Valencian kaupungin kuvernöörinpaikka tuli siihen aikaan avoimeksi.

Sen kuultuani muistin don Alphonson. Juolahti mieleeni, että paikka

sopisi mainiosti hänelle ja päätin esittää häntä siihen. Ajattelin,

että jos asia onnistuisi, niin se tuottaisi minulle arvaamatonta

kunniaa. Puhuttelin siis Lerman herttuaa; sanoin hänelle olleeni don

Cesar de Leyvan huoneenhaltijana sekä olevani heille kiitollisuuden

velassa niin paljosta, että rohkenin esittää heitä jompaakumpaa

Valencian kuvernöörinpaikkaan. Ministeri vastasi: "Hyvin mielelläni,

Gil Blas; minusta on hauska nähdä sinut niin kiitolliseksi ja

jalomieliseksi. Muuten pidän suosittamaasi perhettä suuressa arvossa:

Leyvat ovat kuninkaan uskollisia palvelijoita; he ansaitsevat kaikin

puolin tämän paikan. Saat tehdä siinä asiassa mielesi mukaan, olkoon

se sinulle häälahjaksi minulta".

Iloissani asian menestymisestä riensin kiireimmiten Calderonin luo

valmistuttamaan virkavahvistuskirjaa don Alphonsolle. Siellä oli

suuri joukko ihmisiä odottamassa kunnioittavassa hiljaisuudessa

puheillepääsyvuoroaan. Minä tungin joukon läpi kabinetin ovelle, joka

avattiin minulle. Siellä näin -- kuinka monta heitä lienee ollutkaan!

aatelismiehiä, upseereita ja muita arvohenkilöitä, joita Calderon

kuunteli kutakin vuorostaan. Oli todellakin huvittavaa nähdä, millä

eri tavoilla hän kutakin kohteli. Muutamille hän vaan nyökäytti vähän

päätään, toisille hän kumarsi ja saattoi heidät oikein kabinetin

ovelle. Hän säesti, niin sanoakseni, kohteliaisuuksiaan aina sillä

arvonannolla, jota hän kullekin katsoi tulevaksi. Toiselta puolen

huomasin eräitten herrain, joita hänen välinpitämätön kohtelunsa

loukkasi, kiroavan hengessään sitä, että heidän täytyi mokoman edessä

alentua. Muutamain huomasin taasen itsekseen hymyilevän nousukkaan

itserakkaalle ja pöyhkeälle käytökselle.

Äkättyään sattumalta minut joukossa don Rodrigo heitti paikalla

herran, jonka kanssa puhui, ja tuli syleilemään minua ystävyydellä,

joka oikein hämmästytti, "Kas, rakas virkaveli", huudahti hän, "mikä

asia tuottaa minulle ilon nähdä teidät täällä? Millä voin teitä

palvella?" Sanoin hänelle asiani, ja silloin hän vakuutti mitä

kohteliaimmilla sanoilla, että asia olisi valmis seuraavana päivänä

samaan aikaan. Hänen kohteliaisuudellaan ei ollut rajaa, hän saattoi

minut odotushuoneensa ovelle asti, johon hän ei saattanut muita kuin

kaikkein ylhäisimpiä, ja siellä hän vielä syleili minua.

"Mitä tämä huomaavaisuus merkitsee?" sanoin itsekseni poismennessäni;

"mitä se oikein tietää? Mieliikö Calderon kukistaa minut? vai aikooko

hän hyvinkin tarvita minun ystävyyttäni, vai aavistaako hän suosionsa

olevan menemässä, jonka vuoksi mielistelee minua, pyytääkseen sitten

minun välitystäni isännältämme?" En ollut varma, minkä näistä

syistä pitäisin oikeana. Seuraavana päivänä palatessani hänen

luokseen oli kohteliaisuus yhtä ylenpalttinen; olin aivan hukkua

hänen mielistelyihinsä. Tosin hän otti hyvitystä kohtelemalla sitä

huonommin muita puheilla kävijöitä. Toisille hän tiuskui, toisille

osotti kylmyyttä, ja näytti olevan tyytymätön melkein kaikkiin.

Mutta heille kaikille kostoksi tapahtui jotakin, jota en voi jättää

kertomatta. Siitä ottakoot kaikki kirjurit ja sihteerit vaaria.

Calderonia lähestyi eräs hyvin yksinkertaisesti puettu henkilö,

jota ei vaatteista päättäen olisi miksikään luullut. Hän puhui

Calderonille jostakin paperista, jonka hän oli antanut Lerman

herttualle. Don Rodrigo ei katsahtanutkaan mieheen, vaan kysyi

äreästi: "Mikä on nimenne, ystäväni?" -- "Lapsuudessani", vastasi

tämä, "minua kutsuttiin don Francisco de Zunigaksi[25] ja nykyisin

on nimeni kreivi de Pedrosa". Näistä sanoista säikähtyneenä Calderon

pyrki pyytelemään anteeksi, huomattuaan puhuttelijan kuuluvan

ylhäisimpiin piireihin. Hän sanoi kreiville: "Pyydän anteeksi,

herra kreivi, etten..." -- "Minä en ensinkään tarvitse sinun

anteeksipyyntiäsi", keskeytti kreivi de Pedrosa hänet kiivaasti;

"minä annan niille saman arvon kuin hävyttömyyksillesikin. Ministerin

sihteerin tulee kohdella jokaista säädyllisesti. Pidä vaan, jos niin

tahdot, turhamaisuudessasi itseäsi herrasi sijaisena; mutta älä

unhota, ettet sittenkään ole muu kuin hänen palvelijansa".

Tämä koski ylpeään don Rodrigoon musertavasti; mutta hän ei

ottanut sitä opikseen. Minä puolestani otin Alphonson valmistuneet

virkapaperit ja lähetin ylimääräisen kuriirin viemään niitä tälle

nuorelle herralle. Samalla meni hänelle kirje Lerman herttualta,

joka ilmoitti kuninkaan nimittäneen hänet Valencian kuvernööriksi.

En maininnut mitään siitä osuudesta, joka minulla oli tässä

nimitysasiassa; en yleensä tahtonut ollenkaan hänelle kirjoittaa,

vaan halusin säästää sen mieluisen tehtävän siksi, kunnes voisin

sen suullisesti toimittaa. Aioin saattaa hänelle siitä hauskan

yllätyksen, kun hän saapuisi hoviin virkavalaa tekemään.

Neljäskymmeneskuudes luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in häävalmistuksista ja suuresta

tapauksesta, joka tekee ne tarpeettomiksi.

Palatkaamme kauniiseen Gabriellaani. Häittenhän piti tapahtua

kahdeksan päivän kuluessa. Valmistelimme itseämme molemmin

puolin tätä juhlallisuutta varten. Salero teetätti upeita pukuja

morsiamelle, ja minä pestasin häntä varten kamarineidin, lakeijan ja

huonepalvelijan.

Tämän ikävöidyn päivän aattoiltana olin appeni luona aterialla

kaikkien setien, tätien ja serkkujen kera. Minä olin paljasta

kohteliaisuutta kultaseppää ja hänen vaimoaan kohtaan; Gabriellaan

olin olevinani korviani myöten rakastunut, ja mielistelin yleensä

koko perhettä, joiden mitättömiä puheita ja moukkamaisia tuumailuja

kuuntelin suurella kärsivällisyydellä. Eikä joukossa ollutkaan

ketään, joka ei olisi iloinnut minun sukulaisekseni tulemisestaan.

Aterian loputtua seurue astui suureen saliin, jossa saimme kuulla

melkoisen hyvän konsertin, sekä laulua että kone-esityksiä. Muutamat

iloiset sävelmät hivelivät korviamme niin mieluisasti, että

hyvässätuulessamme aloimme tanssia järjestää. Huviteltuamme siten

kelpolailla oli ajateltava kotiin lähtöä. Minä jakelin tuhlaamalla

kumarruksia ja syleilyjä. "Hyvästi, vävyseni", lausui Salero

syleillen minua, "huomenaamulla tulen luoksesi tuomaan myötäjäisiä

kilisevissä kultakolikoissa". -- "Tervetuloa, rakas appeni",

vastasin. Toivotettuani sitten hyvää yötä, nousin vaunuihini, jotka

odottivat portilla, ja läksin ajamaan asuntoani kohden.

Olin tuskin kahdensadan askeleen päässä herra Saleron talosta,

kun viisitoista tai kaksikymmentä miestä, toiset ratsain, toiset

jalkaisin, sekä asestettuina miekoilla ja pyssyillä, ympäröi vaunut

ja pysäytti ne huutaen: _Seis, kuninkaan nimessä!_ He tempasivat

minut vaunuista ja viskasivat minut kulkeviin kärreihin, joihin

miesten päällikkö myöskin nousi, käskien kuskin ajaa Segoviaan

päin. Minun oli helppo arvata, että vieressäni istuja oli alguazil.

Halusin tiedustaa häneltä vangitsemisen syytä; mutta hän vastasi

töykeästi, ettei ollut velvollinen minulle tiliä tekemääni. Silloin

lausuin, että hän kenties on erehtynyt väärän henkilön kimppuun. "En

sinnepäinkään", vastasi hän, "olen varma asiastani. Te olette herra

Santillana, ja teitä minun juuri pitää saattaa sinne, johon olemme

nyt menossa". Siihen en osannut enää mitään vastata, jonkavuoksi

päätin olla vaiti. Lopun yötä ajoimme Mancanarezia pitkin syvässä

hiljaisuudessa. Colmenarissa vaihdoimme hevosia, ja illan tullen

saavuimme Segoviaan, jossa minut sulettiin vankityrmään.

Neljäskymmenesseitsemäs luku.

Miten Gil Blas'ia kohdellaan vankilassa ja miten hän saa tietää syyn

vangitsemiseen.

Hyväksi aluksi minut viskattiin pieneen koppiin, jossa sain maata

olilla kuin kuolemaan tuomittu rikoksentekijä. Ensimmäistä yötäni en

viettänyt voihkimalla, sillä en vielä tuntenut onnettomuuteni koko

laajuutta, vaan tuumiskelin sinne ja tänne, mikä saattoi olla tähän

kaikkeen syynä. Että siinä oli Calderonilla osaa, siitä olin ihka

varma. Arvelin mahdolliseksi, että yölliset neuvotteluni Portugalin

lähettilään luona olivat tulleet ilmi, mutta en voinut mitenkään

käsittää, millä tavoin hän oli saanut Lerman herttuan suostumuksen

vangitsemiseen, sillä hän itsehän oli antanut sen salaiseksi

tehtäväksi minulle. Toisinaan ajattelin, että vangitseminen oli

tapahtunut hänen ylhäisyytensä tietämättä; ja toisinaan taas

arvelin hänen itsensä sen tehneen estääkseen salaisia puuhiaan ilmi

tulemasta, jota tapaa ministerit joskus käyttänevät apureitaan

kohtaan.

Ajatusteni harhaillessa näissä eri mahdollisuuksissa tunki

päivänvalo pienen ristikko-akkunani läpi, valaisten olopaikkani koko

kauheuden. Aloin surkean valituksen; ja silmistäni rupesi vuotamaan

loppumaton kyynelvirta, ja entisen onneni muisto teki suruni aivan

lohduttomaksi. Voivotellessani siinä saapui vanginvartija koppiini

tuoden minua varten leivän ja vesiruukun päiväni ravinnoksi. Hän

katsahti minuun ja huomattuaan kasvoni kyynelistä märkinä, hän tunsi

jonkunlaista sääliä minua kohtaan, niin vanginvartija kuin olikin.

Hän lausui: "Kuulkaa, herra vanki, älkää heittäytykö epätoivoon.

Ei sitä pidä niin raskaalta kannalta ottaa elämän vastoinkäymisiä.

Olettehan vielä nuori, ja tätä aikaa seuraa toinen parempi. Purkaa

vaan siihen mennessä kärsivällisyydellä kruunun kakkua".

Lohduttajani läksi sen sanottuaan, johon minä puolestani en vastannut

muulla kuin valituksilla ja voivotuksilla. En tehnyt koko päivänä

muuta kuin sadattelin nurjaa kohtaloani koskematta ruokaani, joka

nykytilassani ei tuntunut minusta miltään hyvyyden osoitukselta

kuninkaan puolelta, vaan ennemminkin hänen vihansa ilmaisulta, sillä

sehän oli vaan omiaan pitentämään onnettomien kärsimyksiä eikä niitä

lohduttamaan.

Tuli yö, ja pian herätti ankara avainten kalina huomiotani. Koppini

ovi avattiin, ja kotvan perästä sinne astui eräs mies vahakynttilä

kädessä. Hän lähestyi minua, lausuen: "Herra Gil Blas, olen vanhoja

ystäviänne. Nimeni on don Andre de Tordesillas, jolle olette

osottanut jalomielistä auttavaisuuttanne, kaksi vuotta sitten,

käyttämällä vaikutusvaltaanne ministerin luona. Monien vaiheitten

perästä, joista tulen myöhemmin teille kertomaan, olen päässyt

Segovian linnanpäälliköksi. On onni teille, että henkilö, jonka

tehtävänä on teitä kiusata, on ystävänne, joka ei ole mitään säästävä

lieventääkseen vankeutenne kovuutta. Minulle on nimenomaan annettu

määräys olla antamatta kenenkään puhua kanssanne, makuuttaa teitä

olilla eikä antaa muuta ruokaa kuin leipää ja vettä. Mutta ensiksikin

ihmisyyteni käskee minun sääliä onnettomuuttanne, ja toiseksi olette

tehnyt minulle palveluksen, ja kiitollisuuteni siitä on suurempi

virallisia käskyjä. Julmuuksien välikappaleeksi en siis aio ruveta

teitä kohtaan, vaan koetan kohdella teitä niin hyvin kuin suinkin on

mahdollista. Nouskaa ja tulkaa kerallani".

