Uskollinen serkkunne: Donna Mencia."

"Niinkö!" huudahti don Rafael, luettuaan kirjeen, "tämä herrako on

serkkuni pelastaja? Olkoon taivas kiitetty, että saan teidät nähdä."

Näin lausuen hän lähestyi minua sulkien minut lujasti syliinsä.

"Mikä riemu nähdä teidät täällä, herra Gil Blas! Turhaa oli serkkuni

suosittaa teitä luoksemme; hänen olisi tarvinnut vaan ilmoittaa

teidän matkustavan Valladolidin kautta; se olisi riittänyt. Sisareni

Camilla ja minä tiedämme hyvin, mitä meidän on tehtävä miehelle, joka

on tehnyt rakkaimmalle sukulaisellemme suurimman palveluksen, minkä

ihminen voi toiselle tehdä!" Vastasin parhaani mukaan näihin sanoihin,

joita seurasi paljon samanlaisia ylistyksiä ja armasteluja. Kun hän

huomasi, että jalassani oli yhä vielä puolisaappaat, niin hän oitis

toimitti palvelijansa vetämään ne pois.

Senjälkeen astuimme erääseen huoneeseen, jossa oli pöytä

katettu. Istuimme kolmen pöytään, don Rafael sisarineen ja

minä. Aterioidessamme he lausuivat minulle väsymättä uusia

kohteliaisuuksia. Joka-ainoaa sanaani he ihmettelivät kuin

mitäkin viisauden kukkasta; ja olisipa kannattanut nähdä, millä

huomaavaisuudella he kumpikin pitivät huolta tarjoomisesta. Don

Rafael joi donna Mencian terveydeksi, ja minä noudatin tietysti

hänen esimerkkiään. Suuremmitta estelyittä suostuin myöskin hänen

pyyntöönsä, johon Camillakin yhtyi, että nimittäin jäisin muutamaksi

aikaa heidän luokseen.

Huomattuaan päättäneeni jäädä toistaiseksi heidän luokseen don Rafael

ehdotti, että lähtisin hänen linnaansa. Hän antoi siitä loistavan

kuvauksen, ja haasteli laveasti huvituksista, joita hän voisi siellä

toimittaa minulle. "Siellä", lausui hän, "voimme ensin huvittaa

itseämme metsästyksellä, sitten kalastuksella; ja jos rakastatte

kävelyitä, niin siellä on metsiä ja puistoja mitä ihanimpia. Muuten

siellä on runsaasti seuraa; toivon, ettette ikävysty aikojanne".

Suostuin ehdotukseen; ja päätimme lähteä tähän ihmeelliseen linnaan

seuraavana aamuna. Tämän viehättävän päätöksen tehtyämme nousimme

pöydästä. Don Rafael näytti aivan hurmaantuneelta. "Herra Gil

Blas", lausui hän syleillen minua, "jätän teidät nyt sisareni

seuraan. Lähden heti antamaan tarpeellisia ohjeita lähtöä varten ja

ilmoittamaan siitä kaikille niille, joita haluan mukaamme." Senjälkeen

hän lähti huoneesta, ja minä jäin kahden kesken Camillan kanssa. Hän

tarttui käteeni ja lausui katsellen sormustani: "Teillähän on sangen

kaunis timantti, mutta jotenkin pieni. Oletteko jalokivien tuntija?"

-- Vastasin, etten ole. -- "Sepä ikävää", vastasi hän, "olisitte

saanut arvostella tämän hinnan." Hän näytti minulle suurta rubiinia,

joka oli hänen sormessaan, ja sitä katsellessani hän jatkoi:

"Eräs setäni, joka on ollut kuvernöörinä Espanjan siirtomaissa

Filippiineillä, on antanut sen minulle Valladolidin juvelisepät

sanovat sen olevan kolmensadan pistoolin arvoisen." -- "Sen hyvin

uskon", vastasin, "sehän on tavattoman kaunis." -- "Koska se teitä

miellyttää, niin vaihtakaamme niitä", vastasi hän. Samassa hän

otti sormukseni ja pisti omansa minun pikkusormeeni. Tämän vaihdon

jälkeen, joka tuntui minusta hienotunteiselta lahjan antamiselta,

Camilla lausui hyvää yötä ja läksi.

Sulkeuduin makuuhuoneeseeni käskettyäni palvelijani tulla herättämään

minua aikaisin aamulla. Nukkumista vaan en joutanut ajattelemaan;

matkalaukkuni ja rubiinini täyttivät kokonaan mieleni kaikenlaisilla

kauniilla unelmilla. "Jumalan kiitos", lausuin itsekseni, "onneton

olen ollut, mutta en ole enää. Tuhat tukaattia yhtäältä, kolmensadan

pistoolin arvoinen sormus toisaalta; ei ole huolta huomisesta."

Nautin jo edeltäkäsin niistä iloista, joita don Rafael valmistaa

minulle linnassaan. Mutta kesken näitä ihania aatoksia toi uni

uuvuttavia tuoksujaan ympärilleni; riisuin siis vaatteeni ja menin

makuulle.

Herätessäni seuraavana aamuna huomasin ajan jo myöhäiseksi. Olin

hyvin ihmeissäni, ettei palvelijaani näkynyt, vaikka olin antanut

hänelle nimenomaisen määräyksen. "Ambrosio", mietin, "uskollinen

Ambrosioni on taas kirkossa, tai sitten hän on tänään hävyttömän

laiskalla tuulella." Mutta pian vaihtui tämä ajatukseni paljon

pahempaan; sillä noustuani huomasin matkalaukkuni olevan poissa,

ja päähäni lennähti heti epäluulo, että hän oli varastanut sen

yöllä. Saadakseni asiasta varmuuden avasin huoneeni oven ja kutsuin

Ambrosiota useita kertoja. Huutoni johdosta tuli eräs ukko luokseni

ja kysyi:

"Mitä haluatte, herra? Kaikki teidän väkenne lähtivät talostani ennen

päivänkoittoa." -- "Mitenkä, teidän talostanne?" huudahtin; "enkö

siis olekaan don Rafaelin luona?" -- "Minä en tunne sen nimistä

herraa", vastasi hän. "Te olette matkustajahotellissa, ja minä olen

isäntä. Eilen illalla, tuntia ennen teidän tuloanne tänne tuli se

nainen, jonka kanssa söitte illallista, ja vuokrasi tämän huoneen

erästä suurta herraa varten, joka matkustaa tuntemattomana. Hän

suoritti jo maksunkin etukäteen."

Nyt olin selvillä. Käsitin jo, mitä minun piti ajatella Camillasta

ja don Rafaelista; ymmärsin, että palvelijani, joka tarkalleen tunsi

asiani, oli myönyt minut noille roistoille. Itseäni en kuitenkaan

syyttänyt tästä kolauksesta; en ajatellut, ettei sitä olisi koskaan

tapahtunut, jollen olisi turhanpäiten itse lörpötellyt salaisuuksiani

Majuelolle; vaan sen sijaan panin sen viattoman sallimuksen laskuun,

sadatellen julmasti huonoa onneani. Ravintolan isäntä, jolle kerroin

koko tapahtuman, minkä hän muuten luultavasti tunsi yhtä hyvin kuin

minäkin surkutteli kovasti onnettomuuttani. Voivotellen hän vakuutti

olevansa perin onneton siitä, että tämä petos oli tapahtunut hänen

kattonsa alla; mutta hänen vakuutuksistaan huolimatta pelkään pahoin

hänellä olleen yhtä tarkat tiedot jutusta kuin burgosilaisellakin

isännälläni, jolle olen aina antanut kunnian sen keksimisestä.

Seitsemästoista luku.

Jossa kerrotaan, mitä Gil Blas päättää tehdä tämän onnettomuuden

jälkeen.

Surkeiltuani kauan turhaan onneni nurjuutta, älysin lopuksi, että

olisi paljon hyödyllisempää karaista itseäni onnettomuuksia vastaan

kuin heittäytyä joutavaan huolehtimiseen. Kutsuin rohkeuttani ja

lohdutin itseäni pukeutuessani sillä, etteivät rosvot sentään

olleet vieneet vaatteitani ja muutamia tukaatteja, jotka olivat

taskussani, joten onneni ei siis ollut ihan lopussa vielä. Siitä

hienotunteisuudesta olin heille erittäin kiitollinen. Puolisaappaat

he olivat myöskin suosiollisesti heittäneet minulle; ja ne annoin

isännälle noin kolmannella osalla sitä hintaa, minkä ne olivat

minulle maksaneet. Sitten poistuin ravintolasta, enkä tarvinnut

nyt jumalankiitos kantajaa tavaroilleni. Ensiksi menin katsomaan,

olivatko muulini vielä siinä ravintolassa, johon olin edellisenä

päivänä mennyt. Arvasin tosin Ambrosion pitäneen niistäkin huolta,

ja suokoon herra, että olisin aina niin paikalleen hänen tekojaan

arvannut! Kuulin hänen jo illalla käyneen noutamassa ne pois.

Käsittäen siitä, etten enää saisi niitä nähdä, enempää kuin rakasta

matkalaukkuanikaan, läksin allapäin astelemaan katuja, miettien

mitä nyt ottaisin eteeni. Tuumiskelin jo lähteä takaisin Burgos'iin

kääntyäkseni vielä kerran donna Mencian puoleen; mutta sitten

ajattelin, että se olisi hänen hyvyytensä väärinkäyttämistä, ja sen

ohessa esiintyisin tyhmänä moukkana, joten luovuin siitä ajatuksesta.

Tuon tuostakin vilkaisin sormukseeni; ajatellessani sen olevan lahjan

Camillalta, päästin raskaita huokauksia. "Niinpä niin," lausuin

itsekseni, "jalokiviä en tunne, mutta tunnen ne ihmiset, jotka sen

vaihettivat. Enpä luule tarvitsevani mennä kultaseppään saamaan

varmuutta siitä, että olen suuri tomppeli."

Halusin kuitenkin tietää, minkä arvoinen sormukseni oikeastaan oli,

ja menin siis muutamaan juveliseppään, jossa se arvioitiin kolmen

tukaatin hintaiseksi. Tämän kuultuani, mikä ei tosin vähääkään

ihmetyttänyt minua, toivotin Filippiinein kuvernöörin veljentyttären

hittoon, johon olin jo ennenkin hänet lähettänyt. Tullessani

juvelisepästä kulki ohitseni eräs nuori mies, joka pysähtyi

katselemaan minua tarkasti. Hän näytti minulle tutulta, vaikkei

paikalla juolahtanut mieleeni, kuka hän oli, "Ohoh, Gil Blas", lausui

hän, "etkö ole tuntevinasi minua? vai onko kaksi vuotta ehtinyt

niin muuttaa parturi Nunez'in pojan näön, ettet enää häntä tunne?

Muistelehan Fabriciota, koulu- ja kasvinkumppaniasi."

Olin jo tuntenut hänet, ennenkuin hän lopetti puheensa; syleilimme

toisiamme sydämellisesti. "Kuinka hauskaa tavata sinua, ystäväni!"

lausui hän sitten, "en voi sanoin lausua iloani siitä... Mutta",

jatkoi hän hämmästyneenä, "missä asussa näenkään sinut? Taivahan

taatto, olethan puettu kuin prinssi! Kaunis miekka, sukat silkkiset,

samettimantteli ja ihokas ja kaikki sen lisäksi kullalla ommeltu!

Perhana! sinä taidat olla oikea onnen kultapoika". -- "Sinä erehdyt",

lausuin; "asiani eivät ole ollenkaan niin loistavalla kannalla kuin

luulet". "Ahaa", vastasi hän, "sinä haluat säilyttää salaisuutesi. Ja

mikäs tuo kaunis rubiini sormessasi on?" -- "Sen olen saanut eräältä

varasnaiselta, oikein kirjansalukeneelta".

