta. Sitäpaitsi et tunne

edes tointasi vielä. Sihteeri hänellä on ja yksi taloudenhoitaja;

mitä palveluksia hän vaatinee sinulta?"

Tätä miettiessäni saapui eräs lakeija ilmoittamaan, että kaikki

päivällisillä olleet herrat olivat jo lähteneet ja että kreivi kysyi

minua. Riensin heti hänen huoneeseensa, jossa hän lojui sohvallaan

päivällislevon hommissa apinoineen, joka oli hänen vieressään.

"Tulkaa lähemmäksi, Gil Blas", lausui hän, "ottakaa tuoli ja

kuunnelkaa, mitä sanon." Tein käskyn mukaan, ja hän alkoi haastella

seuraavasti: "Don Fabricio on kertonut minulle, että te muitten

hyväin ominaisuuttenne ohella olette uskollinen isännällenne,

sekä olette muutenkin kelpo poika. Nämä ominaisuudet saivat minun

tarjoomaan paikkaa teille. Minä tarvitsen uskollista palvelijaa,

joka katsoo minun etuani ja panee koko huolensa minun omaisuuteni

hoitoon. Olen rikas, täydellä todella, mutta sittenkin vuotuiset

menoni nousevat aina paljon tulojani suuremmiksi. Ja miksi? Siksi,

että minulta varastetaan, minua rosvotaan. Olen talossani aivan kuin

metsässä, joka on täynnä rosvoja, Epäilen suuresti taloudenhoitajani

ja hovimestarini olevan yhdessä juonessa; ja jos epäluuloni on

oikeutettu, niin se on enemmän kuin tarpeeksi tuomaan minulle häviön.

Te aiotte tietysti sanoa, että jos heitä epäilen pettureiksi, niin

voinhan ajaa heidät matkaansa. Mutta mistäpä löytää toisia, jotka

olisivat taatusti parempia? En voi tehdä muuta kuin panna jonkun

pitämään heitä kumpaakin silmällä, jonkinlaisena ylivalvojana, ja

sitä tointa olen ajatellut teille. Jos täytätte menestyksellä sen

toimen, niin saatte olla varma, ettette palvele kiittämätöntä; minä

hankin teille sitten hyvin edullisen paikan Siciliassa."

Tämän puheen jälkeen hän laski minut menemään, ja jo samana iltana

minut julistettiin koko palvelijakunnan edessä talon ylivalvojaksi.

Messinalainen ja napolilainen eivät aluksi olleet siitä milläänkään,

sillä he luulivat minua oikeansorttiseksi veitikaksi ja toivoivat

saaliin jakamisella pitävänsä järjestyksen entisellään. Mutta hyvin

heidän naamansa venähtivät, kun seuraavana päivänä ilmoitin heille

olevani kaiken näpistelemisen vihollinen. Vaadin hovimestarilta

luettelon varastoista. Kävin kellarissa ja otin tarkan selon

kaikesta, mitä ruokahuoneessa oli, varsinkin kaikista hopeakaluista

ja liinatavaroista. Sitten annoin heille kummallekin kehotuksen pitää

hyvää huolta isännän omaisuudesta ja olemaan säästäväisiä kaikissa,

sekä lopetin kehotussaarnani vakuuttamalla ilmoittavani herralle

kaikista epäsäännöllisyyksistä, mitä tulisin huomaamaan.

Eikä tämä ollut ainoa toimenpiteeni. Halusin urkkijaa, saadakseni

selville, oliko heillä joitakin salajuonia keskenään. Huomioni

kiintyi erääseen kokkipoikaan, jonka sain puolelleni lupauksilla. Hän

sanoi, etten kenenkään muun kuin juuri hänen puoleensa kääntymällä

saisi niin hyvin tietää kaikkea, mitä talossa tapahtui. Hovimestarin

ja taloudenhoitajan hän sanoi olevan liitossa keskenään, polttaen

kynttilää molemmista päistä yhtaikaa. Joka aamu he lähettivät

puolet talon tarpeeksi ostetuista lihoista ravintolanpitäjille,

joiden kanssa heillä oli salaiset sopimukset. Kokki menetteli

puolestaan aivan samoin, ja niitten palvelusten hyvitykseksi,

joita hän uskollisimmasti teki mainituille kahdelle, hänellä oli

vapaa valta käytellä kreivin viinejä, -- sanalla sanoen nämä kolme

palvelijaa olivat syynä siihen, että herra kreivin vuositileissä oli

kauhea vajaus. "Jos epäilette ilmoituksiani", lisäsi kokkipoika,

"niin suvainnette tulla huomenaamulla seitsemän ajoissa Pyhän

Tuomaan kollegiumin luo, niin saatte nähdä minun ilmestyvän

sinne koria kantaen, joka on varmasti hälventävä epäilyksenne."

-- "Sinä olet siis noiden herrain asiantoimittaja?" -- "Niin,

minä kulen hovimestarin asioilla, ja eräs tovereistani noudattaa

taloudenhoitajan käskyjä."

Nämä tiedot näyttivät minusta lähemmän selon arvoisilta. Menin

siis seuraavana aamuna määrättyyn aikaan Pyhän Tuomaan kollegiumin

edustalle. Eikä minun tarvinnut kauan odottaa vakoojaani. Näin pian

hänen saapuvan, käsivarrellaan suuri kori, joka oli täpötäynnä

teuraslihaa, lintua ja metsänriistaa. Tarkastin huolellisesti joka

esineen ja tein tapauksesta lyhyen selonteon, jota läksin näyttämään

isännälleni, käskettyäni pojan toimittaa tehtävänsä tavallisuuden

mukaan.

Sicilialainen herrani, joka oli luonnostaan äkkipikainen, aikoi ensi

kiihkossaan ajaa napolilaisen ja messialaisen paikalla tiehensä;

mutta saatuaan vähän maittamisen aikaa, hän tyytyi jälkimmäisen

karkottamiseen, antain hänen paikkansa minulle. Niinmuodoin hävisi

ylivalvojan ammattini heti synnyttyään, enkä minä todenpuhuen sitä

surrut. Sillä, peittelemättä tunnustaen, se ei ollut muu kuin

arvokkaampi vakoojantoimi, josta ei sitäpaitsi ollut taattua tuloa,

mutta taloudenhoitajaksi päästyäni tulin samalla kassakirstun

vartijaksi, ja sehän siinä pää-asia onkin. Taloudenhoitaja on aina

suuren talon ensimmäinen virkamies, ja hänen virastaan tulee aina

niin paljon sivutuloja, että hänen täytyy väkisinkin rikastua,

vaikkapa hän olisi rehellinenkin.

Napolilainen ei mielinyt vielä heretä tempuistaan. Mutta huomattuaan

häikäilemättömän palvelusintoni ja aikomukseni tarkastaa ja

luetteloon panna joka aamu hänen ostamiaan lihavarastoja, niin tuo

konna lakkasi lähettämästä niitä muualle, mutta osti edelleenkin

yhtä paljon kuin ennenkin. Sillä tavoin hän lisäsi ruokajäännöksiä,

jotka oikeudella kuuluivat hänelle ja saattoi siten myödä

keitettyä lihaa ravintolanpitäjälle raa'an lihan asemesta. Tuo

lurjus ei menettänyt siis niin mitään, eikä kreivillä ollut suurta

hyötyä siitä, että kaikkein taloudenhoitajain Phoinix oli hänen

huoneenhaltijanaan. Suunnaton runsaus, joka siitä ajasta aikain

vallitsi ruokapöydässä, johti minut tämän uuden tempun jälille; panin

asian pian järjestykseen jättämällä joka kerta pois, mitä oli liikaa,

minkä kuitenkin tein niin kepeällä kädellä, ettei se vähääkään

säästeliäältä näyttänyt. En oikeastaan juuri paljon pienentänyt

tuhlausta, mutta sittenkin taloudenhoitoni vähensi tuntuvasti menoja.

Ja sitähän herrani juuri halusi; hän tahtoi säästää, vähentämättä

siltä mahtavaa elantotapaansa. Hänen ahneutensa täytyi alistua

komeushalun alle.

Enkä pysähtynyt vielä siihen, vaan korjasin toisenkin epäkohdan:

huomattuani viinin kuluvan kovin joutuin, aloin uumoilla siinäkin

jotakin petkutusta. Niinpä, jos esim. kreivin luona oli päivällisillä

kaksitoista herraa, niin he tyhjensivät viisikymmentä jopa

kuusikinkymmentä viinipulloa. Tämä oli outoa; kysyin asian johdosta

neuvoa oraakkeliltani, toisin sanoen kokkipojaltani. Hänen kanssaan

pidin salaisia keskusteluja, ja hän kertoi uskollisesti minulle

kaikki, mitä kyökissä puhuttiin ja tehtiin, eikä kukaan epäillyt

häntä itseään. Hän sanoi tuhlauksen johtuvan uudesta liitosta, jonka

hovimestari, kokki ja juomanlaskijat olivat tehneet keskenään;

heillä oli tapana viedä pullot puolitäysinä takaisin ja jakaa ne

liittolaisten kesken. Puhuin siitä juomanlaskijoille, uhaten paikalla

ajaa heidät talosta, jos uskaltaisivat vielä tehdä niin, eivätkä

he sen koommin uskaltaneet sitä yrittää. Isäntäni, jolle tietysti

kerroin huolellisesti joka asian, minkä tein hänen edukseen, kiitteli

minua kaikesta sydämestään kiintyen päivä päivältä yhä enemmin

minuun. Minä puolestani palkitsin kokkipoikaa, joka teki niin hyviä

palveluksia minulle, ylentämällä hänet kokin apulaiseksi.

Napolilainen oli vimmoissaan, kun minä olin kaikkialla hänen

tiellään. Enimmin häntä raivostuttivat muistutukset, joita hänelle

annoin joka kerta, kun hän teki kuukaustiliään; sillä tehdäkseni

hänelle kannikan sitkeämmäksi otin vaivakseni käydä itse toreilla

hintoja tiedustelemassa. Olin varma siitä, että hän sadatteli

minua sata kertaa päivässä, mutta kun tiesin sen syyn, niin

minua ei vähääkään pelottanut, että hänen hurskaat toivomuksensa

toteutuisivat. En voi käsittää, kuinka hän jaksoi kestää minun

vainoomistani ja pysyä edelleenkin sicilialaisen palveluksessa;

vaan hän lienee kaikesta huolimatta kuitenkin hyötynyt sangen hyvin

virastaan. Mutta taloudenhoitoni tuloksena voin kolmen kuukauden

kuluttua esittää yli kolmetuhatta tukaattia entisestään pienentyneen

menoerän.

Kolmaskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan mikä onnettomuus kreivin apinalle sattui ja mitä

surua se tuotti hänelle. -- Vielä kerrotaan Gil Blas'in sairaudesta

ja sen seurauksista.

Jonkun ajan kuluttua häiriintyi linnan rauha erään tapauksen

johdosta, joka tuntunee vähäpätöiseltä lukijalle, mutta kääntyi

kuitenkin sangen tuhoisaksi palvelusväelle, varsinkin minulle.

Cupido, herramme apinalemmikki, josta olen jo puhunut, yritti eräänä

päivänä hypätä ikkunasta toiseen, mutta kompasteli silloin niin

pahasti, että putosi pihalle ja taittoi jalkansa. Heti kun kreivi

kuuli onnettomuudesta, niin hän alkoi parkua kuin nainen, vaatien

koko palvelijakuntaansa siitä tilille, olipa vähällä ajaa meidät

kaikki matkoihimme. Hänen vihansa lauhtui kuitenkin senverran, että

hän tyytyi sättimään meidän huolimattomuuttamme ja nimittelemään

meitä kaikilla mahdollisilla haukkumanimillä. Hän lähetti paikalla

noutamaan ne Madriidin kirurgit, jotka olivat tunnetut taitavimmiksi

luunmurtojen ja nyrjähtämisten parantamisessa. He tutkivat potilaan

jalan, asettivat sen sijoilleen ja sitoivat sen. Mutta vaikka he

vakuuttivat yksimielisesti, ettei siinä ollut yhtään vaaraa, niin

herrani vaati kuitenkin välttämättömästi yhden heistä jäämään hänen

luokseen, kunnes elukka ehtisi täydellisesti parantua.

Tekisin väärin, jos jättäisin mainitsematta ne vaivat ja tuskat,

joita sicilialainen herrani kärsi tänä aikana. Vaikea lienee sitä

uskoa, mutta totta on sittenkin, ettei hän päiväkausiin poistunut

rakkaan Cupidonsa luota. Hän oli läsnä aina, kun eläimen haavaa

sidottiin, ja öilläkin hän nousi pari kolme kertaa sitä katsomaan.

Ja kaikista inhottavinta oli, että kaikkien palvelijain, varsinkin

minun, piti aina olla jalkeilla lähteäksemme paikalla tarvittaissa

apinalle palveluksia toimittamaan. Meillä ei sanalla sanottuna

ollut hetkenkään lepoa koko talossa, ennenkuin tuo kirottu elikko

oli täysin parantunut, alkaen taas tehdä entisiä hyppyjään ja

häränpyllyjään. Voimmeko tämän jälkeen epäillä Suetoniuksen

kertomuksen todenperäisyyttä, hän kun kertoo Caligulan rakastaneen

hevostaan niin että lahjoitti sille komeasti sisustetun talon, jossa

oli suuri palvelijakunta sen tarpeeksi, ja miettineen nimittää sen

Rooman konsuliksi? Isäntäni lempi apinaansa aivan yhtä hartaasti; hän

olisi varmaan nimittänyt mielellään sen corregidoriksi.

Mutta pahin onnettomuus oli minulle, että olin koettanut tässä

asiassa olla yli muitten palvelijain herralleni mieliksi, josta

syystä olin rasittanut itseäni niin Cupidon vuoksi, että käännyin

tautivuoteelle. Jouduin kovaan kuumeeseen, joka kiihtyi niin,

että menetin tajuntani. Viiteentoista päivään en tiennyt mitään

ulkomaailmasta, vaan häälyin elämän ja kuoleman vaiheella. Sen vaan

tiedän, että nuoruuteni kamppaili niin voimakkaasti kuumeen kanssa,

että tulin lopulta taas tajuuni. Ensimmäinen havaintoni oli, että

olin toisessa huoneessa. Halusin tietää syytä siihen; tiedustin

sitä eräältä vanhalta eukolta, joka oli minua hoitamassa, mutta hän

vastasi, etten minä saanut vielä puhua, sillä lääkäri oli jyrkästi

kieltänyt sen.

Päätin siis olla vaiti, vaikka haluni olikin suuri keskustella

hoitajani kanssa. Ajattelin itsekseni sitä, kunnes lääkäri astui

huoneeseen. Hän lähestyi minua, tunnusti valtasuontani, tarkasteli

kasvojani, ja huomattuaan kaikessa pikaisen parantumisen merkit,

hän otti riemullisen muodon, kuten suuren työn tehnyt konsanaankin,

ja sanoi vaaran olevan ohi sekä että häntä sai onnitella hyvän

parantamisen johdosta.

Rohkaistuneena hänen sanoistaan keskeytin hänen mentyään

äänettömyyden, lausuen lujalla äänellä hoitajalleni, että tahdoin

ehdottomasti tietoja isännästäni. Eukko joko pelkäsi saattavansa

minut vaarallisen mielenliikutuksen valtaan, jos tyydyttäisi

pyyntöni, tai sitten hän ehkä vaan toivoi puhumattomuudellaan

ärsyttävänsä minua niin, että tulisin uudestaan kipeäksi; mutta kun

minä en päästänyt häntä mitenkään rauhaan, niin hän sanoi lopuksi:

"Ei, hyvä herra, teillä ole muuta herraa kuin te itse. Galianon

kreivi on matkustanut takaisin Siciliaan."

En uskonut korviani; mutta tottapa se oli sittenkin. Herrani oli

sairauteni toisena päivänä alkanut pelätä minun kuolevan hänen

luonaan, ja oli senvuoksi hyvyydessään muutattanut minut vähine

kapineineni erääseen kalustettuun huoneeseen, heittäen minut sinne

sallimuksen ja erään sairashoitajan huomaan. Sillä välin hän oli

saanut hovista käskyn palata Siciliaan, ja oli lähtenyt matkalle

sellaisella kiireellä, ettei ollenkaan enää muistanut minua, joko

siitä syystä, että piti minut jo kuolleitten joukkoon kuuluvana, tai

lienevät ylhäissäätyiset muuten vähän heikkomuistisia.

Hoitajani kertoi tämän juurtajaksain, lausuen vielä itse

toimittaneensa luokseni lääkärin ja apteekkarin, joiden avutta

olisin varmaankin kuollut. Vaivuin syviin mietteisiin näiden

hupaisten uutisten johdosta. Siinä meni edullinen toimeni Siciliassa!

siinä kaikki kauniit toiveeni! "Jos sinulle tapahtuu joku suuri

onnettomuus", lausuu eräs paavi, "niin tutkistele tarkoin itseäsi,

niin huomaat aina olleesi itsekin syypää." Älköön pyhä isä ottako

pahakseen, jollen tässä tapauksessa voinut käsittää, miten olisin

itse vaikuttanut onnettomuuteeni.

Täten haihtuivat siis utuna tuuleen ne ihanat unelmat joita mieleni

oli täynnä. Ensimmäisenä huolenani oli silloin laukkuni, jonka käskin

tuoda vuoteeni viereen tarkastaakseni sitä. Huokaus pääsi rinnastani

huomatessani sen avatuksi. "Kas niin! rakas laukkuseni", huudahdin

itsekseni, "sinä ainoa lohdutukseni, näenpä, että sinäkin olet

ollut vieraissa käsissä." -- "Ei, ei, herra Gil Blas", lausui eukko

silloin, "rauhoittukaa vaan, teiltä ei ole mitään varastettu; minä

olen säilyttänyt laukkuanne kuin kunniaani."

Löysin sieltä sen puvun, joka oli ylläni kreivin palvelukseen

tullessani; mutta turhaan hain sieltä sitä pukua, jonka messinalainen

oli minulle teettänyt. Herrani ei liene sallinut minun sitä pitää,

tahi joku muu oli pistänyt sen parempaan talteen. Kaikki muut

tavarani olivat tallella, jopa suuri nahkakukkarokin, jossa olivat

rahani. Laskin ne kahteen kertaan, sillä ensi kerralla luulin väärin

laskeneeni, kun en saanut kuin viisikymmentä pistoolia, vaikka niitä

oli ollut ennen sairastumistani kaksisataakuusikymmentä. "Mitä

tämä oikein merkitsee, muori kulta?" kysyin hoitajaltani, "rahani

näkyvät julmasti huvenneen." -- "Vaan ei kukaan muu kuin minä ole

niihin koskenut", vastasi eukko, "ja minä olen käyttänyt niitä niin

säästeliäästi kuin suinkin; mutta sairastaminen käy kalliiksi, pitää

olla myötäänsä raha kourassa. Katsokaahan tätä", lisäsi uskollinen

taloudenhoitajattareni, vetäen taskustaan kasan papereita, "tässä on

tili menoista ja niin luotettava kuin kulta. Siitä näette, etten ole

penniäkään pannut hukkaan."

Silmäsin häthätää läpi tilin, joka sisälsi noin viisitoista tai

kaksikymmentä sivua. Herra armahtakoon sitä lintujen paljoutta,

joka oli ostettu minun tiedotonna maatessani! Yksistään lihaliemeen

oli pantu ainakin kaksitoista pistoolia, ja muita tavaroita oli

kulutettu jotenkin samat määrät. Minua tuskin uskottaisiin, jos

kertoisin, kuinka paljon puita, kynttilöitä, vettä, luutia y.m. hän

oli sillaikaa ostanut. Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan hän

ei sittenkään ollut saanut summaa nousemaan kolmeakymmentä pistoolia

suuremmaksi, joten jälellä piti olla vielä kaksisataakymmenen

pistoolia, Huomautin hänelle siitä; mutta silloin eukko alkoi mitä

viattomimmalla naamalla vakuuttaa kaikkien pyhimysten nimessä, ettei

kukkarossa ollut kuin kahdeksankymmentä pistoolia, kun kreivin

hovimestari uskoi sen hänen haltuunsa. "Mitä sanottekaan, muori

kulta?" keskeytin hänet äkkiä, "kreivin hovimestariko teille antoi

kapineeni?" -- "Hän juuri", vastasi eukko, "hän ne antoi minulle ja

sanoi samalla: 'Kas tässä, muoriseni, kun herra Gil Blas on saanut

viimeisen voitelun, niin toimittakaa hänelle kunniallinen hautaus;

tässä laukussa on rahoja kustannuksia varten'."

-- "Voi sinuas, kirottu napolilainen!" huudahdin silloin; "eipä minun

ole nyt vaikea arvata, mihin hävinneet rahani ovat joutuneet. Sinä ne

veit korvataksesi osan niistä varkauksista, joista minä sinua estin."

