Auttaissani aamulla hänen pukeutumistaan portille taas äkkiä

kolkutettiin. Isäntäni meni katsomaan ristikkoikkunasta. Siellä oli

taas eilinen alguazil, jolta hän kysyi, mitä hänellä oli asiaa.

"Avatkaa", vastasi alguazil; "täällä on herra corregidor itse."

Tämän hirveän sanan kuullessani veri jähmettyi suonissani. Minä

pelkäsin niitä herroja enemmän kuin paholaista senjälkeen, mitä

olin kärsinyt heiltä, niin että toivoin tällä hetkellä olevani

kahdensadan peninkulman päässä Madriidista. Mutta isäntäni säikähti

vähemmän kuin minä; hän avasi oven, ottaen tuomarin vastaan

kunnioituksella. "Näette, etten tule luoksenne suurella seurueella",

lausui corregidor; "tahdon suorittaa asiat ilman melua. Niistä

pahoista huhuista huolimatta, joita kaupungilla kiertelee teistä,

tahdon kuitenkin kohdella teitä säästäen, Ilmoittakaa minulle

nimenne ja tehtävänne Madriidissa." -- "Herra corregidor", vastasi

isäntäni, "olen Uudesta Castiliasta ja nimeni on don Bernard de

Castil Blazo. Aikaani kulutan kävelyillä, näytelmiä katsomalla, ja

huvittelen itseäni joka päivä seurassa, johon kuuluu pieni joukko

iloista väkeä." -- "Teillä on varmaankin hyvin suuret tulot?" vastasi

tuomari. "Ei, herrani", keskeytti don Bernard, "minulla ei ole

korkoja, ei maita, ei taloa." -- "No, mistä te sitten elätte?" kysyi

corregidor. -- "Siitä, mitä kohta näytän teille", vastasi herrani.

Samassa hän kohotti erästä tapettia ja avasi oven, jota en ollut

ennen huomannut, sitten toisen sen takaa sekä vei tuomarin pieneen

kamariin, jossa oli suuri arkku aivan täynnä kultarahoja.

"Herra corregidor", lausui hän osottaen aarrettaan, "te tiedätte,

etteivät espanjalaiset rakasta työtä; mutta olkoonpa heidän kammonsa

sitä kohtaan kuinka suuri hyvänsä, minä olen vielä sitäkin etevämpi:

minulle on suotu sellainen laiskuuden lahja, että kaikki työ on

minulle kerrassaan mahdotonta. Jos mielisin korottaa vikani hyveeksi,

niin nimittäisin laiskuuttani filosoofiseksi hitaisuudeksi; se on

tulos hengen työstä, joka on joutunut kauas siitä, mitä ihmiset

tavallisesti suurimmalla innolla etsivät. Mutta minä tunnustan

peittelemättä olevani laiskuri luonnostani, sellainen laiskuri, että

jos minun pitäisi tehdä työtä elääkseni, niin heittäytyisin nälkään

kuolemaan. Voidakseni siis viettää luonteeni mukaista elämää ja

ollakseni vapaa omaisuuteni hoitamisesta, ja varsinkin päästäkseni

pitämästä talouteni hoitajaa olen muuttanut käteiseksi rahaksi kaiken

isänperintöni, jona oli useita arvokkaita tiloja. Tässä arkussa on

viisikymmentätuhatta tukaattia. Se on enemmän kuin tarvitsen koko

elinaikanani, vaikka eläisin yli sadan vuoden vanhaksi, sillä minä en

kuluta tuhattakaan vuodessa, ja olen jo viisikymmentä täyttänyt."

-- "Kuinka onnellinen te olette!" lausui corregidor silloin. "Teitä

epäiltiin siis aivan syyttä urkkijaksi: se toimi ei soveltuisi

vähääkään teidän luonteiselle miehelle. Hyvä vaan, don Bernard",

lisäsi hän, "jatkakaa vaan elämää omalla tavallanne. En suinkaan

tahdo häiritä rauhaanne, rupean päinvastoin sen puolustajaksi;

olkaa ystäväni, ja sallikaa minun olla teidän ystävänne." -- "Herra

corregidor", huudahti isäntäni liikutettuna tästä kohteliaisuudesta,

"otan arvokkaan tarjouksenne vastaan suurimmalla ilolla ja

kunnioituksella. Teidän ystävyytenne on suurin rikkauteni; joka

tuo kukkuran onneeni." Tämän keskustelun jälkeen, jota alguazil

ja minä kuuntelimme kamarin ovelta, corregidor lausui hyvästi don

Bernardille, joka ei voinut kylliksi osottaa kiitollisuuttaan hänelle.

Kahdeskymmeneskuudes luku.

Gil Blas pelästyy nähdessään Madriidissa rosvokapteeni Rolandon, joka

kertoo hänelle ihmeellisiä juttuja.

Saatettuaan corregidorin kadulle asti don Bernard de Castil Blazo

palasi nopeasti takaisin sulkemaan kassakirstunsa ja ovensa;

sitten me läksimme matkaamme tyytyväisenä kumpikin, hän saatuaan

mahtavan ystävän, minä tietäessäni varmasti saavani edelleenkin

kymmenen realia päivässä. Halusin kertoa tämän jutun Melendez'ille

ja kävelin senvuoksi hänen taloaan kohden; mutta juuri perille

saapuessani kohtasin kapteeni Rolandon. Hämmästyin suunnattomasti

nähdessäni hänet Madriidissa, ja tunsin tahtomattani jäsenteni

vavahtavan. Hän tunsi myöskin minut, lähestyi minua arvokkaasti

ja käski mahtavasti kuin ennenkin minun seurata itseään. Seurasin

häntä vapisten ja sanoin itsekseni: "kas niin! nyt hän varmaankin

maksaa sinulle koron kanssa vanhat syntisi. Mihinkä hän vienee

minut? Ehkäpä hänellä on tässä kaupungissakin joku luola asuntonaan?

Peijakas! jos sen tietäisin niin näyttäisin hänelle paikalla, etten

ainakaan jalkaleiniä sairasta." Marssin sentään hänen jälessään

pitäen tarkasti silmällä, mihin hän pysähtyisi, ja päättäen lujasti

mielessäni lähteä käpälämäkeen, jos hän vaan tekisi jotakin

epäiltävää.

Rolando hälventi pian pelkoni; hän astui erääseen tunnettuun

kapakkaan, ja minä menin mukaan. Hän käski tuoda parasta viiniä ja

tilasi päivällistä meille. Siksi aikaa menimme erääseen huoneeseen,

jossa kapteeni alkoi puhella minulle, kun tulimme kahdenkesken.

"Sinua hämmästyttää kaiketi hyvin", niin hän alotti, "nähdessäsi

entisen päällikkösi täällä, mutta vielä enemmän hämmästyt, kuultuasi

kaiken, mitä aion nyt sinulle kertoa. Sinä päivänä, jona jätin

sinut luolaan ja lähdin itse kaikkein miesteni kera Mansillaan

myömään muuleja ja hevosia, jotka olimme ottaneet edellisenä iltana,

kohtasimme matkalla Leonin corregidorin pojan jolla oli vaunujensa

saattajina neljä hyvin asestettua miestä. Kaksi niistä kaadoimme

maahan, ja toiset kaksi pakenivat. Silloin kuski huusi herransa

hengen pelosta rukoilevalla äänellä: 'Älkää Jumalan tähden, rakkaat

miehet, tappako Leonin corregidorin ainoata poikaa.' Nämä sanat eivät

vaikuttaneet miehiini mitään; he päinvastoin yltyivät siitä julmaan

raivoon. 'Kuulkaa miehet', huusi eräs heistä, 'älkäämme laskeko

käsistämme ammattikuntamme pahimman vihollisen poikaa. Kuinka monta

meikäläistä onkaan hänen isänsä tuominnut kuolemaan, kostakaamme

heidän puolestaan; heidän muistonsa vaativat sitä -- hyvittäkäämme

heitä tällä uhrilla.' Muut mieheni hyväksyivät tämän, ja luutnanttini

valmistihe rupeamaan ylimmäiseksi papiksi tässä uhritoimituksessa,

kunnes minä tartuin hänen käsivarteensa. 'Malttakaa', lausuin, 'miksi

vuodattaa verta tarpeettomasti? Se riittäköön, että otamme tämän

nuorukaisen kukkaron. Olisihan raakamaista surmata ihminen, joka ei

tee vastarintaa. Ja eihän hän ole vastuunalainen isänsä teoista,

joka taasen ei tee muuta kuin velvollisuutensa tuomitessaan meitä

kuolemaan, kuten me puhdistellessamme matkamiehiä!'

"Asetuin siis puolustamaan corregidorin poikaa, eikä tekoni ollut

hyödytön. Otimme ainoastaan kaikki hänen rahansa sekä kahden

kaatuneen saattajan hevoset. Myimme nekin samalla Mansillassa. Sitten

palasimme takaisin luolaan, johon saavuimme seuraavana päivänä vähää

ennen auringonnousua. Hämmästyimme melkolailla nähdessämme laskuoven

ylhäällä, ja hämmästyksemme yhä lisääntyi, kun löysimme Leonardan

sidottuna. Muutamalla sanalla hän selvitti meille asian. Meitä

nauratti vahvasti sinun vatsatautisi; ihmettelimme suuresti, että

olit osannut vetää meitä niin nenästä. Emme olisi koskaan uskoneet,

että sinä pystyisit tekemään niin saakelin sukkelia temppuja, ja

annoimme sen anteeksi keksintösi nerokkaisuuden tähden. Päästettyämme

emännöitsijän vapaaksi käskin hänen valmistaa ruokaa. Senjälkeen

menimme talliin hoitamaan hevosiamme. Siellä makasi viimeisillään

vanha neekerimme, joka oli ollut viimeiset kaksikymmentäneljä tuntia

ilman hoitoa, Me olisimme mielellämme auttaneet häntä, mutta hän oli

jo aivan tiedotonna ja näytti jo niin henkitoreiselta, että meidän

täytyi vasten parhainta tahtoammekin jättää tuo kurja kuoleman kanssa

kamppailemaan. Se ei kuitenkaan estänyt meitä istumasta pöytään.

Syötyämme vankan aterian vetäysimme kammioihimme, joissa lepäsimme

koko päivän. Herätessämme kuulimme Leonardalta Domingon lähteneen

toisille majoille. Kannoimme hänet komeroon, jossa muistanet

maanneesi silloin, sekä pidimme hänelle peijaiset, ikäänkuin hänellä

olisi ollut kunnia kuulua joukkoomme.

"Kun viisi tai kuusi päivää senjälkeen läksimme taas retkeilemään,

niin kohtasimme metsästä tullessamme kolme prikaattia pyhän

hermandadin sotilaita, jotka näyttivät odottavan meitä. Aluksi

huomasimme ainoastaan yhden niistä. Halveksimme heitä niin,

että huolimatta heidän lukumääränsä enemmyydestä kävimme heidän

kimppuunsa; mutta ollessamme heidän kanssaan käsikähmässä toiset

kaksi prikaattia, jotka olivat osanneet pysyä hyvässä piilossa

siihen asti, syöksivät äkkiä päällemme niin voimakkaasti, että

kaikki miehuutemme oli turhaa. Meidän täytyi sortua ylivoiman alle.

Luutnanttimme ja kaksi muuta miestäni kaatuivat, ja meitä muita

ahdistettiin ja saarrettiin niin joka puolelta, että he saivat meidät

kiinni. Kaksi prikaattia lähti sitten kulettamaan meitä Leoniin,

ja kolmas meni hävittämään piilopaikkaamme, joka oli keksitty

seuraavalla tavalla. Muuan lucenolainen talonpoika oli sattunut

kulkemaan metsän läpi kotiinsa samana päivänä, jona sinä olit

karannut sen naisen kanssa. Hän oli huomannut luolamme laskuoven,

jonka sinä olit jättänyt sulkematta. Hänelle juolahti heti mieleen,

että se oli meidän piilopaikkamme, mutta sisään hän ei tohtinut

mennä. Hän pani vaan merkille ympäristöt; ja muistaakseen varmemmin

paikan hän leikkasi veitsellään muutamista ympärillä olevista puista

palasen kuorta pois, ja meni sitä tehden puusta puuhun metsänreunaan

asti. Sitten hän läksi Leoniin ilmoittamaan löytönsä corregidorille,

joka oli erityisesti hyvillään siitä senvuoksi, että meidän joukkomme

oli juuri ryövännyt hänen poikansa. Hän kokosi senvuoksi kolme

prikaattia ottamaan meitä kiinni, ja talonpoika oli oppaana.

"Tuloni Leoniin pani kaikki kaupungin asukkaat liikkeelle. Jos olisin

ollut sodassa vangittu portugalilainen kenraali, niin väestö ei olisi

voinut olla innokkaampi minua näkemään. 'Tuossa hän nyt on', he

sanoivat, 'tuo tuossa, se kuuluisa rosvopäällikkö, koko maan kauhu!

Hänet pitäisi repiä pihdeillä palasiksi, ja samoin hänen toverinsa.'

Meidät vietiin corregidorin eteen, joka alkoi minua tutkia. 'Aha

juutas!' sanoi hän minulle, 'vihdoinkin on taivas, tekoihisi

kyllästyneenä, antanut sinut käsiini!' -- 'Herra corregidor',

vastasin, 'jos lienenkin paljon pahaa tehnyt, niin ei teidän ainoan

poikanne veri ainakaan ole omallatunnollani; minä pelastin hänen

henkensä; teidän tulee muistaa vähän sitä asiaa myöskin.' -- 'Vai

niin, kurja!' huudahti hän, 'kyllä maar tässä pitää vielä osoittaa

jalomielisyyttäkin sinunkaltaisiasi kohtaan! Ja vaikkapa tahtoisinkin

sinut pelastaa, niin velvollisuuteni estäisi sen.' Senjälkeen

hän panetti meidät vankikomeroon, jossa olemiseen toverini eivät

ehtineet ikävystyä. He lähtivät nimittäin sieltä jo kolmen päivän

perästä näyttelemään surullista osaa isolla torilla. Minä sain olla

vankeudessa ummelleen kolme viikkoa, Luulin rangaistustani lykättävän

vaan senvuoksi, että aiottiin tehdä se kerrassaan hirveäksi, odotin

jo aivan uutta kuolemanrangaistustapaa, kunnes corregidor tuotti

minut eteensä ja lausui: 'Kuule tuomiosi. Olet vapaa. Sinutta olisi

ainokainen poikani murhattu maantiellä. Isänä halusin palkita tekosi;

tuomarina en voinut sinua vapauttaa; sentähden kirjoitin hoviin;

pyysin puolestasi armoa, ja siihen suostuttiin. Mene siis, mihin

haluat! Mutta', lisäsi hän, 'usko minua ja käytä hyväksesi tätä

onnellista tapausta. Palaja takaisin ja heitä ijäksi rosvonammatti.'