Olisihan herra linnanpäällikkö ansainnut tuhansia kiitoksia

hyvyydestään, mutta mieleni oli niin hämmennyksissä, etten saanut

lausutuksi sanaakaan. Lähdin kuitenkin hänen mukanaan. Hän

kuletti minut erään pihan poikki ja sitten nousimme hyvin kapeita

portaita myöten muutamaan pieneen huoneeseen, joka oli ihan tornin

ylikerrassa. Hämmästykseni ei ollut pieni, kun sisään astuessani näin

kaksi kynttilää palaa helottavan vaskijaloissa ja niiden vieressä

kaksi siistiä lautasta: "Heti paikalla tuodaan ruoka pöytään",

lausui Tordesillas. "Istumme molemmat haukkaamaan. Tämän kammion olen

määrännyt teille asunnoksi; se on parempi kuin koppinne. Ikkunasta

näette Ereman kukkaiset rannat sekä sen ihanan laakson, joka ulottuu

molempain Castiliain rajavuorilta Cocaan saakka. Ymmärrän tosin,

ettette te aluksi paljon piittaa näistä kauneuksista; mutta jahka

surunne kiihkeys ehtii asettua hiljaiseksi raskasmielisyydeksi, niin

silloin tunnette jo mielihyvää lepäyttäessänne katsettanne kauniissa

maisemissa. Tämän lisäksi ilmoitan, että liinavaatteita ja muuta

mukavaan elämään tottuneelle tarpeellista ei pidä teiltä puuttuman.

Hyvin saatte siis nukkua, hyvin syödä, ja kirjoja toimitan teille

niin paljon kuin haluatte; sanalla sanoen, kaikkea mitä vanki saattaa

toivoa, olette saava."

Näin ystävällisistä tarjouksista tunsin saavani hiukkasen lohtua.

Rohkaisin mieltäni, ja kiittelin sydämestäni vankilanisäntääni.

Sanoin hänen herättävän minut uuteen eloon jalomielisyydellään, jota

en arvellut voivani milloinkaan kostaa. "Ka miksikä ette!" vastasi

hän. "Luuletteko sitten ijäksenne menettäneenne vapauden? Jos niin

luulette, niin kerrassaan erehdytte; uskallan vakuuttaa, ettei monta

kuukautta kulu, ennenkuin vankeutenne on lopussa". -- "Mitä sanotte,

herra don Andre?" huudahdin silloin. "Näyttää kuin te tietäisitte

syyn onnettomuuteeni". -- "En kiellä tuntevani sitä", vastasi tämä.

"Se alguazil, joka teidät toi tänne, ilmoitti minulle sen, eikä

mikään estä minua sanomasta sitä teille. Teitä syytetään siitä,

että olette pitänyt salaisia neuvotteluja erään ulkovallan kanssa;

teistä sanotaan ei enempää eikä vähempää kuin olevanne Portugalin

lähettilään vakooja, jolle muka olette myynyt valtiosalaisuuksia;

mutta, kuten hyvin ymmärrätte, minä en usko siitä sanaakaan".

Nämä sanat panivat minut kalpenemaan, sillä ymmärsin, että asia

päältä nähden oli minua vastaan, ja että jos sanoisin kulkeneeni

siellä Lerman herttuan asioilla, niin sitä ei ensiksikään kukaan

uskoisi ja toiseksi panisin sillä henkeni vaaraan. "Oikeassa olette

totisesti", vastasin, "enhän milloinkaan voisi sellaista rikosta

tehdä. En milloinkaan ole valtiosalaisuuksia kavaltanut".

"Mutta kuka minua sitten syyttää?" kysyin.

"Sitä alguazil ei tiennyt", vastasi Tordesillas.

Hänen näitä sanoja lausuessa huoneeseen astui useita palvelijoita,

tuoden illallista. He asettivat pöydälle leipää, kaksi lasia, kaksi

putelia ja kolme suurta vatia, joista yhdessä oli jänispaisti,

runsaasti sipulilla, öljyllä ja sahramilla höystetty; toisessa

oli olla podridaa;[26] ja kolmannessa oli kalkkunanpoika

berengenakastikkeen[27] kera. Huomattuaan kaiken olevan

järjestyksessä Tordesillas lähetti palvelijat pois, sillä hän ei

tahtonut sallia heidän kuulla keskusteluamme. Hän sulki portin

ja sitten me istuimme kumpikin pöytään toistemme vastapäätä.

"Alottakaamme tärkeimmästä", lausui hän. "Kahden päivän paaston

jälkeen teillä lienee hyvä ruokahalu". Näin lausuen hän nosti

annoksen lihaa minun lautaselleni. Hän luuli vierastaan perin

nälkiintyneeksi, ja syytä hänellä olikin otaksua, että minä ahtaisin

maaruni täpötäyteen hänen herkkujaan; mutta siinä luulossaan hän

kuitenkin pettyi. Niin ruuan tarpeessa kuin olinkin, tarttuivat palat

suuhuni, sillä niin täynnä oli sydämeni tilani surkeuden johdosta.

Karkottaakseen mielestäni kalvavan murheen ajatukset isäntäni

kehotti kehottamistaan minua juomaan, kiitellen samalla viininsä

erinomaisuutta; mutta vaikka hänellä olisi ollut jumalten juomaa

tarjottavana, niin se ei olisi saanut minua juomisen intoon. Hän

huomasi sen ja otti toisen nuotin, alkaen kertoella iloisia juttuja.

Mutta siitä oli vielä vähemmän hyötyä. Kuuntelin hänen tarinoitaan

niin toisissa ajatuksissa, etten olisi voinut hänen lopetettuaan

sanoa, mitä hän oli kertonut. Silloin hän ymmärsi mahdottomaksi

lievittää millään huoliani tänä iltana. Hän nousi ylös ja lausui

ystävällisesti: "Herra Santillana, jätän teidät rauhassa lepäämään,

tai pikemmin vapaasti hautomaan onnettomuuttanne. Mutta, sanon sen

vieläkin, se ei tule kauan kestämään. Kuningas on herttainen ja hyvä

ihminen. Olkootpa asianhaarat näöltään teitä vastaankin, niin kun

hänen vihansa ehtii lauhtua ja hän ajatella, kuinka säälittävään

tilaan hän on teidät pannut, niin hän katsoo teidän kärsineen jo

kylliksi rangaistusta". Näin lausuen linnanpäällikkö läksi ja käski

palvelijainsa tulla korjaamaan pöydän. He korjasivat pois kaikki

tyynni, kynttilätkin, joten sain panna maata pienen seinälampun

himmeässä tuikkeessa.

Neljäskymmeneskahdeksas luku.

Mitä hän ajatteli ennen nukkumistaan, ja kuka kävi hänen luonaan

vankilassa.

Tuumiskelin ainakin kaksi tuntia sitä, mitä olin kuullut

Tordesillas'ilta. "Sentähden olen siis täällä, että suoritin Lerman

herttualle palveluksen, josta en mitenkään voinut kieltäytyä. On

saatu selville, että salaisia valtionasioita on kavallettu Portugalin

lähettiläälle; minua epäillään sen tekijäksi, koska on tullut

ilmi minun käyneen hänen luonaan öisin, ja Lerman herttua jättää

minut kohtaloni valtaan, ettei vaan kukaan epäilisi hänen salaisia

toimiaan! Kukapa tietää, eikö hän vaan jätä minua tähän vankilaan

kuolemaan? Siinä on nyt minulle hedelmä hänen suosiostaan! Siinä

hänen ystävyytensä perustus!"

Sen ohessa mieltäni huoletti yhtä paljon se aavistus, että kaikki

omaisuuteni oli ryöstetty pois. "Rakas kassakirstuni ja kaikki

kauniit rikkauteni", huudahtelin, "missä olette nyt? kenen käsiin

lienette joutuneet? voipa sentään! lyhyemmässä ajassa teidät menetin

kuin hankin!" Kuvittelin mielessäni hävitystä, joka talossani täytyi

vallita, ja sain siitä uutta yhä vaan surullisempaa ajattelemisen

aihetta. Tämä lukemattomani ajatusten tungos rupesi uuvuttamaan

minua, mikä toi mukanaan suotuisan vaikutuksen: uni, joka oli

edellisenä yönä minua paennut, levitti nyt rauhottavat vaippansa

ylitseni. Vuode oli hyvä, väsymys suuri ja lisäksi auttoivat ruuan ja

viinin raukaisevat tuoksut. Vaivuin syvään uneen.

Päivän noustessa nousin ja menin avaamaan ikkunaa raitista ilmaa

saadakseni. Katselin maisemaa, josta muistin linnanpäällikön antaneen

minulle kauniin kuvauksen. En voinut käsittää, millä perustuksella

hän oikeastaan oli kehumisiaan laskenut. Eremaa olin luullut

kuitenkin Tajon veroiseksi, ja sehän olikin puronen vaan. Nokkosta

ja ohdaketta näkyivät sen _kukkaiset rannat_ kasvavan, ja _ihanana

laaksona_ oli alue, joka oli suurimmaksi osaksi viljelemätöntä

maata. En ollut nähtävästi vielä saapunut siihen hiljaiseen

raskasmielisyyden tilaan, jossa piti olla, ennenkuin osasi katsella

tätä maisemaa suotuisin silmin.

Aloin pukeutua, ja olin jo puolipukeissa, kun Tordesillas saapui

huoneeseen, seurassaan vanha palvelija, joka toi paitoja ja muita

liinavaatteita. "Herra Gil Blas", lausui hän, "tässä on teille

liinavaatteita. Älkää säästelkö niitä; minä pidän huolta, että teillä

on niitä aina".

Jonkun päivän kuluttua kohtelias linnanpäällikkö saapui luokseni

sanomaan: "Herra Gil Blas, puhuin juuri vankilan portilla erään

nuoren miehen kanssa. Hän kysyi minulta, ettekö te ollut vankina

täällä; ja kun en suostunut tyydyttämään hänen uteliaisuuttaan, niin

hän lausui kyyneleet silmissä: 'Jalo herra linnanpäällikkö, älkää

kieltäytykö vastaamasta nöyrään kysymykseeni: onko herra Santillana

täällä. Minä olen hänen ensimmäinen palvelijansa, ja te teette

laupeuden työn, jos sallitte minun nähdä häntä. Segoviassa sanotaan

teitä erittäin ihmisystävälliseksi mieheksi; minä rohkenen toivoa,

ettette kiellä minulta armoa päästä hiukkasen puhuttelemaan rakasta

herraani, joka on ennemmin onneton kuin rikollinen'. Poika osotti

yleensä niin suurta halua päästä teidän puheillenne, että minä

lupasin täyttää hänen pyyntönsä tänä iltana".

Vakuutin Tordesillas'ille, ettei hän voisi suurempaa mielihyvää

minulle tehdä kuin laskea luokseni tämän nuoren miehen, jolla

varmaankin oli minulle erinomaisen tärkeitä ilmoitettavia. Odotin

kärsimätönnä hetkeä, jolloin uskollinen Scipioni ilmestyisi eteeni;

sillä olin varma, että tulija oli hän, ja oikein arvasinkin. Hänet

tuotiin illalla luokseni tyrmään, ja iloansa, joka oli yhtä rajaton

kuin minunkin, hän osotti minut nähdessään koko olemuksellaan. Ja

minä myöskin riemastuin hänet nähdessäni niin, että levitin sylini

hänelle, ja hän painautui siihen ilman muuta. Herran ja sihteerin

sydämet sulivat yhteen siinä syleilyssä.

Kun liikutuksemme ehti vähän asettua, niin kysyin Scipiolta, mihin

tilaan hän oli jättänyt kotini. "Teillä ei ole enää kotia", vastasi

hän; "ja säästääkseni teiltä kyselemisen vaivan, ilmoitan kahdella

sanalla, mitä luonanne on tapahtunut. Asuntonne on puhtaaksi

ryöstetty; sen tekivät sekä poliisit että omat palvelijanne, jotka

pitivät teitä jo aivan menneenä miehenä ja veivät palkan sijasta

kaikki, mitä käsiinsä saivat. Kaikeksi onneksi sain pelastetuksi

heidän kynsistään kaksi suurta kukkarollista kaksoispistooleja, jotka

vedin rahakirstusta ja jotka olen pannut varmaan talteen. Vein ne

säilyyn Saleron huostaan, joka antaa ne teille heti kun pääsette

vankilasta pois".

Sain myöskin tietää yksityisseikat vangitsemisestani. Calderon oli

antanut urkkia toimiani; ja saatuaan toteen, että minä kävin öisin

Portugalin lähettilään luona, ja kun hänen mieleensä ei voinut

juolahtaa käyntien tapahtuvan Lerman herttuan toimesta, niin hän

ilmiantoi minut poliisille valtiosalaisuuksien myömisestä vieraalle

vallalle; poliisi oli heti kuninkaan käskystä vanginnut minut.

Päätin siitä, että asiani vielä paranisivat aikaa voittaen, ja että

Lerman herttua, joka oli onnettomuuteeni syypää, kyllä työskentelisi

vapauteni edestä.