Tämän harminpurkauksen jälkeen kiitin taivasta, ettei tuo roisto

ollut kaikkia ottanut. Mutta niin paljon kuin minulla olikin aihetta

syyttää hovimestaria omaisuuteni varastamisesta, niin en voinut

sentään torjua sitä ajatusta, että varas saattoi varsin hyvin olla

hoitajatterenikin. Epäilin vuoroon toista, vuoroon toista heistä;

vaikka asiahan oli minulle oikeastaan samantekevä. Eukolle en mitään

sanonut, enkä moittinut yhtään hänen kaunista laskuaankaan; eihän

siitä olisi ollut mitään hyötyä. Minä supistin kostoni siihen, että

kolmen päivän kuluttua maksoin, hänen palkkansa ja käskin hänen mennä.

Luulenpa, että hän meni, minun luotani, lähdettyään ilmoittamaan

apteekkarille, että minä olin pannut hänet pois sekä että olin jo

niin voimissani, että saatoin pian lähteä matkoihini maksamatta

velkaani hänelle; sillä tämä saapui tuokion kuluttua hengästyneenä

luokseni. Hän esitti laskunsa, joka oli minusta hävyttömän suuri.

Maksoin hänelle rahat pois suuresti harmissani, ja hän läksi.

Melkein samassa saapui lääkärikin. Minä suoritin hänen käyntinsä,

jotka olivat olleet sangen lukuisat, ja hän läksi tyytyväisenä.

Sitten saapui haavalääkäri vaatimaan maksua moniaista suoneniskuista,

joita hän oli antanut minulle. Ja nämäpä käynnit tyhjensivät

kukkaroni niin, että se alkoi olla kutakuinkin kevyt.

Rohkeuteni alkoi jo alentua, huomattuani taas joutuneeni

onnettomuuteen. Kahden viimeisen isäntäni luona olin ehtinyt jo

liiaksi tottua elämän mukavuuksiin. Väärin oli sentään heittäytyä

niin surun valtaan, nähtyäni niin monesti, ettei kohtalo ollut

milloinkaan näyttänyt minulle nurjuuttaan kohottamatta minua heti

taas ylöspäin, joten minun ei olisi pitänyt katsoa huolestuttavaa

tilaani muuksi kuin uuden onnen enteeksi.

Kolmaskymmeneskahdeksas luku.

Gil Blas saa paikan, joka tuo hänelle hyvitystä Galianon kreivin

kiittämättömyydestä. -- Sitten hän tulee Lerman herttuan tuttavuuteen

ja saa sihteerintoimen hänen luonaan.

Olin hyvin ihmeissäni, etten ollut kuullut koko aikana kenenkään

puhuvan Nunez'ista mitään. Siitä päätin hänen matkustaneen maalle.

Heti liikkeelle päästyäni läksin hänen luokseen, ja sain todellakin

tietää hänen olleen jo kolme viikkoa Andalusiassa Medina-Sidonian

herttuan kanssa.

Eräänä aamuna herätessäni juolahti mieleeni muuan Jooseppi Navarro,

jonka kanssa olin solminut jonkinlaisen ystävyysliiton ollessani

sicilialaisen kreivin palveluksessa. Tämä Navarro oli erään ylhäisen

herran, don Baltazar de Zunigan hovimestari, ja hän oli näyttänyt

minusta rehelliseltä mieheltä. Hän otti minut ystävällisesti vastaan.

Minä esitin hänelle tilani viipymättä. Tuskin olin kertomukseni

lopettanut, kun hän lausui: "Minä otan hankkiakseni paikan teille;

ja sitä vuottaissanne tehkää hyvin ja tulkaa joka päivä luokseni

syömään, täällä saatte parempaa ravintoa kuin hotellissanne."

Tarjous oli siksi mieleen taudistaan parantuvalle, joka on huonoissa

raha-asioissa ja sen ohessa hyviin paloihin tottunut, että tietysti

suostuin siihen, ja kostuinkin mainiosti tässä talossa.

Olin pian täysin voimissani. Ja kun eräänä päivänä tulin

tavallisuuden mukaan Zunigan palatsiin päivällisille, niin ystäväni

Jooseppi asettui perin hyväntuulen näköisenä eteeni lausuen: "Herra

Gil Blas, minulla on erittäin hyvä paikka teille esitettävänä.

Sillä tietänette, että Lerman herttua, joka on Espanjan kuninkaan

ensimmäinen ministeri, tahtoo omistaa niin kokonaan voimansa valtion

asiain hoitoon, että hän on heittänyt kaikki yksityisasiansa kahden

henkilön haltuun. Don Diego de Monteser pitää huolta kaikista hänen

tuloistaan, ja don Rodrigo de Calderon suorittaa kaikki ulosmaksut.

Nämä kaksi luottamusmiestä toimivat kumpikin täydellä valtuudella

tehtävissään, ja ovat muuten toisistaan riippumattomia. Don Diegolla

on tavallisesti kaksi apulaistoimitsijaa kokoomassa herttuan

saatavia; ja kun kuulin tänä aamuna hänen ajaneen pois toisen niistä,

niin tarjosin teitä sille paikalle. Olen vanhastaan tuttu, melkeinpä

ystäväkin herra de Monteser'in kanssa, ja niinpä hän suostui siihen

ilman vaikeutta, kun puhuin kaikkea hyvää teidän tavoistanne ja

luonteestanne. Syötyämme lähdemme hänen luokseen."

Niin teimmekin. Sain hyvin suosiollisen vastaanoton sekä toivomani

toimitsijanpaikan. Tehtäväni oli käydä tarkastelemassa herttuan

tiloja, toimittaa niissä tarpeelliset parannukset sekä kantaa

arentirahat lampuodeilta; sanalla sanoen olin hänen ylhäisyytensä

maatilain kaitsijana. Joka kuukausi tein tilit don Diegolle, joka

kävi ne läpi erittäin tarkasti, huolimatta niistä ylistyksistä, joita

suosittajani oli hänelle lausunut minusta. Ja sitä minä toivoinkin,

sillä vaikka edellinen isäntäni olikin niin huonosti palkinnut

rehellisyyteni, niin olin kuitenkin päättänyt noudattaa aina samaa

tapaa.

Eräänä päivänä tuli sanoma, että Lerman linnassa oli syttynyt

tulipalo, joka oli polttanut tuhaksi enemmän kuin puolet siitä,

Läksin viipymättä paikalle ottamaan selvää vahingon suuruudesta.

Tutkittuani tarkasti kaikki tulipaloa koskevat seikat tein siitä

laajan kertomuksen, jonka Monteser vei herttuan nähtäväksi.

Huolimatta uutisen ikävyydestä kertomukseni miellytti kuitenkin

ministeriä, niin että hän kysyi, kuka oli sen tekijä. Don Diego

vastasi ja kertoi sen ohella muutakin hyvää minusta, niin että

kun hänen ylhäisyytensä kuusi kuukautta myöhemmin menetti yhden

sihteereistään, nimeltä don Valerio, niin hän valitsi minut hänen

sijaansa.

Monteser toi tämän ilosanoman minulle lausuen: "Ystäväni Gil Blas,

en tosin mielelläni luovu teistä, mutta pidän teistä kuitenkin siksi

paljon, että iloitsen teidän ylennyksestänne don Valerion sijalle.

Tulette varmaan menestymään, jos vaan seuraatte näitä kahta neuvoa:

ensiksikin menetelkää niin, että hänen ylhäisyytensä on täydellisesti

vakuutettu uskollisuudestanne häntä kohtaan, ja toiseksi pitäkää don

Rodrigo Calderonia hyvällä tuulella, sillä hän taivuttaa isäntänsä

mielen kuin pehmeän vahan mihin tahtoo. Jos voitte saavuttaa tämän

mielipalvelijan suosion, niin pääsette pian pitkälle; siitä uskallan

vastata." -- "Kiitän teitä hyvistä tiedoistanne, don Diego",

vastasin, "mutta olkaahan hyvä ja kertokaa minulle, millainen

don Rodrigo on luonteeltaan. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista

maailmalla. Hänet on kuvattu minulle ilkeäksi mieheksi; mutta minä en

yleensä luota niihin kuvauksiin, joita ihmiset kertovat hovimiehistä,

vaikkapa ne joskus lienevät tosiakin. Sanokaapa siis, pyydän, mitä

te ajattelette don Calderonista." -- "Kysymyksenne on hankala",

vastasi yli-intendentti häijysti nauraen. "Kenelle tahansa muulle

kuin teille vastaisin epäröimättä, että hän on hyvin kelpo mies ja

etten tiedä hänestä muuta kuin hyvää; mutta teitä kohtaan tahdon olla

vilpitön. Sillä paitsi että uskon teidät mieheksi, joka osaa pitää

suunsa kiinni, katson velvollisuudekseni puhua teille koristelematta

don Rodrigosta, koska kerran kehotin teitä huomaavaisuuteen häntä

kohtaan; muutenhan tekoni jäisi puolinaiseksi."

"Kuulkaahan siis", jatkoi hän, "että hän oli alkujaan tavallinen

palvelija, nimeltään don François de Sandoval, ja siitä hän on

vähitellen kohonnut herttuan ensimmäiseksi sihteeriksi. Pöyhkeämpää

ihmistä ei ole auringon alla. Hän ei esimerkiksi juuri vastaa

kohteliaisuuksiin, joita hänelle tehdään, ellei erittäin painavat

syyt häntä siihen pakota, hän pitää sanalla sanoen itseään Lerman

herttuan virkakumppalina, ja oikeastaan voisi sanoakin hänen olevan

osallisena pääministerin virassa, sillä kaikki virat täytetään aina

hänen mielensä mukaan. Yleisö tosin mutisee siitä usein; mutta se

ei häntä huoleta. Tästä jo voitte osapuilleen käsittää", lisäsi don

Diego, "miten teidän on käyttäydyttävä niin ylpeätä herraa kohtaan."

-- "Kyllä, kyllä", vastasin; "olkaa huoleti. Olisipa ihme, jos en

osaisi hierautua hänen suosioonsa. Kun kerran tuntee sen henkilön

heikkoudet, jota tahtoo miellyttää, niin pitäisipä olla oikea

tomppeli, ellei asia luonnistuisi."

-- "Niinpä lähtekäämme siis viipymättä esittämään teitä Lerman

herttualle", lausui don Diego.

Lähdimme ministerin luo, jolla oli paraillaan vastaanotto suuressa

salissaan. Siellä oli suuri joukko puheille pyrkijöitä. Joskaan

herttua ei suostunut heidän anomuksiinsa, niin hän kuitenkin otti

ystävällisesti vastaan heidän paperinsa; ja minä panin merkille, että

hän vastasi hyvin kohteliaasti jokaiselle, joka häntä puhutteli.