"Nämä sanat liikuttivat minua; läksin Madriidiin päättäen parantaa

elämäni ja viettää täällä hiljaista elämää. Täällä sain kuulla isäni

ja äitini kuolleiksi ja perintöni erään vanhan sukulaisen käsissä,

jonka tili siitä ei olisi kestänyt omantunnon arvostelua. En saanut

häneltä enempää kuin kolmetuhatta tukaattia, joka lienee ollut tuskin

neljäs osa omaisuudestani. Mutta mitä tehdä? Jutun nostamisella en

olisi hyötynyt mitään. Etten olisi aivan toimetonna, niin ostin

itselleni alguazilintoimen, jota hoidan ikäänkuin en olisi koskaan

muuta tehnytkään. Virkaveljeni olisivat varmaan panneet vastaan,

jos olisivat tunteneet entiset vaiheeni. Hyvä kyllä, he eivät niitä

tunne tai eivät ole tuntevinaan, mikä onkin samantekevä. Mutta,

sinulle haluan nyt avata koko sydämeni. Uusi ammattini ei miellytä

minua hituistakaan, minä ikävöin entistä tointani. Tunnen vahvaa

halua jättää virkani ja lähteä jonakin kauniina aamuna vuoristoon,

joka on Tajo virran lähteillä. Minä tiedän niillä seuduilla löytyvän

erään piilopaikan, jossa asuu iso rosvojoukko. Jos haluat seurata

minua, niin lähdemme kartuttamaan noiden urosten seuraa. Minä

tulen päällikön apulaiseksi; ja saadakseni heidät ottamaan sinut

ilolla vastaan, niin vakuutan nähneeni sinun kamppailevan kymmenen

kertaa vierelläni. Minä ylistän urhollisuuttasi pilviin asti; puhun

paremmin puolestasi kuin kenraali upseerin puolesta, jota hän

tahtoo ylennettäväksi. Petoksesta, jonka teit, en tietysti mainitse

sanaakaan: se herättäisi epäluuloa sinua kohtaan; siitä olemme siis

vaiti. Niin", lisäsi hän, "lähdetkö kanssani? Odotan vastaustasi."

Minä kielsin ehdottomasti. "Kullakin on omat taipumuksensa",

vastasin Rolandolle: "te olette syntynyt rohkeita tekoja varten, minä

rauhallista ja mukavaa elämää varten." Kiellostani huolimatta hän

kuitenkin palasi taas aterian lopussa tähän asiaan. Hän ilmoitti

minulle päättäneensä lähteä rosvojen luo, jotka olivat tarjonneet

hänelle varapäällikön paikan, ja koetti uudestaan taivuttaa minua

suostumaan yhteen tuumaan. Mutta huomattuaan yrityksensä raukeavan

tyhjiin hän muutti äkkiä ryhtiään ja ääntään; hän katsoi minuun

ylpeästi ja lausui vakavalla äänellä: "Koska olet mieheksesi niin

mitätön, että pidät orjanvirkaasi parempana kuin kunniata kuulua

urhomiesten joukkoon, niin jätän sinut omaan mitättömyyteesi. Mutta

kuuntele tarkasti sanoja, jotka sinulle nyt sanon, niin että ne

painuvat ijäksi mieleesi! Unhota tavanneesi minut tänäpäivänä, äläkä

kertaakaan hiisku sanaakaan minusta yhdellekään ihmiselle; sillä jos

kuulen sinun kerrankin maininneen minun nimeni ... sinä tunnet minut:

en sano enempää." Sen sanottuaan hän kutsui isäntää, maksoi viinin ja

me nousimme ja läksimme pois.

Kahdeskymmenesseitsemäs luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas lähtee don Bernard de Castil Blazo'n

luota ja mihin hän sitten joutuu.

Tullessamme kapakasta ulos ja hyvästellessämme toisiamme, näin

herrani astuvan katua pitkin. Hän näki myöskin minut, ja minä

huomasin hänen useita kertoja katsahtavan Rolandoon. Häntä

kummastutti ilmeisesti nähdessään minut sellaisten seurassa. Sillä

varma on, ettei Rolandon ulkonäkö puhunut suotuisasti hänen tapainsa

puolesta. Hän oli kookas ja romuluinen; pitkässä naamassa oli suuri

kyömynenä; ja jos hän ei ollutkaan suorastaan inhottavan näköinen,

niin hän näytti ainakin hävyttömältä lurjukselta.

En erehtynyt arveluissani. Illalla huomasin Rolandon naaman tehneen

suuren vaikutukseen don Bernardiin. Hän olisi varmaan empimättä

uskonut kaikki hänen sievät tekosensa, jos olisin uskaltanut ne

kertoa. Hän kysäisi minulta, kuka se roikale oli, jonka hän näki

seurassani päivällä. Vastasin, että hän oli muuan alguazil, luullen

hänen tyytyvän siihen vastaukseen ja ettei hän kysyisi enempää.

Mutta hän alkoi urkkia yhtä ja toista, ja kun jouduin siitä

hämilleni, muistaessani Rolandon uhkaukset, niin hän keskeytti

äkkiä keskustelun ja meni maata. Toimitettuani seuraavana aamuna

tavalliset palvelustehtäväni hän luki kouraani kymmenen tukaattia

kymmenen realin asemesta lausuen: "Tämän saat, ystäväni, palkaksesi

siitä, että olet palvellut minua tähän asti. Mene hakemaan toinen

palveluspaikka; minä en voi pitää palvelijaa, jolla on sellaisia

tuttavuuksia." Koetin puolustautua kertomalla tuntevani tämän

alguazilin Valladolidin ajoilta, jossa lääkärinä ollessani olin

kerran lääkinnyt häntäkin. "Hyvä, hyvä", vastasi don Bernard "sinä

osaat sukkelasti puolustautua; mutta se sinun olisi pitänyt sanoa

eilen eikä joutua hämillesi." -- "Herra", vastasin, "tosi on se,

etten uskalla sitä sanoa vaitiolonlupauksen takia; siitä syystä

jouduin hämilleni." -- "Tosiaankin", vastasi hän, taputtaen minua

hiljaa olalle, "se on uskollista vaitiolemista! En olisi uskonut

sinua niin viekkaaksi. Mene, poikaseni, me eroomme nyt: palvelija,

joka seurustelee sellaisten kanssa, ei sovi minulle."

Kukkaroni oli tällä kertaa hyvin varustettu. Sen melkoisen summan

lisäksi, jonka olin tohtori Sangradon luona ollessani säästänyt

palkastani, olin saanut paljon juomarahoja don Bernardilta -- hän oli

hyvin antelias. Kun en nyt tuntenut mitään halua palvelemiseen, niin

päätin lähteä matkustelemaan. Tunsin varsinkin suurta halua nähdä

Toledoa; sinne saavuin kolmen päivän kuluttua. Otin asunnon eräässä

hyvässä ravintolassa, jossa minua pidettiin ylhäisenä aatelismiehenä

korean pukuni vuoksi, jota tietysti pidin ylläni. Nähtyäni kaiken,

mitä Toledossa on katsomisen arvoista, läksin taas matkalle

eräänä aamuna päivän sarastaessa, kulkien Cuencan tietä myöten,

tarkoituksella mennä Aragoniaan. Toisena päivänä tulin matkani

varrella erääseen ravintolaan; ja nauttiessani virvokkeita sinne

saapui joukko pyhän hermandadin sotilaita. He tilasivat viiniä ja

rupesivat juomaan, jota tehdessään he keskustelivat eräästä miehestä,

joka heidän pitäisi vangita. "Hän ei ole kolmeakolmatta vuotta

vanhempi; hänellä on pitkä musta tukka, kaunis vartalo, kotkannenä,

ja hän ratsastaa ruskealla hevosella."

Kuuntelin heidän puhettaan, josta olin olevinani aivan

välinpitämätön, eikäpä se todestaan minua suuresti liikuttanutkaan.

Jätin heidät ravintolaan jatkaen matkaani. En ollut astunut

puoltakaan tuntia, kun näin erään nuoren erittäin pulskan

aatelismiehen ratsastavan kastanjanruskealla hevosella. "Totisesti",

lausuin itsekseni, "tuossahan se mies on, jota hermandadin miehet

etsivät, tai sitten erehdyn kokonaan. Hänellä on pitkä musta

tukka ja kotkannenä; hän on ihan varmaan se takaa ajettu." Minä

tahdon tehdä hänelle hyvän palveluksen. "Sennor", kysyin häneltä,

"sallitteko kysyäni, onko teillä ollut äskettäin joku kunnianasia

suoritettavana." Ratsumies ei vastannut kysymykseeni, mutta katsoi

hämmästyneenä minua. Vakuutin etten suinkaan uteliaisuudesta tehnyt

sitä kysymystä. Sen hän hyvin uskoi, kerrottuani hänelle, mitä olin

kuullut ravintolassa. Silloin hän vastasi, "jalomielinen vieras, en

kiellä näiden sotilasten juuri minua tarkottavan; otanpa siis toisen

tien karttaakseni heitä." -- "Minun mielestäni", vastasin, "meidän

pitäisi etsiä joku turvallinen paikka, jossa voisimme olla suojassa

ukonilmalta, joka on ihan tulossa." Silloin huomasimme puitten alla

hyvin varjoisan käytävän, joka johti meidät erään vuoren juurelle,

jossa oli erakkomaja.

Se oli suuri ja syvä onkalo, jonka aika oli kaivertanut kallioon;

ihmiskädet olivat rakentaneet sen eteen kivistä ja raakunkuorista

rakennuksen, joka oli ruohon peitossa. Ympäristö oli kirjavana

tuhansia erilaisia kukkia, joiden tuoksu täytti ilman, ja luolan

vieressä oli vuoressa pieni halkeama, josta syöksyi kohisten

lähde, valaen vedellään alla olevaa niittyä. Majan ovella seisoi

ystävällinen, vanhuudesta raihnainen erakko. Toisella kädellään

hän nojasi sauvaan, ja toisessa oli rukousnauha, jossa oli ainakin

kaksisataa helmeä. Päässä hänellä oli ruskea villamyssy, joka oli

painettu syvään yli korvain, ja parta, joka oli luntakin valkeampi,

ulottui vyötäisille asti. Me lähestyimme häntä. "Isäseni", lausuin

hänelle, "suotteko meille suojaa ukonilmaa vastaan, joka on

uhkaamassa?" -- "Tulkaa, lapseni", vastasi erakko katseltuaan minua

tarkkaavaisesti; "tulkaa majaani, ja asukaa siellä niin kauan kuin

haluatte. Hevosenne voitte viedä tuonne; siellä sen on hyvä olla",

lisäsi hän, osottaen eturakennusta. Toverini vei hevosensa sinne, ja

sitten menimme vanhuksen kanssa luolaan.

Tuskin olimme päässeet katon alle kun rankkasade puhkesi hirmuisella

ukkosenjyskeellä ja salamoilla. Erakko lankesi polvilleen pyhän

Pacomiuksen kuvan eteen, joka oli liimattu seinään kiinni, ja me

noudatimme hänen esimerkkiään. Kun ukonilma meni ohi, niin me

nousimme ylös: mutta kun sadetta jatkui eikä yö enää ollut kaukana,

niin vanhus lausui meille: "Lapset, en kehottaisi teitä enää

lähtemään tielle tähän aikaan, ellei aivan tärkeät asiat sitä vaadi."

Toverini ja minä vastasimme, ettei mikään estänyt meitä jäämästä, ja

että jollemme olisi kovin suureksi vaivaksi hänelle, niin pyytäisimme

yösijaa hänen majassaan. "Minulle te ette ole yhtään vaivaksi",

vastasi erakko. "Mutta teille itsellenne se ei ole mukavaa, sillä

makuusijanne tulee olemaan huono, eikä minulla ole tarjota teille

muuta kuin erakonruokaa."

Näin sanoen tämä hurskas vanhus vei meidät istumaan erään pienen

pöydän ääreen, jossa oli moniaita sipulia, palanen leipää ja

ruukullinen vettä. Niitä osottain lausui vanhus: "Tässä näette,

lapseni, tavallisen ruokani; mutta nyt tahdon teidän tähtenne

tuoda vähän parempaa." Hän meni ottamaan palasen juustoa ja kaksi

kourantäyttä pähkinöitä, asettaen ne pöydälle, Toverini, jolla ei

ollut erityistä ruokahalua, ei maistanut juuri mitään. "Huomaan, että

olette tottunut parempiin ruokiin kuin minun", lausui vanhus sen

nähdessään, "tai paremminkin on lihan palvelus turmellut luonnollisen

makunne. Samallainen olin minäkin maailmassa. Eivät parhaimmatkaan

liharuuat, hienoimmatkaan herkut olleet kyllin hyviä minulle; mutta

yksinäisyyteen tultuani ovat aistini saavuttaneet takaisin entisen

puhtautensa. Nykyään en syö muuta kuin juuria, hedelmiä ja maitoa,

sanalla sanoen, ainoastaan esivanhempamme ravintoaineita."

Hänen puhuessaan nuori aatelismies vaipui syviin mietteisiin. Erakko

huomasi sen. "Poikaseni, sinun sydämesi on rauhaton", lausui hän.

"Etköhän voisi kertoa minulle, mikä mieltäsi painaa? Avaa sydämesi

minulle. Minä olen sillä ijällä, jolloin voidaan antaa neuvoja,

ja sinä olet ehkä niiden tarpeessa." -- "Kyllä on niin laita

isäseni", vastasi aatelismies huoahtain, "olen todellakin niiden

tarpeessa. Tahdon noudattaa niitä, joita te niin ystävällisesti

tarjootte minulle. Enpä luule vaaralliseksi ilmaista huoliani teidän

kaltaisellenne ihmiselle." -- "Et suinkaan, poikaseni", vastasi

vanhus, "älä pelkää mitään; minulle voi kuka tahansa tunnustaa

murheensa." -- Silloin aatelismies kertoi seuraavan historian:

Kahdeskymmeneskahdeksas luku.

Don Alfonson historia.

"En tahdo salata teiltä mitään, isäni, enkä myöskään tältä vieraalta,

joka meitä kuuntelee; sen jalomielisyyden perästä, jota hän on

minulle osoittanut, en voi olla luottamatta häneen. Olen kotoisin

Madriidista ja alkuperäni on tällainen. Eräs saksalaisen kaartin

upseereja, nimeltään parooni von Steinbach löysi kerran palatessaan

iltasella kotiinsa portailtaan valkeaan liinaan käärityn nyytin.

Hän otti sen ja vei huoneeseensa vaimolleen. Nyytti sisälsi vasta

syntyneen lapsen, joka oli kääritty hienoimpaan palttinaan, johon

oli myöskin pistetty paperilippu. Siihen oli kirjoitettu, että lapsi

kuului hyvänsäätyisille ihmisille, jotka kerran tulisivat ilmaisemaan

itsensä. Vielä mainittiin siinä pojan olevan kastetun nimellä

Alfonso. Minä olen tämä onneton lapsi, ja muuta en alkuperästäni

tiedä.

"Kohtaloni liikutti paroonia ja hänen vaimoaan; ja kun heillä ei

ollut itsellään lapsia, niin he päättivät kasvattaa minut Alfonson

nimellä. Kuta vanhemmaksi vartuin, sitä enemmän he tunsivat

kiintyvänsä minuun. Lapsellisuudellani ja herttaisuudellani sain

heidät aina itseäni hyväilemään. Saavutin siis heidän rakkautensa.