Nämä sanat lausuin niin murheellisella äänellä, että Fabricio heti

huomasi minua jollakin tavalla peijatun. Hän vaati minun kertomaan

vaiheeni hänelle. Päätin estelemättä tyydyttää hänen uteliaisuutensa;

mutta kun minulla oli jokseenkin pitkältä kerrottavaa ja koska

emme muutenkaan mielineet heti toisistamme erota, niin menimme

erääseen kapakkaan saadaksemme vapaammin keskustella. Siellä

juttelin syödessämme hänelle kaikki, mitä minulle oli tapahtunut

Oviedosta lähdöstäni aikain. Seikkailuni tuntuivat hänestä

sangen ihmeellisiltä. Hän surkutteli harmillista, hädänalaista

tilaani, mutta lausui sitten: "Kaikissa elämän vastoinkäymissä

on hankittava lohtua itselleen, poikaseni; sepä juuri erottaakin

voimakkaan ja rohkean sielun heikosta. Älyn ja mielen mies odottaa

onnettomuuksissaan kärsivällisesti parempaa aikaa. Ei koskaan saa

niin masentua, että unohtaa oman ihmisarvonsa, lausuu Cicero. Omasta

puolestani kuulun juuri niihin luonteisiin: vastoinkäymiseni eivät

milloinkaan saa minussa valtaa; minä pysyn aina onneni vaiheitten

yläpuolella. Olen ollut palvelijana peräkkäin useissa perheissä.

Viimeksi olin Palenciassa erään vanhan maalarin luona, joka

halusi ystävyydestä opettaa minulle taiteensa pääperusteet; mutta

ohjatessaan minua niiden tuntemiseen, hän antoi minun kuolla nälkään.

Tämä kyllästytti minua sekä maalaustaiteeseen että Palenciassa

oleskelemiseen. Tulin Valladolidiin, jossa pääsin erinomaisen

onnenpotkauksen kautta herra Manuel Ordonez'in taloon, joka on

ammatiltaan sairaalan isännöitsijä; siellä olen yhä vieläkin ja olen

kerrassaan ihastunut olooni."

Kun Fabricio oli lopettanut kertomuksensa, niin minä lausuin hänelle:

"Olen iloinen, että sinä olet niin tyytyväinen kohtaloosi; mutta

meidän kesken puhuen sinun pitäisi minun ajatukseni mukaan kelvata

paremmaksikin kuin palvelijaksi; sinunkaltaisesi miehen pitäisi

ottaa korkeampi päämäärä." -- "Sitä et sinä ymmärrä, Gil Blas",

vastasi hän; "ajattelehan, ettei minunluonteiselleni miehelle voi

sen hauskempaa tointa löytää. Lakeijana oleminen on, sen myönnän,

ikävä pölkkypäälle; mutta järjen miehelle se on sulaa nautintoa.

Mielevä mies ei toimita palvelustöitään harkitsemattomasti kuten

poropeukalo. Hän tekee itsensä talossa pikemmin käskijäksi kuin

palvelijaksi. Ensiksi hän tutkii isäntänsä; sitten hän mukautuu

hänen heikkouksiinsa, saavuttaa hänen luottamuksensa ja taluttaa

lopuksi häntä nenästä mielensä mukaan. Niin minä olen menetellyt

isännöitsijäni palveluksessa. Pian pääsin hänestä selville: huomasin,

että hän halusi käydä hurskaasta pyhimyksestä; minä olin sitä

uskovinani -- eihän se paljon maksa; teinpä enemmänkin, rupesin

matkimaan häntä, ja esiinnyin hänen edessään yhtä pyhänä kuin hän

muitten. Siten petin pettäjän ja tulin sillä keinolla vähitellen

hänelle kaikeksi kaikessa. Toivon jonakin päivänä pääseväni hänen

siipeinsä suojassa asiain hoitoonkin käsiksi. Tulen kenties vielä

rikkaaksi."

-- "Kauniit toiveet," vastasin hänelle, "toivotan onnea sinulle,

rakas Fabricio. Minä puolestani aion täyttää alkuperäisen

aikomukseni. Koruommellun pukuni aion vaihettaa maisteripukuun ja

lähden Salamancaan, jossa koetan yliopiston jalossa suojeluksessa

saavuttaa opettajanpaikan". -- "Oiva tuuma", huudahti Fabricio, "soma

ajatus! Hupsuko olet, kun aiot tuolla ijällä ruveta koulumestariksi!

Mutta käsitätkö, onneton, mihin sinä oikeastaan joudut? Saatuasi

paikan, pitää koko perhe sinua silmällä, pienimpiäkin edesottamisiasi

punnitaan armottomalla ankaruudella. Sinun täytyy alinomaa olla

varuillasi ja esiintyä kaikkein hyväin avujen esikuvana. Tulet

tuskin löytämään hetkeä, jolloin voit huvitella. Päivät pitkät saat

paimentaa kasvattiasi, päntäten hänen päähänsä latinaa ja oikaisten

joka kerta, kuin hän sanoo tai tekee jotakin sääntöjä vasten; siinä

on sinulle työtä. Ja mikä tulee sitten palkaksesi kaikkien näiden

vaivojen ja ikävyyksien jälkeen? Jos pieni herrasi on pahankurinen

laadultaan, niin silloin sanotaan sinun huonosti kasvattaneen häntä,

ja vanhemmat ajavat sinut pois ilman hyvitystä, kukaties maksamatta

edes sovittua palkkaasi. Älä siis puhu enää opettajantoimesta; se on

sielua kuolettava toimi. Mutta toista on palvelijan ammatti; se ei

rasita vaikeudellaan eikä velvoita mihinkään kieltäymisiin. Palvelija

elää surutonta elämää hyvässä perheessä. Hän syöpi ja juopi, minkä

vatsa vetää, ja nukkuu yönsä rauhallisesti kuin talon oma poika,

huolehtimatta huomisesta."

"En lopettaisi ollenkaan", jatkoi hän, "jos rupeisin luettelemaan

palveliatoimen etuja. Usko pois, Gil Blas, heitä ijäksi päiväksi

mielestäsi opettajatuumasi ja seuraa minun esimerkkiäni".

-- "Olkoonpa niin, Fabricio", vastasin minä, "mutta sinun

isännöitsijöitäsi ei löydykään joka paikassa; ja jos minä päättäisin

sinun ammattiisi ruveta, niin en suinkaan tyytyisi huonoon paikkaan."

-- "Oletpa oikeassa", vastasi hän, "jätä se minun huolekseni. Minä

vastaan siitä, että löydämme sinulle hyvän paikan".

Oman tilani pimeys ja Fabricion tyytyväinen mieli vaikuttivat enemmän

kuin hänen esittämänsä syyt siihen, että lopulta päätin ruveta

palvelijaksi. Senjälkeen läksimme kapakasta pois, ja toverini lausui

minulle: "Minä lähden nyt heti saattamaan sinua erään henkilön luo,

jonka puoleen useimmat palvelijat kääntyvät ollessaan paikattomina;

hänellä on urkkijansa, jotka tuovat hänelle tiedon kaikesta, mitä

perheissä tapahtuu. Hän tietää, missä tarvitaan palvelijoita, ja

hän pitää tarkkaa luetteloa ei ainoastaan vapaista paikoista, vaan

myöskin isäntäin hyvistä ja huonoista ominaisuuksista. Hän on ollut

ennen veljenä jossakin luostarissa, ja minunkin paikkani on hänen

hankkimansa".

Keskustellessamme tästä omituisesta osoitekonttoorista, vei

parturi Nunez'in poika minut eräälle syrjäiselle kadulle. Menimme

muutamaan pieneen taloon, jossa eräs mies, joka oli ijältään jonkun

vuoden kuudennellakymmenellä, kirjoitteli puiselle taululle.

Tervehdimme häntä hyvin kunnioittavasti, mutta hän ei noussut

paikaltaan, nyykäyttihän vaan hieman päätään -- lieneekö syynä

sitten ollut luontainen ylpeys, vai oliko se seikka tehnyt hänet

välinpitämättömäksi vieraitansa kohtaan, että ne tavallisesti olivat

vaan lakeijoita ja kuskeja. Minua hän sentään tarkasteli erityisellä

huomiolla. Näin häntä oudostuttavan, että koruommeltuun samettiin

puettu mies halusi ruveta palvelijaksi; hän saattoi pikemmin arvella

minun tarvitsevan palvelijaa. Kauan hänen ei kuitenkaan tarvinnut

olla epätiedossa, sillä Fabricio lausui heti; "Herra Arias, tässä

esitän teille parhaimman ystäväni. Hän on arvokkaan perheen poika,

vaikka vastoinkäymiset pakottavat hänen hakemaan palvelijan paikkaa.

Toimittakaahan hänelle ystävällisesti hyvä paikka, niin teette hänet

hyvin kiitolliseksi". -- "Niinpä niin, te herrat", vastasi Arias

kylmästi, "niinhän te puhutte kaikki; niinkauvan kuin olette paikatta

te lupailette kultia ja hopeita: hyvän paikan saatuanne te unhotatte

sen kohta". "Mitenkä!" vastasi Fabricio, "moititteko te minuakin?

Enkö ole teitä kylliksi hyvittänyt?" -- "Enemmänkin olisitte voinut

tehdä", vastasi Arias. Silloin minä tartuin puheeseen lausuen herra

Arias'ille, että aioin osoittaa kiitollisuuteni olevan todellista

laatua sillä, että suoritan velkani ennen palvelusta. Samalla vedin

taskustani kaksi tukaattia ja annoin ne hänelle, luvaten antaa lisää

päästyäni hyvään taloon palvelijaksi.

Hän näytti tyytyväiseltä menettelyyni. "Tuosta minä pidän", lausui

hän, "nyt onkin useita mainioita paikkoja auki; minä luettelen

ne teille, että saatte valita sen, mikä teitä miellyttää." Tämän

sanottuaan hän pani silmälasinsa pois, otti erään luettelon pöydältä,

käänsi muutamia lehtiä ja alkoi lukea: "Palvelijaa tarvitsee kapteeni

Torbellino, joka on äkkipikainen, raaka ja oikullinen mies; hän

ärisee alinomaa ja kiroilee, ja usein hän pieksää palvelijansa

raajarikoiksi." -- "Ottakaamme toinen", huudahtin minä tämän

kuvauksen johdosta; "tämä kapteeni ei ole minulle mieleen." Arias

hymyili innolleni ja jatkoi lukuaan: "Donna Manuela de Sandoval,

vanhanpuoleinen arvoisa leski, äkäinen, omituinen ja myötäänsä

palvelijan puutteessa; palvelija ei tavallisesti pysy kokonaista

päivää hänen luonaan. Hänellä on kymmenen vuoden vanha puku, joka

palvelee jokaista talon palvelijaa, olkoon hän mitä kasvua tahansa;

oikeastaan he vaan koettavat sitä ylleen, ja se onkin vielä melkein

kuin uusi, vaikka kaksituhatta palvelijaa on sitä jo käyttänyt...

Palvelija saa paikan kuuluisan tohtori Sangradon luona." --

"Pysähtykää, herra Arias", huudahti Fabricio; "me otamme tämän

viimeisen. Tohtori Sangrado on isäntäni ystäviä, minä tunnen hänet

hyvin. Gil Blas", jatkoi hän minuun kääntyen, "älkäämme viivytelkö,

ystäväni; lähtekäämme tästä paikasta tohtorin luo. Minä tulen itse

esittämään sinua ja takaamaan sinun puolestasi". Otimme jäähyväiset

herra Arias'ilta, joka vakuutti hankkivansa minulle toisen yhtä hyvän

paikan, jos en saisi tätä.