Me odotimme kärsivällisesti, kunnes kaikki muut olivat lähteneet.

Silloin don Diego sanoi hänelle: "Teidän ylhäisyytenne, tässä on Gil

Blas Santillanasta, se mies, jonka olette määrännyt don Valerion

seuraajaksi." Silloin herttua katsoi minuun, lausuen ystävällisesti,

että olin ansainnut sen paikan niillä palveluksilla, joita olin jo

hänelle tehnyt. Sitten hän kutsui minua kabinettiinsa puhellakseen

kanssani kahdenkesken, tai oikeastaan arvostellakseen älyäni

keskustelun johdosta. Sain selittää hänelle, kuka olin, ja missä

toimissa olin siihen asti ollut. Hän vaati minun kertomaan kaiken

aivan totuuden mukaan. Senjälkeen hän lausui minulle: "Santillana,

ystäväni, muista nyt, että olet kuninkaan palvelija ja että kaikki

työsi kuuluu hänelle. Nyt saat seurata minua; minä selitän sinulle

tehtäväsi!" Näin lausuen herttua saattoi minut pieneen huoneeseen,

joka oli hänen kabinettinsa vieressä ja jossa oli hyllyillä noin

parikymmentä hyvin paksua asiapaperinidosta.

"Tässä on sinun työpaikkasi", lausui herttua. "Nämä nidokset,

joita tässä näet, muodostavat luettelon kaikista ylhäisistä

perheistä Espanjan kuninkaan maissa. Jokainen näistä nidoksista

sisältää aakkosjärjestyksessä lyhyen selonteon kaikista yhdessä

valtakunnan osassa asuvista aatelismiehistä, esittäen heidän ja

heidän esi-isäinsä maalle tekemät palvelukset sekä myöskin kaikki

heille sattuneet kunniariidat. Sen ohessa niissä on mainittu heidän

varallisuutensa, tapansa, sanalla sanoen kaikki heidän hyvät ja

huonot ominaisuutensa. Siten minä siis voin, jos he tulevat hoviin

suosionosotuksia anomaan, yhdellä silmäyksellä nähdä, ansaitsevatko

he sitä vai ei. Saadakseni tarkat tiedot tästä kaikesta, olen

hankkinut kaikkialla henkilöitä, joiden tehtävänä on ottaa selko

kaikesta ja antaa minulle ne tiedoksi kirjallisilla muistiinpanoilla.

Mutta kun nämä muistiinpanot ovat sekavia ja murteellisuuksia täynnä,

niin ne täytyy uudestaan kirjoittaa ja siistiä niiden sanamuotoa,

sillä kuningas luetuttaa joskus näitä luetteloita itselleen. Tämän

kaunista ja täsmällistä kirjoittamiskykyä vaativan tehtävän annan

sinulle tästä hetkestä alkaen".

Näin lausuen hän otti suuresta salkusta, joka oli täynnä

papereita, yhden vihkon, antaen sen minulle. Sitten hän läksi pois

työhuoneestani saadakseni rauhassa suorittaa mallinäytökseni. Luin

paperin, joka näytti olevan täynnä raakoja puheenparsia, sekä aloin

kääntää sitä puhtaalle Castilian kielelle.

Olin kirjoittanut jo neljä tai viisi sivua, kun herttua tuli

huoneeseeni; hän oli näet utelias näkemään mitenkä työ minulta

sujuu. Hän lausui: "Santillana, näytäppä minulle, mitä olet ehtinyt

valmistaa; olen utelias näkemään sitä". Samalla hän, silmättyään

työtäni, luki suurella tarkkaavaisuudella alun siitä. Hän näytti

niin tyytyväiseltä siihen, että minä oikein hämmästyin. "Vaikka jo

ennakolta olin hyvissä käsityksissä sinusta", lausui ministeri,

"niin minun täytyy myöntää, että työsi on odotuksianikin parempi.

Sillä sinun kirjoitustapasi ei ole ainoastaan sievää ja täsmällistä,

vaan vielä sujuvaa ja huvittavaakin. Sinä vastaat kaikin puolin

sitä hyvää ajatusta, jonka sain kynäilytaidostasi, enkä enää sure

edeltäjäsi menettämistä". Kukaties kuinka kauan ministeri olisi minua

ylistellytkään, ellei Lemos'in kreivi, hänen sisarenpoikansa, olisi

tullut keskeyttämään häntä. Hänen ylhäisyytensä syleili häntä useita

kertoja, ja koko vastaanotto oli niin sydämellinen, että huomasin

selvästi, kuinka mieluisa tulija oli hänelle. He sulkeutuivat sitten

erääseen huoneeseen puhellakseen kahdenkesken.

Heidän siellä ollessaan kuulin kellon lyövän kaksitoista. Kun tiesin,

että sihteerit ja muut virkailijat jättivät tällä kellonlyömällä

virastonsa, mennäkseen päivällistä syömään, niin minäkin heitin

mestarityöni kesken ja läksin, en Monteser'in luokse, sillä hän

oli suorittanut palkkani minulle ja olimme jo lausuneet hyvästit

toisillemme, vaan hovikorttelin kuuluisimman ravintolanpitäjän luo.

Tavallinen ravintola ei enää kelvannut minulle. _Tiedä, että olet

nyt kuninkaan väkeä!_ niin oli herttua sanonut minulle, ja ne sanat

olivat alati mielessäni kunnianhimon ituna, joka hetki hetkeltä

kasvoi yhä suuremmaksi.

Kolmaskymmenesyhdeksäs luku.

Gil Blas huomaa, ettei hänen toimeltaan puutu ikäviäkin puolia. --

Tämä havainto tekee hänet rauhattomaksi, ja saattaa hänet ryhtymään

keinoihin sen johdosta.

Annoin ravintolaan tullessani huolellisemmasti isännälle tiedoksi,

että olin pääministerin sihteerejä, jonka arvon mukaista ateriaa en

osannut vielä tilata. Pelkäsin kovasti tilata jotakin itaruuteen

vivahtavaa, jonkavuoksi käskin hänen valmistaa oman mielensä mukaan.

Hän passasi minua suurella arvonannolla, joka miellytti minua vielä

enemmän kuin hänen hyvät ruokansa. Ateriaa maksaessani viskasin

pöydälle pistoolin; siitä tuli takaisin noin neljäsosa, jonka

annoin palvelijoille juomarahoiksi. Senjälkeen läksin ravintolasta

röyhistellen rintaani, kuten ainakin nuori mies, joka on erinomaisen

tyytyväinen itseensä.

Noin kahdenkymmenen askeleen päässä siitä oli muuan

matkustajahotelli, jossa tavallisesti asui ulkomaalaisia herroja.

Vuokrasin sieltä viisi tai kuusi hyvästi kalustettua huonetta.

Esiinnyin aivan kuin minulla olisi jo ollut kaksi- tai kolmetuhatta

tukaattia vuotuisia tuloja. Maksoinpa ensi kuukauteni etukäteenkin.

Senjälkeen palasin työhöni, jatkaen koko jälkipuolen päivää, mitä

olin aamulla alottanut. Eräässä työhuoneeni vieressä olevassa

huoneessa oli kaksi muuta sihteeriä; mutta he eivät tehneet

muuta kuin kirjoittivat puhtaaksi, mitä herttua toi heidän

kopioitavakseen. Tein heidän kanssaan tuttavuutta jo samana iltana

työstä lähteissämme; ja tehdäkseni heidät varmemmin ystävikseni vein

heidät ravintolaani, jossa käskin pöytään talon paraita herkkuja ja

hienoimpia viinejä, mitä Espanjassa käytetään.

Istuimme erään pöydän ääreen ja aloimme keskustella -- synnyttäen

paljon rattoa vähällä järjenkäytöllä; sillä totuuden tunnustaakseni

minun täytyi pian huomata, ettei heidän älynsä ainakaan ollut

tuottanut heille paikkoja kuninkaan virastoissa. Kauniita, pyöreitä

kirjaimia he tosin osasivat piirustella, mutta tietopuoli, joka

saavutetaan yliopistoissa lukemalla, näytti heiltä kokonaan puuttuvan.

Sensijaan heillä oli sydän täynnä omia pikku harrastuksiaan, ja he

ilmaisivat minulle, etteivät olleet likimainkaan hurmaantuneina

siitä kunniasta, että saivat palvella pääministeriä, vaan nurkuivat

päinvastoin kovasti kohtaloaan. "Jo viisi kuukautta", lausui toinen

heistä, "olemme saaneet tehdä työtä omin ruu'in ja ilman palkkaa. Me

emme saa palkkaamme; ja pahinta on, ettei meille ole säännöllistä

palkkaa edes määrättykään. Me emme yhtään tiedä, millä kannalla me

oikeastaan olemme". -- "Minä puolestani", jatkoi toinen, "ottaisin

mielelläni palkan asemesta kaksikymmentä läimäystä satulahihnalla,

kunhan vaan saisin luvan hakea paikkaa muualta; sillä olen

kirjoittaessani tullut tietämään jo niin paljon salaisuuksia, etten

uskalla pyytää eroani enkä tohdi omasta ehdostani lähteä pois. Sillä

muuten pääsisin pian tutustumaan Segonian tyrmiin tai Alicanten

suojiin".[23]

-- "Mitenkä te sitten elätte?" kysyin heiltä. "Teillä on luultavasti

itsellänne omaisuutta?" He vastasivat, että sen laita oli niin

ja näin, mutta että onneksi oli eräs kelpo leski ottanut heidät

velkakaupalla luokseen asumaan sadasta pistoolista mieheen vuodelta.

Nämä tiedot, joita kuuntelin suurella tarkkaavaisuudella, kaasivat

kumoon ylpeät tuulentupani. Sillä eihän minun tarvinnut odottaa

suurempaa huomaavaisuutta itseäni kuin heitäkään kohtaan, joten

minulla ei ollut syytä olla erittäin ihastuneena paikkaani, joka ei

ollutkaan niin tuottoisa kuin olin luullut. Ja summana oli siis,

etten voinut elää kyllin säästäväisesti. Nämä mietteet paransivat

minut kerrassaan tuhlaus-innostani. Odotin kärsimättömänä atrian

loppua, ja maksaessani jouduin isännän kanssa riitaankin. Puoliyön

seudulla erosin virkaveljistäni, sillä en enää pakottanut heitä

jatkamaan juomista. He läksivät leskensä luo, ja minä astuin

uljaaseen asuntooni, jonka vuokraamista nyt itsekseni sadattelin,

päättäen luopua siitä heti kuukauden loputtua. Mitä hyötyä minulla

nyt oli hyvästä vuoteestani, kun harmiltani en saanut unta silmän

täyttä. Lopun yötä vietin mietiskellen keinoja, ettei minun

tarvitsisi ihan ilmatteeksi palvella kuningasta. Silloin muistui

Monteser'in neuvo mieleeni. Aamulla noustessani päätin mennä

kunniatervehdykselle don Rodrigo de Calderonin luo, sillä olinpa mitä

soveliaimmassa mielentilassa mennäkseni niin ylpeän herran luo, jota

tunsin tarvitsevani. Läksin siis herra ylisihteerin luo.