He hankkivat minulle kaikenlaisia opettajia. Kasvatukseni tuli

heidän ainoaksi harrastuksekseen; ja sensijaan että olisivat

kärsimättömyydellä odottaneet vanhempaini saapuvan ilmaisemaan

itsensä, he näyttivät päinvastoin toivovan syntyperäni pysyvän

ainaisesti salassa. Kun aloin tulla asekuntoiseksi, niin parooni

lähetti minut sotapalvelukseen. Hän hankki minulle vänrikinpaikan

sekä laitatti pienet vaunut minulle, ja kiihottaakseen minua etsimään

tilaisuuksia, joissa kunniaa saavutetaan, hän lausui, että tie

maineeseen on kaikille avoinna, ja että sodassa saamani kunnia tulisi

olemaan sitä suurempi, kun saisin kiittää siitä ainoastaan itseäni.

Samalla hän ilmoitti minulle syntyni salaperäisyyden, josta en ollut

siihen asti mitään tiennyt. Kun minua yleensä pidettiin Madriidissa

hänen poikanaan, joksi itsekin olin luullut itseäni, niin voitte

arvata, että se tieto teki minuun hyvin tuskallisen vaikutuksen.

En voinut enkä voi vieläkään ajatella sitä ilman häpeäntunnetta.

Kuta varmemmalta näyttää, että lienen ylhäistä syntyperää, sitä

surettavampaa on tietää niiden hyljänneet minut, joita saan elämäni

lahjassa kiittää.

"Läksin Alankomaihin palvelukseen; mutta pian senjälkeen tehtiin

rauha. Palasin Madriidiin, jossa parooni ja paroonitar ottivat

minut entisellä hellyydellä vastaan. Kävelin kerran, oltuani jo

kaksi kuukautta kotona, muutamalla syrjäisellä kadulla. Silloin

eräs tuntematon henkilö hyökkäsi päälleni, luullen nähtävästi minua

joksikin toiseksi, ja syyti törkeimpiä solvauksia minua vastaan.

Mutta huomattuaan olevani parooni von Steinbachin poika, (minä

puolestani en tuntenut häntä ensinkään) hän koetti pyytää anteeksi.

Mutta loukkaus oli niin törkeä, ettei sitä voinut sovittaa muualla

kuin verellä: käskin hänen siis puolustautumaan. Paljastimme

miekkamme, eikä ottelu kestänyt kauan. En tiedä, lieneekö hän

ollut liian malttamaton, vai olinko ehkä taitavampi häntä, summa

on, että annoin pian hänelle kuolettavan piston. Hän horjui ja

kaatui. Kauhuissani siitä, että olin surmannut ihmisen juoksin

kotiini, hyppäsin nopeasti ratsuni selkään ja läksin ratsastamaan

Toledoon päin. En uskaltanut käydä sanomassa jäähyväisiä parooni

von Steinbachille, koska ymmärsin asian tuottavan hänelle surua, ja

muuten käsitin oloni Madriidissa niin vaaralliseksi, etten voinut

kyllin nopeasti sieltä paeta.

"Surulliset ajatukset mielessäni ratsastin koko lopun yötä ja

seuraavan aamupäivän. Mutta päivällisaikaan minun täytyi pysähtyä

antaakseni hevosen levätä, mikä oli tarpeen myöskin helteen takia,

joka alkoi käydä kovin tukalaksi. Viivyin eräässä kylässä auringon

laskuun saakka, jonka jälkeen jatkoin matkaani, aikoen päästä yhteen

menoon Toledoon asti. Olin jo ajanut Illescas'iin ja pari peninkulmaa

sen ohikin, kun noin puoliyönaikana minut yllätti keskellä aukeata

hirmuinen ukkosilma, samallainen kuin tämänpäiväinen. Lähestyin

erästä puutarhanmuuria, joka oli muutaman askeleen päässä minusta,

ja kun en parempaakaan suojapaikkaa nähnyt, niin asetuin hevosineni

niin hyvin kun voin katsomalavan alle muutaman huvihuoneen viereen,

joka oli muurin päässä. Nojautuessani ovea vastaan huomasin sen

olevan auki, jota arvelin palvelijan huolimattomuuden syyksi. Nousin

satulasta pois, ja astuin huvimajaan sekä uteliaisuudesta että sateen

tähden, joka kasteli minua lavan allakin; sitten vedin hevosenikin

mukaani ohjista.

"Rajuilman kestäessä tarkastelin paikkaa, jossa olin, vaikken voinut

mitään nähdä muulloin kuin salamain välähdellessä. Huomasin, että

talo epäilemättä kuului ylempisäätyiselle väelle. Odotin sateen

taukoomista lähteäkseni uudestaan matkalle, mutta silloin huomasin

ulompaa kirkasta valoa, mikä sai minun muuttamaan päätökseni. Jätin

hevoseni majaan, sulkien oven huolellisesti, ja läksin astumaan

valoa kohden, siinä mielessä että talonväki oli mahdollisesti

vielä jalkeilla, että voisin pyytää yösijaa. Kulettuani parin

käytävän läpi saavuin erään salin eteen, jonka ovi oli niinikään

auki. Astuin sisään; komeassa kristallikruunussa paloi siellä

joukko vahakynttilöitä, joiden valossa näin, että huone oli perin

komeasti sisustettu, josta huomasin talon todella kuuluvan jollekin

ylimykselle. Lattia oli marmorista, paneelit kauniit ja taidokkaasti

kullatut, seinäkoristeet olivat niinikään ihmeteltäviä taideteoksia

ja katto oli täynnä mitä hienoimpia maalauksia. Mutta kaikista

enimmin huomiota herättäviä olivat lukemattomat valkomarmoriset

rintakuvat, joita sali oli täynnä ja jotka esittivät Espanjan

kuuluisimpia sankareita. Minulla oli hyvää aikaa katsella tätä

komeutta, sillä vaikka tuontuostakin koetin tarkkaavasti kuunnella,

niin en kuullut pienintäkään risahtusta mistään enkä nähnyt yhtäkään

ihmistä.

"Salin eräällä seinällä oli ovi, joka oli ainoastaan työnnetty

kiinni. Raotin sitä ja näin siellä rivin huoneita, joista ainoastaan

viimeinen oli valaistu. Palaisinko takaisin, vai uskaltaisinko mennä

sinne? Ymmärsin tosin että palaamiseni olisi ollut viisainta, mutta

uteliaisuuteni sai voiton. Menin eteenpäin, kuljin huoneitten läpi

ja saavuin valaistuun kamariin. Siellä paloi marmoripöydällä yksi

vahakynttilä kullatussa hopeajalassa. Huomasin huonekaluston olevan

ylen hienoa ja komeata tekoa, mutta katsahdettuani huoneessa olevaan

vuoteeseen, jonka uutimet olivat puoleksi avatut lämmön tähden, veti

siinä makaava henkilö kokonaan huomioni puoleensa. Hän oli nuori

nainen, joka ukkosenjyrinästä huolimatta nukkui sikeästi. Lähestyin

häntä hiipien, ja silloin hän heräsi.

"Ajatelkaahan kuinka hän säikähtyi, nähdessään yösydännä huoneessaan

tuntemattoman miehen. Hän vavahti kauhusta ja parahti kimakasti.

Koetin rauhoittaa häntä, ja lausuin hänelle notkistaen polveani:

'Rouvani, älkää pelätkö; en tule tänne pahoissa aikomuksissa.' Aioin

jatkaa, mutta hän oli niin pelästynyt, ettei kuullut mitään. Hän

kutsui useita kertoja naisiaan; ja kun ei kukaan vastannut, niin

hän heitti ylleen keveän yöpuvun, joka oli sängyn vieressä, hyppäsi

nopeasti vuoteestaan ja riensi samain huoneitten läpi, joista minäkin

olin tullut, huutaen milloin palvelusneitojaan, milloin pikku

sisartaan, joka oli hänen hoidettavanaan. Odotin talon kaikkein

palvelijain saapuvan, ja ehdin ajatella sitäkin, että he minua

kuulematta antaisivat minulle pahoin selkään. Mutta onnekseni hänen

huutojensa johdosta ei saapunut muuta kuin muuan vanha palvelija,

joka ei olisi voinut paljon häntä suojella, jos vaaraa todella olisi

ollut. Palvelijan tulosta hän kuitenkin jonkunverran rohkaistui ja

kysyi minulta ylpeästi, kuka olin, miten ja mitävarten olin rohjennut

tulla hänen taloonsa. Rupesin selittelemään, mutta tuskin ehdin

mainita puutarhamajan oven olleen auki, kun hän huudahti: 'Taivaan

nimessä, mikä epäluulo nousee mieleeni!'

"Näin sanoen hän sieppasi kynttilän pöydältä ja juoksi läpi kaikkein

huoneitten, vaan palvelijoitaan ja sisartaan hän ei nähnyt,

huomasihan vaan, että he olivat vieneet mennessään kaikki tavaransa.

Epäluulonsa näytti siis vaan liiankin aiheutetulta, jonkavuoksi

hän tuli kiivaasti minua kohden lausuen: 'Konna, älä teeskentele

petoksesi lisäksi. Sattumalta sinä et ole tullut tänne: sinä olet

don Fernand de Leyvan väkeä, ja olet osallinen hänen rikokseensa.'

-- 'Rouva', vastasin, 'älkää sekottako minua vihollisiinne. Minä en

tunne don Fernand de Leyvaa, en tiedä edes, kuka te olette. Olen

onneton aatelismies, jonka eräs kunniariita on pakottanut poistumaan

Madriidista, ja minä vannon kaiken pyhän nimessä, etten olisi koskaan

tullut luoksenne, ellei ukonilma olisi yllättänyt minua matkalla.

Muuttakaa siis suosiollisemmiksi ajatuksenne minusta: älkää pitäkö

minua vihollisenanne, vaan ennemminkin niiden kostajana.' Nämä sanat

ja ääni, jolla ne lausuin, rauhottivat häntä, niin ettei hän enää

katsonut minua pahantekijäksi; mutta pelosta pääseminen vaikutti

sen, että hän heittäytyi kokonaan surun valtaan. Hän alkoi itkeä

katkerasti. Hänen kyyneleensä liikuttivat minua, niin että olin pian

miltei yhtä murheissani kuin hänkin, vaikken edes tiennyt, mikä hänen

suruunsa oli oikeastaan syynä. Itkin hänen kanssaan, mutta sitten

jouduin ankaraan raivoon hänelle tehden vääryyden johdosta ja paloin

halusta kostaa sen. Kysyin häneltä: 'Rouva, millä tavalla teitä on

loukattu? Puhukaa: minä otan kostonne omakseni. Tahdotteko, että

ajan takaa don Fernandia ja lävistän miekallani hänen sydämensä?

Nimittäkää kaikki ne, joiden verta kostonne vaatii; käskekää!

Mitä vaaroja, mitä vaivoja asianne suoritus vaatineekin, niin se

muukalainen, jonka luulitte kuuluvan vihollistenne joukkoon, on

tekevä sen puolestanne.'

"Intoni hämmästytti naista, pysäyttäen hänen kyyneltulvansa. 'Antakaa

anteeksi, herra, epäluuloni', lausui hän, 'kova kohtaloni oli syynä

siihen. Teidän jalomielisyytenne saa minun näkemään erehdykseni; en

enää tunne häpeätä, että vieras on näkemässä häväistystä, joka on

tapahtunut perheelleni. Jalo vieraani, en hylkää apuanne; mutta don

Fernandin henkeä en teiltä vaadi.' -- 'Mitä palveluksia sallitte

siis minun teille tehdä, rouva?' kysyin silloin. -- 'Herra', vastasi

rouva, 'syy itkuuni on tämä; don Fernand de Leyva on pyytänyt

vaimokseen sisartani Juliaa, jonka hän oli nähnyt kerran Toledossa,

jossa me tavallisesti asumme; mutta isäni, Polan'in kreivi, hylkäsi

hänen kosintansa vanhan vihamielisyyden vuoksi, joka on vallinnut

perheittemme välillä. Sisareni on nähtävästi ollut kyllin heikko

seuratakseen palvelijaini neuvoja, jotka don Fernand on varmaan

lahjonut. Saatuaan tietoonsa, että me olimme aivan yksinämme tällä

maatilalla, hän on käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja on nyt vienyt

pois Julian ja piilottanut hänet jonnekin, kunnes ovat naimisissa.

Nyt haluaisin vaan selville, mihin hän on sisareni piilottanut, että

isäni ja veljeni, jotka ovat olleet jo kaksi kuukautta Madriidissa

voisivat ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin. Jumalan nimessä pyydän

senvuoksi teiltä sitä suurta palvelusta, että tutkisitte tarkasti

kaikki Toledon ympäristöt saadaksenne varman tiedon tästä asiasta;

koko perheeni on siitä teille ijäti kiitollinen.'

"Donna Seraphina -- se oli naisen nimi -- ei ajatellut, kuinka

sopimaton hänen antamansa tehtävä oli miehelle, joka ei voinut

kyllin nopeasti poistua Castiliasta; mutta kuinkapa hän olisi

voinut sitä aavistaa; enhän ajatellut sitä itsekään. Hyvilläni kun

voin olla hyödyksi hänelle otin riemulla vastaan tehtävän, luvaten

täyttää sen yhtä suurella innolla kuin nopeudellakin. En malttanut

odottaa edes päivännousua lunastaakseni lupaukseni vaan jätin heti

paikalla Seraphinan, vannoen korvaavani säikäyksen, jonka alussa olin

tuottanut hänelle, ja vakuuttaen antavani pian uutisia itsestäni.

Läksin samaa tietä kuin olin tullutkin. Kaksi päivää etsin Julian

ryöstäjää; mutta tarkimmatkaan tiedustelut eivät hyödyttäneet

mitään; en löytänyt heistä jälkeäkään. Harmissani puuhaini

menestymättömyydestä palasin Seraphinan luo, jonka arvelin olevan

nääntymäisillään epätietoisuuden vuoksi. Mutta hän olikin paljon

rauhallisempi kuin luulinkaan. Hän sanoi olleensa onnekkaampi minua,

hän nimittäin tiesi sisarensa tilan, koska oli saanut kirjeen don

Fernandilta itseltään. Hän oli kirjoittanut salaa naineensa Julian

ja vieneensä hänet erääseen Toledon luostariin. 'Minä lähetin hänen

kirjeensä isälleni', jatkoi Seraphina. 'Toivon että asia sovitaan

hyvällä, ja että juhlalliset häät päättävät riidan, joka on niin

kauan erottanut perheitämme.'

"Tehtyään siten selkoa sisarensa kohtalosta Seraphina rupesi

puhumaan vaivasta, jota oli tuottanut minulle, ja vaarasta, johon

oli ajattelemattomasti saattanut minut. Vasta jälestäpäin hän oli

muistanut sanoneeni hänelle olevani pakomatkalla kunniariidan tähden,

joten naisenryöstäjän etsiminen oli kovin sopimaton tehtävä minulle.