Olin siksi tyytyväinen Scipion palvelusintoon ja rehellisyyteen, että

tahdoin sen teossakin osottaa. Lahjoitin siis hänelle puolet niistä

rahoista, jotka hän oli pelastanut ryöstäjiltä, mutta hän ei ottanut

niitä vastaan. "Odotan teiltä toista kiitollisuuden osoitetta",

sanoi hän. Hämmästyin vähän hänen puhettaan ja kieltäymistään ja

kysyin senvuoksi, mitä voisin sitten hänen hyväkseen tehdä. "Älkäämme

erotko", vastasi hän, "sallikaa minun yhdistää onneni teidän

onneenne. Tunnen teitä kohtaan ystävyyttä, jota en vielä milloinkaan

ole tuntenut ketään isäntääni kohtaan". -- "Ja minä", vastasin

hänelle, "minä voin vakuuttaa sinulle, ystäväni, ettei rakkautesi

kohtaa kiittämätöntä. Suostun mielihyvällä liittoon, jota minulle

esität; pyydän, että linnanpäällikkö sulkee sinut kanssani tähän

torniin". -- "Sitä haluankin", huudahti hän. "Te ennätitte sanoa

sen ennen minua; aioin juuri esittää, että pyytäisitte häneltä sitä

suosiota. Teidän seuraanne rakastan enemmän kuin vapauttakin. Joskus

vaan tulen pistäymään Madriidissa maata tunnustamassa nähdäkseni,

eikö hovissa ole tapahtunut muutosta teille suosiolliseen suuntaan".

Pidin siis Scipion luonani ystävällisen linnanpäällikköni luvalla,

joka ei tahtonut kieltää minulta niin mieluisaa lohdutusta.

Neljäskymmenesyhdeksäs luku.

Scipio tekee matkan Madriidiin. -- Sen syyt ja seuraukset. Gil Blas

sairastuu. -- Mitä siitä seuraa.

Jos lieneekin totta, kuten sanotaan, että palvelijamme ovat

pahimmat vihollisemme, niin tulee samalla myöntää, että he ovat

parhaimmat ystävämmekin, silloin kuin ovat meille uskollisia. Sen

uhrautuvaisuuden jälkeen, jota Scipio oli minua kohtaan osottanut,

en voinut pitää häntä enää muuna kuin toisena itsenäni. Mitään

palvelijasuhdetta ja sentapaista käytöstä ei enää ollut olemassa Gil

Blas'in ja hänen sihteerinsä välillä; he asuivat samassa huoneessa,

makasivat samassa vuoteessa ja söivät samasta pöydästä.

Scipio oli keskustelussaan erittäin rattoisa, oikea hyväntuulen

mestari. Sitäpaitsi hän oli teräväpäinen, ja minä huomasin aina

hänen neuvonsa hyviksi. "Ystäväni", lausuin hänelle eräänä päivänä,

"mikähän olisi, jos minä kirjoittaisin Lerman herttualle, eihän se

ainakaan haittaisi. Mitä sinä siitä tuumit?" -- "Hm, ylhäiset ovat

niin epätasaisia mieleltään", vastasi hän, "he ovat tänään tätä,

huomenna tuota, niin etten oikein ole varma, miten kirjeenne otetaan

vastaan. Mutta voittehan joka tapauksessa kirjoittaa. Sillä vaikka

ministeri pitääkin teistä, niin ei ole siltä luotettava yksistään

siihen, vaan teidän on tuontuostakin muistutettava häntä itsestänne.

Sellaiset suosijat unohtavat helposti henkilöt, joista eivät enää

kuule puhuttavan."

"Vaikkapa väitöksesi olisi liiankin totta, niin minun isännästäni

saat sentään ajatella parempaa", vastasin siihen. "Minä tunnen

hänen hyvyytensä ja olen vakuutettu siitä, että hän ottaa osaa

kärsimyksiini ja muistelee niitä lakkaamatta". Tarkempaa selvää en

tahtonut tehdä asiasta Scipiolle. "Olkoonpa niin", vastasi hän,

"minä toivon, että arvostelette hänen ylhäisyyttään oikein. Anokaapa

siis häneltä apua liikuttavalla kirjeellä; minä otan viedäkseni sen

perille ja saattaakseni sen hänen omiin käsiinsä". Minä pyysin heti

paperia ja mustetta ja kyhäsin haikean valitusvirren tilastani.

Vakuutin siinä vakuuttamalla viattomuuttani, mutta visusti varoin

lausumasta, että hänen ylhäisyytensä pitäisi tietämän se paremmin

kuin minä itse.

Kuvittelin mielessäni, että Lerman herttuaa hellyttäisi kuvaus

surullisesta tilastani, jossa minä todellisuudessa en ollut;

ja siinä luottamuksessa lähetin Scipion matkalle, joka _heti_

Madriidiin päästyään läksi ministerin luo. Hän tapasi erään ystäväni

kamaripalvelijan, joka toimitti hänelle tilaisuuden päästä herttuan

puheille. "Teidän ylhäisyytenne", lausui Scipio ministerille,

ojentaen hänelle kirjeen, "eräs uskollisimpia palvelijoitanne, joka

makaa nyt olilla synkässä vanki kopissa Segovian tyrmissä, pyytää

nöyrästi teitä lukemaan tämän kirjeen, jonka eräs vanginvartija

säälistä on sallinut hänen kirjoittaa". Ministeri avasi kirjeen

ja silmäsi sen läpi. Mutta vaikka kärsimysteni luettelon olisi

pitänyt liikuttaa paatuneintakin sydäntä, niin se ei tehnyt häneen

pienintäkään vaikutusta. Julmistuneena hän huusi niin kovalla

äänellä, että kaikki ympärillä olijat sen kuulivat, lähettiläälleni:

"Sanokaa te Santillanalle, että katson suureksi röyhkeydeksi sitä,

että hän uskaltaa kirjoittaa minulle, sen halpamaisen teon jälkeen,

jonka hän on tehnyt ja josta hän kärsii ansaittua rangaistustaan.

Älköön tuo kurja enää odottako minulta mitään, minä jätän hänet

kokonaan kuninkaan oikeutetun vihan alaiseksi".

Scipio kerrassaan tyrmistyi tästä puheesta. Mutta

hämmennyksestään huolimatta hän sentään koetti minua puolustaa. "Teidän

ylhäisyytenne", vastasi hän hänelle, "tuo onneton vanki raukka kuolee

varmaan surusta, kuultuaan teidän vastauksenne." Puolustukseen

herttua ei vastannut mitään, käänsihän vaan halveksivalla katseella

selkänsä. Tämä nurjuus tuli siitä, että hän voisi paremmin kieltää

kaiken osallisuutensa siihen salatehtävään, jonka hän oli minulle

uskonut, ja samaa saavat odottaa kaikki pikku asiamiehet, joita

suuret herrat käyttävät salaisissa ja vaarallisissa asioissaan.

Kun sihteerini palasi Segoviaan ja kertoi asiansa huonon

onnistumisen, niin minä vaivuin samaan pohjattomaan tuskaan,

jossa olin viettänyt vankeuteni ensi päivän. Pidin itseäni vielä

onnettomampanakin, koska tiesin Lerman herttuan kokonaan herenneen

minua suojelemasta. Rohkeuteni petti kerrassaan, ja kaikista

lohdutuksista ja rohkaisuyrityksistä huolimatta raatelivat julmat

tuskat mieltäni, tuottaen vähitellen ankaran sairauden minulle.

Huolimatta kahden Tordesillas'in tuoman lääkärin avusta, lähestyin

ihan silmissä kuolemaa. Don Andre alkoi jo menettää toivon ja tuotti

senvuoksi Pyhän Franciscon luostarista jo sielunpaimenenkin luokseni

valmistamaan autuasta lähtöäni; jopa ehti hyvä isäseni lähteä

poiskin, tehtävänsä toimitettuaan; ja itsekin luulin jo viimeisen

hetkeni lyövän ja tein merkin Scipiolle, kutsuen häntä vuoteeni

viereen. "Rakas ystäväni", sanoin hänelle melkein kuulumattomalla

äänellä -- lääkkeet ja suoneniskut olivat niin heikontaneet minut

-- "toisen Gabrielin luona olevista kukkaroista saat sinä, ja vanno

vieväsi toisen Asturiaan, vanhemmilleni." Niin lausuen ojensin

hänelle käteni, jonka hän kasteli kyyneleillään, saamatta sanaakaan

suustaan, niin kovasti häneen koski minun odotettu eroni. Se olkoon

todistuksena siitä, etteivät perijän kyyneleet aina ole naamari,

jonka alla piilee salainen ilo.

Odotin siis loppuani tulevaksi, mutta odotukseni oli turha. Elvyin

vähitellen eloon takaisin suureksi onnekseni, ja täydellinen mielen

rauha oli seurauksena taudistani. En enää kaivannut lohdutusta;

rikkautta ja kunniaa kohtaan tunsin täydellisesti sitä ylenkatsetta,

jota kuoleman läheisyys synnyttää, ja itsekseni jääneenä kiitin nyt

onnettomuuttani.

Kiitin siis taivasta siitä erityisestä armosta, jota hän oli minulle

osottanut, ja tein lujan päätöksen, etten enää hoviin palaisi,

en vaikka Lerman herttua minua sinne takaisin haluaisi. Päätin

päinvastoin, jos joskus pääsisin vankeudestani, ostaa itselleni mökin

ja elää siinä filosoofin tavoin.

Asiani tuli vihdoin esille Madriidissa; luokseni vankilaan

lähetettiin tuomari tutkimaan minua. Oli päästy varmuuteen, ettei

mitään valtiosalaisuuksia oltu annettu Portugalin lähettiläälle, ei

minun eikä kenenkään muunkaan toimesta; mutta minulta vaadittiin

selitystä, miksi olin öisin käynyt tämän ulkomaisen lähettilään

luona. Ja sitähän en voinut ilmoittaa mainitsematta Lerman herttuan

nimeä, jota varoin huolellisesti; senvuoksi sain edelleen jäädä

vankeuteen.

Tällä välin oli Lerman herttua valinnut uudet keinot; hän oli

luopunut neuvotteluista Portugalin kanssa ja nimitytti itsensä

kardinaaliksi, mikä arvo vaaran sattuessa takasi hänelle kirkon

suojeluksen.

Kuulin tämän tiedon ilolla, ja rupesin luulemaan että ministeri

hyvillään vaitiolostani toimittaisi minulle vapauden.

Ystäväni yhtyi tähän toivoon ja hyväksyi tuumani sekä päätti lähteä

Madriidiin puuhaamaan vapauttamistani. "Minulle juolahtaa eräs seikka

mieleen", sanoi hän "Minä tunnen erään henkilön, joka voinee teitä

auttaa; hän on eräs näppärä tyttönen, joka on kamarineitinä Espanjan

prinssin imettäjällä; minä toimitan hänet puhumaan emännälleen.

Koetan tehdä kaikkeni, saadakseni teidät pois tästä tornista, joka

sittenkin on vaan vankila, olkoonpa kohtelu kuinka erinomainen

tahansa." -- "Olet oikeassa", vastasin, "mene, ystäväni, aikaa

hukkaamatta toimittamaan asiaa. Suokoon Jumala, että olisimme jo

omissa oloissamme!"

Viideskymmenes luku.

Gil Blas vapaaksi. -- Kenen hän kohtaa Madriidin kaduilla, ja mitä

tästä kohtauksesta seuraa.

Scipio lähti siis uudelleen Madriidiin. Kahdeksan päivän kuluttua

hän saapui takaisin sillä ilosanomalla että kuningas antaa minulle

vapauteni takaisin, jonka tiedon herra linnapäällikkö vahvisti

jo samana päivänä. Hän tuli nimittäin luokseni ja lausui minua

syleillen: "Rakas Gil Blas'ini, taivaalle kiitos, te olette vapaa

-- Tämän linnan portit ovat teille auki, mutta kahdella ehdolla,

jotka saattavat tuntua teille raskailta, ja jotka on surullinen

velvollisuuteni teille ilmoittaa. Hänen majesteettinsa kieltää teitä

enää menemästä hoviin sekä käskee teidän poistua kuukauden kuluessa

molemmista Castilioista. Minua pahoittaa suuresti, että hän kieltää

teiltä pääsyn hoviin." -- "Mutta minä, minä olen siitä iloissani",

vastasin siihen; "Jumala tietää, että niin ajattelen; odotin

kuninkaalta vaan yhtä armoa, ja hän antaakin minulle kaksi."

Olin nyt siis täysin varma siitä, etten enää ollut vanki. Vuokrautin

siis kaksi muulia, joiden selkään nousimme seuraavana päivänä,

Scipio ja minä, kiitettyäni tuhansin kerroin Tordesillas'ta

kaikesta ystävyydestä. Läksimme ilomielin matkalle Madriidiin

käydäksemme noutamassa herra Salerolta ne kaksi kukkaroa, joissa

oli kumpaisessakin viisisataa dubloonia. Matkalla lausui toverini

minulle: "Jospa emme lienekään kyllin rikkaita ostaaksemme suurempaa

maatilaa, niin aina voimme sentään saada joltisenkin." -- "Ja

vaikkapa emme saisi muuta kuin mökin, niin minä olisin aivan

tyytyväinen. Sillä vaikka olen juoksuni puolitiessä, niin olen

maailmaan jo niin kyllästynyt, että haluan elää ainoastaan itseäni

varten. Sitäpaitsi voin sinulle ilmoittaa tehneeni itselleni niin

kauniin kuvan maaelämän viehätyksistä, että iloitsen siitä jo

edeltäpäin. Luulen jo melkein näkeväni niittyjen kukkasloiston ja

kuulevani satakielten laulua ja purojen lirinää; huvituksenani aion

pitää vuoroon metsästystä, vuoroon kalastusta. Kuvittelehan sinäkin,

ystäväni, kaikkia niitä iloja, joita yksinäisyys on meille tuottava,

niin ihastut niihin samoin kuin minäkin."