Hänen asuntonsa oli Lerman herttuan asunnon vieressä, jonka veroinen

se muuten oli komeuteen nähden. Olisi ollut vaikea huoneitten

sisustuksen avulla päättää, kumpi oli herran, kumpi palvelijan

asunto. Ilmoitin olevani don Valerion seuraaja, mikä ei kuitenkaan

pelastanut minua yli tunnin odotuksesta eteishuoneessa. Vihdoin sain

astua sisään, tervehdin häntä suurimmalla kunnioituksella, sulkien

itseni hänen suosioonsa. Hän vastasi siihen jotenkin suosiollisesti,

sekä lupasi jotenkin kohteliaalla äänenpainolla pitää minua hyvässä

muistissaan tilaisuuden sattuessa.

Senjälkeen läksin virastooni, jossa lopetin saamani työn. Herttua

tuli taas aamupäivällä minua katsomaan. Hän oli yhtä tyytyväinen

työni jatkoon, kuin oli ollut alkuunkin, ja lausui minulle: "Aivan

hyvin, poikaseni. Kirjoitahan nyt itse, niin hyvin kuin osaat,

tämä lyhyt historia Catalonian luetteloon. Senjälkeen saat ottaa

salkusta toisen muistiinpanovihkon ja siistiä sen samalla tavalla".

Keskustelin jokseenkin kauan hänen ylhäisyytensä kanssa, jonka

tuttavallinen ja herttainen esiintyminen tuntui minulle äärettömän

mieluisalta. Kuinka suuri ero olikaan hänen ja Calderonin käytöksen

välillä. He olivat toistensa ilmeiset vastakohdat.

Sinä päivänä söin päivällistä eräässä huokeassa ravintolassa, johon

päätin mennä siitä pitäin joka päivä tuntemattomana, kunnes näkisin

mitä hedelmiä kohteliaisuuteni ja notkeuteni tuottaisi. Rahaa minulla

oli korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi. Sen ajan päätin työskennellä

omalla kustannuksellani; mutta jos en sen kuluessa pääsisi tuloille,

niin seuraisin sitä neuvoa joka sanoo että lyhyimmät tyhmyydet ovat

tyhmyyksistä paraat, sekä jättäisin sikseen hovin ja sen prameuden.

Se oli siis päätökseni, enkä säästänyt mitään kahden kuukauden

kuluessa päästäkseni Calderonin suosioon; mutta hän ei pannut mitään

huomiota ponnistuksiini, joten menetin lopulta kaiken menestymisen

toivon. Muutin käytökseni häntä kohtaan, enkä enää mielistellyt

häntä, vaan koetin sensijaan mahdollisimman hyvin käyttää niitä

keskusteluja, joita minulla oli herttuan kanssa.

Neljäskymmenes luku.

Gil Blas saavuttaa Lerman herttuan suosion.

Vaikkei herttua viipynyt luonani muuta kuin, niin sanoakseni,

kävi ja kääntyi joka päivä, niin koetin niinä hetkinä esiintyä

niin miellyttävänä häntä kohtaan, että hän lausui minulle kerran

muutamana iltapäivänä seuraavat sanat: "kuulehan, Gil Blas, minä

pidän sinun luonteestasi ja tahdon sinulle hyvää. Sinä olet innokas

ja uskollinen, olet älykäs ja osaat olla vaiti. Enpä siis luule

erehtyväni antaissani luottamustani sinulle". Minä laskeusin

polvilleni hänen eteensä kuultuani nämät sanat sekä suutelin

kunnioittavasti hänen kättään, jonka hän ojensi kohottaakseen minut

ylös. Samalla lausuin: "Onko mahdollista, että teidän ylhäisyytenne

kunnioittaa minua niin suurella luottamuksella? Kuinka paljon

salaisia vihamiehiä teidän hyvyytenne onkaan tuottava minulle!

Mutta ainoastaan yhden vihaa minä pelkään, nimittäin don Rodrigo de

Calderonin."

-- "Siltä taholta sinun ei tarvitse mitään peljätä", vastasi

herttua. "Minä tunnen Calderonin; hän on ollut minun palveluksessani

lapsuudestaan asti. Voin vakuuttaa, että hänen luonteensa on

muodostunut niin omani mukaiseksi, että hän pitää kaikesta, mistä

minäkin pidän ja vihaa kaikkea, mitä minäkin. Sensijaan, ettäs siis

pelkäisit hänen vastenmielisyyttään, saat päinvastoin lukea hänet

ystäväksesi". Ymmärsin tästä don Rodrigon olevan viekkaan ketun, joka

piti herttuaa kokonaan vallassaan, ja jota kohtaan en osannut olla

koskaan liian varovainen.

"Nyt aluksi", jatkoi herttua, "ilmoitan sinulle luottamukseni

osoitukseksi erään tuuman, joka on mielessäni. Sinulle on tarpeen

tietää se, voidaksesi huolellisesti toimittaa tehtävät, joita

aion myöhemmin sinulle antaa. Jo pitkät ajat on nimeni ollut

yleisesti kunnioitettu, ja määräyksiäni sokeasti noudatettu, ja

mieleni mukaan minä päätän viroista ja arvoista, maaherran- ja

varakuninkaanpaikoista ja palkintoviroista. Minä -- uskallanpa

melkein sen lausua -- hallitsen Espanjaa. Korkeammalle en enää voisi

onneani kohottaa. Mutta haluaisin turvata asemani myrskyiltä, jotka

alkavat minua uhata, ja sitävarten tahdon antaa ajan tullen sinulle

erään salaisen tehtävän. Ja tästä hetkestä aikain tahdon julkisesti

omistaa sinulle täyden suosioni, niin että sinut pitää kaikkialla

tunnettaman minun suosikikseni, ja että kaikki arvohenkilötkin,

joiden kanssa tulet jostakin neuvottelemaan, saavat tietää sinun

puhuvan minun puolestani. Sillä asia on niin arkaluontoista laatua,

etten voi suosittaa sinua kyseessä olevalle henkilölle en sanalla

enkä kirjeellä".

Tämä keskustelu osotti niin täydellistä luottamusta minua kohtaan,

että se oli kuin puhdasta rahaa minulle. "Nytpä vihdoinkin", lausuin

silloin itsekseni, "olen saanut astiani räystään alle; kokonainen

kultasade on lankeava ylitseni. Täytyyhän sen miehen uskotun,

joka hallitsee Espanjan valtakuntaa, tulla pian upporikkaaksi".

Kun mieleni oli näin ihania toiveita täynnä, niin katsoin aivan

välinpitämättömänä kukkaroni nopeata hoikkenemista.

Neljäskymmenesensimmäinen luku.

Jossa Gil Blas saapi osakseen ylenmäärin onnea, kunniaa ja kurjuutta.

Hovissa tuli pian tietyksi ministerin suosio minua kohtaan. Hän

osottikin sitä aivan julkisesti; niinpä hän esimerkiksi antoi

minun haltuuni salkkunsa, jota hänellä aina oli tapana itse kantaa

neuvostoon mennessään. Tämä uusi tapa teki minut ihmisten silmissä

hänen erityiseksi lemmikikseen, saattaen monen kadehtimaan minua ja

tuottaen ylitseni runsaasti hovin vihkivettä. Naapurini, ne kaksi

sihteeriä olivat ensimmäisiä onnittelijoitani tulevan suuruuteni

johdosta. He kutsuivat minut illallisillekin leskensä luo, ei

niinkään vastatakseen minun tarjoomisiini kuin mielistelläkseen minua

tulevain vastapalvelusten varalta. Samaa sain kokea joka puolelta.

Jopa pöyhkä don Rodrigokin alkoi puhutella minua toisella nuotilla.

Hän osotti minulle erinomaista kohteliaisuutta, varsinkin jos luuli

isäntämme sen huomaavan. Mutta voin vakuuttaa, ettei hän ollutkaan

pässinpään kanssa tekemisissä. Vastasin hänen kohteliaisuuksiinsa

sitä sievemmin, kuta enemmän häntä vihasin; vanha hovimies ei olisi

osannut taitavammin menetellä.

Seurasin herttuata myöskin hänen käynneillään kuninkaan luona,

jossa hän kävi tavallisesti kolmesti päivässä. Aamusilla hän astui

hänen majesteettinsa huoneeseen heti tämän herättyä. Laskeuduttuaan

polvilleen vuoteen yläpään eteen hän esitteli kuninkaalle, mitä

tehtäviä hänellä oli siksi päiväksi, lausuen myöskin mitä hänellä

oli sanottavaa. Sitten hän vetäytyi takaisin, tullakseen uudestaan,

heti kun kuningas oli syönyt päivällistä, mutta ei asioista

keskustelemaan, vaan viettämään aikaa hauskoja juttuja kertomalla.

Hän kertoi silloin kaikki huvittavat tapahtumat Madriidista, sillä

hän sai niistä aina kaikista ensimmäisenä tiedon erityisten, sitä

varten palkattujen henkilöitten kautta. Ja illalla hän tapasi

kuninkaan vielä kolmannen kerran tehdäkseen hänelle selkoa päivän

toimistaan ja kysyäkseen tavan vuoksi määräyksiä seuraavaksi

päiväksi. Hänen ollessaan kuninkaan luona minä odotin eteishuoneessa,

jossa ylhäissäätyiset ja arvoissa olevat henkilöt pyrkivät

keskusteluun kanssani ja olivat onnellisia, jos saivat minulta

sanasen itselleen. Oliko siis ihme, jos aloin pitää itseäni hyvin

tärkeänä henkilönä! Sillä onhan hovissa monta, joilla on samat luulot

itsestään, vaikkei heillä ole likimainkaan niin paljon siihen syytä

kuin minulla.

Eräänä päivänä sain vielä enemmän virikettä turhamaisuudelleni.