Kahdeksastoista luku.

Gil Blas rupeaa tohtori Sangradon palvelijaksi ja tulee kuuluisaksi

lääkäriksi.

Läksin siis Fabricion kera tämän kuuluisan tohtorin luo, joka

katseli minua ensin tarkasti ja lausui sitten: "Sinä näytät kelpo

pojalta, ja minä uskon sinun sopivan hyvin minulle, jos vaan

osaat lukea ja kirjoittaa." -- "Herra tohtori," vastasin minä,

"jos ei muuta tarvita, niin kyllä minä siitä vastaan; minä osaan

sekä lukea että kirjoittaa, sillä olenhan saanut täyden kouluopin

kotikaupungissani." -- "Vai niin", vastasi hän, "sinähän oletkin

sitten juuri minulle sopiva. Jää tänne; minun luonani sinulla on hyvä

olla, minun kohteluuni tulet olemaan tyytyväinen. Palkkaa en tosin

anna sinulle, mutta muuten sinulta ei pidä mitään puuttuman. Hyvää

hoitoa siis saat, ja sitäpaitsi opetan sinulle suuren taidon parantaa

kaikkia tauteja. Sanalla sanoen tulet enemmän oppilaakseni kuin

palvelijakseni."

Suostuin tohtorin esitykseen, toivoen varttuvani taitavaksi

lääkäriksi niin viisaan mestarin johdolla. Hän opasti heti minua

työhöni; ja tehtäväni oli kirjoittaa muistiin niiden sairaitten

nimet ja asunnot, joiden luokse häntä tultiin kutsumaan hänen

poissa ollessaan. Sitä varten hänellä oli vihko, jota tähän asti

oli hoitanut muuan eukko, joka oli hänen ainoana palvelijanaan;

mutta kun hänen kirjoitustaitonsa oli niin ja näin, niin usein oli

aivan mahdoton saada selkoa hänen harakanvarpaistaan. Sain siin

vihkon haltuuni - oikeastaan sitä olisi voinut kutsua kuolleitten

luetteloksi, koskapa melkein kaikki ne ihmiset, joiden nimet siihen

kirjoitin, kuolivat ihan järkiään. Kirjoitin siis, niin sanoakseni,

muistiin niiden nimet, jotka halusivat siirtyä toiseen maailmaan,

aivan kuin postivaunun kulettaja kirjoittaa niiden nimet, jotka

hänen vaunussaan matkustavat. Usein sain kynääni käyttää, sillä

siihen aikaan oli tohtori Sangrado kuuluisin lääkäri Valladolidissa.

Maineensa hän oli saavuttanut hyvällä supliikillaan, juhlallisella

esiintymisellään ja muutamilla onnistuneilla parantamisilla, jotka

olivat tuottaneet hänelle paljo enemmän kunniaa kuin ne ansaitsivat.

Sairaita häneltä ei siis puuttunut, eikä siis myöskään varoja.

Sitä hän ei kuitenkaan käyttänyt hyödykseen, hän eleli päinvastoin

sangen yksinkertaisesti. Me emme syöneet tavallisesti kuin herneitä,

papuja, keitettyjä omenia ja juustoa. Hän kehui näitä ruokia vatsalle

terveellisimmiksi, sillä ne olivat kaikista ruuista helpoimmin

sulavia. Siitä huolimatta hän varotti meitä syömästä niitä liiaksi;

mikä olikin epäilemättä sangen järkevästi harkittu. Mutta jos hän

siten suojeli palvelijoitansa ylensyömisen vaaralta, niin hän sen

sijaan lupasi meidän juoda vettä mielinmäärin. Siinä hän ei pannut

mitään rajaa, vaan lausuili useasti: "Juokaa, lapseni, juokaa

vettä niinpaljon kuin saatatte, se on kaikkia suoloja liuvottava

sulatusaine. Jos verenkierto on liian hidas, niin se kiihdyttää

sitä, jos se on liian joutuisa, niin se sitä tyynnyttää." Tohtorimme

uskoi niin lujasti tähän viisauteen, ettei milloinkaan juonut muuta

kuin vettä, vaikka oli jo jokseenkin vanha. Hän määritteli vanhuuden

jonkinlaiseksi luonnolliseksi näivetystaudiksi, joka kuivattaa ja

kuluttaa meitä; siitä syystä hän surkutteli niitten tietämättömyyttä,

jotka nimittävät viiniä vanhusten maidoksi. Viini vaan hänen

ajatuksensa mukaan, rasittaa ja heikontaa heitä; siihen hän lisäsi

sangen kaunopuheisesti, että tämä turmiollinen juoma on heille, kuten

kaikille muillekin, kavala auttaja ja petollinen ystävä.

Näistä korkeaoppisista selityksistä huolimatta sain, oltuani

kahdeksan päivää talossa ankaran ripulin ja aloin tuntea kiivaita

vatsanväänteitä, jotka, hävyttömästi kyllä, panin kaikkea liuvottavan

veden ja kehnon ravinnon syyksi. Valitin sitä tohtorille, toivoen,

että hän vähän heltyisi ja soisi minulle hiukan viiniä aterioiksi;

mutta hän vihasi liiaksi sitä ainetta suostuakseen pyyntööni. "Kun

sinä totut vettä juomaan, niin sinä voit siitä erinomaisesti;

muuten jos paljas vesi ei oikein sinua miellytä, niin löytyy kyllä

vaarattomia keinoja, joilla voi estää veden hiukasevan vaikutuksen

vatsaan. Salvia esimerkiksi ja Veronica antavat sille mieluisamman

maun; ja jos haluat sitä vielä sulavammaksi, niin otat hiukan

neilikkaa, rosmariinia tai unikkoa".

Mutta vaikka hän näin ylisti vettä ja opetti minulle salaisen

taitonsa valmistaa siitä ihmeellisiä juomia, niin join kuitenkin niin

vähän, että hän sen huomasi ja lausui: "Nytpä en todellakaan enää

ihmettele, ettet ole oikein terve, Gil Blas; sinä et juo kylliksi,

ystäväni. Veden pienissä annoksissa juominen vaikuttaa ainoastaan

sappielinten kehitystä ja vaikutusvoimaa; sensijaan kuin ne ovat

sen paljolla nauttimisella pois liuvotettavat. Älä pelkää, rakas

poikaseni, että runsas veden juominen heikontaisi tai kylmettäisi

vatsasi; heitä pois se turha pelko mielestäsi! Minä takaan

menestyksen; ja jos minä en ole mielestäsi kyllin pätevä sanoja,

niin mahdat ainakin uskoa Celsusta.[12] Tämä latinainen oraakkeli

lausuu ihania ylistyksiä vedestä; ja niiden, jotka puolustavat

viininjuontiaan vatsansa heikkoudella, hän lausuu nimenomaan tekevän

suurta vääryyttä tätä elintä kohtaan ja käyttävän sitä vaan oman

lihallisuutensa peittona."

Koska olisi ollut perin huono merkki, jos olisin heti lääkäriurani

alussa osoittaunut huono-oppiseksi, niin olin olevinani täydellisesti

vakuutettu hänen väitteensä totuudesta; tai, totta puhuakseni,

uskoinkin niin todella. Jatkoin siis veden juomista Celsuksen

takuulla, tai oikeastaan aloin liuvottaa sappeani juomalla

armottomasti tätä nestettä; ja vaikka päivä päivältä kävin yhä

huonommaksi, niin ennakkoluulo voitti kuitenkin kokemuksen. Lopulta

en kuitenkaan voinut enää kestää vaivojani, jotka lisääntyivät siihen

määrään, että päätin lopulta lähteä tohtori Sangradon luota pois.

Mutta hän antoi minulle uuden tehtävän, joka sai minun muuttamaan

mieleni.

"Kuulehan, poikaseni", lausui hän minulle eräänä päivänä, "minä en

kuulu niihin tylyihin ja kiittämättömiin isäntiin, jotka antavat

palvelijansa vanheta toimessaan muistamatta palkita heitä. Olen

sinuun tyytyväinen ja rakastan sinua; minä en aio antaa sinun

kauemmin odottaa, vaan olen päättänyt rakentaa onnesi tästä päivästä

aikain; tahdon nyt heti ilmaista sinulle sen parannustaidon

salaisuuden, jota olen itse vuosikausia käyttänyt. Muut lääkärit

tutkivat sitä varten tuhannet eri seikat, jotka tuottavat paljon

vaivaa; minä tahdon lyhentää tämän pitkän tien, tahdon säästää

sinulta fysiikan, kemian ja lääketieteen vaivaloisen oppimisen.

Tiedä, poikaseni, muuta ei tarvita kuin suoneniskua ja lämpimän

veden juottamista: se on maailman kaikkein tautien parantamisen

salaisuus. Niin, sen salaisuuden on minun tutkiva silmäni saanut

selville luonnosta, jonka lait ovat virkaveljiltäni salatut, ja se

on kätkettynä näihin kahteen seikkaan: suoneniskuun ja runsaaseen

veden juomiseen. Muuta opetettavaa ei minulla sinulle ole; nyt

tunnet lääketaidon perustuksiaan myöten; käyttämällä hyväksesi minun

pitkää kokemustani, tulet täten yhdellä iskulla yhtä taitavaksi

kuin minäkin. Sinä voit nyt ruveta minua auttamaan; aamupäivällä

hoidat luetteloamme, ja jälkeenpuolisten lähdet katsomaan osaa minun

sairaistani. Työskenneltyäsi siten jonkun aikaa, toimitan sinut

ammattikuntamme kirjoihin."

Kiitin tohtoria, siitä että hän oli niin sievään tehnyt minut

mahdolliseksi lääkärin ammattia harjoittamaan, ja kiitollisuuteni

merkiksi lupasin koko elämäni seurata hänen ohjeitaan, vaikka ne

sotisivat itse Hippokratoksen neuvoja vastaan. Tämä lupaus ei sentään

ollut aivan vilpitön, sillä minä en hyväksynyt hänen vesioppiaan,

ja itsekseni päätin juoda viiniä joka päivä sairaskäynneilläni.

Ripustin siis kirjaillun nuttuni naulalle ja puin ylleni erään

isäntäni nutuista, saadakseni lääkärillisen ulkomuodon.[13] Sitten

valmistausin käyttämään jaloa taitoani niihin onnettomiin, jotka

sitä tarvitsivat. Ensimmäisen kokeeni esineenä oli muuan alguazil,

joka sairasti keuhkopussin tulehdusta: määräsin armotta suoneniskua

ja paljon vettä. Senjälkeen tulin erään sokerileipurin luokse, joka

parkui kauheasti jalankolotuksen käsissä. En säästänyt enemmän hänen

vertaan kuin alguazilinkaan, ja vettä käskin hänen nielemään siitä

päästyäänkin. Sain kaksitoista realia neuvoistani; se antoi minulle

niin suuren mieltymyksen tehtävääni, etten enää epäillyt mitään.

Yhdeksästoista luku.

Gil Blas harjoittaa lääkärinammattia yhtä suurella menestyksellä kuin

taidollakin. -- Takaisin saatu sormus.

Olin tuskin saapunut kotiin, kun tohtori Sangradokin tuli matkaltaan.