Madriidiin saavuttuamme otimme asunnon eräässä pienessä

matkustajakodissa, jossa Scipio oli asunut kaupungissa käydessään.

Ensi työksemme pistäysimme sitten herra Saleron luo hakemaan häneltä

rahojamme. Hän otti meidät vastaan erittäin hyvin, osottaen suurta

iloa minun vapautumiseni johdosta. "Toden totta", lausui hän minulle,

"on teidän onnettomuutenne koskenut minuun niin kovasti, että kaikki

liitot hovilaisten kanssa ovat käyneet minulle vastenmielisiksi.

Heidän onnensa on liiaksi tuulentuvan kaltainen. Olen naittanut

tyttäreni, Gabriellan, eräälle rikkaalle kauppiaalle." -- "Siinä

olette menetellyt aivan oikein", vastasin siihen.

Sitten käänsin puheen asiaamme, lausuen: "Herra Gabriel, saanko

pyytää teitä hyväntahtoisesti antamaan meille ne kaksituhatta

pistoolia, jotka..." -- "Rahanne ovat olleet koko ajan saatavissa",

keskeytti kultaseppä puheeni. Hän vei meidät työhuoneeseensa ojentaen

meille kukkarot, joihin oli kiinnitetty seuraava kirjoitus: 'Nämä

dubloonikukkarot kuuluvat herra Gil Blas'ille, santillanalaiselle.'

"Tässä", sanoi hän, "on rahanne samassa kunnossa kuin olen ne saanut."

Kiitin Saleroa vaivannäöstä; veimme kukkarot asuntoomme, jossa

rupesimme laskemaan kultarahojamme. Ei mitään puuttunut. Meillä ei

ollut muuta tehtävää kuin valmistautua matkalle. Sihteerini lähti

ostamaan rattaita ja pari muulia. Minä puolestani hankin vaatteita

ja liinatavaraa. Kulkeissani kaduilla ostoksillani kohtasin parooni

von Steinbachin, sen saksalaisen kaartin upseerin, joka oli ollut don

Alphonson kasvattajana.

Tervehdin häntä, ja hänkin tunsi minut heti ja tuli minua

syleilemään. "Mikä ilo minulle", lausuin silloin, "nähdä teidän

armonne niin erinomaisessa terveydessä ja saada samalla kuulla

uutisia rakkaista herroistani, don Cesarista ja don Alphonsosta." --

"Kysymyksiinne voin antaa tosiaankin varmat vastaukset", vastasi hän,

"sillä he ovat kumpikin paraikaa Madriidissa ja asuvat minun luonani.

He ovat olleet täällä jo lähes kolme kuukautta, he tulivat kiittämään

kuningasta eräästä suosionosotuksesta, jonka don Alphonso on saanut

häneltä palkinnoksi niistä palveluksista, joita hänen esi-isänsä

ovat tehneet valtiolle. Hänet on nimitetty Valencian kuvernööriksi,

vaikkei hän ollut hakenut paikkaa eikä pyytänyt ketään sitä hänelle

esittämään. Sehän oli erinomaisen suosiollinen teko, joka osottaa

samalla, että hallitsijamme tahtoo palkita ansiollisia."

Vaikka minä tiesin paremmin kuin Steinbach, miten asia oikeastaan

oli, niin en ollut tietävinäni mitään siitä, mitä hän kertoi. Kun hän

huomasi minun suurimmalla kärsimättömyydellä odottavan tilaisuutta

tervehtiä vanhoja isäntiäni, niin hän lähti heti kulettamaan minua

sinne. Halusin koetella don Alphonsoa: "saa nähdä", ajattelin, "miten

hän ottaa minut vastaan, siitä näen, vieläkö hänellä on ystävyyden

tunteita minua kohtaan." Tullessani hän pelasi eräässä salissa shakkia

paroonitar von Steinbachin kanssa. Heti minut huomattuaan hän heitti

pelin ja juoksi riemuiten minua syleilemään. "Santillana", huudahti

hän, kasvot vilpittömästä ilosta loistaen, "vihdoinkin näen teidät

taas! Mikä onnen päivä. Mutta ei ole minun vikani, ettemme ole

aina olleet yhdessä. Minä pyysin, jos muistatte, ettette lähtisi

Leyvan linnasta pois. Mutta te ette noudattanut pyyntöäni. Siitä en

kuitenkaan teitä moiti, tiedänhän, kuinka hyvässä tarkoituksessa sen

teitte. Mutta olisitte sentään saanut antaa perästäpäin vähän tietoja

itsestänne."

"Ja nyt tämän pienen moitteen jälkeen", jatkoi hän, "saatte kertoa,

mitä te hommaatte Madriidissa. Teillä on kaiketikin joku toimi

täällä. Olkaa varma, että otan sydämestäni osaa kaikkeen, mikä teitä

koskee." -- "Herra", vastasin silloin, "ei ole kuin neljä kuukautta

siitä kuin minulla oli sangen huomattava paikka hovissa. Minulla oli

kunnia olla Lerman herttuan sihteerinä ja uskottuna." -- "Onko se

mahdollista?" huudahti don Alphonso hyvin hämmästyneenä. "Mitenkä!

oletteko te ollut pääministerin uskottuna?" -- "Minulla oli hänen

luottamuksensa", vastasin, "mutta olen sen menettänyt." Sitten

kerroin hänelle koko tarinani, lukuunottamatta sitä, joka minun tuli

salata, sekä lausuin lopuksi päättäneeni ostaa sillä vähällä, mitä

entisestä hyvyydestäni oli jälellä, pienen tupasen viettääkseni

siellä elämääni hiljaisuudessa.

Kuunneltuaan tarkkaavaisena kertomustani lausui don Cesarin poika:

"Rakas Gil Blas'ini, te tiedätte, että olen aina teistä pitänyt. Nyt

olette minulle vielä rakkaampi kuin ennen, ja siitä tahdon antaa

teille näkyvän osoituksen, koska taivas suopi minulle tilaisuuden

lisätä teidän onneanne. Teidän ei tarvitse enää olla kohtalon

leikkikaluna. Minä mielin varjella teitä sen iskuilta antamalla

teille jotakin, jota se ei voi teiltä riistää. Koska aikomuksenne on

asettua maalle, niin lahjoitan teille pienen tilan, joka on Lirias'in

vieressä, neljän peninkulman päässä Valenciasta. Tunnettehan sen. Sen

lahjan voimme teille antaa, tuottamatta mitään haittaa itsellemme.

Isäni suostumuksen takaan siihen, ja Saraphinalle se on oleva suuri

ilo."

Heittäysin polvilleni don Alphonson eteen, mutta hän nosti minut ylös

heti. Suutelin hänen kättään ja lausuin, enemmän liikutettuna hänen

hyvyydestään kuin lahjasta: "Herra, teidän jalomielisyytenne on liian

suuri. Lahja, jonka minulle annatte, tulee sitäkin mieluisemmaksi,

kuin se tapahtuu ennenkuin tiedätte palveluksesta, jonka minä olen

tehnyt teille; ja siitä syystä on jalomielisyytenne minulle lahjaanne

mieluisampi." Don Alphonso hämmästyi tästä hiukan ja kysyi heti,

mitä palvelusta minä tarkoitin? Kerroin sen hänelle yksityisseikkoja

myöten, ja se lisäsi hänen hämmästyksensä kaksinkertaiseksi. Eipä

hän ollut voinut aavistaakaan, että Valencian kuvernöörinpaikka

oli hänelle tullut minun suosituksestani. Mutta kun hän ei voinut

asiaa epäillä, niin hän lausui: "Gil Blas, koska saan teitä kiittää

virastani, niin on Lirias'in maa teille liian pieni palkinto, tahdon

siihen lisätä vielä kahdentuhannen tukaatin eläkkeen."

-- "Pysähtykää, don Alphonso", keskeytin hänet silloin. "Älkää

herättäkö ahneuttani. Rikkaus ei tee muuta kuin turmelee luonteen:

olenpa sitä liiaksikin kokenut. Tarjoomanne Lirias'in maatilan otan

vastaan elääkseni siellä mukavasti niitten varain avulla, joita

minulla muuten on. Mutta se riittää minulle; enempää en kaipaa, vaan

antaisin päinvastoin pois siitäkin kaiken, mikä kuuluu ylellisyyteen.

Joka haluaa yksinäisyyttä ja rauhaa, hänelle on rikkaus ainoastaan

taakka hartioilla."

Tällä tavoin keskustellessamme saapui don Cesarkin kotiin. Hän

osotti yhtä suurta iloa minut nähdessään kuin hänen poikansakin.

Kuultuaan perheensä kiitollisuudenvelasta minua kohtaan, hänkin

vaati minua ottamaan vastaan eläkkeen, josta kieltäydyin uudelleen.

Sitten tämä kunnon isä poikineen vei minut heti erään kirjurin luo,

jossa he teettivät paikalla lahjoituskirjan, kirjoittaen nimensä sen

alle sellaisella ilolla, kuin se olisi sisältänyt heille erittäin

edullisen kaupan. Kun paperi oli valmis, niin he antoivat sen heti

minulle, lausuen, että Lirias'in maa ei nyt enää kuulunut heille,

vaan minulle, ja että saisin mennä ottamaan sen haltuuni milloin

tahdoin. Sitten he palasivat parooni von Steinbachin luo, ja minä

lensin suorinta tietä asuntoomme, jossa sihteerini sekä riemastui

että hämmästyi, kun kerroin hänelle, että meillä oli nyt omanamme

maatila Valenciassa, sekä millä tavalla olin sen saanut. "Minkähän

arvoinen tuo tila lienee?" kysyi hän. -- "Se tuottaa viisisataa

tukaattia vuodessa", vastasin, "ja voin vakuuttaa, että se on mitä

mieluisin erakkomaja. Minä tunnen sen, sillä kävin siellä monta

kertaa, ollessani Leyvan perheen taloudenhoitajana. Siihen kuuluu

pieni asuinrakennus ihanassa seudussa Guadalaviar'in rannalla; ja

ympärillä on kylä, jossa on viisi tai kuusi asumusta."

-- "Lähtekäämme, paras isäntäni", huudahti Scipio, "heittäkäämme

kiireesti taaksemme paha maailma ja rientäkäämme majallemme." --

"Olen yhtä innokas lähtöön kuin sinäkin", vastasin; "mutta minun

täytyy ensin käväistä Asturiassa, Siellä ovat vanhempani, eikä

heidän tilansa liene aivan suotuisa. Minä haluan noutaa heidät

sieltä viedäkseni heidätkin Lirias'iin, jossa he saavat viettää

murheettomasti vanhuutensa päivät. Taivas onkin ehkä suonut

minulle tämän rauhan majan sitävarten, että saisin heille kodin,

ja rangaistus saattaisi minua kohdata, jos en sitä tekisi." Scipio

kiitti aikomustani, ja kehotti minua tekemään sen kaikella muotoa.

"Älkäämme haaskatko aikaa", lausui hän, "minulla on jo rattaat

valmiina; ostakaamme nopeasti muuleja ja lähtekäämme Oviedota kohden

matkalle." -- "Oikein, ystäväni", vastasin hänelle, "lähtekäämme

niinpian kuin suinkin. Minun välttämätön velvollisuuteni on tehdä

kauniit kantajanikin osallisiksi uudesta onnestani ja rauhastani.

Kohta olemme kotona pienessä kylässämme; ja sinne tultuani panetan

taloni portille kultakirjaimilla seuraavan latinaisen kirjoituksen:

"Inveni portum. Spes et Fortuna valete!

Sat me lusistis; ludite nune alios!"[28]

Viideskymmenesensimmäinen luku.

Gil Blas matkustaa Oviedoon. -- Missä tilassa hän löytää vanhempansa.

-- Hänen isänsä kuolema.

Pian senjälkeen läksimmekin todella molemmat matkalle Asturiaan.

Kiesejämme veti kaksi hyvää muulia, ja seurani lisäksi olin pestannut

erään nuoren miehen.

Saavuimme yhdeksässä päivässä Ovidoon kohtaamatta matkallamme mitään

onnettomuuksia, vaikka sananlasku sanoo rosvojen haistavan jo kaukaa

matkamiesten rahapusseja. Ja mehän olisimme olleet oiva pala heille;

jo pari luola-asukasta olisi helposti ryövännyt meiltä dubloonimme,

sillä hovissa oleskelu ei ollut juuri urhouttani kartuttanut; eikä

_mozo de mulas_'ini[29] näyttänyt siltä mieheltä, joka antaisi

henkensä herransa rahakukkaron edestä. Scipio oli ainoa urhokkaampi

meistä.

Oli yö saapuessamme kaupunkiin. Otimme asunnon eräässä ravintolassa,

joka oli aivan enoni, kaniikki Gil Perez'in asunnon vieressä.

Ennenkuin menin vanhempiani tapaamaan, halusin kuulla missä tilassa

he nykyisin olivat. Sitä oli selvintä tiedustaa joko kapakan

isännältä tai emännältä, jotka tiesin senlaatuiseksi väeksi, ettei

naapurien asiat voineet olla heille salaisuuksia. Silmäiltyään minua

tarkasti isäntä todella tunsikin minut ja huudahti: "Padovan pyhän

Antoniuksen nimessä! te olette kuin olettekin Blas'in, tuon kelpo

santillanalaisen poika." -- "Toden totta", huusi emäntä myöskin,

"sama mies; minä tunnen teidät hyvin, ette ole melkein yhtään

muuttunut: sama pieni vilkas Gil Blas, jolla oli enemmän päätä kuin

ikää. Näen hänet vieläkin, kuinka hän tuli puteli kädessä tänne

viiniä hakemaan enonsa illalliseksi."