Hän pyysi anteeksi menettelyään kohteliaimmilla sanoilla. Kun olin

levon tarpeessa, niin hän vei minut saliin, jossa istuuduimme

vierekkäin. Hänellä oli yllään aamupuku valkeasta, mustaraitaisesta

tahtisilkistä, ja päässään samasta aineesta tehty hattu, jossa oli

mustat sulat. Tästä olisi voinut arvata hänet leskeksi, mutta hän oli

niin nuori, etten tiennyt oikein, mitä ajatella.

"Jos minua kiusasi halu saada selkoa siitä, niin hän näkyi puolestaan

olevan yhtä utelias tietämään, kuka minä olin. Hän pyysi minun

ilmoittamaan nimeni, jonka hän varmasti arveli olevan jaloa syntyä,

päättäen sekä hienosta ulkomuodostani, että varsinkin ylevämielisestä

alttiudestani häntä palvelemaan. Kysymys oli minulle epämukava;

punastuin ja jouduin hämilleni; enkä kiellä vastanneeni olevani

parooni von Steinbachin poika, joka taasen oli saksalaisen kaartin

upseeri. 'Sanokaapa vielä', kysyi hän edelleen, 'miksi olette

lähtenyt Madriidista. Tarjoon teille edeltäkäsin isäni ja veljeni,

don Gaspardin, vaikutusvallan avuksenne. Se on vähin kiitollisuuden

osoitus miehelle, joka on minua palvellakseen pannut oman elämänsä

vaaraan.' Minä kerroin hänelle juurtajaksain kaikki seikat

kaksintaistelustani, ja hän myönsi vastustajani olleen väärässä sekä

lupasi taivuttaa koko perheensä minun puolelleni.

"Tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa pyysin hänen tekemään saman

minulle. Kysyin, oliko hänen kätensä vapaa vai sidottu. 'Kolme vuotta

sitten,' vastasi hän, 'naittoi isäni minut don Diego de Lazalle, ja

viisitoista kuukautta sitten tulin leskeksi.'

"Silloin puheemme keskeytyi, sillä saliin saapui kuriiri, tuoden

kirjeen Seraphinalle hänen isältään, Polan'in kreiviltä. Hän kysyi,

sallisinko hänen lukea sen, ja lukeissa huomasin hänen kalpenevan

ja vapisevan. Luettuaan sen hän kohotti silmänsä ylöspäin, jotka

täyttyivät kyynelistä, ja huoahti syvään. En voinut nähdä tyvenesti

hänen suruansa. Tulin levottomaksi, ja ikäänkuin aavistaen, mikä

isku minua odotti, tunsin jäätävän kylmyyden leviävän läpi ruumiini.

'Rouva', lausuin hänelle tuskin kuuluvalla äänellä, 'voitteko sanoa

minulle, mitä onnettomuuksia tämä kirje teille ilmoittaa?' --

'Katsokaa, herra', vastasi Seraphina suruisesti, antaen kirjeen

minulle, 'lukekaa itse, mitä isäni kirjoittaa. Se koskee liiankin

paljon teitä itseänne.'

"Nämä sanat kammottivat minua; otin kirjeen vapisten käteeni ja luin

siitä seuraavat sanat:

'Don Gaspard, veljesi, surmattiin eilen eräällä Madriidin

syrjäkadulla. Hän sai miekanpiston, josta hän kuoli tänään; ja

kuollessaan hän kertoi murhaajan olleen saksalaisen kaartin

upseerin, parooni von Steinbachin pojan. Onnettomuuden lisäksi

vielä on murhaaja päässyt pakenemaan. Hän on kadonnut; mutta

piilköön hän missä tahansa, niin minä en säästä mitään

löytääkseni hänet. Minä kirjoitan useille maaherroille, jotka

tekevät kaikkensa saadakseen hänet kiinni, jos hän saapuu heidän

maakuntainsa kaupunkeihin; ja toisilla kirjeillä aion sulkea

häneltä kaikki tiet.'

Kreivi de Polan.

"Ajatelkaahan, mihin mielentilaan tämä kirje saattoi minut. Olin

useita minuutteja aivan liikkumatonna, enkä saanut sanaa suustani.

Käsitin kuitenkin, että don Gaspardin kuolema teki kerrassaan

tyhjäksi koko kauniin, nousevan toivoni. Jouduin hurjaan epätoivoon

ja heittäydyin Seraphinan eteen ja lausuin, ojentaen paljastetun

miekkani hänelle: 'Rouva, säästäkää Polan'in kreiviä etsimiseltä,

koska etsittävä kenties voisi paeta hänen vihaansa, kostakaa te itse

veljenne kuolema; vuodattakaa omalla kädellänne hänen surmaajansa

veri; iskekää. Saman raudan kautta, jolla otin veljeltänne elämän,

tulkoon kuolema hänen onnettomalle vihamiehelleenkin.' -- 'Herra',

vastasi Seraphina, jota sanani liikuttivat, 'rakastin don Gaspardia;

ja vaikka te surmasittekin hänet rehellisessä kaksintaistelussa, ja

vaikkapa hän itse olikin syypää onnettomuuteensa, niin tietäkää,

etten kuitenkaan voi olla yhtymättä isäni kostonaikeisiin. Niin, don

Alfonso, olen teidän vihamiehenne ja tulen käyttämään teitä vastaan

kaiken, mitä veri ja ystävyys voivat minulta vaatia; mutta kohtalonne

onnettomuuksia en tahdo väärin käyttää; tämä koston tilaisuus

on arvoton, sillä joskin kunnia vaatii minua kostamaan, niin se

samalla kieltää tekemästä sitä pelkurimaisesti. Vierasvaraisuuden

käskyt ovat pyhät, enkä halua maksaa tekemiänne palveluksia veren

vuodattamisella. Menkää; paetkaa, jos voitte, vainojamme ja lain

ankaruutta; pelastakaa henkenne vaarasta, joka teitä uhkaa.'

"Nousin ylös ja läksin. Hän antoi hevoseni takaisin, ja minä läksin

Toledoon, jossa viivyin kahdeksan päivää. Sitten läksin taas tielle

ja tulin tähän erakkomajaan, esiintyen yleensä kuten sellainen, jolla

ei ole mitään pelkäämistä. Tämä asia mieltäni painaa, isäni. Voitteko

antaa minulle neuvoja, miten nyt menettelisin."

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku.

Kuka erakkovanhus oikeastaan oli ja miten Gil Blas huomaa olevansa

tuttavien joukossa.

Kun don Alfonso oli lopettanut surullisen kertomuksensa, niin

erakkovanhus alkoi puhua, kehottaen häntä kärsivällisyyteen, vaan

silloin luolaan astui eräs toinen erakko, kantaen täysinäistä

kerjuupussia. Hän oli ollut almuja keräämässä Cuencassa, ja palasi

sieltä nyt runsaan saaliin kera. Hän näytti toveriaan paljon

nuoremmalta, ja hänellä oli suuri punainen parta. "Ole tervetullut,

veli Antonio", lausui vanha erakko hänelle, "mitä uutisia kuuluu

kaupungista?" -- "Sangen huonoja", vastasi punaparta, viskaten

hänelle kirjeeksi taitetun paperipalan; "tästä saatte nähdä." Vanhus

avasi sen ja luettuaan hyvin tarkkaavaisesti huudahti: "Jumalan

kiitos! sytytin on valmis, nyt tiedämme, mitä meidän on tehtävä.

Heittääkseni näyttelemisen pois, don Alfonso", lausui hän kääntyen

toveriini, "niin ilmoitan olevani, kuten tekin, sallimuksen oikkujen

heittelemä mies. Minulle kirjoitetaan Cuencasta, joka on peninkulman

päässä täältä, että minua on mustattu oikeusviranomaisille, joiden

kaikki kätyrit tullevat huomenna erakkomajaani vangitsemaan minua;

mutta heidän ei pidä löytämän kettua luolastaan. En ole ensikertaa

sellaisessa pelissä, mutta älyn miehenä olen aina niistä selviytynyt.

Nyt saatte nähdä minut oikeassa karvassani, sillä toden puhuen, mikä

lienenkin, erakko ja vanhus en ainakaan ole."

Näin lausuen hän otti pitkän kaapunsa yltään, ja sen alta

tuli näkyviin mustasta sarssista tehty ratsastuspuku, hihat

koristeleikkauksilla varustetut ja muuten komea; sitten hän otti

myssyn päästään, irroitti nauhan, jolla valeparta oli kiinni, joten

hän yhtäkkiä muuttui nuoreksi mieheksi, ehkä noin kahdeksankolmatta

tai kolmikymmenvuotiseksi. Hänen esimerkkiään seuraten veli

Antoniokin pani erakkopuvun pois, otti irti punaisen partansa, sekä

veti ylleen kehnon palttinanutun, jonka hän otti eräästä vanhasta,

puoleksi lahonneesta arkusta. Mutta ajatelkaa hämmästystäni,

kun erakkovanhus oli vanha tuttavani don Rafael herra, ja veli

Antonio oli entinen rakas ja uskollinen palvelijani Ambrosio.

"Siunaa ja varjele!" huudahdin silloin, "olenhan joutunut keskelle

vanhoja tuttaviani." -- "Aivan oikein, herra Gil Blas", vastasi

Rafael nauraen, "tapaatte kaksi vanhaa ystäväänne vähimmin sitä

aavistaessanne. Myönnän, että teillä on yhtä ja toista moittimista

meitä kohtaan; mutta unohtakaamme se, mikä on ollutta ja mennyttä,

ja kiittäkäämme taivasta, joka on taas johtanut meidät yhteen.

Ambrosio ja minä tarjoomme palvelustamme teille; eikä sitä ole

vähäksi arvattava. Älkää uskoko meistä kovin pahaa. Me emme käy

kenenkään kimppuun emmekä murhaa ketään; ainoa virkamme on, että

haluamme elää muiden kustannuksella. Yhtykää meihin, me vietämme

hauskaa kulkurielämää. Sen keveämpää ammattia ei ole, kun vaan

osaa harjoittaa sitä taidolla. Ei tosin niin, ettei kaikesta

varovaisuudestamme huolimatta joskus sattuisi odottamattomain

asianhaarain vaikutuksesta ikävyyksiäkin, mutta niiden emme anna

mieltämme masentaa. Me olemme tottuneet onnen vaihteluihin.

"Herra aatelismies", jatkoi valhe-erakko don Alfonsoon kääntyen,

"teemme teille saman ehdotuksen; olettehan sellaisessa asemassa,

ettei teidän pitäisi tarjoustani hyljätä; sillä puhumattakaan

asiasta, jota olette paossa, teillä ei liene paljon rahaakaan?" --

"Ei tosiaankaan", vastasi don Alfonso, "ja se, myönnän sen, lisää

huoliani." -- "No niinpä siis tulkaa joukkoomme", vastasi don

Rafael. "Paremmin ette voi tehdä kuin yhtyä meihin. Teiltä ei tule

mitään puuttumaan, ja vihollistenne kaikki etsimisyritykset menevät

turhiksi. Tunnemme melkein koko Espanjan, olemme niin kolunneet sen

joka loukon. Me tunnemme piilopaikat sekä metsissä että vuoristoissa,

joissa aina löydämme turvaa poliisinuuskijain vainoilta!" Don

Alfonso kiitti ystävällisestä tarjouksesta; ja lupaamatta mitään

tulevaisuuden varalle sanoi tällä hetkellä liittyvänsä heidän

seuraansa saadakseen jotakin hoivaa. Minä tein saman päätöksen, sillä

en tahtonut erota don Alfonsosta, josta olin ruvennut paljon pitämään.

Silloin syntyi kysymys siitä, lähtisimmekö paikalla matkaan, vai

maistaisimmeko ensin mainiota viiniä, jota veli Antonio oli tuonut

Cuencan kaupungista edellisenä päivänä; mutta Rafael, joka oli

kokenein meistä, piti parhaimpana ajatella turvallisuuttamme ennen

kaikkea muuta. Sitä varten meidän tulisi kulkea koko yön päästäksemme

erääseen synkkään metsään, joka on Villardesan ja Almodabarin

välillä. Siellä pysähtyisimme ja viettäisimme hyvässä rauhassa ja

levossa päivän. Tämä metsä on hyvin lähellä Valencian kuningaskunnan[18]

rajaa, jossa Castilian lainkäytöllä, joka don Alfonsoa ahdistaa,

ei ole mitään voimaa. Tämä ehdotus hyväksyttiin, ja molemmat

valhe-erakot tekivät kaikista tavaroistaan ja kapineistaan kaksi

nyyttiä, ja panivat ne don Alfonson hevosen selkään. Se tapahtui

tulisimmassa kiireessä, ja sitten me läksimme erakkomajasta, heittäen

oikeuden saaliiksi ne kaksi erakkopukua, valkean ja punaisen parran,

kaksi sänkyrämää, yhden pöydän, lahonneen arkun, kaksi vanhaa tuolia

ja pyhän Pacomiuksen kuvan.

Astuimme koko yön ja aloimme olla jo sangen väsyneinä, kunnes

päivän sarastaessa näimme edessämme metsän, johon pyrimme. Sataman

näkeminen antaa uutta virkeyttä pitkästä purjehtimisesta väsyneille

merimiehille. Samoin mekin rohkaistuimme ja saavuimme vihdoinkin

matkamme päähän auringon kohotessa taivaanrannalta. Me painausimme

metsän synkimpään pimentoon, jossa asetuimme lepäämään erittäin

suloiseen paikkaan. Se oli nimittäin tammiryhmän varjostama ruohosto.

Suurten tammien tuuheat oksat muodostivat yllemme katoksen, jonka

läpi keskipäivänkään helle ei voinut tunkeutua. Hevoselta riisuimme

suitset ja kuorman ja laskimme sen syömään mehevää nurmea. Sitten

istuimme aamiaista syömään. Sitä antoi meille Antonio veljen

kerjuupussi, josta vedimme suuria leipäpalasia ja moniaita viipaleita

paistettua lihaa, ja hiukkova nälkä pani meidät pureksimaan kuin

toistemme kilvalla. Pureminen keskeytyi kuitenkin vähäväliä, leiliä

kun piti suudella; se olikin lakkaamattomassa kiertokulussa kädestä

käteen ja suusta suuhun.

Aterian lopussa don Rafael sanoi don Alfonsolle: "Don Alfonso, koska

te niin avomielisesti uskoitte salaisuutenne minulle, niin minäkin

kerron teille elämäni vaiheet yhtä tarkasti ja avomielisesti." --

"Mielelläni kuuntelen niitä", vastasi tämä. -- "Ja minä varsinkin",

huudahdin minä, "minua huvittaa erinomaisesti kuulla teidän

vaiheitanne; olen varma, että ne ovat kuulemisen arvoiset."

Silloin Rafael alkoi kertoa:

Kolmaskymmenes luku.

Rafaelin historia.

"Minä olen kotoisin Madriidista; äitini oli näyttelijätär, joka antoi

minun viettää ensimmäiset kaksitoista ikävuottani kaikenlaisissa

tyhjänpäiväisissä huvituksissa. Hän tuskin viitsi opettaa minua

lukemaan ja kirjoittamaan; vielä vähemmin sain mitään alkeistietoja

uskonnosta. Ainoat taitoni olivat tanssi, laulu ja kitaran soitto.