Kerroin hänelle näkemistäni taudeista ja annoin hänen käteensä ne

kaksitoista realia, jotka olin saanut määräyksistäni. "Kaksitoista

realia on kovin vähän kahdesta käynnistä", lausui hän luettuaan ne;

"mutta kaikki on otettava." Melkeinpä kaikki hän ottikin. Hän piti

nimittäin yhdeksän, antain minulle kolme jälellä olevaa, lausuen:

"Pidä nämä, Gil Blas, se on säästöjesi pohjaksi; minä teen kanssasi

erittäin edullisen sopimuksen; annan sinulle neljännen osan kaikesta,

minkä tuot minulle. Sinä tulet pian rikkaaksi, ystäväni, sillä tänä

vuonna tulee, jos Jumala sallii, paljon tautisuutta".

Tämä antoi minulle uutta innostusta lääketieteeseen. Seuraavana

päivänä päivällisen syötyäni vedin siis taas tohtoripuvun ylleni ja

läksin retkeilemään. Kävin useiden sairaiden luona, joiden nimet olin

kirjoittanut kirjaani, ja annoin samat ohjeet jokaiselle, huolimatta

tautien erilaisuudesta. Tähän asti oli toimeni menestynyt melua

synnyttämättä, eikä kukaan ollut vielä, jumalankiitos, ruvennut

vastustamaan määräyksiäni; mutta olkoonpa lääkärin menettelytapa

kuinka erinomainen tahansa, arvostelijoita ja kadehtijoita ei häneltä

koskaan puutu. Tulin erään maustekauppiaan luo, jonka pojalla oli

vesitauti. Siellä tapasin erään pienikasvuisen, ruskeaihoisen miehen,

jota kutsuttiin tohtori Cuchilloksi ja jonka eräs talonisännän

sukulainen oli tuonut katsomaan sairasta. Kumartelin syvään kaikille

läsnäoleville, ja varsinkin virkaveljelleni, jonka arvasin kutsutuksi

neuvottelemaan sairaan tilan johdosta. Hän vastasi arvokkaasti

tervehdykseeni, ja lausui sitten, silmäiltyään minua jonkun aikaa

tarkkaavaisesti: "Herra tohtori, suokaa anteeksi uteliaisuuteni;

luulin tuntevani kaikki Valladolidin lääkärit, virkaveljeni, mutta

nyt minun täytyy tunnustaa, että teidän piirteenne ovat minulle

tuntemattomat. Te olette varmaankin aivan äskettäin asettunut

tähän kaupunkiin." Vastasin olevani aivan nuori harjoittelija

ja työskenteleväni vielä ainoastaan tohtori Sangradon johdolla.

"Toivotan onnea", vastasi hän hienosti, "että olette ottanut

noudattaaksenne niin suuren miehen ohjeita. En epäile vähääkään,

että olette jo aika taitava, vaikka näytätte vielä nuorelta". Hän

lausui tämän niin luonnollisella äänellä, etten ollut varma, puhuiko

hän totta vai pilaa. Mietin itsekseni, mitä tuohon vastaisin,

mutta silloin kauppias otti suunvuoron lausuen: "Hyvät herrat,

olen vakuutettu siitä, että te kumpainenkin tunnette lääketaidon

perinpohjin; tarkastakaahan siis ystävällisesti poikaani ja

määrätkää, mitä katsoisitte sopivimmaksi hänen parantamisekseen."

Silloin pikku tohtori rupesi tutkimaan sairasta. Hän huomautti

minulle kaikki taudin laatua osoittavat tuntomerkit ja kysyi sitten,

minkä parannuskeinon minä pitäisin asianmukaisimpana. "Minä olen

sitä mieltä", vastasin, "että sairaasta on iskettävä suonta joka

päivä ja annettava hänen juoda runsaasti lämmintä vettä!" Silloin

pikku tohtori lausui minulle ilkeästi hymyillen: "Ja te uskotte,

että se keino pelastaa hänen henkensä?" -- "Olkaa varma siitä",

huudahtin varmalla äänellä; "saatte nähdä sairaan paranevan ihan

silminnähtävästi; se on oleva vaikutus, sillä tämä on erikoiskeino

kaikkia tauteja vastaan. Kysykää herra Sangradolta!" -- "Niinpä on

siis Celsus aivan väärässä", vastasi hän, "väittäessään vesitautia

parannettavan parhaiten antamalla sairaan kärsiä nälkää ja janoa."

-- "Mitä Celsus", vastasin minä, "hän ei ole minun oraakkelini;

hän erehtyi kuten kaikki muutkin, ja usein olen ollut hyvilläni

meneteltyäni vasten hänen neuvojaan." -- "Kuulen puheestanne",

vastasi Cuchillo, "että uskotte siihen varmaan ja menestykselliseen

menettelytapaan, jota tohtori Sangrado tyrkyttää kaikille

nuorille harjoittelijoille. Suonenisku ja juominen ovat hänen

yleislääkkeitään. En vähääkään ihmettele että niin paljon kelpo

ihmisiä kuolee hänen käsissään..." -- "Ei mitään hävyttömyyksiä",

keskeytin jotenkin kiivaasti. "Jos haluatte herra Sangradoa

arvostella, niin kirjoittakaa häntä vastaan; kyllä hän vastaa, ja

saamme nähdä, kuka saa naurajat puolelleen." -- "Pyhän Jaakon ja

Denysiuksen nimessä!" huudahti hän vuorostaan kiivastuneena, "te

ette tunne kylliksi tohtori Cuchilloa. Tietäkää että minulla on sekä

kynnet että hampaat, ja etten minä pelkää niin rahtuakaan Sangradoa,

joka ylpeydestään ja turhamaisuudestaan huolimatta on täysi

pöllöpää." Pikku lääkärin kasvot hehkuivat vihasta. Vastailin hänelle

pistelijäästi; hän teki samoin, joten olimme pian käsikähmässä.

Ennätimme antaa toisillemme moniaita nyrkiniskuja ja nykäistä

toistemme päästä kourallisen tukkaa, ennenkuin kauppias puolisoineen

sai meidät erotetuksi. Sen tehtyään he maksoivat minulle käyntini,

pitäen luonaan vastustajani, joka näytti heistä ilmeisesti paremmalta

minua.

Kauppiaan luota tullessani tapasin Fabricion. Hän katseli minua

kauan hämmästyneenä ja purskahti sitten nauramaan täyttä kurkkua

kylkiään pidellen. Eikä syyttä; sillä ylläni oli kaapu joka viilsi

maata, ja nutulla ja housuilla oli nelinkertainen pituus ja

avaruus. Mahdoin todellakin näyttää hassulta. Annoin hänen nauraa

kyllältään ja tunsinpa itsekin halua seurata hänen esimerkkiään;

mutta hillitsin kuitenkin itseni, säilyttääkseni arvokkuuteni,

näet. Mutta jos ulkonäköni oli kiihottanut Fabricion nauruhermoja,

niin totisuuteni huvitti häntä vielä enemmän. Vihdoin hän huudahti:

"Jopa olet hullunkurisessa asussa Gil Blas, kuka perhana sinut on

pukenut tuollaiseksi joulupukiksi?" -- "Maltahan, veljeni", vastasin,

"maltahan vähän; arvoa uudelle Hippokratokselle! Tiedä, että

isäntäni, kuuluisa tohtori Sangrado, on tehnyt minut oppilaakseen

ja apulaisekseen. Hän on opastanut minut lääketieteen syvimpiin

perustuksiin; ja kun hän ei ehdi itse hoitaa kaikkia potilaita, jotka

häntä hakevat, niin minä käyn parantamassa osaa niistä." -- "Toivotan

onnea", sanoi Fabricio nauraen, "oletpa melkein kadehtittava, ja

puhuakseni Aleksanterin tavalla, tahtoisin olla Gil Blas, ellen olisi

Fabricio".

Osottaakseni parturi Nunez'in pojalle, etteivät hänen

onnentoivotuksensa uuden toimeni johdosta tulleet ansiotta näytin

hänelle realit, jotka olin saanut alguazililta, leipurilta ja

kauppiaalta; sitten menimme muutamaan kapakkaan ottamaan lasin

viiniä. Meille tuotiin joltisenkin hyvää viiniä, jonka pitkä paastoni

teki minulle vielä maukkaammaksi kuin se olikaan. Join siitä pitkin

siemauksin; ja älköön latinainen oraakkeli pahastuko! vatsani ei

pahastunut vähääkään siitä vääryydestä, vaikka kaatelin sitä sinne

sangen runsaasti. Viivyimme kauan kapakassa. Lopuksi kun äkkäsimme

yön lähestyvän, erosimme, sovittuamme siitä, että saapuisimme

kumpikin seuraavana päivänä päivällisen jälkeen samaan paikkaan.

Maustekauppiaan luona tapahtunut ikävä kohtaus ei estänyt minua

jatkamasta ammattiani ja määräämästä suoneniskua ja lämmintä vettä.

Seuraavana päivänä kohtasin kadulla erään vanhan vaimon, joka

tuli luokseni kysyen olinko lääkäri. Vastasin olevani. "Niinkö",

vastasi hän, "sitten rukoilen herra tohtoria nöyrimmästi tulemaan

kanssani; veljentyttäreni on eilisestä sairaana, enkä minä ymmärrä,

mikä tauti hänellä on." Menin eukon mukaan, joka kuletti minut

taloonsa. Siellä tulimme erääseen sangen siistiin huoneeseen, jossa

muuan naishenkilö makasi vuoteessa. Lähestyin häntä tarkastaakseni

hänen tilaansa. Hänen piirteensä tekivät heti omituisen vaikutuksen

minuun, ja katseltuani häntä hetkisen, tunsin hänet varmasti

samaksi seikkailijattareksi, joka oli niin mainiosti näytellyt

Camillan osaa. Hän puolestaan ei näyttänyt ollenkaan tuntevan minua,

lieneekö kipujen tähden, vai tekikö lääkäripukuni minut hänelle

tuntemattomaksi. Tartuin hänen käteensä koettaakseni valtasuonta,

ja huomasin sormukseni hänen sormessaan. Minut valtasi ankara

liikutus nähdessäni esineen, joka oikeastaan oli minun, ja tunsin

suurta halua siepata sen väkisin itselleni; mutta ymmärsin että

naiset siinä tapauksessa rupeisivat kirkumaan ja että don Rafael

tai joku muu voisi juosta hätään heidän huutojensa johdosta, ja

vastustin senvuoksi kiusausta. Katsoin siis parhaaksi teeskennellä

ja ensiksi neuvotella Fabricion kanssa asiasta. Silloin eukko vaati

minua sanomaan, mikä tauti hänen veljentyttärellään oli. En ollut

niin tyhmä, että olisin ilmaissut olevani siitä tuiki tietämätön;

tein päinvastoin itseni perin viisaaksi ja lausuin isäntääni matkien

arvokkaasti taudin johtuvan siitä, että sairaan ihohaihtuma oli

pysäyksissä; senvuoksi oli viipymättä iskettävä hänestä suonta, sillä

suoneniskuhan on haihtuman luonnollinen korvaaja; vielä määräsin

lämmintä vettä noudattaakseni kaikessa ohjeitamme.

Tein käyntini niin lyhyeksi kuin suinkin ja juoksin sitten Nunez'in

pojan luo, jonka tapasin juuri kotoa lähtemässä toimittamaan jotakin

herransa asiaa. Kerroin hänelle tapahtuman ja kysyin, eikö hän

arvelisi parhaaksi vangituttaa Camillan oikeudenpalvelijoilla. "Älä

hiidessä", vastasi hän, "siinä sinä pahoin pettyisit, ja sormustasi

et sillä keinoin saisi takaisin. Se myötäisiin vaan oikeuskulujen

korvaukseksi. Muistelehan vankeuttasi Astorgassa. Käyttäkäämme omaa

kekseliäisyyttämme saadaksemme takaisin kivesi. Minä otan keksiäkseni

sopivan tempun sitä varten. Mietin sitä kävellessäni sairaalaan,

jossa minulla on pari sanaa lausuttava laitoksen hankkijalle isäntäni

puolesta. Mene sinä siksi aikaa varttomaan minua kapakkaamme, äläkä

pitkästy, minä tulen tuossa tuokiossa takaisin."