-- "Teilläpä on hyvä muisti, hyvä emäntä", lausuin siihen, "mutta

olkaahan hyvä ja kertokaa tietoja perheestäni. Isäni ja äitini eivät

liene kovinkaan hyvissä oloissa." -- "Tottapa se kyllä on, Jumala

paratkoon", vastasi emäntä, "ette voi mielessänne kuvitella heidän

surkeuttaan, niin huonosti heidän asiansa nykyisin ovat. Hyvä enonne,

Gil Perez, on saanut halvauksen, toinen puoli ruumista on aivan

tunnotonna, eikä hän kaikesta päättäen enää voi kauan elää; isänne,

joka on jonkun aikaa asunut kaniikin luona, sairastaa keuhkokuumetta,

tai häälyy oikeastaan elämän ja kuoleman vaiheella; ja äitinne, jonka

vointi ei myöskään ole aivan kehuttava, saa hoitaa ja palvella heitä

kumpaistakin: sillä kannalla heidän asiansa nyt ovat."

Tämä kertomus toi pojantunteet sydämeeni. Jätin Bertrandin

kapineitteni kera ravintolaan ja juoksin enoni luo sihteerini

seurassa, joka ei tahtonut minua heittää. Heti kun astuin äitini

eteen, niin sisäinen ääni ilmoitti hänelle minut, ennenkuin hän

vielä erotti piirteitäni. "Rakas poikani", lausui hän surullisesti,

syleiltyään minua, "sinä tulet paraiksi näkemään isäsi kuolemaa; se

raskas suru sinua täällä vastaan ottaa." Näin lausuen hän vei minut

erääseen huoneeseen, jossa onneton Blas santillanalainen makasi

köyhällä vuoteellaan viimeisissä hengenvedoissaan. Vaikka kuoleman

varjot jo väikkyivät hänen ympärillään, niin hän oli kuitenkin vielä

hiukan tajussaan. Äitini lausui hänelle: "Tässä on, ystäväiseni,

Gil Blas, poikasi, pyytämässä anteeksi suruja, joita hän on sinulle

tuottanut ja anomassa siunaustasi." Näitten sanain johdosta isäni

avasi silmänsä, sulkeakseen ne kohta ainiaaksi. Hän käänsi ne minua

kohti. Hän huomasi, kuinka hänen kuolemansa minuun koski, ja se

liikutti häntä, vaikka hänen voimansa olivat viimeisillään. Hän

koetti puhua, mutta voimat pettivät. Minä tartuin hänen käteensä,

ja kostuttaessani sitä kyynelilläni, voimatta sanaakaan lausua,

hän hengähti viimeisen kerran, ikäänkuin olisi vaan minun tuloani

odottanut kuollakseen rauhassa.

Äitini oli tätä tapausta jo siksi odottanut, ettei hän joutunut

senjohdosta epätoivon valtaan; minuun se koski syvemmin kuin häneen,

vaikkei hän koko elinaikanaan ollut antanut minulle ainoatakaan

hellyyden osoitusta. Itkin häntä yksistään senvuoksi, että olin

hänen poikansa. Enoni, joka makasi pitkällään toisella vuoteella

surkuteltavassa tilassa, oli uutena surun aiheena minulle. Joskaan

sukulaisuus ja kiitollisuus eivät olisi saaneet minua säälimään enoa,

joka oli minulle tehnyt niin paljon hyvää, niin olisi sen vaikuttanut

hänen tilansa säälittävä kurjuus.

Scipio seurasi tätä syvällä äänettömyydellä, ottaen osaa suruuni

ja yhtyen ystävyydestä huokauksiini. Kun käsitin äitini mielellään

keskustelevan kanssani niin pitkän eron perästä, ja kun arvelin,

että aivan tuntemattoman miehen läsnäolo voisi olla hänelle siinä

vaivaksi, niin vedin Scipion erilleen, lausuen hänelle: "Menehän

sinä, ystäväni, ravintolaan lepäämään; minä jään tänne äitini

luo; meillä on keskenämme paljon haastelemista; häntä voisi sinun

läsnäolosi ujostuttaa, sillä keskustelummehan tulee koskemaan

yksinomaan perheasioita." Scipio lähti, ettei olisi meille

rasitukseksi, ja minä rupesin juttelemaan äitini kanssa, ja puhumista

piisasi koko yö. Me kerroimme toinen toisillemme juurtajaksain ja

todenperäisesti, mitä kummallekin oli tapahtunut siitä pitäin, kuin

minä läksin Oviedosta. Hän kertoi minulle kaikista ikävyyksistä,

joita hän oli saanut kärsiä niissä perheissä, joissa oli palvellut,

mainiten silloin monta asiaa, joita en todellakaan olisi mielelläni

suonut sihteerini kuulevan, vaikken yleensä häneltä mitään salannut.

Kaikki kunnia äitini arvoisalle muistolle, mutta sittenkin täytyy

sanoakseni, että eukko oli vähän pitkäpiimäinen jutuissaan; jos hän

olisi jättänyt kaikki tarpeettomat mainitsematta, niin hän olisi

voinut säästää minua kuulemasta kolme neljättä osaa historioistaan.

Vihdoinkin päättyi hänen kertomuksensa, ja minä aloin omani.

Kertomukseni lopetin seuraavilla sanoilla:

"Jouduttuani kuninkaan käskystä Segoviaan linnaan, sairastuin

vaarallisesti, ja tämä onnellinen sairaus on antanut teille poikanne

takaisin. Niin, tämä sairauteni ja vankeuteni antoivat luonnolle

kaikki sen oikeudet takaisin, saattaen minut kerrassaan erkanemaan

hovista. Olen jättänyt sen pauhaavan elämän, minä halaan nyt

ainoastaan yksinäisyyttä. Asturiaan olen tullut vaan pyytääkseni

äitiäni tulemaan osalliseksi uuden, rauhallisen elämäni onnesta.

Ellette pyyntöäni hyljää, niin saatan teidät maatilalleni, joka on

Valenciassa ja jossa tulemme elämään suruitta, huolitta. Käsitätte

hyvin, että aikomukseni oli viedä sinne isänikin; mutta koska taivas

sen toisin päätti, niin toivon saavani ainakin sen ilon, että äitini

asuu luonani."

-- "Kiitän sydämestäni hyvää tarkoitustasi", lausui äitini silloin,

"ja lähtisin mukaasi arvelematta, jolleivät eräät seikat sitä

vaikeuttaisi. Sillä enhän voi jättää tuohon tilaan enoasi, veljeäni,

ja olenhan tähän paikkakuntaankin niin tottunut, etten voi enää

muualle muuttaa." -- "Rakas äitini", lausuin minä, "koska enoni

tarvitsee apuasi, niin en enää vaadi sinua tulemaan kanssani; mutta

koska hän ei näytä olevan enää kaukana haudasta, niin lupaa tulla

luokseni heti, kun hän on lähtenyt elävitten mailta. Sitä rakkauden

osotusta pyydän sinulta."

-- "En anna sinulle tätä lupausta", vastasi äitini, "sillä en

kuitenkaan pitäisi sitä. Tahdon viettää viimeiset elinpäiväni

Asturiassa, ja aivan täydellisessä riippumattomuudessa." --

"Etköpähän sitten olisi", vastasin, "rajaton emäntävaltias minun

linnassani?" -- "Se ei ole varmaa", vastasi hän; "sinähän voit mennä

naimisiin; sinun vaimosi tulisi miniäkseni, ja minä hänen anopikseen;

me emme voisi elää yhdessä." -- "Sinä vainuat pahaa liian kaukaa,

äitini", vastasin siihen, "minulla ei ole mitään aikomusta mennä

naimisiin; mutta jos niin hullu tuuma joskus mieleeni juolahtaisi,

niin vastaan siitä, että velvottaisin vaimoni sokeaan kuuliaisuuteen

sinua kohtaan." -- "Se on kevytmielinen lupaus", vastasi äitini,

"enkä vielä siihenkään luottaisi. Sillä pelkäänpä, että rakkaus

vaimoosi voittaisi sukulaisuuden äänen, ja eiköhän vaan kävisi niin,

että sinä asettuisit meidän riidoissamme enimmäkseen hänen puolelleen

kuin minun, vaikkapa hän olisi kuinkakin väärässä."

-- "Puhutte aivan oikein, rouva", huudahti sihteerini, joka juuri

silloin astui huoneeseen; "minäkin luulen, että hiljaiset miniät ovat

hyvin harvinaisia. Ja kun teidän ajatuksenne eivät nyt käy yhteen,

koska te, rouva, haluatte välttämättä asua Asturiassa, ja isäntäni

Valenciassa, niin ehdotan asiaa sovittavaksi sillä tavalla, että

hän maksaa teille sata pistoolia eläkettä vuodessa, jotka minä tuon

tänne joka vuosi. Sillä tavalla saavat sekä äiti että poika elää

tyytyväisinä kumpikin, vaikkakin kahdensadan peninkulman päässä

toisistaan."

Tähän ehdotukseen suostuttiin molemmat yhteisesti. Senjälkeen minä

suoritin etukäteen ensi vuoden maksun sekä läksin Oviedosta.

Viideskymmenestoinen luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan ja saapuu Lirias'iin. -- Minkälainen hänen

linnansa on ja ketä hän siellä tapaa.

Me läksimme kulkemaan Leonin tietä pitkin ja käännyimme sitten

Palenciaa kohti, ja jatkaen matkaamme lyhyissä päivänmarsseissa

saavuimme kymmenennen päivän lopulla Segorbian kaupunkiin, ja

seuraavana aamupäivänä olimme perillä maatilallani, joka on siitä

vaan kolmen peninkulman päässä. Oli hauskaa nähdä, kuinka sihteerini

alkoi tarkasti katsella kaikkia tien varrella olevia linnoja, kota

lähemmäksi tulimme päämääräämme. Nähdessään jonkun toisia upeamman

hän ei voinut olla sanomatta: "Olisipa tuo meidän omamme."

Silloin sanoin hänelle: "En tiedä, minkälaiseksi sinä mahdat

kuvitella tulevan asuntomme; mutta jos odotat jotakin suuremmoista

rakennusta, jonkinlaista ylhäisten maahovia, niin minun täytyy

ilmoittaa, että petyt ankarasti."

-- "Soo-o", lausui Scipio, "saan siis odottaa vaan mökinpahaista."

-- "Ei se nyt juuri mökkikään ole", vastasin, "mutta muistanethan,

että olen kuvaillut sitä aina hyvin vaatimattomaksi; ja nyt juuri

voit itse päättää, olenko antanut siitä totuudenmukaisen kuvauksen.

Käännäppä nyt silmäsi tuonne Guadalaviarin rantoja kohden tuonne,

jossa on tuo pieni kylä -- yhdeksän tai kymmenen taloa, tuo talo,

jossa on neljä pientä kylkirakennusta, se on minun linnani."

-- "Mitä hittoja!" huudahti sihteerini silloin ihmetyksissään, "sehän

on helmi kerrassaan. Sehän on oikein ylimyksellisen näköinen sievine

sivurakennuksineen, paikka on mainio ja niin hyvin rakennettu, ja

ympäristö kerrassaan verraton, tuskin ovat Sevillan puutarhat näin

ihanat, vaikka niitä kutsutaan maalliseksi paratiisiksi. Vaikka

olisimme itse saaneet paikan valita, niin emme olisi voineet

mieluisempaa löytää. Tuollahan lirittelee puronen vesiään ja tuolla

on tuuhea metsä, jossa on viileä käyskennellä paahteisina päivinä.

Suloinen erakkomaja. Niin, rakas herrani, täällä asumme varmaan

hyvin kauan!" -- "On hauskaa!" vastasin siihen, "että sinä olet niin

tyytyväinen onnensopukkaamme, jonka kaikkia herttaisuuksia et vielä

tunnekaan."

Näin keskustellen saavuimme talon portille, joka avattiin meille

heti, kun Scipio selitti herra Gil Blas santillanalaisen tulevan

ottamaan linnaa haltuunsa. Heti kun talon asujat kuulivat tämän

arvokkaan nimen, niin ajopelini laskettiin suurelle pihalle, jossa

nousin maahan. Nojausin ylhäiseen tapaan Scipion olkaan ja astuin

arvokkaasti erääseen saliin, johon heti ilmestyi seitsemän tai

kahdeksan palvelijaa. He sanoivat tulevansa osottamaan kunnioitusta

uudelle isännälleen. He kertoivat vielä don Cesarin ja don Alphonson

määränneen heidät minulle palvelijoiksi, yhden kokiksi, toisen hänen

apulaisekseen, kolmannen kokkipojaksi, neljännen portinvartijaksi,

viidennen lakeijaksi j.n.e. sekä kieltäneen heitä ottamasta mitään

palkkaa minulta, sillä nämä arvokkaat herrat maksavat kaikki

talouteni kustannukset. Kokki, nimeltään mestari Joachim, oli etevin

näistä palvelijoista. Hän johti puhetta toisten puolesta. Hän lausui

vielä tilanneensa runsaan varaston kaikenlaisia hienoja viinejä, sekä

lisäsi olleensa kuusi vuotta Valencian arkkipiispan kokkina, että

mitä pöytäpuoleen tulee, niin kyllä hänen pitäisi osata valmistaa

herkkuja, jotka hivelisivät makuhermojani. "Lähden heti laittamaan

teille näytteen taidostani", sanoi hän lopuksi. "Suvaitkaahan,

sillävälin katsella linnaanne; katsokaa, onko se kyllin kaunis teidän

armonne asuttavaksi."