Silloin sattui, että Legannez'in markiisi otti minut toveriksi

ainoalle pojalleen, joka oli jotenkin minun ikäiseni. Äitini

suostui siihen ilomielin, ja silloin vasta alkoi minulle vakavampi

työskentely. Nuori Legannez ei ollut paljon edistyneempi kuin

minäkään. Tämä nuori herra ei näyttänyt syntyneen tieteitä varten,

sillä hän ei tuntenut juuri kirjaintakaan aapistostaan, vaikka

hänellä oli ollut jo toista vuotta opettaja. Opettajilla ei ollut

helppo työ hänen kanssaan; hänen päänsä kovuus katkaisi aina lopulta

heidän kärsivällisyytensä. Heillä ei ollutkaan lupaa käyttää

ankaruutta häntä kohtaan, vaan päinvastoin jyrkkä määräys opettaa

häntä ilman rääkkäämistä, joka määräys yhdessä oppilaan kehnojen

lahjain ohella teki opetuksen kutakuinkin hyödyttömäksi.

Mutta opettaja keksi, kuten kohta saatte nähdä, nerokkaan keinon

nuoren herran pelättämiseksi, tarvitsematta rikkoa hänen isänsä

kieltoa; hän päätti lyödä minua joka kerta kuin nuori herra ansaitsi

rangaistusta, ja sen päätöksen hän pani totisesti käytäntöön. Minua

ei keksintö, kumma kyllä, miellyttänyt ollenkaan; läksin kantelemaan

äidilleni, että minua kohdeltiin niin perin vääräperäisesti. Mutta

äitini, niin paljon kuin hän lieneekin poikaansa lempinyt, oli kyllin

luja vastustamaan valituksiani, ja kuletti minut takaisin markiisin

taloon, ajatellen niitä suuria etuja, joita siellä oleminen voi

vastedes minulle tuottaa. Olin siis uudestaan joutunut opettajan

valtaan. Hän oli huomannut keksintönsä tuottaneen hyviä tuloksia ja

jatkoi siis minun hutkimistani pikku herran asemasta, ja saadakseen

edistystä vielä suuremmaksi hän rääkkäsi minua kuin villitty. Tiesin

jo ennakolla saavani joka päivä selkääni nuoren Legannez'in edestä.

Voin vakuuttaa ettei hän oppinut ainoatakaan aapiston kirjainta ilman

sataa lyöntiä minun pakaroilleni: päättäkää siitä kuinka kalliiksi

nuoren herran opinalkeet tulivat minulle.

Tämä kyllästytti minua, niin että otin ja karkasin, saatuani

eräässä tilaisuudessa varastetuksi opettajan kaikki käteiset, joita

saattoi olla noin sataviisikymmentä tukaattia. Siten kostin kaikki

ne lyönnit, joita hän oli niin väärin minulle antanut, enkä luule

minkään muun koston voineen niin kipeästi sattua häneen. Vaikka

se oli ensimmäinen senlaatuinen kokeeni, niin tein sen suurella

näppäryydellä, ja osasin myöskin paeta kaikkia takaa-ajoja, joita hän

toimitti perääni kahden päivän kuluessa. Läksin Madriidista.

Olin silloin noin kolmentoista vanha. Pysyäkseni varmemmin

tuntemattomana, olin jättänyt markiisin palatsiin tavallisen pukuni

ja ottanut puutarhurin pojan puvun, joka sopi minulle. Kävelin

kaksi päivää, syöden leipää, jota ostin maataloista, ja nukkuen

paljaan taivaan alla. Saavuin lähelle Galves'in kylää, joka on

kahden peninkulman päässä Toledosta. Olin uupunut kävelystä ja

istahdin senvuoksi erään puun alle tien viereen. Aikani kuluksi

otin taskustani aapiskirjani ja silmäilin sen lehtiä; mutta sitten

muistin, mitä kärsimyksiä se oli minulle tuonut, ja revin sen hajalle

huutaen kiukuissani:

"'Aha, sinua, ikävä kirja, et sinä enää saa minua itkemään.'

"Sitten läksin kylään ja jäin yöksi erääseen ravintolaan, jonka

emäntä oli noin nelikymmenvuotias leski. Hän kysyi minulta, kuka

olin ja mihin menin. Vastasin isäni ja äitini kuolleen ja kulkevani

kerjuulla. 'Osaatko lukea, lapseni?' kysyi hän. -- Sanoin osaavani

sekä lukea että kirjoittaa. 'Minä otan sinut palvelukseeni',

vastasi emäntä, 'sinä voit olla minulle hyödyksi; saat pitää kirjaa

tuloistani ja menoistani. En anna mitään palkkaa sinulle', lisäsi

hän, 'mutta ravintolassani käy paljon arvokkaita vieraita, jotka

eivät unhota palvelijoita. Tulet saamaan runsaasti juomarahoja.'

"Otin paikan vastaan, päättäen itsekseni, kuten voitte arvata, siirtyä

toisille seuduille, niinpian kuin Galves'issa olo alkaisi käydä

ikäväksi. Mutta jäätyäni ravintolaan palvelukseen alkoi mieltäni

rasittaa suuri levottomuus, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä

perustetummalta pelkoni tuntui. En tahtonut muiden tietävän, että

minulla oli rahaa, ja suurin huoleni oli etsiä piilopaikka, josta

sitä ei kukaan muu löytäisi. En tuntenut taloa vielä tarpeeksi,

tietääkseni kaikkia sen komeroita ja valitakseni niistä parhaan. Mitä

huolia rikkaus tosiaankin tuottaa! Elin ainaisessa pelossa rahaini

johdosta. Lopulta päätin kätkeä aarteeni heinäladon nurkkaan, jossa

oli olkia; siellä arvelin niiden olevan varmemmassa tallessa kuin

muualla ja rauhoituin vähitellen.

"Meitä oli kolme palvelijaa talossa: iso tallirenki, naispalvelija

ja minä. Kukin meistä koetti parhaansa mukaan lypsää ravintolan

matkustajia. Minä sain heiltä aina jonkun lantin laskua viedessäni.

Ja joka pennin vein aina heti latoon aarteeni lisäksi; ja kuta

isommaksi rikkauteni kasvoi, sitä rakkaammaksi se kävi minulle. Minä

suutelin rahojani usein ja katselin niitä niin suurella ilolla, että

ainoastaan saiturit voivat mokomaa tuntea.

"Rakkauteni rahoihin veti minua ehkäpä kolmekymmentä kertaa päivässä

niitä katsomaan. Niillä käynneillä kohtasin usein portailla

emäntäni. Hän oli luonnostaan epäluuloinen, joka synnytti hänessä

uteliaisuuden saada selville, mitä minä niin usein juoksin ladossa.

Hän kiipesi sinne ja rupesi visusti nuuskimaan, arvellen minun sinne

piilottelevan häneltä varastamiani esineitä. Sattuipa hän siis

penkomaan olkikasaakin, jonka alla rahapussini oli ja löysi sen.

Hän avasi sen ja näki sekä ecuja[19] että pistooleja; silloin hän

luuli tai oli luulevinaan minun varastaneen rahat häneltä. Hän anasti

ne siis hyvällä omallatunnolla ja käski tallirengin antaa minulle

hyvästä kädestä viisikymmentä ruoskaniskua, nimitellen minua samalla

räähkäksi ja retkaleeksi. Evästettyään minut siten perinpohjaisella

selkäsaunalla hän ajoi minut talostaan, sanoen ettei halunnut elättää

rosvoja. Minä koetin tosin väittää, etten ollut varastanut mitään

emännältä, mutta hänen väitöstään tietysti uskottiin enemmän kuin

minua. Niinpä opettajan rahat siirtyivät varkaalta toiselle.

"Läksin alakuloisena matkaan, ja saavuin Toledoon. Tultuani

kaupungin isolle torille kohtasin erään hyvin puetun herran, joka

tarttui käsivarteeni kysyen: 'kuules, pikku poika, tahdotko tulla

palvelukseeni? Minä ottaisin sinut lakeijakseni.' -- 'Ja minä teidät

herrakseni', vastasin siihen sievästi. -- 'No, sepä hyvä', vastasi

hän, 'lähdeppä siis mukaani, tästä hetkestä alkain olet minun

palvelijani.' Seurasin häntä ilman muuta.

"Uusi herrani lienee ollut kolmenkymmenen vaiheilla, ja hänen

nimensä oli don Abel. Hän asui eräässä ravintolassa, josta hän oli

vuokrannut sangen hienon huoneuston. Hän oli ammattipelaaja, ja

aikamme vietimme seuraavalla tavalla: aamusilla hakkasin hänelle

viisi kuusi piipullista tupakkaa, puhdistin hänen vaatteensa ja

kävin noutamassa parturin, joka ajoi hänen partansa ja kähersi hänen

viiksensä. Sitten hän läksi kiertelemään pelipaikoissa, joista hän

palasi vasta yhdentoista tai kahdentoista seudulla yöllä. Mutta joka

aamu hän muisti ottaa taskustaan kolme realia ja antaa ne minulle

päiväpalkaksi, suoden muuten minulle täyden vapauden tehdä mitä

tahdoin kello kymmeneen asti illalla: jos olin saapuvilla hänen

kotiin palatessa, niin hän oli tyytyväinen. Totuin pian tehtävääni,

enkä todellakaan voisi löytää tointa, joka paremmin soveltuisi

luonteelleni.

"Olin viettänyt jo lähes kuukauden tätä hupaista elämää, kun isäntäni

kysyi minulta eräänä päivänä, olinko tyytyväinen häneen; ja kun

vastasin, ettei paremmin voisi olla, niin hän sanoi: 'No, hyvä juttu,

sitten lähdemme huomenna Sevillaan, johon asiani vaativat minua.

Sinullekin tulee hauska nähdä Andalusian pääkaupunkia. _Joka ei ole

nähnyt Sevillaa, ei ole mitään nähnyt_, sanoo sananlasku.' Vastasin

olevani valmis seuraamaan häntä vaikka mihin. -- Jo samana päivänä

tulivat Sevillaan kulettajat ottamaan ravintolastamme suuren kirstun,

jossa oli herrani kaikki tavarat ja seuraavana päivänä läksimme

matkalle Andalusiaan.

"Don Abel oli niin onnellinen pelissä, ettei hän hävinnyt koskaan

muulloin kuin itse tahtoi. Mutta petettyjen kostoa paetakseen hänen

täytyi senvuoksi usein muuttaa asuntopaikkaa, ja se oli nytkin syynä

matkaamme. Sevillaan tultuamme otimme asunnon eräässä ravintolassa

ja aloimme elää samaan tapaan kuin Toledossakin. Mutta herrani

huomasi kaupungit erilaisiksi. Sevillan pelipaikoissa hän tapasi

pelaajia, jotka olivat pelatessaan yhtä onnellisia kuin hänkin, mikä

tuotti usein paljon huolta hänelle. Eräänä aamuna, ollessaan pahalla

tuulella menetettyään edellisenä päivänä sata pistoolia, hän kysyi,

miksen ollut vienyt hänen likaisia liinavaatteitaan pestäviksi ja

silitettäviksi. Vastasin, etten ollut muistanut. Siitä hän vimmastui

ja antoi poskilleni puolikymmentä korvapuustia niin tuimasti, että

silmissäni välähtelivät kaikki taivaan tähdet. 'Siinä on sinulle,

junkkari, ettäs vastedes muistat pitää velvollisuuksistasi huolta.

Vai pitäisikö minun kulkea aina sinun kintereilläsi ohjaamassa,

mitä sinun pitää tehdä? Unhotat palvelustoimesi, mutta etpäs unhota

syömistä? Ellet olisi pässi, niin ymmärtäisit edeltäkäsin käskyni ja

tarpeeni.' Sen sanottuaan hän läksi huoneestaan, ja minä jäin hyvin

nolona sulattamaan korvapuustejani, jotka olin saanut niin vähäisestä

syystä, ja päätin tilaisuuden sattuessa kostaa ne.

"En tiedä, mikä kohtaus hänelle lienee sattunut eräässä pelipaikassa

moniaita päiviä tämän jälkeen. Hän tuli kotiin hyvin kuohuksissaan ja

sanoi minulle; 'Rafael, olen päättänyt lähteä Italiaan, ylihuommenna

matkustan eräällä Genovaan menevällä laivalla. Minulla on syyni

matkaan, ja luulenpa, että sinä haluat tulla mukaan, kun saat niin

hyvän tilaisuuden nähdä maailman kauneimman maan.' Vastasin, että

matka oli suuresti mieleeni; lausuin iloni siitä, että pääsin

näkemään Italiaa, mutta samalla päätin itsekseni erota hänestä

lähtöhetkellä. Ajattelin siten kostaa hänelle korvapuustit, ja pidin

tuumaani hyvin sukkelana. Olin niin ihastunut siihen, etten voinut

olla ilmoittamatta sitä eräälle ammattiveijarille, jonka tapasin

kadulla. Sevillaan tultuani olin hankkinut itselleni useita huonoja

tuttavuuksia varsinkin tämän. Kerroin hänelle, miten ja mistä syystä

isäntäni oli lyönyt minua, ja lisäsin aikovani karata hänen luotaan,

kun hän lähtee laivalle, sekä kysyin, mitä hän arveli tuumastani.

Mies rypisti kulmakarvojaan ja väänteli viiksiään katsellen minua;

sitten hän alkoi ankarasti sättiä isäntääni ja lausui: 'Voi poika

parka, olet ijäti kunniaton mies, jos tyydyt niin mitättömään

kostoon. Ei se riitä, että annat don Abelin matkustaa yksinään, ei se

paljon tuntuisi; rangaistus on sovitettava loukkauksen mukaan. Tässä

ei ole mitään arvelemista; varastakaamme hänen tavaransa ja rahansa

ja jakakaamme ne kahtia veljellisesti hänen lähtönsä jälkeen.' Vaikka

minulla oli luontainen taipumus varastamiseen, niin minua kuitenkin

peljästytti näin suuri yritys.

"Mutta tämä emäroisto ei heittänyt asiaa, hän sai kun saikin minut

suostumaan; ja menestys oli seuraavanlainen. Veijari, joka oli

suuri ja vahva mies, saapui seuraavan päivän iltana hakemaan minua

ravintolasta. Näytin hänelle kirstun, johon isäntäni oli jo sullonut

kaikki tavaransa, ja kysyin, jaksoiko hän yksinään kantaa niin

raskasta kirstua. 'Niin raskastako', sanoi hän, 'tiedäppä, että

toisen kirstua jaksan aina kantaa, vaikka se olisi yhtä raskas kuin

Noakin arkki.' Niin sanoen hän meni kirstun luo, heitti sen vaivatta

hartioilleen ja lähti keveästi astumaan portaita alas. Kuljin hänen

perässään, ja olimme jo pujahtamaisillamme ovesta kadulle, kun don

Abel ilmestyi äkkiä eteemme, onnentähtensäkö vai mikä hänet lieneekin

niin oikeaan aikaan siihen johtanut.