Herttua oli puhunut kuninkaalle hyvin edullisesti minun

kirjoituskyvystäni, niin että tämä pyysi sitä nähdäkseen. Hän lähetti

minun noutamaan Catalonian luetteloa, vei minut hallitsijan luo

ja käski minun lukea ensimmäisen kertomuksen, jonka olin siihen

kirjoittanut. Ruhtinaan läsnäolo saattoi minut tosin alussa hiukan

ymmälle, mutta rauhoituin kuitenkin pian, tietäissäni ministerinkin

olevan kuulemassa, luin kirjoittamani, jota hänen majesteettinsa

kuunteli mielihyvällä. Hän suvaitsi ilmaista tyytyväisyyttään minuun

ja suositti minua ministerilleenkin kehottaen häntä auttamaan

minua eteenpäin. Iloni kohosi kukkuroilleen, täyttäen pääni mitä

kunnianhimoisimmilla ajatuksilla.

Päivä päivältä pääsin yhä varmemmin pääministerin suosioon, ja

mieleni oli täynnä mitä kauneimpia toiveita, eikä onnestani olisi

puuttunut mitään, kunhan kunnianhimoni olisi vaan suojellut

minua nälältä! Jo kaksi kuukautta sitten olin luopunut komeasta

asunnostani, viettäen yöni hyvin vaatimattomassa vuokrakammiossa.

Tuskaksi se kyllä kävi minulle, mutta kannoin sen sentään

kärsivällisyydellä, sillä enhän siellä käynyt aamulla lähdettyäni,

ennenkuin illalla taas menin sinne yöpuulleni. Koko päivän vietin

teaatterissani, toisin sanoen herttuan luona. Siellä minä näyttelin

suurta herraa. Mutta palattuani kyyhkyslakkaani haihtui herrauteni

pois, eikä jälellä ollut muuta kuin Gil Blas parka vaan, rahattomana,

ja -- mikä oli pahinta kaikista -- tietämättömänä, mistä sitä

hankkisi. Ja vaikken olisikaan ollut liian ylpeä ilmaistakseni

kellekään pulaani, niin en tuntenutkaan ketään muuta kuin Navarron,

joka olisi voinut minua auttaa; ja hänet olin hoviin tultuani niin

unouttanut, etten kernaasti uskaltanut kääntyä hänen puoleensa. Hätä

oli pakottanut minun myömään kapineenikin, toisen toisensa perään,

Minulla ei ollut enää jälellä kuin kaikkein välttämättömimmät.

Ravintolassa en enää käynyt, sillä rahoja ei ollut niin penniäkään.

Mitenkä sitten oikeastaan elin? Sanon sen kohta. Joka aamu tuotiin

virkahuoneeseemme pieni leipäkannikka ja sormustimellinen viiniä:

ainoa, mitä herttualta saimme. Koko päivänä en syönyt mitään muuta,

ja illalla paneuduin syömätönnä maata.

Sellaisessa tilassa oli mies, joka tähtenä loisti hovissa, vaan

joka olisi ansainnut paljon enemmän sääliä kuin kateutta. En voinut

enää kauemmin kestää kurjuuttani, vaan päätin vihdoinkin ilmaista

sen Lerman herttualle, niinpiankuin saisin siihen tilaisuutta.

Se tapahtuikin Escurialissa, johon kuningas ja kruununprinssi

matkustivat jonkun päivän kuluttua.

Neljäskymmenestoinen luku.

Miten Gil Blas ilmoittaa hätänsä Lerman herttualle, ja miten

ministeri häntä kohtelee.

Escurialissa oleskellessaan kuningas ylläpiti kaikkia siellä

olijoita, joten minulla silloin ei ollut mitään hätää. Minä makasin

eräässä kamarissa, joka oli herttuan huoneen vieressä.

Siellä ollessamme, kun ministeri tapansa mukaan nousi päivän

koittaessa ylös, hän käski minun ottaa kirjoituskalut ja paperia sekä

mennä hänen mukanaan linnan puutarhaan. Me istuuduimme puitten alle,

ja minun täytyi ruveta kirjoittamaan paremman puutteessa hattuni

nojalla; hän taasen piti kädessään paperia, jota näytti lukevan.

Etempää katsoen olisi luullut meidän puuhailevan hyvin vakavissa

asioissa, mutta tositeossa me puhelimme vaan jonninjoutavia juttuja,

sillä herttua piti sellaisista aika paljon.

Olin jo toista tuntia huvittanut hänen ylhäisyyttään leikillisillä

päähänpistoilla, joita mieleeni sattui tulemaan, kun kaksi harakkaa

lennähti istumaan niihin puihin, joiden juurella me olimme. Ne

alkoivat nauraa räkättää siinä niin julmasti, että väkisinkin

käänsivät huomiomme puoleensa. "Nuo linnut varmaankin riitelevät

keskenään", lausui herttua, "haluaisinpa vaan tietää, mistä ne

riitelevät", -- "Teidän ylhäisyytenne huomautus", vastasin minä,

"muistuttaa minulle erästä intialaista satua, jonka olen lukenut

Pilpayn, tai jonkun muun sadunkertojan teoksessa". Herttua kysyi,

mikä se satu oli, ja minä kerroin hänelle seuraavaa:

"Persiassa oli kerran hyväntahtoinen kuningas, jonka äly ei ollut

niin suuri, että hän olisi itse voinut hallita valtakuntaansa,

josta syystä hän oli antanut hallitsemisen suurvisiirinsä haltuun.

Tämä ministeri, nimeltään Atalmuc oli loistavilla luonnonlahjoilla

varustettu mies: hän kantoi tämän avaran valtakunnan hallitsemisen

koko kuormaa, eikä se jaksanut hänen voimiaan uuvuttaa, ja valtakunta

sai nauttia syvää rauhaa. Hän osasi menetellä niin viisaasti, että

kuninkaan valta oli sekä rakastettu että pelätty, ja alamaiset

pitivät tätä ruhtinaalleen uskollista ministeriä hyvänä isänään.

Atalmucin sihteerein joukossa oli muuan Kaschmirilainen, nimeltä

Zeangir, josta hän piti enemmän kuin muista alaisistaan. Hän puheli

mielellään Zeangirin kanssa, otti hänet mukaansa metsästysretkille,

ja ilmaisi hänelle salaisimmatkin ajatuksensa. Kun he olivat kerran

yhdessä metsällä, niin kaksi korppia rupesi rääkkymään eräässä

puussa, ja silloin visiiri lausui sihteerilleen: 'Olisipa hauska

tietää, mitä nuo linnut haastelevat keskenään omalla kielellään'.

-- 'Herra', vastasi kaschmirilainen, 'toivomuksenne on helposti

täytettävissä'. 'No, mitenkä?' kysyi Atalmuc. 'Siten', vastasi

Zeangir, 'että eräs kabbalaan perehtynyt dervischi on opettanut

minulle lintujen kielen. Jos haluatte, niin minä voin kuunnella

niiden keskustelua ja kertoa sen sitten teille sana sanalta.'

"Suurvisiiri suostui siihen. Kaschmirilainen lähestyi korppia ja

näytti kuuntelevan niitä tarkkaavaisesti. Sitten hän palasi herransa

luo ja lausui hänelle: 'Herra, kumma juttu, ne keskustelevat meistä.'

-- 'Onko se mahdollista!' -- huudahti Persian kuninkaan ministeri.

'No! mitä ne sitten sanovat meistä?' -- 'Toinen niistä sanoi', vastasi

sihteeri: Kas tuolla on itse suurvisiiri, Atalmuc, joka suojelee

Persiaa, niinkuin kotka peittää pesänsä siivillään, ja aina

valvoo maansa parasta! Virkistyäkseen vaivaloisista tehtävistään

hän metsästää tässä metsässä uskollisen Zeangirinsa kera. Kuinka

onnellinen tuo sihteeri on, joka saa palvella sellaista isäntää!' --

'Hiljaa, huudahti toinen korppi, hiljaa vaan, älä kiitä liiaksi tuon

kaschmirilaisen onnea! Tosinhan Atalmuc seurustelee hänen kanssaan

tuttavallisesti, kunnioittaa häntä luottamuksellaan, enkä epäile

hänen aikovan vielä joskus antaa hänelle hyvän paikan, mutta sitä

ennen on Zeangir kuoleva nälkään. Hän on köyhä raukka, ja hän asuu

pienessä vuokrakamarissa, jossa hänellä ei ole välttämättömimpiä

tarpeitakaan. Hän viettää sanalla sanoen kurjaa elämää, vaikkei

hovissa sitä kukaan tiedä. Suurvisiiri ei älyä tiedustaa,

minkälaisissa asioissa hän on; hyvän suosionsa hän antaa hänelle,

ja luulee sillä kylliksi tehneensä, mutta jättää hänet köyhyytensä

saaliiksi.'"

Pysäytin kertomukseni tähän, nähdäkseni, minkä vaikutuksen se teki

herttuaan. Hän kysyi minulta hymyillen, minkä vaikutuksen tarina

teki Atalmuciin, ja eikö suurvisiiri loukkaantunut sihteerinsä

rohkeudesta. "Ei, teidän ylhäisyytenne", vastasin hiukan hämilläni

hänen kysymyksensä johdosta; "taru kertoo päinvastoin hänen kaikella

tavalla osottaneen suosiotaan hänelle". -- "Sepä oli onni", vastasi

herttua vakavasti; "moni ministeri ei suvaitsisi läksyttämistä.

-- Mutta", lisäsi hän, keskeyttäen äkkiä sanansa ja nousten ylös,

"luulen kuninkaan kohta heräävän, velvollisuuteni kutsuu minua hänen

luokseen". Näin lausuen hän riensi pitkin askelin linnaan, puhumatta

enää minulle, sekä näytti hyvin pahastuneelta intialaisen satuni

johdosta.

Seurasin häntä kuninkaan huoneen ovelle asti, ja panin sen jälkeen

paikoilleen paperit, jotka olivat hallussani. Sitten menin siihen

työhuoneeseen, jossa kaksi tuttavaani kirjoittelivat jäljennöksiään,

sillä he olivat myöskin matkalla. "Mikä teillä on, herra Santillana?"

kysyivät he minut nähdessään; "tehän olette aivan onnettoman

näköinen! Onko teille tapahtunut ikävyyksiä?"