Tarvinneeko mainita, että noudatin tätä kehoitusta. Scipio, joka

oli vielä innostuneempi asiaan, hinasi minua huoneesta huoneeseen.

Juoksimme läpi koko talon kattoharjasta kellariin saakka, emme

jättäneet ainoatakaan kolkkaa tarkastamatta -- ainakin niin

luulimme. Sain kaikesta syytä ihmetellä don Cesarin ja hänen

poikansa hyvyyttä minua kohtaan. Muitten muassa herätti erityistä

huomiotani kaksi huonetta, jotka olivat niin hienosti kalustettuja

kuin ylellisyysrajan alapuolella saattaa olla. Toisessa oli

alankomaalaiset tapetit ja samettiuutimilla varustettu vuode sekä

samalla aineella päällystetyt tuolit; kalut olivat vielä täydessä

kunnossa, vaikka olivatkin peräisin niiltä ajoin, jolloin maurilaiset

olivat vielä herroina Valencian kuningaskunnassa. Toisen huoneen

kalusto osotti samaa aistia; seinäverhot olivat keltaisesta

genovalaisesta damastista samoin vuode ja nojatuolit, joiden

koristeena oli sitäpaitsi sinisilkkiset hesut. Kaikki nämä esineet,

joiden arvo ei olisi ollut suuri kalustoluetteloissa, tekivät

erinomaisen hauskan vaikutuksen nykyisillä paikoillaan.

Katseltuamme kylliksemme kaikkia palasimme taas saliin, johon oli

sillävälin tuotu kahta varten katettu pöytä. Istuimme sen ääreen

ja saimme pistää poskeemme niin herkullista _olla podridaa_,

että oikein surkuttelimme Valencian arkkipiispaa siitä, ettei

hänellä enää ollut sen valmistajaa kokkina. Ruokahalumme olikin

verraton, mikä ei ainakaan vähentänyt aterian maukkaisuutta. Joka

suupalallemme uudet lakeijani tarjosivat meille viinilaseja, jotka

olivat reunojaan myöten täynnä oivallisinta manchalaista viiniä.

Scipio oli riemuissaan, mutta kun hän ei tahtonut sitä palvelijain

nähden osottaa, niin hän osotti puhuvilla silmäyksillä sisällistä

tyytyväisyyttään, johon minäkin puolestani samalla tavalla vastasin.

Olla podridan jälkeen pöytään tuotiin vati, jossa oli kaksi lihavaa

peltopyypaistia ja niiden vieressä suloisesti tuoksuva jänispaisti.

Syötyämme kuin nälkäiset sudet ja juotuamme samassa suhteessa

nousimme pöydästä ja läksimme puutarhaan ottamaan jossakin viileässä

ja rauhallisessa paikassa päivällislepoa.

Olihan sihteerini tosin jo tähänkin asti ollut tyytyväinen kaikkiin

näkemiinsä, mutta puutarha pani hänen ilonsa ihan kukkuroilleen.

Hän vertasi sitä itse Escurialin puistoihin, katsellessaan

ihailevin silmin sen viehätyksiä. Tosinhan don Cesar, joka

tuontuostakin kävi Lirias'issa, oli pitänyt erityistä huolta sen

hoitamisesta ja kaunistamisesta. Käytävät olivat hyvin hiekoitetut

ja pomeranssipuilla reunustetut, keskellä nurmikkoa oli valkeasta

marmorista tehty allas, jonka keskellä oli pronssileijona, suustaan

työntäen paksua vesisuihkua ilmaan. Kukat olivat loistavat ja puissa

hehkuivat erilaiset hedelmät: Scipion ihastus oli hyvin ymmärrettävä.

Siimeistä paikkaa hakien kulimme erästä puistokäytävää pitkin, jonka

tuuheat oksat kaareutuivat katokseksi yllämme ja saavuimme siten

lähelle lampuotini asuntoa. Siellä heittäysimme erään lehmuksen alle,

jossa nukkumatti pian sulki kahden iloisen veikon silmät, joiden

ainoana työnä oli hyvän päivällisen sulattaminen.

Pari tuntia senjälkeen heräsimme äkkiä muutamista pyssynlaukauksista,

jotka paukahtelivat niin lähellä meitä, että oikein säikähdimme.

Hypähdimme kiireesti ylös; ja riensimme lampuodin asunnolle

tiedustamaan metelin syytä. Siellä tapasimme kahdeksan tai kymmenen

talonpoikaa, kylän asukkaita, jotka ampuivat ruostuneilla pyssyillään

minun tuloni kunniaksi, josta olivat saaneet kuulla. Useimmat

heistä muistivat nähneensä minut monta kertaa, käydessäni linnassa

taloudenhoitajan toimissa. Heti minut nähtyään he huusivat kaikki:

"Eläköön uusi herramme! tervetuloa Lirias'iin!" Sitten he taas

latasivat pyssynsä ja pamauttivat yhteislaukauksen minun kunniakseni.

Vastasin heidän tervehdykseensä hyvin armollisesti, vaan kuitenkin

vakavasti, etten vaan tulisi liian tuttavalliseen suhteeseen

heihin. Vakuutin olevani heille hyvin suosiollinen; annoinpa heille

jaettavaksi parikymmentä pistooliakin, mikä ei ollut vähin mielihyvä

heille. Sitten annoin heidän vielä kerran ampua ruutia ilmaan, ja

vetäysin sitten sihteerini kera metsikköön takaisin, jossa kävelimme

iltaan asti, emmekä väsyneet pelkkään puiden katselemiseen: niin

viehättävä on uuden lahjan saaminen ja omistaminen.

Sillaikaa olivat kokki, hänen apulaisensa ja kokkipoika innokkaassa

työssä; he valmistelivat meitä varten ateriaa, joka piti olla vielä

äskeistä ehompi. Hämmästyksemme ei ollut pieni, kun ruokasaliin

astuessamme näimme pöydälle tuotavan vadin, jossa oli neljä

paistettua peltopyytä, ja niiden toisella puolella hienosti laitettu

jänis- ja toisella kukkopaisti. Välipaloiksi saimme siankorvia,

kananpoikasäilykkeitä ja suklaativispettä. Joimme runsaasti

Lucenolaista viiniä sekä muita hienoja viinilajeja; ja kun tunsimme,

ettemme enää jaksaisi juoda tärvelemättä terveyttämme, niin rupesimme

tuumimaan makuulle menoa. Silloin lakeijani ottivat kynttilät

käteensä ja saattoivat minut talon kauneimpaan huoneeseen, jossa

pyrkivät riisumaan vaatteita päältäni. Mutta saatuani heiltä yöpukuni

ja -myssyni annoin heidän mennä lausuen käskijän äänellä: "Saatte

mennä, en enää tarvitse teitä."

Scipion pidätin luonani heidän lähdettyään iloitaksemme yhdessä

onnellisen tilamme johdosta. Sihteerini oli rajattomasti riemuissaan

kaikesta. "No niin!" lausuin minä, "sanoppa nyt ystäväni, mitä

sinä ajattelet Leyvan herttuan erinomaisesta käytöksestä minua

kohtaan?" -- "Saakeli sentään, eihän voisi parempaa ajatella; kunhan

se vaan kestäisi oikein kauvan", vastasi hän. -- "Vaan niin en

toivo minä", vastasin siihen, "minä en voi sallia hyväntekijäini

kustantavan niin paljon puolestani, se olisi heidän anteliaisuutensa

väärinkäyttämistä. Toisekseen en voisi koskaan oikein perehtyä

muitten palkkaamiin palvelijoihin, enkä ole muuten tullut tänne

elääkseni niin suuren ihmisjoukon keskellä. Ja mitä hittoja me teemme

noin monella palvelijalla? Ei, emme tarvitse Bertrandin lisäksi muuta

kuin kokin, kokkipojan ja yhden palvelijan; se riittää meille."

Vaikka sihteerilläni ei oikeastaan olisi ollut mitään sitä vastaan,

että Valencian kuvernööri olisi niin pulskasti ylläpitänyt meitä,

niin hän ei kuitenkaan ruvennut panemaan vastaan, vaan yhtyi minuun

hyväksyen tuumani. Tultuamme siitä yksimieliseksi hän läksi minun

huoneestani omaan makuuhuoneeseensa.

Viideskymmeneskolmas luku.

Gil Blas lähtee Valenciaan; hän menee Leyvan herrain luokse.

-- Mitä he puhuvat keskenään.

Sitten riisuuduin ja menin vuoteeseeni. Unta en kuitenkaan saanut,

vaan antausin ajatusteni valtaan. Ajattelin sitä suurta ystävyyttä,

jolla Leyvat maksoivat kiitollisuutensa minua kohtaan; heidän uutten

hyväntekoinsa johdosta päätin seuraavana päivänä lähteä heidän

luokseen, sillä en jaksanut kauemmaksi viivyttää kiitollisuuteni

osottamista. Edeltäpäin jo iloitsin donna Seraphinan näkemisestä.

Kun aivoni väsyivät näistä kaikista tuumiskeluista, niin vaivuin

vihdoinkin unen helmaan, enkä herännyt, ennenkuin aurinko jo paistaa

helotti taivaalla.

Nousin paikalla ylös; ja kun aiottu matka oli mielessäni, niin

pukeusin kiireesti. Sitä lopettaissani sihteerini astui huoneeseeni.

Silloin sanoin hänelle: "Olen nyt matkalle aikeissa, Valenciaan.

Luulen että hyväksyt aikomukseni, sillä enhän voi liian joutuun mennä

tervehtimään Leyvan herroja joille olen niin paljosta kiitollisuuden

velassa; joka hetki, jonka sitä velvollisuutta viivytän, tuntuu

syyttävän minua kiittämättömyydestä. Sinun ei tarvitse tulla mukaan;

jää sinä tänne poissaolo-ajakseni; tulen takaisin kahdeksan päivän

kuluessa." -- "Tehkää niin, herra, menkää tervehtimään don Alphonsoa

ja hänen isäänsä; he näyttävät ymmärtävän heitä kohtaan osotettua

palvelusintoa ja ovat siitä kiitollisia: senkaltaiset henkilöt

ovat siksi harvinaisia, ettei heitä kohtaan voi olla kylliksi

huomaavainen." Menin käskemään Bertrandin valmistamaan matkaa, ja

hänen valjastaessa muuleja minä kävin juomaan suklaatiani. Senjälkeen

nousin kieseihini käskettyäni palvelijain totella Scipiota kuin minua

itseäni sekä noudattamaan kaikessa hänen määräyksiään.

Tulin Valenciaan vähemmässä kuin neljässä tunnissa. Ajoin suoraan

kuvernöörin tallien eteen, jossa nousin rattailtani. Jätin ne

siihen ja läksin kuvernöörin huoneeseen, jossa hän oli kahden

isänsä, don Cesarin kanssa. Avasin oven ilman muuta ja astuin

sisään. Lähestyin heitä kunnioituksella, lausuen: "Palvelijain

ei ole tapa ilmoittaa tuloaan isännilleen; tässä näette vanhan

palvelijanne, joka tulee osottamaan teille kunnioitustaan." Sitten

aioin laskeutua polvilleni, mutta he estivät sen syleillen minua

kumpikin todellisella mielihyvällä. "No, rakas Santillana", lausui

don Alphonso, "joko olette ollut Lirias'issa ottamassa maatilanne

haltuunne?" -- "Olen, herra", vastasin, "ja tulen tarjoomaan sitä

teille uudestaan takaisin." -- "Minkätähden?" kysyi hän, "onko siellä

joku seikka mieltänne vastaan?" -- "Ei suinkaan, talo itsessään on

minusta ihastuttava", vastasin, "se vaan on minulle vastenmielistä,

että siellä on arkkipiispan kokki ja yleensä kolme kertaa enemmän

palvelijoita kuin minä tarvitsen, joista ei ole siellä muuta hyvää,

kuin että tuottavat teille paljon hyödyttömiä menoja."

-- "Jos olisitte ottanut vastaan Madriidissa tarjoomamme

kahdentuhannen tukaatin eläkkeen", lausui don Cesar, "niin olisi

talo saanut meidän puoleltamme riittää, mutta kun hyljäsitte sen,

niin katsoimme välttämättömäksi korvata sitä tällä tavalla." --

"Se on liikaa", vastasin, "teidän hyvyytenne täytyy tyytyä talon

lahjoittamiseen, sillä se täyttää kaikki toiveeni enemmän kuin

kylliksi. Lausun teille suoraan ajatukseni: teille johtuvia suuria

kustannuksia lukuunottamatta minun täytyy sanoa, että se väen paljous

on minulle haitaksi ja häiriöksi. Lyhyesti sanoen siis, jalot herrat:

ottakaa linna takaisin, tai sallikaa minun järjestää se oman mieleni

mukaan." Lausuin viimeiset sanat niin painokkaasti, että sekä isä

että poika, jotka eivät tietysti tahtoneet menetellä vasten mieltäni,

lupasivat lopulta minun asettaa oloni linnassa, kuten itse halusin.