Sain kuitenkin odottaa kokonaista kolme tuntia, ennenkuin hän

saapui. En ollut tuntea häntä aluksi, sillä hän oli vaihtanut pukua,

leikannut tukkansa ja pannut naamaansa valeparran, joka peitti siitä

toisen puolen. Hänellä oli vielä suuri miekka, jonka käsivarus oli

ainakin kolme jalkaa ympärimitaten, ja hänen perässään marssi viisi

yhtä tuiman näköistä miestä, joilla oli niinikään ankarat täysparrat

ja pitkät lyömämiekat. "Palvelijanne, herra Gil Blas", huusi hän

lähestyen minua, "tässä näette vastaleivotun alguazilin, nämä viisi

kelpo miestä perässäni ovat kaupunginpalvelijoita samaa maata. Nyt ei

muuta kuin saatatte meidät sen naisen luo, joka on teiltä varastanut

timanttinne, niin minä vastaan, että otamme sen häneltä takaisin."

Minä syleilin Fabriciota näitten sanain johdosta, jotka ilmaisivat

minulle selityksittä, millä juonella hän aikoi asian toimittaa,

sekä lausuin hyväksyväni täydellisesti hänen tuumansa. Kehaisin

myöskin hänen ovelia apulaisiaan, joista kolme oli palvelijaa ja

kaksi parturinkisälliä, hänen ystäviään, jotka hän oli hommannut

kokoon. Käskin tuoda viiniä kaulankastiksi miehille, ja sitten

läksimme yön tullen kaikki yhdessä Camillan luo. Kolkutimme porttiin,

joka oli sulettu. Eukko tuli avaamaan. Hän luuli miehiä oikeuden

palvelijoiksi ja koska arvasi, etteivät ne syyttä tulleet, niin hän

pelästyi kauheasti. "Rauhoittukaa, muoriseni", sanoi Fabricio, "me

tulemme vaan erään pienen asian tautta, joka on helposti selvitetty;

sillä me olemme joutuisata väkeä." Nousimme portaita myöten ylös

ja astuimme sairaan kamariin eukon johdolla, joka kävi edellämme,

kädessään vahakynttilä hopeisessa jalassa. Otin kynttilän käteeni

ja lähestyin vuodetta, ja lausuin Camillalle, viitaten kasvoihini:

"Petturi, tunnetko minut, sen liian herkkäuskoisen Gil Blas'in,

jonka olet pettänyt! Voi sinuas, kurja, sainpa vihdoinkin sinut

käsiini, etsittyäni kauan turhaan! Corregidor on ottanut valitukseni

huomioonsa ja käskenyt tämän alguazilin vangita teidät. Nyt, herra

upseeri", lausuin sitten Fabriciolle, "saatte tehdä tehtävänne!"

Silloin Camilla kohosi istualleen vuoteessaan, pani kätensä

rukoilevan tavoin ristiin ja lausui, katsellen minua kauhistunein

silmin: "Armahtakaa minua, herra Gil Blas; vannon sen siveän äidin

nimessä, joka teidät on kantanut; olen kyllä syyllinen, mutta

olen vielä sitäkin onnettomampi; sen kyllä uskotte, kuultuanne

historiani." -- "Ei, hyvä neitiseni", huudahtin minä, "ei, minä

en halua teitä kuunnella. Tiedän liiankin hyvin, että te osaatte

mainiosti tarinoida". -- "No, koskapa ette salli minun puolustaa

itseäni", vastasi hän, "niin annan timanttinne takaisin, mutta älkää

saattako minua turmioon." Näin lausuen hän otti sormukseni sormestaan

ja antoi sen minulle. Mutta minä vastasin, ettei timanttini riittänyt

yksinään, vaan että vaadin takaisin myöskin ne tuhat tukaattia,

jotka minulta oli varastettu silloin ravintolassa. "Voi! älkää

kysykö minulta mitään tukaateistanne, herra", vastasi hän. "Rafael,

se petturi, jota en ole sen koommin nähnyt, vei ne matkassaan

samana yönä." -- "Ohoh! kultaseni", lausui Fabricio silloin, "onko

tarkoituksenne vetäytyä erillenne koko jutusta, ja ettette muka

ole saanut osaanne varkaudesta? Niin helpolla ette siitä pääse. Jo

senvuoksi, että olitte yhdessä tuon Rafael herran kanssa, teiltä

täytyy vaatia tiliä entisestä elämästänne; teidänkin omatuntonne

lienee sangen kirjava. Vankilassa saatte tehdä yleistunnustuksen

kaikesta. Tämä eukkonen saa tehdä seuraa", jatkoi hän sitten, "olenpa

varma, että hän tietää haastella lukemattomia tarinoita herra

corregidorin huvitukseksi."

Tämän kuultuaan koettivat naiset kaikin keinoin suostuttaa meitä

vähän armollisemmiksi, täyttäen huoneen itkulla, parkunalla ja

valituksilla. Eukon uikuttaessa polvillaan milloin alguazilin,

milloin hänen apulaistensa edessä armoa kerjäten, koetti Camilla

kaikkein liikuttavimmalla äänellä rukoilla minua, ettei heitä

annettaisi oikeuden käsiin. Kohtaus oli sangen hassunkurinen. Minä

olin lopuksi taipuvinani. "Herra upseeri", lausuin Nunez'in pojalle,

"koska olen jo saanut timanttini, niin en välitä muusta. En tahdo

tätä naisparkaa enää kiusata." -- "Ei millään muotoa", vastasi hän.

"Minun tulee tehdä tehtäväni. Minulla on jyrkkä määräys vangita nämä

naiset; herra corregidor aikoo rangaista heitä hyväksi esimerkiksi

muille." -- "Mutta, olkaahan armollinen", vastasin minä, "kuulkaahan

vähäsen minun pyyntöäni; lieventäkää hiukan ankaraa velvollisuuttanne

sen lahjan tähden, jonka nämä naiset teille antavat!" -- "No, se

on toista", vastasi hän; "se on paikalleen sattunut puhe. Niinpä

nähkäämme, mitä heillä on minulle antamista?" -- "Minulla on

kaulanauha helmistä ja korvakellukat, hyvin arvokkaat", sanoi

Camilla. -- "Jaha", keskeytti Fabricio nopeasti, "mutta jos ne

ovat Filippiineiltä kotoisin, niin kiitän kunniasta." -- "Saatte

olla varma, että ne ovat aitohelmiä, minä vakuutan sen", vastasi

naikkonen. Hän käski eukon tuoda pienen lippaan, josta hän veti

kaulanauhan ja korvakellukat viskaten ne herra alguazilin käsiin.

Tämä, joka ymmärsi samanverran jalokivien arvoa kuin minäkin, oli

kuitenkin tällä kertaa varma, että sekä kellukkain kivet että helmet

olivat oikeita ja lausui senvuoksi, katseltuaan niitä tarkasti:

"Nämä näyttävät olevan oikeita; ja jos lisäätte niihin tuon hopeisen

kynttiläjalan, joka on herra Gil Blas'in kädessä, niin en enää ole

varma mitä teen." -- Silloin minä sanoin Camillalle luulevani, ettei

hän saata niin vähäpätöisen asian tähden pilata niin edullista

kauppaa. Tätä sanoessani otin kynttilän irti jalasta antaen sen

eukolle ja jalan Fabriciolle, joka tyytyi siihen -- luultavasti

sentähden ettei nähnyt huoneessa enää mitään helposti kuletettavaa.

Sitten hän lausui naisille: "Hyvästi, ystäväni, olkaa hyvässä

rauhassa. Minä puhun puolestanne corregidorille ja teen teidät lunta

valkeammiksi. Me osaamme kyllä saada asiat näyttämään miltä tahdomme;

ja kaunistelemattomina esitämme hänelle tapaukset ainoastaan silloin

kun siihen on pakko."

Kahdeskymmenes luku.

Jatko sormuksen historiaan. Gil Blas heittää lääkärinammatin ja

lähtee Valladolidista.

Ajettuamme siten Fabricion tuuman läpi, läksimme Camillan luota,

iloisina menestyksestä, joka oli mennyt yli odotustemme, sillä

olimmehan tarkottaneet ainoastaan sormusta. Pidimme kursailematta

hyvänämme muunkin saaliin. Emme käsittäneet, ettei sitä vaan niin

saa harjoittaa oikeutta omin päin, ja ettei meillä ollut oikeaa

lupaa pitää niitä, vaikkapa ne yhteensä eivät olleetkaan arvoltaan

tuskin puolta siitä, minkä Camilla ja Rafael olivat varastaneet

minulta. Panematta vähääkään tätä omalletunnollemme, kuvittelimme

päinvastoin tehneemme ansiokkaankin työn. Kadulle tultuamme lausui

Fabricio: "Kuulkaahan, näin onnistuneen yrityksen päälle on

huviteltava hiukan, ennenkuin eroamme. Minä ehdotan, että menemme

ravintolaamme takaisin ja vietämme siellä yön hauskasti. Huomenna

kukin palatkoon takaisin kotiinsa ja keksiköön parhaansa mukaan

syitä poissaoloonsa!" Alguazilin ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Menimme kaikki takaisin kapakkaan, toiset arvellen helposti osaavansa

puolustaa viipymistään, toiset taas eivät suuria välittäneet, vaikka

joutuisivatkin pois palveluspaikoistaan.

Tilasimme hyvän illallisen, ja istuimme pöytään yhtä ruokahaluisina

kuin hilpeinäkin. Ateriaa hauskuutimme tuhansilla sukkelilla

jutuilla. Fabricio varsinkin osasi tehdä puheensa huvittavaksi.

Mutta riemun ollessa korkeimmillaan se äkkiä häiriytyi yhtä

odottamattomalla kuin epämieluisalla tavalla. Huoneeseemme astui

muuan isonlainen mies, perässään kaksi muuta, joiden naamat eivät

ennustaneet hyvää. Heidän jälkeensä ilmestyi toiset kolme, ja

siten saimme lukea heitä kahteentoista asti, jotka tulivat samoin

kolmitellen sisään. Heillä oli aseina pyssyt, miekat ja pistimet.

Huomasimme heti heidät poliisivartioksi, ja heidän tarkoituksensa

saatoimme myöskin helposti arvata. Alussa mielimme vähän vastustaa,

mutta he saivat heti meidät saarretuksi: sekä heidän lukumääränsä

että tuliaseet panivat meihin tarpeellista kunnioitusta. "Arvon

herrat", pauhasi heidän päällikkönsä ilkkuvalla äänellä, "olen

kuullut, millä nerokkaalla tempulla te olette vetäneet muutaman

sormuksen erään naisveijarin kädestä. Tosiaankin, tekonen on loistava

kerrassaan, se ansaitsee julkisen tunnustuksen, jota ei pidäkkään

puuttuman. Oikeus, joka on määrännyt teille kortteerin palatsissaan,

on varmaan palkitseva sellaisia neronleimauksia."

En voi kieltää, ettei tämä puhe tehnyt peräti pahaa vaikutusta

meihin, joita asia koski. Menetimme kokonaan tasapainomme ja

saimme vuorostamme tuntea samaa pelkoa, jota olimme herättäneet

Camillassa. Fabricio koetti kuitenkin, vaikka hänkin oli kalpeana ja

tyrmistyneenä, puolustaa meitä. "Meillä ei ole ollut mitään pahoja

aikeita, senvuoksi on tämä pieni pila meille anteeksi annettava."