Satuni huono menestys painoi sydäntäni niin raskaasti, että kerroin

heille, mitä olin sanonut herttualle, ja he näyttivät hyvin

osaaottavilta suruuni. "On teillä syytäkin huolehtimiseen", lausui

toinen. "Hänen ylhäisyytensä katselee asioita vähän kierosti". -- "Se

on liiankin totta", lisäsi toinen. "Kunpahan teille ei vaan kävisi

yhtä huonosti kuin eräälle kardinaali Espinosan[24] sihteerille. Hän

oli nimittäin palvellut ministeriä jo viisitoista kuukautta ilman

palkkaa, ja siitä väsyneenä hän rohkaisi itsensä eräänä päivänä ja

meni esittämään pulansa hänen ylhäisyydelleen sekä pyytämään häneltä

hiukan rahaa elääkseen. 'On kohtuullista, että saatte palkkanne',

vastasi ministeri. 'Tässä on', lisäsi hän, antaen sihteerin käteen

tuhannen tukaatin maksumääräyksen, 'menkää nostamaan ne kuninkaan

rahastosta, mutta muistakaa, että samana hetkenä olette vapaa minun

palveluksestani.' Sihteeri ei ehkä olisi ollut viran menettämisestä

pahoillaan, jos hän olisi saanut tuhat tukaattiaan ja päässyt

etsimään muualta paikkaa; mutta mennessään pois kardinaalin luota,

tuli eräs alguazil vangitsemaan häntä ja vei hänet Segovian tyrmiin,

jossa hän sai viettää pitkät ajat".

Tämä historiallinen tapaus teki tuskani kaksinkertaiseksi. Luulin

olevani jo hukassa; lohdutusta en saanut, enkä antanut itselleni

anteeksi malttamattomuuttani, ikäänkuin en olisi ollut jo kylliksi

malttavainen: "Miksi niin miksi menin kertomaan tämän onnettoman

sadun, joka ministeriä niin suututti? Hän oli kukaties juuri aikeissa

nostaa minut kurjuudestani; ehkäpä olin juuri saavuttamaisillani

onnen, jota koko maailma olisi ihmetellyt. Mitä rikkauksia ja

mitä virkoja menetänkään ajattelemattomuuteni tähden! Olisihan

minun pitänyt ajatella, että isoisten joukossa monet eivät salli

ehätettävän heidän edelleen, vaan tahtovat, että heiltä on kaikki

otettava vastaan armona pienimpiin seikkoihin asti, joita heillä

on velvollisuus antaa. Parempi olisi ollut minun jatkaa entistä

elantotapaani, antamatta herttuan mitään huomata; olisinpa vaikka

nälkäänkin kuollut, syy olisi ollut hänen yksinään".

Jos minulla lienee ollut vielä hiukkanen toivoa jälellä, niin

isäntäni, jonka näin päivällisen jälkeen, sai sen tyyten häviämään.

Hän oli vasten tapaansa hyvin vakava minua kohtaan eikä puhunut

sanaakaan minulle, joka pani lopuksi päivää minut kuolettavaan

tuskaan. Yöni oli samanlainen: tieto kauniitten unelmaini

hälvenemisestä ja pelko siitä, että tulisin lisäämään valtiovankien

lukumäärää, saattoivat minun huokailemaan ja voihkimaan yön pitkän.

Seuraavana päivänä tapahtui ratkaisu. Herttua kutsutti aamulla

minut luokseen. Astuin hänen huoneeseensa vapisten pahemmin kuin

tuomittavaksi vietävä rikoksentekijä. "Santillana", lausui hän,

ojentaen minulle erään paperin, "ota tämä määräys". Sana "määräys"

vihlaisi kylmästi selkäpiitäni. Ajattelin itsekseni: "Voi, taivas!

siinä on nyt kardinaali Espinosa, vaunut ovat valmiina lähtemään

Segoviaan". Pelkoni paisui tänä hetkenä niin kauheaksi, että

keskeytin ministerin, ja heittäydyin hänen jalkainsa juureen sanoen

itkien: "Antakaa rohkeuteni anteeksi, teidän ylhäisyytenne, rukoilen

sitä nöyrimmästi; kova välttämättömyys vaan sai minut ilmoittamaan

hätäni teille".

Herttua ei voinut pidättää nauruaan, nähdessään hämmennykseni.

"Rauhoitu, Gil Blas, ja kuuntele minua", sanoi hän, "vaikka pulasi

ilmaiseminen olikin jonkullainen moite minulle, etten ollut itse

tuota älynnyt, niin en ole ollenkaan sinulle suuttunut, ystäväni.

Olenpa päinvastoin vähän suutuksissani itseeni, etten ole kysynyt,

mistä sinä elät. Mutta palkitakseni huomaavaisuuden puutettani,

annan sinulle tämän määräyksen, jonka näyttämällä sinulle maksetaan

kuninkaan rahastosta tuhatviisisataa tukaattia. Ja siinä ei ole

kaikki, lupaan sinulle yhtä paljon joka kuudes kuukausi. Ja tulen

myöskin käyttämään joka tilaisuutta saadakseni hänen majesteetiltaan

armonosotuksia sinulle, ja toimittaakseni sinut osalliseksi

edullisiin yrityksiin".

Ilon innossani heittäysin hänen eteensä, suudellen hänen jalkojaan.

Hän käski minun nousta ylös ja alkoi keskustella kanssani

tuttavallisesti. Minäkin koetin puolestani saada hyväntuuleni

takaisin, mutta surun muuttaminen iloksi ei käynyt niinkään helposti.

Minä olin niin sekavissani kuin tuomittu, joka odottaa kuolemaniskua

ja saapi äkkiä kuulla sanan "armo". Herrani luuli ymmäisen tilani

johtuvan yksinomaan siitä, että pelkäsin suututtaneeni häntä, vaikka

elinkautisen vankeuden pelko oikeastaan oli suurempana syynä. Hän

ilmaisi teeskennelleensä kylmyyttä, nähdäkseen, mitä se minun

mielentilaani vaikuttaisi, mutta että hän nyt näki, kuinka syvästi

minä olin häneen kiintynyt, jonkavuoksi hän piti minusta entistäkin

enemmän.

Neljäskymmeneskolmas luku.

Gil Blas kokoaa lyhyessä ajassa melkoisen omaisuuden ja alkaa

esiintyä suurena herrana.

Ikäänkuin kärsimättömyyttäni noudattaen kuningas palasi jo seuraavana

päivänä Madriidiin. Riensin lennossa kuninkaalliseen rahastoon, josta

nostin heti määräykseni sisällön. On omituista, kuinka puutteesta

ylellisyyteen nouseminen äkkiä pöyhistää entistä kurjaa. Muutin

siinä paikassa elintapani; kunnianhimo ja turhamaisuus saivat täyden

vallan ylitseni; kurjan kamarini luovutin kahdelle toverilleni,

jotka eivät vielä ymmärtäneet lintujen puhetta, ja toistamiseen

vuokrasin komean asuntoni, joka onneksi oli vielä tyhjänä. Lähetin

noutamaan erään kehutun räätälin, joka valmisti vaatteita melkein

kaikille nuorille herroille. Hän otti minusta mittaa, ja sitten

menimme yhdessä erään kauppiaan luo, josta hän otti viisi kyynärää

vaatetta, jonka hän arveli minun nuttuuni menevän. Viisi kyynärää

yhteen nuttuun! taivasten tekijä!... Mutta, mitäpäs sitä moitimme;

maineessa oleva räätäli tarvitsee aina enemmän kuin muut. Sitten

ostin myöskin liinatavaraa, jota kipeästi tarvitsin sekä silkkisukat

ja vilttihatun, jonka lierit oli Espanjan tapaan ommeltu.

Ministeri piti lupauksensa; hän toimitti minulle myötäänsä uusia

armonosotuksia, ja muitten muassa pääsin hänen suosituksellaan

osalliseksi eri yrityksiin, jotka tuottivat minulle paljon rahaa.

Päästyäni niin hyville tuloille hankin itselleni uhkean asunnon,

pidin suuren joukon palvelijoita, ajoin vaunuissa ja pidin taitavaa

kokkia. Kellarini täytin hienoimmilla viineillä; ja varustettuani

siten muutenkin itseni kaikin puolin hyvin, aloin hankkia

seurapiiriä. Joka ilta saapui ministeriviraston etevimpiä miehiä

luokseni illallisille, Minä kestitsin heitä pulskasti, laskien

heidät aina hyvin juotettuina kotiinsa. Minä katselin tätä tuhlausta

nuoren miehen kevytmielisyydellä, enkä ymmärtänyt sen voivan minua

vahingoittaa, sillä näinhän omaisuuteni päivä päivältä lisääntyvän.

Ja luulinpa osanneeni iskeä oikean koukun onnenrattaaseeni.

Turhamaisuuteni ei nyt enää kaivannut muuta kuin, että Fabriciokin

saisi tietää upeasta elämästäni. Arvelin hänen jo palanneen

Andalusiasta; hämmästyttääkseni häntä lähetin hänelle kirjelapun,

jossa kutsuin häntä erään hänen tuttavansa, muutaman sicilialaisen

nimessä illalliselle luokseni! Määräsin päivän, tunnin ja paikan

hänen tulolleen. Kohtaaminen tapahtuisi minun luonani. Nunez saapui

ja hämmästyi suuresti, nähdessään minut muukalaisena herrana, joka

oli kutsunut häntä illallisille. "Niin, ystäväiseni, minä olen tämän

talon isäntä! Minulla on vaunut, hyvä pöytä ja täysi rahakirstu". --

"Onko mahdollista", huudahti hän, "että sinä olet noussut sellaiseen

rikkauteen? Olenpa iloissani, että toimitin sinut Galianon kreivin

luo! Sanoinhan jo sinulle, että hän on antelias herra, joka pian

tekisi sinut rikkaaksi mieheksi".

Annoin Fabricion mielinmäärin kiitellä itseään, siitä että oli

toimittanut minut Galianon kreivin palvelukseen. Sitten kerroin,

asettaakseni hänen riemuaan minun avustamisestani, millä tavalla

kreivi oli maksanut palvelukseni. Mutta kun huomasin sitä

selittäissäni runoilijani vetävän itsekseen sanojaan takaisin,

niin lausuin: "Minä annan sicilialaiselle anteeksi hänen

kiittämättömyytensä. Sillä, meidän kesken puhuen, minulla on

enemmän syytä siitä iloita kuin valittaa. Sillä ellei kreivi olisi

käyttäytynyt vähän huonosti minua kohtaan, niin olisin mennyt hänen

kanssaan Siciliaan, jossa palvelisin häntä yhä vieläkin, epävarmaa

paikkaa odottain. Sanalla sanoen, en olisi silloin Lerman herttuan

uskottu".