Kiitin heitä tästä suosion-osotuksesta, jota ilman en voinut tuntea

itseäni onnelliseksi. Silloin don Alphonso sanoi minulle: "Rakas

Gil Blas, tulkaa, niin esitän teille erään naisen, joka on hyvin

iloissaan teidän tulostanne." Näin lausuen hän tarttui käteeni ja

vei minut donna Seraphinan huoneeseen, joka huudahti ilosta minut

nähdessään.

"Rouvaseni", lausui kuvernööri, "luulenpa, että ystävämme Santillanan

tulo on yhtä mieluisa teille kuin minullekin."

-- "Olkaa varma siitä", vastasi hän, "en ole unhottanut palvelusta,

jonka hän on minulle tehnyt; ja omaan kiitollisuuteeni tulee lisäksi

ne suuret palvelukset, joita hän on tehnyt teille." Sanoin silloin

rouva Seraphinalle, että liiaksikin oli jo palkittu se vaara, johon

olin yhdessä monen muun kanssa antautunut vapauttaaksemme häntä

silloin, ja lausuttuamme kohteliaisuuksia molemmin puolin läksin

Seraphinan huoneesta pois don Alphonson keralla. Menimme takaisin

don Cesarin luo. Hän oli eräässä salissa useitten ylhäissäätyisten

miesten keskellä, jotka olivat saapuneet päivällisille hänen luokseen.

Kaikki nämä herrat tervehtivät minua erittäin kohteliaasti: ja

huomaavaisuus minua kohtaan tuli vielä suuremmaksi, kun don Cesar

ilmoitti minun olleen Lerman herttuan ensimmäisiä sihteerejä.

Mahdollista on myöskin, että useimmat heistä tiesivät don Alphonson

saaneen kuvernöörinvirkansa minun suosituksestani, sillä mikäs tässä

maailmassa pysyy salassa. Oli miten oli, pöydässä istuessamme ei

puhuttu muusta kuin uudesta kardinaalista. Toiset heistä ylistivät --

tai olivat ylistävinään häntä pilviin asti, toiset koettivat puhua

hänestä ivallisesti. Huomasin hyvin heidän koettavan sillä tavoin

saada minuakin lausumaan ajatukseni hänen ylhäisyydestään -- kaikkein

yhteiseksi huvitukseksi tietysti. Siltä se ainakin minusta näytti,

eikä minulla ollutkaan pieni kiusaus sitä tehdä. Mutta hillitsin

kuitenkin kieleni, ja tämä pieni voitto itsestäni antoi seurueelle

sen hyvän käsityksen, että osasin pitää suuni kiinni ajallaan.

Viideskymmenesneljäs luku.

Gil Blas palaa linnaansa Lirias'iin. -- Minkä hauskan uutisen Scipio

hänelle ilmoittaa ja mitä muutoksia he tekevät palvelijakuntaansa.

Viivyin kahdeksan päivää Valenciassa, eläen suuressa maailmassa

kuin kreivit ja markiisit. Kuvernööri rouvineeen toimitti minua

näytelmiin, tanssiaisiin, konsertteihin, juhliin, naisseuroihin

ja yleensä kaikenlaisiin huveihin. Heitä osasin niin miellyttää,

että he olivat hyvin pahoillaan, kun lopultakin lähdin takaisin

kotiini, Lirias'iin. Minun täytyi luvata heille jakaa aikani tasan

heidän seuralleen ja yksinäisyydelleni. Päätettiin, että asuisin

talven Valenciassa ja kesän linnassani. Tämän sopimuksen jälkeen

hyväntekijäni sallivat minun lähteä nauttimaan yksinäisyyden rauhaa.

Läksin siis kotimatkalle, ylen tyytyväisenä käyntiini.

Scipio, joka odotti kärsimättömyydellä paluutani, tuli hyvin

iloiseksi minut nähdessään, ja hänen ilonsa tuli kaksinkertaiseksi,

kun sain hänelle juurtajaksain kertoneeksi matkani tapahtumat.

"No, mitäs sinä, ystäväni olet tehnyt näinä päivinä, minun poissa

ollessani? Onko aikasi kulunut hupaisesti?" -- "Jokseenkin", vastasi

hän, "niinkuin sellaiselle palvelijalle voi kulua, jolle herransa

seura on kaikista hauskinta. Olenpa kuleskellut maittemme halki

pitkin ja poikin; väliin olen istunut metsässä olevan lähteen

reunalla, jonka veden kirkkautta olen ihaillut -- se on yhtä

kristallikirkasta kuin sen pyhän lähteen vesi, jonka lirinä kohisi

Albunean metsikössä; toisinaan olen makaillut jonkun puun juurella,

kuunnellen lehtokertun sirkutusta ja satakielen soittoa. Sitten olen

myöskin käynyt metsällä ja kalalla, ja parhaimpana ajanviettonani

ovat olleet eräät hyödylliset ja hupaiset kirjat, joita olen lukenut."

Keskeytin äkkiä sihteerini puheen kysyen, mistä hän oli ne kirjat

saanut. "Löysin ne tämän linnan kauniissa kirjastossa, jonka Joachim

mestari näytti minulle." -- "Peijakas! missä komerossa se kirjasto

piilee?" kysyin. "Mehän tarkastimme tulomme jälkeisenä päivänä koko

talon perinpohjin?" -- "Niin vaan luulette tehneenne", vastasi

hän; "mutta olen saanut selville, että kulimme ainoastaan kolmen

kylkirakennuksen läpi, unhottain neljännen. Siellä don Gesarin oli

tapana Lirias'issa käydessään viettää osan ajastaan kirjain parissa.

Tässä kirjastossa on erinomaisia kirjoja, jotka teille on jätetty

sinne taatuksi keinoksi ikävää vastaan, silloinkuin puutarhamme on

kukatonna, metsämme lehdetönnä, jolloin niistä ei ole iloa meille.

Leyvan hyvät herrat eivät ole jättäneet työtään keskentekoiseksi; he

ovat pitäneet huolta sekä ruumiin että hengen ravinnosta."

Tämä tieto oli minulle todellinen ilosanoma. Menin hänen kerallaan

neljänteen kylkirakennukseen, joka tarjosi minulle hyvin mieluisan

näyn. Näin siellä erään huoneen, jonka päätin paikalla omistaa

itselleni, kuten don Cesarkin oli sitä pitänyt omanaan. Hänen

vuoteensa oli siellä vieläkin, kuten muutkin huonekalut, seinillä oli

tapeetit, joihin oli kuvattu sabiinitarten ryöstö. Siitä huoneesta

astuin toiseen pienempään, jossa oli ympäri seiniä mataloita,

kirjoilla täytetyitä kaappeja, ja niiden yläpuolella riippui

kaikkien kuninkaittemme kuvat. Erään ikkunan vieressä, josta näkyi

hymyilevä maisema, oli eebenpuinen kirjoituspöytä ja sen edessä

mustalla sahviaanilla päällystetty sohva. Mutta minun huomioni

kiintyi etupäässä kirjastoon. Se sisälsi filosoofeja, runoilijoita,

historiallisia teoksia, sekä suuren joukon ritariromaaneja. Don Cesar

oli nähtävästi erityisesti suosinut viimeksimainittua lajia, koska

oli hankkinut niitä niin runsaasti. Minäkin tunnustan häpeäkseni,

etten myöskään niitä hyljeksi, huolimatta niiden liioitteluista, joko

siitä syystä, etten niin suuresti valikoi lukemistani, tai senvuoksi,

että espanjalaista viehättää kaikki, mikä on ihmeellistä. Tehdäkseni

itselleni oikeutta voin mainita, että moraaliset kirjat sentään ovat

mielilukemistani.

"Tässähän meillä on nyt ajanvietettä, ystäväni", lausuin Scipiolle

silmättyäni häthätää kirjaston sisällystä, "mutta ensin meidän on

suoritettava eräs toinen työ: palvelijakunta on uudistettava." --

"Siitä huolesta luulen voivani säästää teitä", vastasi hän. "Poissa

ollessani olen tutkinut väkeänne, ja uskallan väittää tuntevani

heidät. Alkakaamme Joachim mestarista; olen varma, että hän on täysi

lurjus enkä epäile vähääkään, että hänet on ajettu pois arkkipiispan

luota joittenkin hänen kuukausitileissään esiintyväin laskuvirheitten

takia. Kokin apulainen taas on juopporatti, ja portinvartija on raaka

tomppeli, jota emme tarvitse enemmän kuin metsästäjääkään. Viimeksi

mainitun sijan minä itse täytän mainiosti, kuten itse saatte huomenna

nähdä, hankittuamme pyssyn, ruutia ja lyijyä. Mitä lakeijoihin tulee,

niin heidän joukossaan on eräs aragonialainen, joka näyttää minusta

kelpo pojalta. Sen me pidämme, mutta kaikki nuo muut ovat niin kehnoa

joukkiota, etten neuvoisi teitä niitä pitämään, vaikka tarvitsisitte

sata palvelijaa."

Keskusteltuamme laveasti asiasta päätimme pitää palveluksessa

kokkipojan ja aragonialaisen sekä toimittaa sävyisällä tavalla kaikki

muut niskoiltamme. Sen teimme jo samana päivänä muutamain pistoolien

avulla, jotka Scipio otti rahavarastostamme, antain ne heille minun

nimessäni. Pantuamme tämän uudistuksen toimeen otimme uuden kokin

ja laitoimme olot linnassa järjestykseen; jokaiselle palvelijalle

määräsimme vissit tehtävät ja aloimme elää omalla kustannuksellamme.

Viideskymmenesviides luku.

Gil Blas kosii Antoniaa, lampuotinsa tytärtä.

Kaksi päivää kotiintuloni jälkeen tuli lampuotini, Basile, luokseni.

Hän pyysi lupaa esittää minulle tyttärensä, Antonian, jonka sanoi

toivovan kunniaa tervehtää uutta isäntäänsä. Vastasin suostuvani

siihen mielihyvällä. Hän lähti ja palasi vähän ajan kuluttua,

kauniin Antoniansa keralla. Sillä luulenpa, että tämä kuusi- tai

seitsemäntoistavuotias tyttönen ansaitsi kauniin nimen; hänellä

oli mitä hienoin hipiä ja hurmaavat silmät. Hänen yllään oli vaan

yksinkertainen villapuku, mutta sorea vartalo ja uljas ryhti sekä

omituinen sulous, joka ei aina seuraa nuoruutta, saivat katsojan

unhottamaan hänen pukunsa vaatimattomuuden. Hänen tukassaan ei ollut

mitään taiteellisia koristeita, kukkakimppu oli vaan solmittu sen

taakse.

Hänen astuessa huoneeseeni en ainoastaan hämmästynyt hänen

kauneutensa johdosta, vaan hänestä tuoksusi sellainen viattomuus ja

viehättävyys, että tunsin paikalla sydämeni valloitetuksi. Hänen

lähdettyään Scipio kertoi häntä sanottavan yhtä älykkääksi kuin

kauniiksikin, ja että koko seudulla sitä pidettäisiin onnen poikana,

joka saisi hänet omakseen. "Minä, minä tahdon hänet omakseni",

huudahdin silloin, "jos hän vaan suostuu. Minä aion naida hänet sinun

välitykselläsi, jollei hänen sydämensä vaan ole jo toiseen sidottu."

-- "Ohoh", vastasi hän, "enpä olisi luullut teidän niin päistikkaa

naimisiin aikovan. Mutta älkää luulko, että minä pahottelen

rakkauttanne, olen päinvastoin siitä hyvilläni. Lampuotinne tytär

ansaitsee kyllä kunnian, jota aiotte hänelle osoittaa, jos hän vaan

voi tarjota teille vapaan sydämen ja hyvyyttänne ymmärtävän mielen.

Siitä otan selvän jo tänäpäivänä joko hänen isältään tai häneltä

itseltään."

Uskottuni oli mies pitämään lupauksensa. Hän meni tapaamaan

salaisesti Basilea ja illalla hän tuli luokseni huoneeseeni, jossa

odotin häntä kärsimätönnä ja levotonna. Hän oli iloisen näköinen,

jonka pidin hyvänä merkkinä. "Iloisesta naamastasi päättäen",

lausuin silloin, "tulet ilmoittamaan, että ihanimmat toiveeni kohta

toteutuvat?" -- "Niin, rakas herrani", vastasi hän, "kaikki teille

hymyilee. Olen keskustellut Basilen ja hänen tyttärensä kanssa;

selitin heille teidän aikomuksenne. Isä on hyvillään, kun saa teidät

vävypojakseen, ja Antonian myötätuntoisuudesta saatte olla varma."

-- "Taivaan kiitos!" huudahdin silloin riemuissani; "niinkö! tämä

herttainen enkeli pitää siis minusta?" -- "Olkaa siitä varma",

vastasi hän, "hän rakastaa teitä jo. En ole tosin vielä kuullut sitä

tunnustusta hänen suustaan, mutta päätän sen hänen ilostaan, kun

esitin hänelle teidän aikomuksenne."