"'Mihin sinä kirstua viet?' kysyi hän. Minä jouduin niin ymmälle,

etten saanut sanaa suustani; ja veijari pisti pillit pussiin, kun

huomasi asian kääntyvän niin hullulle tolalle, pelastuen siten

selityksistä. 'Mihin sinä aiot kirstua viedä?' kysyi herrani toisen

kerran. 'Herra', änkytin enemmän kuolleena kuin elävänä, 'minä

olisin toimittanut sen laivalle, jolla aiotte huomenna matkustaa

Italiaan.' -- 'Soo, mistä sinä tiedät, millä laivalla minä aion

matkustaa?' sanoi hän. -- 'En tiedäkään, herra', vastasin, 'mutta

minä olisin satamassa kysynyt, ja saanut joltakin tietää, mikä laiva

lähtee Italiaan.' Tämän epäilyttävän vastauksen johdosta hän heitti

minuun raivoisan silmäyksen. Luulin hänen aikovan taas antaa minulle

puusteja. 'Kuka sinun on käskenyt viedä minun tavaroitani pois tästä

ravintolasta?' huusi hän. -- 'Te itse', vastasin. -- 'Mitä, minäkö',

sanoi hän hämmästyneenä, 'olenko minä sinua käskenyt?' -- 'Aivan

varmaan', vastasin; 'ettekö muista nuhdelleenne minua muutamia päiviä

sitten? Ettekö lyönyt minua ja sanonut, että minun pitäisi arvata

edeltäpäin käskynne ja tehdä itsestäni, mitä velvollisuuksiini

kuuluu? Niin, sitä totellakseni päätin toimittaa kirstunne laivalle.'

Huomattuaan minut nokkelammaksi kuin oli luullutkaan, pelaaja

hyvästeli minua suopeasti ja lausui: 'Mene olkoon Herra kanssasi!

sinä olet liian viisas ikäiseksesi. Minä en halua olla tekemisessä

ihmisten kanssa, jotka ovat väliin liian tyhmiä, väliin liian

viisaita. Ja nyt marssi matkaasi', lisäsi hän, 'muuten panen sinut

laulamaan ilman nuotteja.'

"Hänen ei tarvinnut kahta kertaa käskeä minun poistumaan. Läksin

kiireintä vilkkaa menemään, hirveästi peläten, että hän ottaisi

pukuni pois, jota hän kuitenkaan ei tehnyt. Kulin katuja pitkin,

miettien missä saisin yösijan niillä kahdella realilla, jotka minulla

oli rahaa. Saavuin arkkipiispan talon portille. Siellä valmistettiin

juuri hänen kunnianarvoisuutensa illallista, sieltä tuntui suloiset

tuoksut jo pitkän matkan päähän. 'Peijakas!' sanoin itsekseni,

'enpä olisi pahoillani, jos saisin sukia naamaani yhden noista

herkuista, jotka nenääni kutkuttavat; saisinpa edes pistää viisi

sormeani siihen. Mutta aatteles, jos voisin keksiä keinon päästäkseni

maistamaan noita lihapaistia, joista minulle nyt tulee vaan haju?

Miksikä en voi? Eihän se nyt liene aivan mahdotonta?' Tuumiskelin

innokkaasti tätä asiaa; ja jopa juolahti mieleeni juoni, jonka panin

paikalla käytäntöön, ja menestys oli hyvä. Menin arkkipiispan talon

pihalle juosten kyökkiä kohden ja huutaen täyttä kulkkua: _Auttakaa!

auttakaa!_ ikäänkuin joku yrittäisi tappaa minua. Kun jatkoin

parkumistani, niin Diego mestari, joka oli arkkipiispan kokki, juoksi

kolmen tai neljän kokkipojan kera katsomaan, mikä oli hätänä, ja kun

he eivät nähneet ketään, niin he kysyivät, mitä minä niin kauheasti

huusin. 'Voi! hyvä herra', vastasin ollen olevinani mielettömästi

pelästyksissäni, 'pelastakaa minut, pyhän Polykarpuksen nimessä,

eräs rosvo aikoo minut tappaa.' -- 'Missä se rosvo on?' kysyi Diego.

'Sinähän olet ihan yksin, ei kissaakaan ole perässäsi. Mene nyt vaan,

äläkä pelkää; sinua on vaan joku tahtonut lystikseen pelottaa ja on

viisaasti kyllä pysynyt portin ulkopuolella, muuten me olisimmekin

leikanneet häneltä ainakin korvat pois.' -- 'Ei, ei', vastasin

kokille, 'ei hän lystikseen minua uhannut. Hän on suuri roisto ja hän

aikoi murhata minut, ja ihan varmaan hän odottelee kadulla portin

takana.' -- 'Sitten hän saa odottaa kauan', vastasi hän, 'sinä saat

olla täällä yötä. Saat syödä ja maata kokkipoikien kanssa, jotka

ottavat sinut ystävällisesti vastaan.'

"Voitte kuvailla riemuani näitten sanain johdosta, joka lisääntyi

vielä suuremmaksi, kun Diego mestari saattoi minut kyökkeihin,

joissa näin kaikki arkkipiispan illallisen valmistukset. Sain

kunnian syödä ja nukkua kokkipoikain kanssa. Heidän ystävyyttään

käytin niin hyväkseni, että kun seuraavana päivänä menin kiittämään

Diego mestaria hänen ystävällisyydestään, niin hän sanoi: 'Kaikki

kokkipoikamme ovat ilmoittaneet minulle, että he olisivat hyvin

iloissaan, jos saisivat sinut toverikseen. He ovat niin mieltyneet

sinuun. Haluasitko sinä puolestasi ruveta heille toveriksi?'

Vastasin, että se olisi suurin toivoni. 'No, sitten saat tästä aikain

pitää itseäsi arkkipiispan palvelijana', vastasi kokki. Niin lausuen

hän vei minut hovimestarin luo, joka päätti vilkkaan ulkomuotoni

johdosta minun sopivan arkkipiispan kokkipojaksi.

"Kauan en ollut hyviä tapoja oppimassa hänen kunnianarvoisuutensa

palatsissa. Oloni loppui erääseen sukkelaan temppuun, josta vieläkin

puhutaan Sevillassa. Muutamat hovipojat ja muut palvelijat päättivät

viettää arkkipiispan vuosijuhlaa näytelmällä. He valitsivat

kappaleeksi _Benavideksen_;[20] ja kun he arvelivat tämän Leonin

entisen lapsikuninkaan olleen noin minun ikäiseni pojan, niin he

valitsivat minut hänen osaansa näyttelemään. Hovimestari, joka kehui

osaavansa lausua, rupesi harjottelemaan minua, ja moniaan koetunnin

perästä hän vakuutti, etten minä ainakaan tulisi osaani pilaamaan.

Hän oli myöskin koko juhlan isäntä ja kustantaja, josta ymmärrätte,

ettei mitään säästetty juhlan tekemiseksi oikein suuremmoiseksi.

Palatsin suurimpaan saliin rakennettiin teaatteri, joka koristettiin

runsaasti. Siihen laadittiin sitten ruohoista vuode, jossa minun piti

olla nukkuvinani maurilaisten hyökätessä linnaan minua vangitsemaan.

Kun näyttelijät olivat täydellisesti osiinsa valmistuneet, niin

arkkipiispa määräsi päivän juhlaa varten, ja kutsui kaupungin

arvokkaimmat herrat ja naiset siihen osanottajiksi.

"Juhlapäivän koittaessa oli jokaisella suuri puuha pukunsa

valmistamisessa. Mutta minun puvustani piti hovimestari huolta,

joka oli harjoittanut roolinikin. Hän toimitti luokseni räätälin,

joka puki ylleni kalliin sinisamettisen puvun, joka oli koristettu

kultanapeilla ja kultanauhoilla sekä monilla helyillä ja hetaleilla

samasta metallista, ja hovimestari itse pani päähäni pahvista tehdyn

kruunun, johon oli sirotettu tiheään helmiä ja valetimantteja.

Lopuksi he antoivat minulle vielä ruusunpunaisesta silkistä tehdyn

vyön, joka oli koristettu hopeakukilla. Joka kerta kun näitä

kapineita minulle tuotiin, niin tunsin halua siivillä lentäen karata

matkaani. Vihdoin iltapäivällä näytelmä alkoi. Leonin nuori kuningas

esiintyi heti alussa, lausuen pitkän yksinpuhelun; minä alotin siis

näytelmän pitkällä värssyrivillä, joiden tarkoitus oli ilmaista,

että koska en voinut vastustaa unen suloisia houkutuksia, niin

päätin antautua unenjumalan valtaan. Sitten vetäysin kulissien taa

heittäytyen ruohovuoteelleni, joka oli minua varten valmistettu;

mutta nukkuminen oli kaukana minusta, sen sijaan mietin vaan,

miten pääsisin kadulle pakoon kuninkaallisen pukuni kanssa. Eräät

salaportaat, jotka veivät teaaatterin alitse saliin soveltuivat

mielestäni hyvin aikomukseni toimeenpanemista varten. Nousin

hiljaa vuoteeltani, ja kun ei kukaan ollut näkemässä, niin astuin

portaita alas ja menin salin ovelle asti huutaen: _Pois pois, minä

menen muuttamaan pukua_. Kaikki tekivät minulle tietä, niin että

pääsin vähemmässä kuin kahdessa minuutissa yön turvissa pujahtamaan

kenenkään estämättä palatsista kadulle, josta juoksin nopeasti

ystäväni, ammattiveijarin luo.

"Hän hämmästyi suunnattomasti nähdessään minut sellaisessa puvussa.

Minä tein hänelle selkoa tapauksesta, ja hän nauroi sukkeluudelleni

sydämensä pohjasta. Sitten hän syleili minua, tietysti siinä

suloisessa toivossa, että pääsisi osalliseksi Leonin kuninkaan

saaliista. Toivottaen onnea hyvälle yritykselleni hän sanoi, että jos

yhtähyvin jatkaisin, kuin olin alottanut, niin vielä hämmästyttäisin

maailmaa nerollani. Naurettuamme ja laskettuamme kauan hauskaa

pilaa keskenämme kysyin lopuksi häneltä: 'Mitä me nyt teemme tällä

kalliilla puvulla? -- 'Jätä se minun huolekseni', vastasi hän; 'minä

tunnen erään luotettavan vaatekauppiaan, joka ostaa kaikki, mitä

hänelle viedään myötäväksi, urkkimatta esineiden alkuperää, jos se

nimittäin hänelle vaan soveltuu. Huomenaamulla menen häntä hakemaan

ja tuon hänet luoksesi.' Niin hän todella tekikin. Aamulla kovin

aikaisin hän lähti huoneestaan, jättäen minut makaamaan, ja palasi

parin tunnin kuluttua vaatekauppiaan kera, jolla oli kädessään

keltaiseen palttinaan kääritty nyytti. Tuttavani lausui minulle:

'Tässä on ystäväni herra Ybagnez Segoviasta, rehellinen ja luotettava

vaatekauppias, joka ammattiveljiensä huonosta esimerkistä huolimatta

pitää hyvää omaatuntoa kunnianaan. Hän sanoo sinulle pennilleen,

paljonko arvoinen se puku on, jonka aiot myödä, ja sinä voit huoleti

luottaa hänen arvosteluunsa.' -- 'Niin, se nyt on ainakin varma',

vastasi vaatekauppias. 'Olisinpa todellakin oikea konna, jos

ottaisin jotakin alle oikean arvon. Sitä ei ole kukaan päässyt vielä

sanomaan minusta, Jumalan kiitos! eikä pääse koskaan sanomaankaan.

Katastakaamme sitten vähän', lisäsi hän, 'niitä teidän kapineitanne;

omantuntoni mukaan sanon, paljonko niistä voi maksaa.' -- 'Tuossa

ne ovat', lausui ystäväni osottaen niitä. 'Teidän täytyy myöntää,

ettei komeampia laitoksia usein näe. Koettakaahan tämän genovalaisen

sametin hienoutta ja koristusten kalleutta.' -- 'Kerrassaan', vastasi

kauppias, katseltuaan tarkasti pukua, 'tosiaankin kaunista ja

hienoa.' -- 'Ja mitä arvelette noista hienoista helmistä, jotka ovat

kruunussa?' kysyi ystäväni taas. -- 'Jos ne olisivat pyöreimmät',

vastasi Ybagnez, 'niin ne olisivat verrattoman arvokkaat, mutta

nytkin ne ovat sangen kauniita ja miellyttävät minua yhtä paljon

kuin kaikki muukin. Tunnustan sen aivan suoraan', jatkoi hän, 'ja

määrään hinnan kohtuuden mukaan: jos sijassani olisi nyt joku

lurjuksentapainen kauppias, niin hän varmaan koettaisi moittia niitä

saadakseen ne halvemmalla, tarjoten niistä häpeämättömyydessään

kukaties kaksikymmentä pistoolia; mutta niin en tee minä, minä

tarjoon arvon mukaan neljäkymmentä.'

"Jos Ybagnez olisi tarjonnut sata, niin sekin olisi ollut liian

vähän, sillä helmet jo yksinään olivat ainakin kahdensadan pistoolin

arvoiset. Veijari, joka oli yhdessä juonessa hänen kanssaan sanoi

silloin: 'kas nyt, kuinka hyvä oli, että pääsitte rehellisen

ihmisen kanssa tekemisiin. Herra Ybagnez maksaa oikean hinnan niin

tunnollisesti kuin hän makaisi kuolinvuoteellaan.' -- 'Se on nyt

ainakin totta', lausui kauppias, 'mutta sittenpä en anna penniäkään

tinkiä ehdoistani ja hinnoistani. No niin! Asia on siis päätetty?

Ehkä luen rahat pöytään?' -- 'Odottakaahan', sanoi veijari, 'antaa

nuoren ystävämme ensin koettaa ylleen pukua, jonka käskin teidän

tuoda häntä varten. Luulenpa että se sopii hänelle.' Silloin kauppias

avasi nyyttinsä näyttäen minulle ihokkaan ja housut hienosta,

tummanruskeasta kankaasta; niissä oli hopeanapitkin, mutta muuten

ne olivat jo puoleksi kuluneet. Nousin sängystä koettaakseni pukua,

joka oli minulle sekä liian pitkä että avara, mutta noitten herrain

mielestä se sopi minulle kuin valettu. Ybagnez vaati siitä kymmenen

pistoolia, ja kun hän ei suvainnut tinkimistä, niin ei auttanut muuta

kuin tyytyä siihen. Silloin hän otti kukkarostaan kolmekymmentä

pistoolia lukien ne pöydälle. Senjälkeen hän kääri kuninkaallisen

pukuni ja kruununi nyyttiin ja lähti pois, varmaankin mielessään

onnitellen niin mainiota päivän alkua.