Nämä viimeiset sanani vaikuttivat niin valtavasti Nunez'iin,

ettei hän kotvaan saanut sanaa suustaan. Sitten hän äkkiä

keskeytti vaitiolon, huudahtaen: "Kuulinko oikein? Mitenkä!

oletko sinä pääministerin uskottu?" -- "Olen, kuten don Rodrigo

de Calderonkin; ja kaikesta päättäen tulen menemään etemmäs kuin

hän". -- "Todellakin, herra Santillana", vastasi hän, "te kelpaatte

vaikka mihin toimeen. Mitä kaikkia kykyjä teissä onkaan yhtynyt!

Te sovitte kaikkeen. Muuten, herraseni, olen erittäin iloissani

teidän arvoisan herrautenne suuren menestyksen johdosta", -- "Mitä

hittoja! Nunez!" huudahdin minä, "juokse järveen herroittelemistesi

kanssa! Heittäkäämme hiiteen sellaiset puheentavat ja olkaamme

tuttavallisia kuten aina". -- "Olet oikeassa", vastasi hän, "minun

ei tarvitse katsella sinua toisilla silmillä kuin ennenkään, vaikka

oletkin tullut rikkaaksi mieheksi; mutta", lisäsi hän, "minun täytyy

tunnustaa sinulle heikkouteni; sinun menestyksesi häikäisi silmäni;

onneksi häikäys alkaa haihtua, etten enää näe sinussa muuta kuin

vanhan ystäväni, Gil Blas'in".

Sitten kutsuin hänet päivällisille joka päivä kuin hänelle sopi

tulla, sekä lisäsin, että jos hän tahtoi tuoda joitakin ystäviä

mukanaan, niin he olisivat tervetulleet. Olin varma, että hän

kulettaisi vähitellen kaikki Madriidin neronlapset luokseni.

Neljäskymmenesneljäs luku.

Gil Blas esiintyy edelleenkin suurena herrana. Hänelle esitetään

puolisoksi nuorta ja rikasta perijätärtä.

Kun tuli tunnetuksi, että minä olin Lerman herttuan suosiossa, niin

ympärilleni muodostui pian hovi. Joka aamu oli odotushuoneessani

joukko puheille pyrkijöitä. Mutta minä en sallinut heidän suullisesti

esittää asioitansa, vaan noudattaen hovin tapaa tai paremminkin

tehdäkseni itseni mahtavaksi, sanoin jokaiselle pyrkijälle: "Antakaa

siitä muistiinpano". Olin siihen jo niin tottunut, että lausuin ne

sanat taloni isännälle, joka tuli muistuttamaan, että olin hänelle

vuoden hyyryn velkaa. Teurastajani ja kirjurini puolestaan säästivät

minulta kysymisen vaivan, sillä he toivat täsmälleen joka kuukausi

laskun eteeni.

Olin jo kolme vuotta lekottanut Lerman herttuan suosiossa, kun hän

ilmoitti minulle tehtävän, josta oli minulle puhunut ja joka oli

hyvin arkaluontoista laatua. Hänellä oli paljon vihamiehiä hovissa,

ja peläten kuninkaan kuoleman tai sairauden saattavan hänet heidän

kostolleen alttiiksi hän päätti pitää valmiina pakotietä ulkomaille.

Sitä varten hän lähetti minut neuvottelemaan Portugalin lähettilään

kanssa. Asia piti toimitettaman syvimmässä salaisuudessa, niin etten

käynyt lähettilään luona muuten kuin öisin ja valepuvussa.

Niihin aikoihin oli palveluksessani kamaripalvelijana ja sihteerinä

muuan toimelias ja älykäs poika, nimeltä Scipio. Hän oli minulle

uskollinen, ja minäkin olin yhtäpaljon kiintynyt häneen. Hän lausui

minulle eräänä iltana: "Herra, minä haluaisin naittaa teidät". --

"No, kenen kanssa?" kysyin silloin nauraen. -- "Erään tuttavani

kultasepän ainoan tyttären kanssa; siitä lähtee vähintäänkin

satatuhatta tukaattia. Eikö se ole sievä pala kultasepäntyötä?"

Kun kuulin niin suuresta summasta puhuttavan, niin sanoin yhä

nauraen: "Olkoon menneeksi. Milloin saan myötäjäiset käteeni?" --

"Hiljaa, herra", vastasi hän, "hiukkasen kärsivällisyyttä; minun

pitää ensin neuvotella asiasta isän kanssa, ja saada hänet siihen

suostumaan". -- "Hyvä!" vastasin ääneeni nauraen, "siinäkö sitä vasta

mennäänkin? Eikö se kauppa sen etempänä olekaan!" -- "Etempänä kuin

luulettekaan", vastasi hän; "kunhan saan tunnin haastella kultasepän

kanssa, niin takaan hänen suostuvan. Huomenna ryhdyn tuumasta

toimeen, ja saatte sanoa minua pässinpääksi, ellei asia luonnistu."

Ja aivan oikein, kahden päivän perästä hän lausui minulle: "Olen

puhunut herra Gabriel de Saleron kanssa (se oli kultaseppämme nimi).

Olen kehunut hänelle niin teidän arvoanne ja ansioitanne, että hän

on suostuvainen ehdotukseni mukaan ottamaan teidät vävypojakseen.

Te saatte hänen tyttärensä ja satatuhatta tukaattia, niinpian kuin

saatte hänelle selvästi osotetuksi nauttivanne ministerin suosiota".

-- "Jos ei muuta tarvita", vastasin minä, "niin olen pian naimisissa".

"Vielä eräs seikka", vastasi Scipio; "herra Gabriel Salero kutsuu

teitä luokseen illallisille tänäpäivänä. Olemme sopineet, ettei

ehdotetusta avioliitosta vielä mitään puhuta. Hän aikoo kutsua

useita kauppiasystäviään myöskin aterialle, johon te saavutte vaan

tavallisena vieraana, ja huomenna hän saapuu samalla tavalla teidän

luoksenne illallisille. Siitä näette, että hän on niitä miehiä, jotka

ensin tahtovat tutkia asiaa, ennenkuin menevät etemmäksi".

Näin tapahtuikin sanasta sanaan. Minä annoin saattaa itseni

kultasepän luo, joka otti minut vastaan niin tuttavallisesti

kuin olisimme jo monta kertaa tavanneet toisemme. Hän oli kunnon

poroporvari, ja ylen kohtelias käytöksessään. Hän esitti minulle

vaimonsa, sennora Eugenian sekä tyttärensä, nuoren Gabriellan, joka

näytti minusta hyvin kasvatetulta ja rakastettavalta.

Oiva talo kaikesta päättäen! Luulenpa, ettei Perun kaivoksissa

löytyisi niin paljon hopeata kuin tässä talossa. Sitä metallia

näkyi siellä joka taholla tuhansissa eri muodoissa. Joka huone, ja

varsinkin ruokasali, oli ihan aarrekammio. Mikä ihana näky kosijalle!

Appeni oli, ateriansa arvoa kohottaakseen kutsunut luokseen viisi

tai kuusi kauppamiestä, jotka olivat järkiään kankeita ja ikäviä

ilmiöitä. He eivät puhuneet mistään muusta kuin kaupanteosta; voipi

sanoa että heidän keskustelunsa oli ennemmin neuvottelua asioista

kuin toverillista haastelua pöydässä.

Seuraavana iltana minä kestitsin vuorostani kultaseppää. Kun en

voinut hopeilla loistaa, niin päätin häikäistä hänen silmiään

toisella tavalla. Kutsuin siis illallisilleni ne ystävistäni,

jotka esiintyivät suurimpina hovissa ja jotka tunsin rajattoman

kunnianhimoisiksi. He eivät puhuneet mistään muusta kuin suuruuksista

ja niistä loistavista suurituloisista paikoista, joita he toivoivat

itselleen, -- mikä tekikin vaikutuksensa. Heidän pulskain

puheittensa johdosta rupesi arvoisa Gabriel mestari tuntemaan

suuresta omaisuudestaan huolimatta itsensä sangen vähäpätöiseksi

näitten herrain rinnalla. Minä puolestani olin olevinani vaatimaton

ja lausuin olevani tyytyväinen keskinkertaiseen varallisuuteen,

esimerkiksi kahdenkymmenen tuhannen tukaatin vuosituloihin. Mutta

silloin he, joiden kunnian ja rikkaudenhimo oli pohjaton, huusivat

olevani väärässä, selittäen ettei sellainen pääministerin suosikki

saanut niin vähään tyytyä. Apeitani ei jäänyt sanaakaan kuulematta,

ja minusta hän näytti kotiin lähteissään erittäin tyytyväiseltä.

Seuraavana päivänä Scipio meni heti hänen luokseen tiedustamaan,

oliko hän minuun tyytyväinen. "Olen hurmaantunut", vastasi

kultaseppä, "tuo poika on kerrassaan valloittanut sydämeni. Menkää,

ystäväni, ja vakuuttakaa puolestani hänelle, että hän saisi

tyttäreni, vaikkei olisikaan niin hyvissä kirjoissa ministerin luona".

Heti kun Scipio toi tämän tiedon minulle, niin minä riensin Saleron

luo kiittämään häntä hyvistä ajatuksistaan minusta. Hän oli jo

esittänyt asian vaimolleen ja tyttärelleen, joiden vastaanotosta

huomasin heidän alistuneen vastustelematta hänen tahtonsa alle.

Minä menin sitten esittämään appeani Lerman herttualle, jolle olin

asiasta puhunut edellisenä päivänä. Hänen ylhäisyytensä otti hänet

erittäin armollisesti vastaan sekä lausui ilonsa siitä, että hän

oli saanut vävykseen miehen, jota hän suosi ja jota aikoi auttaa

eteenpäin maailmassa. Sitten hän haasteli laveasti minun hyvistä

ominaisuuksistani, kertoen niin paljon hyvääkaunista minusta, että

kelpo Gabriel ukko rupesi luulemaan minua parhaimmaksi puolisoksi

tyttärelleen, minkä hän olisi voinut Espanjasta löytää. Hän oli ihan

kyyneliin asti liikutettu. Erotessamme hän puristi minua rintaansa

vasten lausuen: "Rakas poikani, minun on niin vaikea odottaa sinun

ja Gabriellan yhdistymistä, että häät ovat pidettävät viimeistään

kahdeksan päivän kuluttua".

Neljäskymmenesviides luku.

Gil Blas muistaa sattumalta don Alphonso de Leyvan ja tekee hänelle

erään palveluksen.

Jättäkäämme toistaiseksi naimiskauppani. Historiani kulku vaatii

minua ensiksi kertomaan eräästä palveluksesta, jonka tein entiselle

isännälleni, don Alphonsolle. Olin ehtinyt unhottaa hänet kokonaan,

mutta seuraava tapaus toi hänet taas mieleeni.