Vaikka innokas sihteerini olikin sanonut huomanneensa Antonian

sydämestään iloitsevan herransa valloitusaikeesta, niin en kuitenkaan

uskaltanut kokonaan luottaa hänen sanoihinsa. Minua pelotti, että hän

oli antanut näön pettää itseään. Päästäkseni siitä varmaksi päätin

itse puhutella kaunista Antoniaa. Läksin siis Basilen asunnolle,

jossa vahvistin todeksi lähettilääni sanat. Tämä kelpo ukko, joka oli

yksinkertainen ja suora maanmies, kuunteli puhettani ja lausui sitten

antavansa tyttärensä minulle suurimmalla mielihyvällä. "Mutta",

lisäsi hän, "älkää vaan luulko sen tapahtuvan sentähden, että teitä

kutsutaan tämän kylän herraksi. Vaikkapa olisitte vieläkin vaan don

Cesarin ja don Alphonson taloudenhoitaja, niin minä panisin teidät

kaikkein muitten kosijain edelle: olen aina pitänyt teistä; ja siitä

vaan olen pahoillani, ettei Antonialla ole suuria myötäjäisiä teille

tuoda." -- "Enhän minä niitä tahdokaan", vastasin minä, "hänen

persoonansa on toivojeni ainoa esine." -- "Nöyrin palvelijanne",

huudahti hän, "se ei ole tarkotukseni, en minä mikään kerjäläinen ole

naittaakseni tyttäreni niin. Basile Buenotrigo voi, Jumalan kiitos,

antaa jotakin hänen kanssaankin; minun tahtoni on, että hän hankkii

teille illallisen, jos te hankitte hänelle päivällisen. Sanalla

sanoen, tämän linnan tulot nousevat viiteensataan tukaattiin, ja minä

panen ne tämän avioliiton hyväksi nousemaan tuhanteen."

"Tehkää siinä asiassa kuten haluatte, rakas Basile", vastasin

silloin, "siitä meille ei tule riitaa. Asia on siis sovittu; muuta

ei puutu enää kuin tyttärenne suostumus." -- "Onhan teillä jo

minun suostumukseni", sanoi hän, "eikö se riitä?" -- "Ei aivan",

vastasin, "teidän suostumuksenne on tosin tarpeellinen, mutta hänen

suostumuksensa tarvitaan myöskin." -- "Hän noudattaa minun tahtoani",

vastasi hän, "haluaisinpa nähdä, uskaltaako hän vastustaa minua!" --

"Antonia on isänvallan alla, ja tottelee epäilemättä sokeasti hänen

tahtoaan; mutta tuskin hän niin ollen tekee sen vapaasti; ja olkoonpa

hänellä vaikka vähänkin sitä vastaan, niin en mistään hinnasta

tahtoisi tehdä häntä onnettomaksi. Sanalla sanoen, ei se riitä,

että saan teiltä hänen kätensä, hänen tulee itsekin hyväksyä teidän

antamanne lahja." -- "Mitä vielä!" lausui Basile, "minä en ymmärrä

noita viisasteluja: puhukaa itse Antonian kanssa, niin näette, ellen

pahoin pety, ettei hän toivo parempaa kuin tulla teidän vaimoksenne."

Sen lausuttuaan hän kutsui tyttärensä sinne, jättäen meidät hetkeksi

kahdenkesken.

Käyttääkseni hyväkseni tätä kallista aikaa kävin heti pääasiaan

kiinni, lausuen: "Kaunis Antonia, ratkaiskaa kohtaloni. Vaikka

minulla on jo isänne suostumus, niin älkää luulko, että tahdon sitä

käyttää jos se loukkaa teidän tunteitanne. Niin palavasti kuin

haluankin saada teidät omakseni, niin luovun toivostani kuitenkin,

jos te suostutte siihen ainoastaan lapsen kuuliaisuudesta." -- "Sitä

en koskaan aio sanoa", vastasi Antonia hieman punastuen, "teidän

pyyntönne on minulle sydämestäni mieleen, yhdyn siis isäni lupaukseen

kaikin puolin, enkä suinkaan sitä vastusta. En tiedä", lisäsi hän,

"onko oikein vai väärin, että näin puhun; mutta jos te ette minua

miellyttäisi, niin olisin kyllin suora sanoakseni sen; miksenkä siis

lausuisi yhtä suoraan sen vastakohtaakin?"

Hänen lausuessa näitä sanoja, joita en voinut ihastuksetta kuunnella

Basile tuli takaisin luoksemme. Hän oli kärsimätönnä kuulemaan

tyttärensä vastausta ja valmiina torumaan, jos hän oli hiukankin

pannut vastaan, ja tuli senvuoksi kysymään minulta: "No, mitä

kuuluu, oletteko tyytyväinen Antomaan?" -- "Olen niin täydellisesti

tyytyväinen", vastasin, "että alan heti paikalla valmistaa häitä."

Sen sanottuani jätin isän tyttärineen siihen ja läksin neuvottelemaan

asiasta sihteerini kanssa.

Viideskymmeneskuudes luku.

Gil Blas'in ja kauniin Antonian häät. -- Miten ne vietetään ja ketä

niihin saapuu. -- Loppu.

Enhän tosin olisi tarvinnut Leyvain lupaa naimisiin mennäkseni, mutta

olimme kuitenkin Scipion kanssa sitä mieltä, etten kernaasti voinut

olla antamatta heille tietoa, että aioin naida Basilen tyttären, sekä

hienotunteisuuden vuoksi pyytää heidän suostumustaan.

Läksin siis heti heidän luokseen. Don Cesar ja hänen poikansa

silloin eivät tyytyneet ainoastaan hyväksymiseen vaan selittivät

vielä suorittavansa kaikki häitten kustannukset. He lausuivat

lopuksi: "Lähtekää nyt takaisin kotiinne Lirias'iin ja olkaa

siellä rauhassa kunnes kuulette meistä puhuttavan. Älkää ryhtykö

mihinkään häävalmistuksiin, ne me otamme huoleksemme." Noudattaen

heidän tahtoaan palasin linnaani. Kerroin Basilelle ja Antonialle

suojelijaimme aikomuksesta, ja me odotimme mitä suurimmalla

kärsimättömyydellä tietoja heistä. Kahdeksan päivää odotimme turhaan.

Sen sijaan yhdeksäntenä päivänä saapuivat neljän muulin vetämät

vaunut. Niissä oli räätäleitä, jotka toivat kauniita silkkikankaita

morsiamelle puvuksi. Saattajina oli useita livreijaan puettuja

miehiä, erittäin kauniitten muulien selässä. Eräs heistä toi minulle

kirjeen don Alphonsolta, joka ilmoitti siinä saapuvansa huomisin

Lirias'iin isänsä ja puolisonsa keralla, ja seuraavana päivänä

saapuisi Valencian suurvikaari toimittamaan vihkimisen. Ja niinpä

he saapuivatkin: don Cesar poikineen, donna Seraphina sekä hänen

kunnianarvoisuutensa istuivat neljän hengen kuuden hevosen vetämissä

vaunuissa, ja niiden edellä ajoivat neljän hevosen vaunuissa donna

Seraphinan seuranaiset, ja seurueen saattona oli kuvernöörin

henkivartijaväki.

Armollinen Seraphina rouva kysyi heti perille saavuttuaan innokkaasti

Antoniaa, joka puolestaan heti, kuultuaan rouvan saapuneen juoksi

häntä tervehtimään ja kättä suutelemaan, minkä hän teki niin suurella

suloudella että kaikki ihmettelivät. "No, rakas miniäni", kysyi

don Cesar Seraphinalta, "miten Antonia teitä miellyttää? Olisiko

Santillana voinut parempaa vaalia tehdä?" -- "Ei koskaan", vastasi

Seraphina, "he ovat kumpikin toistensa arvoiset, en epäile heistä

tulevan hyvin onnellisia." -- Kaikki ylistivät armastani; ja jos

hän oli ollut miellyttävä villapuvussaan, niin silkkipuvussaan hän

nyt kerrassaan hurmasi jokaisen. Oli kuin hän ei olisi konsanaan

muuta pukua pitänytkään, niin jalo oli hänen ryhtinsä ja käytöksensä

luonnollinen.

Sen hetken tullessa, jona minun elämäni oli yhdistettävä häneen

suloisilla siteillä tarttui don Alphonso käteeni johtaakseen minut

alttarin eteen, ja Seraphina teki saman kunnian morsiamelle. Me

läksimme kylän kirkkoon, jossa suurvikaari odotti vihkiäkseen meidät.

Juhlallisuus toimitettiin kyläläisten riemuhuutojen kaikuessa. Basile

oli kutsunut myöskin kaikki seudun rikkaammat maanviljelijät häihin,

ja he olivat tuoneet tyttärensä mukanaan, jotka olivat koristaneet

itsensä nauhoilla ja kukilla ja pitivät tanssirumpuja käsissään.

Sitten palattiin takaisin linnaan, jossa juhlan järjestäjä, Scipio,

oli kattanut kolme pöytää, yhden herrasväelle, toisen heidän

seurueelleen ja kolmannen, kaikkein suurimman, muille kutsutuille.

Kolmannessa pöydässä istujat nousivat ensiksi ylös. Nuoret talonpojat

lopettivat aterian alkaakseen tanssin nuorten talonpoikaistyttöjen

kanssa, jotka houkuttelivat rummuillaan muissakin pöydissä

olijat seuraamaan samaa hyvää esimerkkiä. Kohta olivat kaikki

liikkeessä: kuvernöörin kamaripalvelijat tanssivat hänen puolisonsa

kamarineitojen kanssa, jopa itse ylhäisetkin yhtyivät tanssiin. Don

Alphonso tanssi sarabandia Seraphinan kanssa, ja don Cesar samoin

Antonian kanssa.

Tanssittuaan koko päivän iltaan asti talonpojat läksivät tyttärineen

pois, mutta linnassa jatkettiin juhlaa sekä syötiin komea illallinen.

Seuraavana päivänä Leyvat läksivät takaisin Valenciaan, annettuaan

minulle tuhansia uusia ystävyydenosotuksia.

Ja siitä lähtein on minun kunnioitukseni Antoniaa kohtaan ja hänen

rakkautensa minuun päivä päivältä yhä kasvanut. Scipio on edelleenkin

todellinen ystäväni.

Jo kolme vuotta olen, rakas lukijani, viettänyt mitä herttaisinta

elämää rakkaitteni parissa. Ja onneni täydentämiseksi on Taivas

suonut minulle kaksi lasta, joiden kasvatus on oleva vanhuuteni ilona.

_Loppu_.

Viiteselitykset:

[1] Espanjalainen hopeatukaatti oli arvoltaan noin neljä markkaa

kaksikymmentä penniä meidän rahassamme.

[2] Pistooli oli kultaraha, arvoltaan noin kaksikymmentä markkaa.

[3] Reali on espanjalainen hopearaha, jonka arvo on ollut erilainen

eri aikoina. Nykyisin siksi kutsutaan kahdenkymmenenviiden pennin

veroista rahaa.

[4] Jättiläinen, jonka Herkules puristi kuoliaaksi.

[5] "Hermandad" = veljeskunta. Espanjan pyhä hermandad oli

eräänlainen poliisikunta, joka keskiajalla ahdisteli ja rankaisi

varkaita ja muita pahantekijöitä.

[6] Corregidoriksi sanotaan Espanjassa eräänlaisia ylempiä tuomareita.

[7] "Agnus Dei" -- Jumalan karitsa; niiksi sanottiin kirkossa

vihitystä vahasta tahi taikinasta tehtyjä jumalankaritsan kuvia,

joita kannettiin kaulassa pyhityksen vuoksi.

[8] "Scapulaire" oli niinikään pieni vihitty esine, jota käytettiin

samoin kuin edellistä.

[9] Tämän kertomuksen tapahtuma-aikana olivat kahdenkamppailut

keihäillä tavallisia huvituksia.

[10] Alguazil -- espanjalainen poliisimies.

[11] Kaleerilaivat olivat soudettavia sota-aluksia. Soutajiksi,

kaleeri-orjiksi tuomittiin pahantekijöitä.

[12] Celsus oli erään suuressa arvossa pidetyn lääkärikirjan tekijä.

[13] Lääkäreillä oli siihen aikaan erityismallinen puku.

[14] Grandi = espanjalainen ylimys.

[15] Valkealla kivellä merkittävä päivä.

Taikauskoiset roomalaiset merkitsivät onnelliset päivät valkeilla,

onnettomat mustilla kivillä.

[16] Rahaa rapiata niin on rakastanut, Ett' on kalpea ja oikein

kuivahtanut.

[17] Ei liene tarpeen huomauttaa lukijalle, että kirjailija puhuu

tässä, kuten monessa muussakin kohdassa ivallisesti.

[18] Espanja oli keskiajalla jaettu moniin pieniin valtakuntiin.

Senvuoksi puhutaan yhä vieläkin, vaikka Espanja on jo ollut yhtenä

valtakuntana monta vuosisataa, "Valencian kuningaskunnasta", "Leonin

kuningaskunnasta" j.n.e. Siihen vaikutti paljon sekin seikka, että

nämä maakunniksi muuttuneet kuningaskunnat pitivät vielä kauan

yhdistymisen jälkeenkin omat lakinsa ja lainkäyttönsä, ja moniaat

hallinnollisenkin autonomian.

[19] Ecu -- kultaraha.

[20] Henkilö Espanjan historiasta.

[21] Duenna -- kamarineiti.

[22] Plautus, josta sittemmin tuli kuuluisa roomalainen

huvinäytelmäin kirjoittaja, oli nuorena käsimyllyn vääntäjänä.

[23] Espanjan valtionvankiloita.

[24] Espanjan kuninkaan Philip II:n ministeri.

[25] _Zuniga_ on eräs Castilian kuuluisimpia ja vanhimpia

aatelissukuja.

[26] _Olla podrida_ on erilaisista lihoista valmistettu ruokalaji.

[27] _Berengena_ on eräs tomaattilaji.

[28] Jos saavuin satamaan; nyt Toivo ja Onni minut jättäkää; olen jo

kyllin kauvan ollut teidän leikkikalunanne; olkoon nyt muitten vuoro!

[29] Mozo de mulas = muulien ajaja l. hoitaja.