-- "Soo, perhana!" vastasi päällikkö tuimasti, "vai pieni pila!

Tiedättekö, että se voi tuoda nuoran kaulaanne? Pidän teitä onnen

poikina, jollette joudu pahempaan kuin kaleereihin." Äkkiä käsitimme

nyt asian paljon vakavammaksi, kuin olimme ennakolta osanneet

arvatakaan, ja lankesimme senvuoksi hänen eteensä ja rukoilimme

armahtamaan meitä nuoruutemme tähden; mutta rukouksemme oli turhaa.

Eipä hän edes suostunut ottamaan vastaan kaulanauhaa, korvakellukoita

ja kynttilänjalkaakaan; hylkäsipä vielä sormuksenikin, ollen siis

kerrassaan taipumaton. Hän käski ottaa aseet pois tovereiltani ja

vei meidät kaikki kaupungin vankilaan. Matkallamme sinne kertoi eräs

poliiseista minulle, että se eukko, joka asui Camillan kanssa, oli

alkanut epäillä, olimmekokaan me oikeita oikeudenpalvelijoita, ja

oli senvuoksi hiipinyt perässämme kapakkaan asti; ja huomattuaan

siellä epäluulonsa todeksi hän oli ilmaissut meidät kostonhimosta

todellisille poliisiviranomaisille.

Ensiksi meidät tarkastettiin perinpohjin. Kaulanauha, kellukat ja

kynttilänjalka otettiin meiltä pois; samoin vietiin sormuksenikin

ja filippiniläinen rubiini, joka oli kaikeksi onnettomuudeksi

taskussani. Eivät jättäneet minulle edes niitä realeja, jotka olin

saanut päivällä lääkärinpalkoikseni.

Vankilanpalvelijain ryöstäessä kalleuksiani ja rahojani, kertoi

vartioston päällikkö, joka oli siinä läsnä, seikkailumme heille.

He pitivät rikostamme kovin raskaana, niin että useimmat heistä

katsoivat meitä kuoleman omiksi. Toiset taasen eivät olleet niin

ankaroita: heidän mielestään saatoimme päästä kahdellasadalla

piiskaniskulla mieheen sekä muutamain vuotten kaleeriorjuudella.

Sitten meidät sulettiin herra corregidorin tuomiota odottamaan

vankihuoneeseen, jossa oli olkia pahnoiksi asti, ikäänkuin hevosten

makuupaikassa. Siellä olisimme saaneet asustaa kauankin joutuaksemme

lopulta kaleereihin, ellei herra Manuel Ordonez olisi saanut

seuraavana päivänä kuulla kerrottavan seikkailustamme. Hän päätti

heti vapauttaa Fabricion vankeudesta, mikä ei tietysti voinut

tapahtua muuten kuin toimittamalla vapauden meille kaikille. Hän

nautti yleistä arvoa kaupungissa, eikä hän säästänyt vaivojaan, joten

sai kolmen päivän kuluessa sekä omansa että ystäväinsä vaikutusvallan

avulla aikaan vapaaksi pääsymme.

Päästyämme vankilanmuurien sisältä pois, palasimme takaisin herraimme

luo. Tohtori Sangrado otti minut ystävällisesti vastaan, lausuen:

"Gil Blas raukka, vasta tänä aamuna kuulin onnettomuudestasi. Olin

juuri aikeissa ryhtyä vaikuttaviin toimenpiteisiin. Tämän asian voit

unhottaa, ystäväni, ja ruveta vielä entistä suuremmalla innolla

harjoittamaan lääkärinammattia." Vastasin sen olevan aikomuksenikin;

ja niin todella teinkin kaikista voimistani. Tehtävää ei ainakaan

puuttunut, sillä vuosi kääntyi todella kovin tautiseksi, kuten

isäntäni oli aivan oikein ennustanutkin. Pahat kuumetaudit alkoivat

raivota kaupungissa ja sen ympäristöllä. Kaikilla Valladolidin

lääkäreillä oli työtä yllin kyllin, ja varsinkin meillä. Ei kulunut

päivääkään, ettemme kumpainenkin käynyt kahdeksan tai kymmenen

sairaan luona; siitä voi arvata, että vettä juotiin armottomasti ja

veri vuosi virtanaan. Mutta en tiedä mikä oli syynä, he kuolivat

kaikki; lieneekö sitten parannuskeinomme ollut erinomaisesti sitä

edistävä, vai olivat ehkä taudit niin mahdottomia parantaa. Me,

isäntäni ja minä, saimme harvoin käydä kolmea kertaa saman sairaan

luona: jo toisella kerralla sanottiin tavallisesti häntä haudattavan

tai olevan viimeisissä henkitoreissaan. Minua alkoivat jo oikein

vaivata ne lukuisat kuolemantapaukset, joihin minä ehkä olin syypää.

Joskus osoittivat henkilöt, joilla oli syytä meitä moittia

lääkitsemisenne johdosta, raivokasta surua; he nimittivät meitä

tietämättömiksi ja murhaajiksi, eivätkä yleensä säästäneet sanojaan.

Minuun koskivat kovasti heidän syytöksensä, mutta isäntäni, joka

oli siihen tottunut, kuunteli niitä kylmäverisesti. Olisin ehkä

minäkin voinut samoin tottua pahuuden tekoon, ellei taivas olisi

sallinut -- luultavasti vapauttaakseen Valladolidin sairaat eräästä

pääpainajaisestaan -- tapahtua erään seikan, joka otti minulta

pois halun lääketieteeseen, jota olin harjoittanut niin huonolla

menestyksellä. Kerron sen todenmukaisesti, vaikka joudunkin sentähden

naurettavaan valoon lukijan silmissä.

Naapuritalossamme oli muuan tanssisali, johon kaupungin

tyhjäntoimittajat kokoontuivat joka päivä. Eräs siellä kävijöitä

oli muuan noita ammattisuunsoittajia, jotka ovat mestaria kaikessa

ja valmiit joka asiasta puhumaan. Hän oli kotoisin Biscayasta, ja

sanoi nimensä olevan don Rodrigue de Mondragon. Ijältään hän lienee

ollut kolmissakymmenissä; muuten hän oli keskikokoinen, sekä vahva

ja jäntevä. Päässä hänellä vilkkui kaksi säihkyvää silmää, jotka

näyttivät uhkaavan kaikkia, joita hän katseli, ja tylpän nenän

alta kohosivat punaisten viiksien käret ohimoille asti. Ääni oli

hänellä puhuessa niin järeä ja äkäinen että luuli hänen tarkottavan

pelkkää pelon herättämistä. Tämä hirtehinen oli vähitellen tullut

tanssipaikan tyranniksi; hän ratkaisi mahtisanallaan pelaajain kesken

syntyneet riidat, eikä kukaan uskaltanut vedota hänen tuomioistaan;

jos joku sen uskalsi tehdä, niin hän tiesi saavansa seuraavana aamuna

häneltä vaatimuksen kaksintaisteluun. Tämmöinen oli herra Rodrigue,

jonka huvipaikan emäntä päätti asiain kehittyessä tehdä miehekseen.

Tämä oli nelikymmenvuotias, rikas leski, ja jotenkin miellyttävän

näköinen. Mies oli kuollut jo viisitoista kuukautta sitten. Mutta

häävalmistuksia puuhattaessa rouvamme sairastui; ja minä tulin hänen

onnettomuudekseen lääkäriksi hänelle. Vaikkei hänen tautinsa olisi

ollutkaan itsessään pahanlaatuista, niin minun parannuskeinoni

olisivat kuitenkin tehneet sen vaaralliseksi. Neljän päivän sisään

sain tanssitalon surua täyteen. Emäntä muutti sinne, johon passitin

kaikki muutkin sairaani, ja sukulaiset perivät hänen omaisuutensa.

Epätoivoissaan niin edullisen avioliiton menettämisestä, Rodrigue ei

tyytynyt tulten ja liekkien manaamiseen ylitseni, vaan vannoi vielä

työntävänsä miekan lävitseni, niinpian kuin tapaisi minut. Eräs

ystävällinen naapuri ilmoitti sen minulle. Kun tunsin Mondragon'in,

niin en suinkaan halveksinut tätä tietoa, vaan elin siitä pitäin

päiväni pelvon ja vavistuksen vallassa. En uskaltanut pistää nokkaani

kadulle, peläten tapaavani tuon ihmispaholaisen, jonka odotin joka

hetki hyökkäävän asuntoommekin; minulla ei ollut hetkenkään rauhaa.

Tämä teki lääketaidon minulle perin tympäyttäväksi, etten enää

ajatellut muuta kuin päästä piinastani vapaaksi. Otin taas kirjaillun

puvun ylleni, lausuin hyvästit herralleni, joka ei voinut minua

pidättää, sekä läksin kaupungista pois, vielä peläten kohtaavani

Rodriguen tielläni.

Kahdeskymmenesensimmäinen luku.

Jossa kerrotaan, mitä tietä Gil Blas lähtee Valladolidista, ja kenen

hän kohtaa tiellä.

Astuin hyvin vinhasti ja silmäilin tuontuostakin taakseni, ettei

vaan tuo pelottava biscayalainen ajanut minua takaa; sydämmeni oli

niin täynnä pelkoa häntä kohtaan, että luulin pian joka puuta ja

pensasta häneksi. Mutta saatuani kappaleen tietä taakseni, aloin

vähitellen rauhottua ja astua keveämmällä mielellä tietäni Madriidia

kohden, jonka otin päämääräkseni tällä kertaa. Valladolidin jätin

kaipauksetta, ainoa ikävyys oli, kun täytyi erota Fabriciosta,

rakkaasta Pyladeestani, jolle en saanut edes hyvästiä sanoa. Lääkärin

ammatin jättäminen ei tuntunut minulle vähääkään vaikealta; pyysin

päinvastoin Jumalalta anteeksi siinä tekemiäni syntejä. Rahaa

minulla oli siitä kuitenkin aika summa, yli sata tukaattia. Niillä

aioin päästä Madriidiin, jossa odotin varmaan saavani hyvän paikan.

Toivoin muuten palavalla innolla pian pääseväni tähän maailmankuuluun

kaupunkiin, jota minulle oli ylistetty kaikkein ihmeitten

yhtymäpaikaksi.

Muistellessani tiellä kaikkia, mitä olin kuullut sieltä kerrottavan

ja jo ennakolta nauttiessani kaikista sen riemuista, kuulin jonkun

takanani vetävän täyttä kurkkua iloista laulua. Hänellä oli selässään

nahkasäkki, kaulassaan riippui kitara ja sivulla heilui pitkä miekka.

Hän joudutti askeliaan ja oli pian rinnallani. Hän oli toinen niistä

parturinkisälleistä, joiden kera olin ollut vankeudessa sormusjutun

tähden. Tunsimme heti toisemme, vaikka olimme vaihettaneet pukuja, ja

ihmettelimme suuresti odottamatonta tapaamistamme keskellä maantietä.

Minä sanoin olevani hyvin iloissani, saatuani matkakumppanin

itselleni, ja hän puolestaan oli aivan ratketa riemusta nähdessään

minut. Kerroin hänelle syyn lähtööni Valladolidista; ja hän jutteli

yhtä avomielisesti minulle joutuneensa isäntänsä kanssa riitaan,

jonka seuraukseksi tuli ikuinen ero molemmin puolin. "Mutta jos

olisin halunnut jäädä Valladolidiin", jatkoi hän, "niin olisin saanut

vaikka kymmenen paikkaa yhden asemesta; sillä itseäni kehumatta voin

sanoa, ettei yksikään parturi Espanjassa osaa paremmin ajaa partaa ja

kähertää viiksiä kuin minä. Mutta en voinut enää vastustaa kalvavaa

koti-ikävääni, vaan päätin lähteä takaisin kotikaupunkiini, josta

olen ollut poissa ummelleen kymmenen vuotta. Tahdon hengittää taas

hiukkasen synnyinseutuni ilmaa sekä nähdä, miten omaiseni jaksavat.