"Hänen mentyään virkkoi niin sanottu ystäväni minulle: 'Minä olen

saakelin tyytyväinen tähän mieheen.' Mutta olipa hänellä siihen

syytäkin, sillä hän sai varmasti ainakin sata pistoolia hyvittäjäisiä

häneltä. Vaan siihen hän ei tyytynyt, vaan otti kursailematta

puolet pöydällä olevista rahoista ja sanoi, jättäen loput minulle:

'Nuori ystäväni, eiköhän ole parasta että pistät nämä viisitoista

pistoolia taskuusi ja laukkaat kiireimmiten pois tästä kaupungista;

sillä ymmärräthän, että herra arkkipiispa ei jätä tiedustelematta

sinua joka nurkasta. Sillä olisinpa todellakin pahoillani, jos sinä

laittaisit itsesi tomppelimaisesti vankeuteen, tehtyäsi ensin niin

nerokkaan tempun, että se on sinulle ainaiseksi kunniaksi.' Vastasin

aikovanikin lähteä Sevillasta, jonka teinkin, ostettuani hatun ja

muutamia paitoja. Läksin siis kulkemaan pitkin niitä ihania kenttiä

jotka ulottuvat viinitarhain ja öljypuistojen välitse vanhaan

Carmonnen kaupunkiin asti, ja kolmen päivän perästä saavuin Cordovaan.

"Menin asumaan erääseen ravintolaan kaupungin ison torin varrella,

jossa kauppamiesten oli tapa pitää asuntoa. Ilmoitin olevani

varakkaiden vanhempain poika Toledosta ja matkustelevani huvikseni;

olin siksi hyvin vaatetettu, että ilmoitukseni oli uskottava, ja

vilautin ikäänkuin sattumalta muutamia pistooleja isännän nähtäviin,

mikä lopullisesti sai hänen uskomaan sanani todeksi. Mahdollisesti

hän ehkä epäili minua nuoruuteni tähden sellaiseksi nuoreksi

lurjukseksi, joka on lähtenyt maita kiertämään, varastettuaan

ensin vanhemmiltaan. Oli miten oli, hän ei näyttänyt uteliaalta

urkkimaan enempää kuin hänelle sanoin, nähtävästi peläten, että

muuten muuttaisin asuntoni toisaalle. Kuudella realilla päivältä

tässä ravintolassa asui sangen siististi, ja paljon siellä olikin

tavallisesti matkustajia. Illallispöydässäkin luin aina kaksitoista

henkeä. Hassunkurista oli vaan, että kaikki söivät sanaakaan

puhumatta lukuunottamatta yhtä, joka lörpötteli lakkaamatta

kaikenlaista, korvaten siten muittenkin äänettömyyden. Hän koetti

olla sukkela, yritti kertoa kaskuja, ja viskeli kompakokeita

ympärilleen muka huvittaakseen seuraa, joka päästikin tuontuostakin

äänekkään naurun; mutta nauru oli paljon enemmän pilkkaa kuin

tunnustusta hänen sukkeluuksilleen.

"Minä puolestani en olisi viitsinyt kuunnella sen vertaa hänen

jaarituksistaan, että olisin pöydästä noustuani voinut kertoa, mitä

hän oli sanonut, ellei hän olisi sattunut mainitsemaan jotakin, mikä

kovin läheltä koski minua itseäni. 'Mutta kuulkaas herrat', huusi hän

aterian lopussa, 'kaikki mitä olen kertonut teille, ei ole mitään sen

rinnalla, mitä nyt aion kertoa. Minä tiedän erään tapauksen, joka on

niitä kaikkein ensimmäisiä ja se on tapahtunut muutamia päiviä sitten

Sevillan arkkipiispan linnassa. Minä kuulin sen eräältä teiniltä,

tuttavaltani, joka on sen itse nähnyt.'

"Nämä sanat panivat mieleni vähän liikkeeseen; olin varma, että

tapaus tarkoitti minun tekostani, enkä erehtynytkään. Mies kertoi

tapauksen aivan oikein, ja lisäsi siihen vielä muutakin, jota minä en

tiennytkään, nimittäin mitä salissa oli tapahtunut minun kadottuani.

Minä kerron sen teille.

Heti minun pakoon lähdettyäni maurilaiset ilmestyivät näyttämölle,

heidänhän piti näytelmän mukaan ryövätä minut. He lähestyivät

ruohovuodetta, jossa luulivat minun nukkuvan; mutta aikoessaan

hyökätä Leonin kuninkaan kimppuun, he huomasivat suureksi

hämmästyksekseen vuoteen olevan tyhjänä. Näytelmä oli tietysti

keskeytettävä. Kaikki näyttelijät joutuivat päästään pyörälle; toiset

huusivat minua, toiset läksivät minua etsimään; toiset kirkuivat ja

parkuivat, toiset sadattelivat minua niin synkeästi kuin osasivat.

Kun arkkipiispa huomasi näyttämöllä syntyneen epäjärjestystä ja

hämminkiä, niin hän tiedusteli, mikä siihen oli syynä. Kuultuaan

hänen kunnianarvoisuutensa äänen riensi eräs hovipoika, joka näytteli

_Gracioson_ osaa kappaleessa, selittämään hänelle asiaa. 'Teidän

kunnianarvoisuutenne, älkää pelätkö maurilaisten saavan vangiksi

Leonin kuningasta, hän on pelastunut, ja vienyt kuninkaallisen

pukunsa matkassaan.' -- 'Jumalan kiitos!' huudahti arkkipiispa.

'Siinäpä hän oikein teki, että pakeni uskontomme vihollisten käsistä

ja pelastui kahleista, joita hänelle aiottiin. Hän aikoo varmaankin

palata takaisin Leoniin, valtakuntansa pääkaupunkiin. Saapukoon hän

sinne onnellisesti! Muuten kiellän häntä takaa ajamasta; olisin

pahoillani, jos Hänen Majesteettinsa joutuisi minun tauttani jotakin

kärsimään.' Näin lausuen arkkipiispa käski lukea minun roolini ja

näytellä kappaleen loppuun.

"Cordovassa yhytin useita nuoria miehiä, jotka opettivat minulle

monta hyvää taitoa; mutta senjälkeen tutustuin Lamelaan ja muihin

samallaisiin poikiin, joilta opin vielä parempia.

"Näiden lapsuudenaikaisten seikkailujensa jälkeen Rafael jutteli vielä

monta muuta samanlaista, joiden kuuleminen alkoi pahoin väsyttää ja

ikävystyttää minua, ja samoin don Alfonsoa; vaikka kohteliaisuudesta

vakuutimme sen meitä hyvin huvittavan. Kertomus loppui siihen,

että hän oli aivan äskettäin paennut Lamelan seurassa Toledosta

oikeusviranomaisten takaa ajamana ja saapunut erakkomajalle.

"'Kulimme', kertoi hän, 'vuoristopolkuja myöten, jotka Lamela tunsi,

ja saavuimme eräälle luolalle, joka näytti minusta erakkomajalta. Se

oli sama maja, johon te saavuitte eilen pyytämään minulta suojaa.'

"Katsellessani ihanaa maisemaa, joka levisi nähtäviin majan ympärillä

toverini lausui: 'Minä olin täällä viimeksi kuusi vuotta sitten.

Silloin täällä asui vanha erakko, joka otti minut perin herttaisesti

vastaan, jakaen minulle ruokansa. Muistan hänet vielä hyvin; hän oli

hurskas mies; minulle hän puhui niin kauniisti, että olin jo vähällä

luopua maailmasta. Ehkäpä hän elää vieläkin; menkäämme katsomaan.'

Näin sanoen Ambrosio nousi muulinsa selästä ja astui majaan.

Viivyttyään siellä kotvasen hän tuli takaisin ja lausui minulle:

'Tule, Rafael, tule katsomaan, niin näet jotakin liikuttavaa.' Minä

nousin silloin myöskin ratsuni selästä. Sidoimme muulit kiinni

puihin ja menimme luolaan, jossa näin vanhan erakon makaavan

kehnolla vuoteella kalpeana ja kuolemaisillaan. Tuuhea, lumivalkea

parta ulottui yli vatsan, ja kädessä oli epäjärjestyksessä suuri

rukousnauha. Hälinä, joka syntyi tulostamme, herätti hänet. Hän avasi

silmänsä, joita kuoleman harsot jo peittivät, katsahti meihin ja

sanoi; 'Keitä lienettekin, veljeni, painakaa mieleenne, mitä silmänne

nyt näkevät. Minä olen elänyt neljäkymmentä vuotta maailmassa ja

kuusikymmentä tässä yksinäisyydessä. Voi! kuinka pitkältä tuntuu

tänä hetkenä se aika, jonka omistin huvituksille, ja kuinka lyhyiltä

ne vuodet, jotka pyhitin katumukselle! Voi! pelkään, etteivät veli

Juanin katumustyöt ole voineet sovittaa lisensiaatti Juan Solilaisen

syntejä.'

"Näiden sanain perästä hän veti viimeisen henkäyksensä. Hänen

kuolemansa teki meihin syvän vaikutuksen. Sellaiset tapaukset

koskevat aina syvästi suurimpiinkin konniin. -- Meissä ei vaikutus

kuitenkaan kestänyt kovin kauan. Unhotimme pian, mitä hän oli

sanonut ja aloimme tarkastella erakkovainajan jättämää omaisuutta.

Siinä ei ollut kuitenkaan aivan paljon katsomista, te näitte siellä

ollessanne kaikki sen, mitä luolassa oli. Mutta jos veli Juanin

huonekalusto oli kehno, niin vielä huonommin oli kyökkipuolen laita.

Muita ruokatarpeita emme löytäneet sieltä kuin joitakuita pähkinöitä

ja ohraleivän palasia, jotka olivat nähtävästi olleet liian kovia

pyhimys vainajan ikenille. Sanon ikenille, sillä hampaat näyttivät

tyyten karisseen pois hänen suustaan. Kaikki mitä majassa oli ja

kaikki mitä näimme osotti selvästi, että vainaja oli ollut todellinen

pyhimys.

"Silloin Lamelalle heräsi soma tuuma. 'Jääkäämme tähän majaan', sanoi

hän, 'pukeutukaamme erakoiksi ja haudatkaamme veli Juan. Sinä rupeat

häneksi ja minä kerjäilen veli Antonion nimisenä naapurikylissä ja

kaupungeissa. Siten olemme turvassa poliisien nuuskimisilta, sillä

enpä luulisi, että kenenkään mieleen juolahtaisi etsiä meitä täältä.'

Suostuin tähän hullunkuriseen tuumaan, varsinkin kun minulla oli

Cuencassa vanhoja tovereita, jotka voivat tilaisuuden sattuessa olla

hyödyksi. Kaivoimme haudan noin kolmen- tai neljänkymmenen askeleen

päähän luolasta, ja hautasimme erakkovanhuksen siihen kaikessa

hiljaisuudessa. Ensin riisuimme sentään pois vaatteet häneltä,

toisin sanoen hänen yksinkertaisen kaapunsa, jonka vyötäisillä

oli nahkahihna. Parran leikkasimme myöskin pois minua varten, ja

hautauksen jälkeen asetuimme itse luolaan asumaan.

"Ensimmäinen päivämme oli jotenkin laiha; saimme tulla toimeen

vainajan eväillä. Mutta seuraavana päivänä Lamela läksi ennen

päivänkoittoa matkaan myömään muulejamme Toralvassa, ja illalla hän

palasi, tuoden ruoka-aineita ja muuta ostamaansa. Hän toi myöskin

kaikkea mitä tarvitsimme valepukuihimme. Itselleen hän teki kaapun

karkeasta kankaasta ja parran hevosen karvoista. Sen hän kiinnitti

niin taidokkaasti korviinsa, että olisi voinut vannoa sitä oikeaksi.

Hän onkin yleensä peevelin taitava poika. Veli Juan'in parran

hän myöskin laittoi kuntoon ja sovitti sen leukaani, ja ruskea

villamyssyni täydensi taideteoksen. Valepuvuistamme ei puuttunut

mitään. Emme voineet nauramatta katsella toisiamme näissä hassuissa

puvuissa, jotka totta tosiaan sopivat kenelle tahansa paremmin kuin

meille.

"Olimme olleet jo kolme päivää luolassa näkemättä yhtäkään ihmistä;

mutta neljäntenä sinne saapui kaksi talonpoikaa. He toivat leipää,

juustoa ja sipuleja erakolle, jonka luulivat vielä elävän. Minä

heittäydyin pitkäkseni vuoteelle huomattuani heidät ja petin heidät

helposti. Sillä luolassa oli ensiksikin siksi hämärä, etteivät

he voineet erottaa piirteitäni ja sitten koetin myöskin parhaani

mukaan matkia veli Juan'in vapisevaa ääntä, jonka olin kuullut hänen

lausuessa viimeisiä sanojaan. He eivät aavistaneet mitään petosta,

se heitä vaan näkyi ihmetyttävän, kun näkivät siellä toisenkin

erakon. Kun Lamela huomasi sen niin hän lausui tekohurskaan näköisenä

'Älkää ihmetelkö, veljeni, nähdessänne minut tässä yksinäisyydessä.

Minä jätin erakkomajani, joka on Aragoniassa, tullakseni seuraksi

kunnianarvoisalle ja viisaalle Juan veljelle, joka tarvitsee korkean

ikänsä tähden auttavan toverin kättä.' Talonpojat kiittivät Ambrosion

veljesrakkautta ylistävimmillä sanoilla sekä lausuivat ilonsa siitä,

että heidän seutunsa sai nyt ylpeillä kahdesta hurskaasta erakosta.

"Kaupungissa käydessään Lamela oli ostanut itselleen suuren pussin,

ja sillä varustettuna hän nyt lähti almuja kerjäämään Cuencan

kaupunkiin, joka on pienen matkan päässä erakkomajasta. Siellä hänen

pussinsa pian täyttyi. Mutta eilen aamulla eräs vanhoja tovereitani,

joka asuu Cuencassa, ja jota olin pyytänyt pitämään poliisiväkeä

silmällä, lähetti hänen myötään minulle kirjeen, jossa kehotti minua

pakenemaan, sillä poliisit olivat jälilläni. Se oli sama kirje, jonka

Lamela viskasi käsiini teidän luolassa ollessanne ja joka sai meidät

niin suurella kiireellä lähtemään sieltä."

Kolmaskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in ja don Alfonson eroamisesta Rafaelin

seurasta, ja mitä heille sitten tapahtuu.

Kun Rafael lopetti kertomuksensa, niin me heittäydyimme kaikki neljä

ruoholle makaamaan, ja pian nukkuivat Rafael ja Lamela sikeässä

unessa. Mutta minä en voinut ummistaa silmiäni, eikä don Alfonso

myöskään. Käyttäen silloin hyväkseen toveriemme unta hän lausui

minulle: "Minun täytyy avata sydämeni teille, herra Gil Blas. Minä

moitin itseäni kovin, että olen suostunut tähän asti kulkemaan

noiden roistojen matkassa. Onhan vasten kaikkea sopivaisuutta,

että kunniataan rakastava nuori mies seurustelee lyhyenkin ajan

tuollaisten lurjusten parissa kuin Rafael ja Lamela ovat. Olen

päättänyt lujasti lähteä heidän seurastaan ikipäiviksi. Olenpa

jotenkin varma" lisäsi hän, "että hyväksytte päätökseni." -- "Kyllä,

voin vakuuttaa sen," vastasin. "Otan taivaan todistajaksi, ettei

tällainen seura miellytä minua enemmän kuin teitäkään, don Alfonso;

ja jos ette ole sitä vastaan, niin lähden mukaanne; heittäkäämme jo

tänä yönä hyvästit noille." -- "Tehkäämme niin", sanoi don Alfonso.