Minä tulen ylihuomenna perille; he asuvat Olmedo nimisessä suuressa

kylässä lähellä Segoviaa."

Päätin mennä parturin keralla hänen kotiinsa asti ja lähteä sitten

Segoviasta käsin jollakin keinolla Madriidiin. Jatkoimme siis

matkaamme yhdessä hauskasti kaikenlaista tarinoiden. Toverini

oli hauska poika, ja muuten herttainen luonteeltaan. Käveltyämme

yhdessä noin tunnin ajan, hän kysyi, eikö minulla ollut nälkä.

Vastasin siihen, että sen hän saa nähdä ensimmäisessä ravintolassa.

"Voimmehan sitten pysähtyä nyt heti", vastasi hän, "pussissani on

vähän eineeksi. Minä pidän matkustaessani aina vähän haukattavaa

mukanani. Sen sijaan en viitsi kantaa selässäni mitään vaatteita

enkä liinatavaraa, enkä mitään muutakaan hyödytöntä; niin joutavia

kapineita minä en kärsi. Minun pussissani ei ole muuta kuin hiukan

evästä, partaveitseni ja saippuapalanen; muuta en tarvitse." Kehuin

hänen käytännöllisyyttään ja suostuin mielihyvällä ehdotukseen.

Minulla oli tuntuva nälkä ja toverini puheen johdosta odotin

oivallista aamiaista. Poikkesimme tiepuoleen nurmikolle, jolle

toverini levitti eväänsä, nimittäin viisi tai kuusi sipulia, muutamia

leivänpalasia sekä vähän juustoa; mutta paras pala pussissaan oli

pieni leili, joka oli hänen sanainsa mukaan täynnä mainion hyvää

viiniä. Vaikka ateria ei ollutkaan sen herkullisempi, niin äkeä

nälkämme teki sen kuitenkin hyvin maukkaaksi; samalla tyhjensimme

leilin, joka sisälsi noin kaksi korttelia puolikuntoista viiniä.

Syötyä läksimme taas ilomielin matkallemme. Fabricio oli sanonut

parturille, että minulla oli ollut sangen ihmeellisiä vaiheita

matkoillani, ja hän pyysi senvuoksi minun itse kertomaan ne hänelle.

Minä en katsonut voivani kieltää mitään häneltä, joka oli minua niin

hyvin kestinnyt, ja täytin siis hänen pyyntönsä. Sitten pyysin,

että hän vastapalvelukseksi kertoisi oman elämäntarinansa minulle.

"Mitäpä siitä!" huudahti hän, "minun elämäkertani ei ole kuulemisen

arvoinen; se on niin mitätön. Mutta olkoon menneeksi", lisäsi hän,

"koska meillä ei ole parempaakaan tekemistä, niin kerron sen kaikessa

vähäpätöisyydessään". Näin lausuen hän alkoi kertoa seuraavaa.

Kahdeskymmenestoinen luku.

Parturinkisällin historia.

"Isoisäni (otan asian juurtajaksain), nimeltään Fernando Perez

de la Fuente oli aikonaan viisitoista vuotta parturina Olmedon

kylässä. Kuollessaan häneltä jäi neljä poikaa. Vanhin heistä,

nimeltään Nicolas, otti haltuunsa puodin, jatkaen hänen tointaan;

toinen antautui kauppa-alalle ja tuli maustekauppiaaksi;

kolmannesta, Tuomaasta, tuli koulumestari. Neljäs taasen tunsi

taipumusta kirjallisuuteen; hän möi maapalasen, joka oli hänen

perintöosuutenaan, ja muutti Madriidiin, jossa toivoi tulevansa

vähitellen huomatuksi hyväin lahjainsa kautta. Muut kolme veljestä

eivät eronnet, vaan asettuivat Olmedoon, ottaen vaimoikseen

talonpoikaistyttöjä. Isäni, jolle oli siunattu suuri lapsilauma,

eleli hyvin vaikeissa toimeentulon ehdoissa; minuakin opetettiin jo

hyvin nuorena toimittamaan parturintehtäviä; ja viisitoista vuotta

täytettyäni hän asetti olalleni tämän pussin ja vyölleni tämän miekan

sekä lausui: 'Nyt, Diego, saat ruveta itse pitämään huolta itsestäsi;

lähde oppimatkoillesi. Sinun pitää matkailla vähän saadaksesi

maailmantottumusta ja varttuaksesi taiteessasi. Lähde, äläkä palaa,

ennenkuin olet kulkenut halki koko Espanjan; sitä ennen en halua

kuulla sinusta sanaakaan puhuttavan!' Näin lausuen hän syleili minua

työntäen rakkaasti minut ovesta ulos.

"Sellaiset jäähyväiset otin isältäni. Mutta äitiäni, joka oli

hellätuntoisempi, liikutti lähtöni paremmin. Hänen silmistään tippui

kyyneleitä, ja sitten hän pisti salaa käteeni tukaatin. Läksin siis

Olmedosta astuen Segoviata kohden. En ollut kävellyt kahtasataa

askelta, kun pysähdyin tarkastaakseni pussiani. Halusin nähdä,

mitä siellä oli, tunteakseni tarkalleen kaiken omaisuuteni. Siitä

löysin kotelon, jossa oli kaksi partaveistä. Ne olivat kuin kymmenen

sukupolven aikana käytetyitä, niin kuluneet ne olivat; lisäksi oli

nahkahihna niiden terottamista varten, ynnä palanen saippuaa. Vielä

sain sieltä vetää hamppuisen ihka uuden paidan, isäni vanhat kengät,

ja, mikä enimmin minua ilahutti, kaksikymmentä realia rahaa, jotka

oli kääritty palttinapalaseen. Siinä olivat kaikki tavarani. Siitä

näette kuinka suureksi Nicolas mestari arvasi taitoni, kun hän

lähetti minut maailmalle niin vähillä tavaroilla. Mutta yksi tukaatti

ja kaksikymmentä realia oli sentään koko aarre sellaiselle, joka

ei vielä konsanaan ollut omistanut rahaa. Minä luulin rikkauttani

tyhjentymättömäksi, ja jatkoin riemumielellä matkaani, katsellen

lakkaamatta miekkaani, joka heilui edestakasin takoen pohkeitani tai

työntyen säärieni väliin.

"Saavuin iltasella Ataquines'in kylään nälkäisenä kuin susi.

Menin erääseen ravintolaan ja pyysin illallista niin mahtavalla

äänellä kuin hyväkin pomo. Isäntä katseli minua hetkisen ja lausui

sitten, huomattuaan minkälaatuisen henkilön kanssa oli tekemisissä,

mairittelevalla äänellä: 'Kyllä, herraseni, tulette olemaan

tyytyväinen; palvelemme teitä kuin ruhtinasta.' Näin sanoen hän vei

minut muutamaan pieneen huoneeseen, johon neljännestuntia myöhemmin

tuotiin kissapaisti, jonka söin suuhuni niin ahneesti kuin se olisi

ollut makeinta jänispaistia. Kyytimieheksi tälle herkulle sain

viiniä, jota parempaa ei kuningaskaan juonut isännän sanain mukaan.

Minä tunsin kyllä, että se oli aivan pilautunutta, mutta se ei

estänyt minua tekemästä sille samaa kunniaa kuin paistillekin. Ettei

oloni ruhtinaallisuudesta puuttuisi mitään, sain vielä maatakseni

vuoteen, joka oli ennemmin luotu unta karkoittamaan kuin sitä

tuomaan. Kuvitelkaahan mielessänne kapeata purtiloa, joka oli vielä

niin lyhyt, etten pienuudestani huolimatta voinut ojentaa jalkojani

suoriksi. Ja patjan ja höyhentyynyjen asemesta siinä oli tahrainen

olkisäkki, jonka peittona oli kaksinkerroin taitettu loimi, jolla

lienee viime pesun jälkeen maannut kukaties sata matkustajaa. Mutta

siinä vuoteessa vaan kaikesta huolimatta nukuin, kiitos nuoruuteni,

yöni sikeässä unessa, sulattaen hyvässä rauhassa kissapaistia ja

isännän antamaa ihmeellistä viiniä.

"Syötyäni aamiaisen ja maksettuani runsaalla kädellä hyvästä

kestitsemisestä läksin seuraavana päivänä suoraan Segoviaa kohden

marssimaan. Tuskin sinne päästyäni minulla oli onni löytää parturi,

johon minut otettiin apulaiseksi ruokaa ja vaatetusta vastaan;

mutta en viipynyt siellä kuin kuusi kuukautta, sillä eräs toinen

tuttavani parturinkisälli, jolla oli halu mennä Madriidiin, sai

taivutetuksi minunkin lähtemään tähän kaupunkiin hänen kanssaan.

Sinne matkustin samoilla hevosilla kuin Segoviaankin, ja sain

paikan eräässä kaupungin enimmin käytettyjä parturiliikkeitä.

Isäntäni, kaksi täysikasvuista apulaista ja minä ehdimme tuskin ajaa

parrat kaikilta niiltä, jotka liikettämme käyttivät. Siellä näin

kaikensäätyistä väkeä, muitten muassa näyttelijöitä ja kirjailijoita.

Eräänä päivänä tuli puotiin kaksi viimeksimainittua laatua. He

alkoivat keskustella aikansa runoilijoista ja runoudesta, ja silloin

kuulin heidän lausuvan useita kertoja setäni nimen; siitä rupesin

kuuntelemaan heidän keskusteluaan tarkkaavaisemmin kuin tapani

oli. 'Niin', lausui toinen, 'don Pedro de la Fuente on erinomainen

kirjailija. En ensinkään ihmettele, että häntä pidetään niin suuressa

arvossa hovissa ja kaupungissa ja ja että hän saa apurahoja useilta

grandeilta.'[14] -- 'Hänellä on ollut jo monena vuonna melkoiset

tulot', lausui toinen. 'Medina-Celin herttuan luona hänellä on vapaa

asunto ja ylöspito. Hänellä siis ei ole mitään menoja, joten hänen

täytyy olla erittäin hyvissä varoissa.'

"En päästänyt korvieni ohi sanaakaan runoilijain puheesta. Kotona

olimme kuulleet, että hänen teoksensa olivat herättäneet huomiota

Madriidissa; jotkut Olmedon kautta kulkevat matkustajat olivat sitä

kertoneet; mutta kun hän ei huolinut antaa meille tietoja itsestään

eikä näyttänyt muuten meistä välittävän, niin mekään emme noista

tiedoista piitanneet. Mutta verihän on kuitenkin sakeampaa kuin

vesi; kuultuani hänen hyvistä olosuhteistaan ja kun tiesin hänen

asuntonsakin, niin sain suuren halun käydä häntä katsomassa. Eräs

seikka vaan huoletti minua: runoilijat olivat puhuneet don Pedrosta.

Tämä _don_ pani minut ymmälle; pelkäsin vähän, että hän olisi

joku aivan toinen kirjailija. En antanut sen kuitenkaan peljättää

itseäni; arvelin, että hän on yhtä hyvin voinut tulla aateliseksi

kuin nerokkaaksikin, ja päätin kuin päätinkin mennä hänen luokseen.