"Lähtekäämme Valenciaan, josta pääsemme jollakin laivalla Italiaan.

Siellä voimme ruveta Venezian tasavallan palvelukseen."

Aurinko lähestyi jo laskuaan Rafaelin ja Lamelan herätessä. "Jaha, yö

on tulossa, lähtekäämme matkalle", sanoi Rafael. Mutta don Alfonso

otti silloin puheenvuoron, selittäen kohteliaasti, ettei hän tuntenut

syntyneensä sellaista elämää varten, jota he elivät, jonkavuoksi hän

oli päättänyt erota heistä. Minä lausuin silloin tuumivani samaa.

He koettivat kaikin voimin saada meitä mukaansa, mutta huomattuaan

sen turhaksi he läksivät matkaansa. Ja pian saimme syytä onnitella

itseämme eromme johdosta. Sillä moniaan kuukauden kuluttua saimme

kuulla heidän kumpaisenkin joutuneen oikeuden kynsiin, joka oli

tuominnut heidät kaleereihin!

Heidän lähdettyään päätimme viettää yön metsässä ja lähteä aamulla

hyvään aikaan Valenciaan päin. Siellähän don Alfonson ei tarvinnut

enää pelätä Castilian poliisein vainoja. Ojensimme siis väsyneet

jäsenemme nurmelle nukkuaksemme. Heräsin tuossa puoliyön seutuna ja

huomasin puitten välistä jonkun matkan päästä valoa vilkahtelevan,

mikä antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. Herätin don

Alfonson. "Mitähän tuo on?" sanoin hänelle, "eivätköhän vaan liene

Cuencan poliisinuuskijoita, jotka on lähetetty noitten roistojen

jälkiä myöten heitä etsimään?" -- "En luule niin", vastasi don

Alfonso, "ehkäpä he ovat matkustajia, jotka yö on yllättänyt ja

saanut heidät tulemaan tähän metsään päivänkoittoa odottamaan." --

"Minä menen katsomaan, keitä he ovat", sanoin minä. "Odottakaa te

täällä, tulen paikalla takaisin." Niin sanoen lähestyin valoa, joka

ei ollut kaukana; kulin pehmeillä askelilla kuin kissa, taivutin

hiljaa tiellä olevat lehdet ja oksat ja silloinpa sain nähdä jotakin

katsomisen arvoista. Näin ruoholla maahan pistetyn kynttilän valossa

neljä miestä, jotka paraillaan lopettivat syömistään. Eväänä heillä

näkyi olevan piirakka ja suuri viinileili, joka kierteli ahkerasti

miehestä mieheen. Moniaan askeleen päässä heistä näin vielä erään

naisen ja herran puuhun sidottuna, ja hiukkasen etempänä oli kääsit,

joiden edessä oli kaksi koreilla valjaillla varustettua muulia.

Käsitin paikalla valon ääressä istujain olevan rosvoja; ja heidän

keskustelunsa, jota voin hyvin kuulla osotti, ettei arveluni ollut

väärä. Menin takaisin don Alfonson luo ja kerroin hänelle, mitä olin

nähnyt.

"Ystäväni", lausui don Alfonso silloin, "nainen ja mies, jotka

rosvot ovat kytkeneet puuhun, ovat luultavasti kunniallisia

matkustajia. Voimmeko jättää heidät noiden paholaisten väkivallan

ja raakuuden uhreiksi? Ei, vaan käykäämme rosvojen kimppuun ja

antakaamme heille tarpeensa." -- Minä suostuin mielelläni ja

voin vakuuttaa, ettei vaara pelottanut minua hituistakaan tässä

tilaisuudessa ja ettei vaeltava ritari ole koskaan sen uljaammin

ryhtynyt naista puolustamaan kuin minä nyt. Mutta puhuakseni asiat

kaunistelemattomina täytyy myöntää, ettei vaara ollut ihan hirveä,

sillä olin huomannut rosvojen aseiden olevan yhdessä kasassa noin

kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä heistä; meidän tehtävämme

ei siis ollut kovin vaikea. Sidottuamme hevosemme erääseen puuhun

kiinni lähestyimme niin hiljaa kuin suinkin rosvojen leiriä. He

keskustelivat hyvin kiivaasti jostakin, pitäen aika melua, joka

auttoi meidän puuhaamme. Me saimme haltuumme heidän aseensa heidän

huomaamattaan, ja sitten iskimme kaksi kertaa kumpikin melkein

yht'aikaa kaataen kaikki neljä siihen paikkaan.

Kahakan aikana kynttilä sammui, joten jäimme pilkkopimeään.

Vapautimme kuitenkin kohta vangit puusta. He olivat pelvosta niin

tyrmistyneinä, etteivät osanneet meitä edes kiittää teostamme.

Eiväthän he tosin vielä tienneet, tuliko heidän pitää meitä

vapauttajinaan vai uusina rosvoina, jotka vapautimme heidät vaan

kohdellaksemme heitä vielä pahemmin. Mutta me rauhoitimme heitä

vakuuttaen saattavamme heidät pois metsästä lähimpään ravintolaan

asti, jossa he voisivat toimittaa itselleen kaikki matkansa

turvaksi tarpeelliset varusteet. Tämän vakautuksen jälkeen, joka

näkyi suuresti lohduttavan heitä, me veimme heidät kääseihinsä ja

kuletimme ne pois metsästä taluttaen muuleja. Sitten palasimme

ottamaan Alfonson hevosen. Otimme myöskin rosvojen hevoset, jotka

olivat sidottuina puihin tappelupaikan viereen. Sitten läksimme

kaikki hevosinemme metsästä pois; minä nousin toisen muulin selkään

ohjatakseni kääsejä. Sillä tavalla kulkea laahustimme kaksi tuntia,

kunnes saavuimme erääseen taloon, jonka huomasimme ravintolaksi.

Kolkutimme kovasti portille. Koko talonväki makasi tietysti

sikeimmässä unessaan. Isäntä ja emäntä nousivat nopeasti, eivätkä

suuttuneet ollenkaan unensa häiritsemisestä nähtyään pihalla

ajopelit, joiden omistajilta he saattoivat odottaa runsaasti

rahallista hyötyä. Koko ravintola oli tuokiossa valaistuna.

Heitettyämme hevoset ja muulit ravintolan palvelijain huostaan

autoimme naista ja herraa kääseistä alas saattaen heidät siihen

huoneeseen asti, jonka isäntä osotti heitä varten. Siellä lausuttiin

kohteliaisuuksia molemmin puolin ja hämmästyksemme ei ollut vähäinen

huomattuamme pelastaneemme itse Polanin kreivin ja hänen tyttärensä

Seraphinan. On vaikea kuvata nuoren markiisittaren ja don Alfonson

ällistystä, kun he huomasivat toisensa. Kreivi ei huomannut sitä

ensinkään, hän oli niin kiinni muissa asioissa. Hän rupesi kertomaan

minulle, miten rosvot olivat hyökänneet heidän päälleen, ja ottaneet

kiinni hänet ja hänen tyttärensä surmattuaan kuskin, lakeijan ja

kamaripalvelijan. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttamalla tuntevansa

suurta kiitollisuutta meitä kohtaan, ja kehotti meitä tulemaan

Toledoon, johon hän itse saapuisi kuukauden perästä; siellä saisimme

nähdä oliko hän kiittämätön vai kiitollinen.

Kreivin tytär kiitteli yhtä lämpimästi meitä onnellisesta

pelastumisestaan. Ja kun arvasin tekeväni suuren mielihyvän don

Alfonsolle toimittamalla hänelle tilaisuutta puhella kahden kesken

tämän nuoren lesken kanssa, niin pidin kreiviä kiinni innokkaassa

keskustelussa, ettei hän muuta huomannutkaan. "Kaunis Seraphina",

lausui don Alfonso hiljaa, "en enää sure sitä, että minun täytyy

elää erilläni ihmisten seurasta, sillä se on tuottanut minulle sen

arvaamattoman kunnian, että olen saanut tehdä teille palveluksen." --

"Mitä;" vastasi Seraphina hiljaa, "tehän olette pelastanut henkeni

ja kunniani! teitä saamme, isäni ja minä kiittää! Voi! don Alfonso,

miksi, miksi surmasitte veljeni?" Enempää hän ei sanonut, mutta siitä

don Alfonso jo ymmärsi Seraphinan tuntevan samoja tunteita kuin

hänkin.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Jossa kerrotaan minkä tapauksen johdosta don Alfonson onni kohoo

ylimmilleen, ja mikä tapaus saattaa Gil Blas'inkin onnelliseen tilaan.

Polanin kreivi kiitteli koko yön meitä ja vakuutti saavamme

luottaa hänen kiitollisuuteensa. Aamun tullen hän kutsui isännän

luokseen neuvotellakseen hänen kanssaan, millä keinoin hän voisi

turvallisimmasti päästä naapurikaupunkiin, johon hänellä oli asiata.

Me jätimme hänet sitä tuumimaan ja läksimme ravintolasta pois, don

Alphonso omalla hevosellaan, ja minä yhdellä rosvojen hevosista;

isäntä osti meiltä toiset hevoset.

Me jatkoimme hauskasti matkaamme Bunoliin asti, johon meidän täytyi

erään onnettomuuden takia pysähtyä. Don Alfonso tuli nimittäin

sairaaksi. Hän sai kovan kuumeen, joka iski häneen useissa eri

otteissa, niin että aloin pelätä hänen henkeään. Onneksi siitä ei

tullut sen pahempaa. Kolmessa päivässä vaara meni ohi, ja minun

huolellinen hoitoni auttoi häntä lopullisesti tointumaan. Hän oli

hyvin kiitollinen palveluksistani; ja kun muutenkin tunsimme todella

pitävämme toisistamme, niin teimme ikuisen ystävyyden liiton.

Viidentoista päivän perästä läksimme taas matkalle, pitäen yhä

mielessämme päätöstä matkustaa Valenciaan tultuamme ensimmäisellä

sopivalla laivalla Italiaan. Mutta taivas tahtoi onnellisempaa

kohtaloa meille ja päätti asiat toisin. Tulimme erään kauniin linnan

luo, jonka edessä oli joukko talonpoikaistyttöjä ja poikia, jotka

tanssivat ja leikkivät iloisesti. Menimme lähemmäksi nähdäksemme

heidän juhlaansa, emmekä tietysti voineet vähääkään aavistaa, mitä

siellä meille tapahtuisi. Don Alphonso huomasi siellä parooni von

Steinbachin, joka myöskin tunsi hänet ja juoksi avosylin hänen

luokseen huutaen riemastuneena: "Alfonso, sinäkö se olet! kuinka

hauskaa! Kun sinua etsitään kaikkialta, niin sinä putoat kuin

pilvistä eteeni."

Toverini nousi ratsultaan juosten syleilemään paroonia, joka oli

ilosta aivan suunniltaan. "Tule, poikani", lausui hyvä vanhus

hänelle, "nyt saat tietää kuka sinä olet, onnellinen tieto odottaa

sinua." Näin lausuen hän vei hänet linnaan. Minä menin heidän

perässään sidottuani hevosemme erääseen puuhun. Linnan herra oli

ensimmäinen vastaan tulija. Hän oli noin viidenkymmenen vanha,

erittäin uljas mies. "Herra", lausui parooni von Steinbach hänelle,

"tässä on poikanne." Silloin don Cesar de Leyva (se oli linnan herran

nimi) halasi don Alfonsoa ilosta itkien. "Niin, rakas poikani",

sanoi hän, "minä olen sinun isäsi. Raskasta on ollut minulle pitää

sinua niin kauan siitä tietämättömänä. Olen sitä monesti surrut

ja huokaillut, mutta en ole voinut toisin tehdä. Minä nain äitisi

rakkaudesta, mutta hän oli syntyisin paljon alemmasta säädystä kuin

minä. Isäni oli kova ja ankara mies; senvuoksi minun täytyi pitää

salassa hänen suostumuksettaan solmittua avioliittoa. Parooni von

Steinbach yksin tiesi siitä, ja minun suostumuksellani hän vei

sinut luokseen. Nyt on isäni jo poissa, ja sinä olet minun ainoa

perilliseni. Ja sen lisäksi aion toimittaa sinulle puolison, jonka

suku on minun sukuni vertainen." -- "Isäni", keskeytti don Alfonso,

"älä tee liian kalliiksi minulle onnea, jota tunnen löytäessäni

vanhempani. Enkö saa tulla pojaksesi tulematta samalla onnettomaksi!

Älä ole, isäni, julmempi omaa isääsi. Sillä joskaan hän ei sallinut

sinun naida sitä, jota rakastit, niin hän ei pakottanut sinua

naimaan ketään muutakaan." -- "Poikani", vastasi don Cesar, "minä

en suinkaan tahdo sinua pakottaa. Mutta suvainnethan ainakin nähdä

sen naisen, jonka olen sinulle määrännyt, muuta tottelevaisuutta

en vaadi sinulta. Hän on ihastuttava olento, ja avioliitto olisi

edullinen kaikissa suhteissa, mutta siitä huolimatta lupaan olla

sinua mihinkään vaatimatta. Hän on linnassani nyt. Tule kanssani;

sinun täytyy myöntää, ettet voi rakastettavampaa olentoa löytää."

Näin lausuen hän vei don Alfonson erääseen huoneeseen, johon minäkin

menin parooni von Steinbachin kera heidän perässään.

Siellä oli Polanin kreivi ja hänen kaksi tytärtään Seraphina ja Julia

sekä don Fernand de Leyva, joka oli don Cesarin veljenpoika. Näiden

lisäksi siellä oli vielä eräitä toisia naisia ja herroja. Don Fernand

oli, kuten olen ennen maininnut nainut Julian, jonka johdosta seudun

talonpojat olivat kokoontuneet linnalle juhlimaan. Heti, kun don

Cesar oli esittänyt don Alfonson poikanaan, niin Polanin kreivi nousi

ylös ja juoksi syleilemään häntä, lausuen: "Tervetuloa, pelastajani!

Niin, don Alfonso, minä tahdon osottaa mitä hyve vaikuttaa jaloon

mielenlaatuun. Olette tosin surmannut poikani, vaan sen sijaan olette

pelastanut minut kuolemasta. Minä olen teille ijäti kiitollinen ja

annan omaksenne tyttäreni, jonka kunnian olette pelastanut. Sillä

on kaikki velat sovitut." Don Alfonso kiitti sydämellisesti hänen

hyvyyttään, enkä tiedä kummastako hän enemmän iloitsi, vanhempainsa

löytämisestäkö, vai siitä että Seraphina oli tullut hänen

puolisokseen.

Heidän häänsä pidettiin muutamien päivien perästä kaikkein yhteiseksi

tyytyväisyydeksi. Ja kun minäkin olin kreivin pelastajia, niin hän

tarjousi hankkimaan minullekin hyvän toimen; minä kiitin hänen

hyväntahtoisuuttaan, mutta en mielinyt erota don Alfonsosta, joka

teki minut linnansa hovimestariksi ja uskotukseen.