Niinpä siis pyysin eräänä aamuna lupaa isännältäni, siistin itseni

parhaani mukaan ja läksin liikkeelle, tuntien koko joukon ylpeyttä

sukulaisuudestani niin kuuluisan ja nerokkaan miehen kanssa.

Parturit ovat luonnostaan suuresti turhamaisuuteen taipuvaisia.

Aloin saada suuria ajatuksia itsestäni ja marssien katua pitkin

tiedustelin mahtavan näköisenä Medina-Celin herttuan linnaa. Portille

saavuttuani ilmoitin haluavani puhutella don Petro de la Fuentea.

Portinvartija osotti sormellaan pieniä rappusia erään pienen pihan

perällä vastaten: 'Nouskaa noita portaita myöten ylös ja koputtakaa

ensimmäiselle ovelle oikealla kädellä.' Tein käskyn mukaan ja koputin

ovelle. Eräs nuori mies tuli avaamaan, ja minä kysyin häneltä, asuiko

herra don Pedro de la Fuente täällä. 'Kyllä', vastasi hän, 'mutta

juuri tällä hetkellä ette voi päästä hänen puheilleen.' -- 'Minä

tahtoisin kuitenkin tavata häntä', vastasin, 'minä tuon tietoja hänen

kodistaan.' -- 'Vaikka teillä olisi hänelle uutisia itse paavilta',

vastasi hän, 'niin en voisi viedä teitä hänen huoneeseensa tällä

hetkellä; hän runoilee nyt, eikä ole hyvä mennä häiritsemään häntä

työssään. Hän ei ota ketään vastaan ennen kello kahtatoista; menkää

siksi aikaa kävelemään ja tulkaa sitten taas kysymään.'

"Minä läksin ja käyskelin koko aamupäivän kaupungilla yhtämyötään

hautoen mielessäni vastaanottoa setäni luona. Arvelin hänen tulevan

hyvin iloiseksi nähdessään minut. Päätin itseni mukaan hänen

mielialaansa ja odotin oikein liikuttavaa kohtausta ja saavuin

määrättynä hetkenä uskollisesti hänen luokseen. 'Tulette parhaaseen

aikaan', vastasi hänen palvelijansa, 'herrani tulee koht'sillään

ulos. Odottakaa täällä hetkinen; minä käyn ilmoittamassa teidät.'

Näin lausuen hän jätti minut odotushuoneeseen. Kotvasen kuluttua

hän tuli takaisin johdattaen minut herransa luo, jonka kasvojen

tuttu sukunäköisyys heti herätti huomiotani. Olin näkevinäni ilmetyn

Tuomas sedän, yhdennäköisyys oli niin suuri. Ilmoitin hänelle

suurella kunnioituksella olevani mestari Nicolas'in, Olmedon

parturin poika; lisäsin vielä olleeni kolme kuukautta Madriidissa

harjoittamassa isäni ammattia apulaisparturina sekä aikovani

kiertää läpi Espanjan varttuakseni toimessani. Puhuessani huomasin

setäni vaipuvan ajatuksiinsa. Hän oli nähtävästi kahden vaiheilla,

kieltäisikö kerrassaan sukulaisuutensa kanssani vai toimittaisiko

jollakin sievemmällä tavalla minut erilleen itsestään; hän valitsi

jälkimmäisen keinon. Hän lausui teeskentelevästi nauraen: 'Vai

niin! ystäväni, no, kuinka isäsi ja setäsi voivat? Millä kannalla

heidän asiansa ovat?' Vastasin laajaperäisesti hänen kysymyksiinsä.

Se ei kuitenkaan näyttänyt järin paljon häntä huvittavan, vaan hän

kiiruhti pää-asiaan, lausuen: 'Oikein teet, Diego, lähteissäsi

maita kiertämään varttuaksesi ammatissasi, ja minä neuvoisin, ettet

enää kauemmin viipyisi Madriidissa: tämä on vaarallinen paikka

nuorille, sinä voit joutua täällä turmiolle. Paremmin teet, jos menet

valtakunnan muihin kaupunkeihin, tavat eivät ole niin turmeltuneet

niissä. Niin mene', jatkoi hän, 'ja kun olet valmis lähtöön, niin

tule taas luokseni, niin saat minulta yhden pistoolin matkasi

avuksi.' Näin lausuen hän työnsi hiljaa minut ovestaan ulos, ja

siihen se käynti päättyi.

"Minä olin siksi kollo, etten älynnyt hänen pyrkivän vaan eroon

minusta; palasin puotiini, jossa kerroin isännälleni käyntini

menestyksen. Hän ei tajunnut don Pedron oikeaa tarkoitusta paremmin

kuin minäkään, vaan lausui: 'Minä en ole samaa mieltä kuin setäsi;

hänen ei olisi pitänyt kehottaa sinua juoksemaan ympäri maita ja

mantereita vaan ennemminkin neuvoa sinua viipymään tässä kaupungissa.

Hänellä on niin paljon suuria tuttavuuksia! Hänellehän olisi niin

helppo saada sinut johonkin ylhäiseen perheeseen, jossa pian

saavuttaisit suuren menestyksen.' Tämä keskustelu avasi niin ihania

näköaloja eteeni, että menin kahta päivää myöhemmin taas setäni luo,

jolle esitin tuumani. Pyysin häntä käyttämään vaikutusvaltaansa

suosittamalla minua jollekin hoviherralle; mutta ehdotukseni ei ollut

hänelle mieleen. Olisihan niin turhamaiselle miehelle, joka aina

seurusteli ylhäisten parissa ja söi heidän kanssaan, vaikeata nähdä,

istuen isäntäin pöydässä itse, veljenpoikaansa palvelijain pöydässä:

Diego parka saisi herra don Pedron punastumaan. Senvuoksi hän antoi

minun tietää, kuka olin, jopa oikein raa'alla tavalla. 'Kuinka, sinä

lurjus', huusi hän minulle vihan vimmassa, 'aiotko heittää ammattisi!

Mene, mene niiden luokse, jotka antavat sinulle niin turmiollisia

neuvoja. Pois minun huoneestani, äläkä enää astu tänne jalallasi,

muuten annan sinulle ansiosi jälkeen.' Kovasti koskivat minuun nämä

sanat, ja vielä enemmän ääni, jolla ne lausuttiin. Kyyneleet silmissä

läksin pois, kipeä haava rinnassani setäni armottomuuden johdosta.

Suruni muuttui kuitenkin pian vihaksi ja senvuoksi päätin jättää

ijäksi sikseen tämän huonon sukulaisen, jonka avutta olin tähänkin

asti toimeen tullut. Jonkun aikaa sen jälkeen läksin pois Madriidista

jatkaakseni kiertomatkaani."

Kahdeskymmeneskolmas luku.

Jossa kerrotaan, miten Gil Blas tovereineen tapaa erään miehen, joka

liottaa leivänsyrjiä lähteessä, ja mitä he keskustelevat.

Herra Diego de la Fuente kertoi sitten muutkin vaiheensa,

joita hänellä oli ollut; mutta ne ovat minusta niin mitättömiä

kerrottaviksi, että sivuutan ne semmoisinaan. Minun täytyi

kuitenkin kuulla niitä, eikä niitä vähän ollutkaan, ja siten

saavuimme Ponte-de-Dueron kylään asti. Jäimme sinne lopuksi päivää.

Ravintolassa annoimme valmistaa itsellemme kaalisoppaa ja paistaa

jäniksen, jonka väärentämättömyyttä tutkimme suurella huolella.

Aamulla varahin painausimme taas tielle, täytettyämme leilimme

kelpo viinillä ja pistettyämme säkkiimme moniaita leipäpalasia ja

jäännöksen eilisiltaisesta jäniksestä.

Astuttuamme noin kaksi peninkulmaa aloimme tuntea nälkää; ja

nähtyämme parinsadan askeleen päässä tiestä moniaita komeita puita,

joitten siimeksessä oli mieluisa varjopaikka keskellä tasangon

paahdetta, niin menimme sinne levähtämään. Siellä näimme erään

noin seitsemän- tai kahdeksankolmattavuotisen miehen liottelevan

leivänpalasia muutamassa lähteessä. Hänen vieressään oli ruoholla

pitkä miekka ja laukku, jonka hän oli päästänyt hartioiltaan.

Vaatetus hänellä oli kehno, mutta muuten hän oli kaunis mies ja

miellyttävän näköinen. Me tervehdimme häntä kohteliaasti, ja hän

samoin meitä. Sitte hän osoitti meille leipäpalasiaan ja kysyi

hymyillen, emmekö halunneet ottaa osaa ateriaan. Me suostuimme sillä

ehdolla, että hän puolestaan yhtyisi meidän aamiaiseemme saadaksemme

siten jokainen vankemman aterian. Hän suostui mielihyvällä ja me

levitimme nurmelle tavaramme, suureksi mielihyväksi vieraalle.

"Ohoh, herrat", huudahti hän riemuissaan, "teilläpä on pulskat

eväät! Te olette, näemmä, peräänajattelevaista väkeä. Minä en ole

niin huolellinen, minä jätän asiat enimmäkseen salliman varaan.

Muuten voin liikaa kehumatta vakuuttaa, että huolimatta nykyisestä

huononpuoleisesta asustani osaan aina joskus loistaakin. Tiedättekö,

että minua kohdellaan tavallisesti ruhtinaana, ja saattueeni kulkee

seurassani?" -- "Kyllä ymmärrän", vastasi Diego; "te tahdotte tuolla

huomauttaa olevanne näyttelijä." -- "Oikein arvattu", vastasi toinen;

"olen jo ainakin viisitoista vuotta näytellyt. Jo pienenä lapsena

näyttelin pikku osia!" -- "Suoraan sanoen", vastasi parturi, "minun

on vaikea teitä uskoa. Minä tunnen näyttelijät; ei heillä ole tapana

matkustaa jalkapatikassa eikä syödä pyhän Antoniuksen aterioita;

minä arvelisin teidän olleen kynttiläjalkain puhdistajana." --

"Uskokaa minusta mitä tykkäätte", vastasi veitikka; "mutta sittenkin

minä näyttelen aina ensimmäisiä rooleja!" -- "Olkoonpa siis niin",

vastasi toverini, "toivotan vaan onnea, ja olen iloinen, että herra

Gil Blas'illa ja minulla on kunnia aterioida niin arvokkaan henkilön

kanssa."

Sitten aloimme maistella leivänpalasiamme ja jäniksemme suuriarvoisia

jäännöksiä halaten samalla leiliämme niin hartaasti, että se

oli tuokiossa tyhjä. Syömistä toimitimme niin suurella innolla,

ettemme sen kestäessä puhuneet juuri sanaakaan; mutta syötyämme

alkoi keskustelu uudelleen. "Minua oudostuttaa", sanoi parturi

näyttelijälle, "että rahalliset asianne näyttävät niin huonoilta.

Teaatterisankariksi te näytätte vähän liian köyhältä! Suokaa

anteeksi, että lausun ajatukseni niin suoraan." -- "Suoraan!"

huudahti näyttelijä; "hoo, te ette tunne vielä vähääkään Melkior

Zapataa. Minä en ole Jumalan kiitos mikään ärmätti. Minulle on

mieluista kuulla teidän suoraa puhettanne, sillä minä sanon itsekin

mielelläni peittelemättä kaikki, mitä sydämelläni on. Ilmoitanpa siis

vapaasti, etten suinkaan ole rikas. Katsokaahan tätä esimerkiksi",

jatkoi hän näyttäen näytelmäilmoituksilla vuorattua nuttuaan, "tällä

sametilla ovat vaatteeni tavallisesti vuoratut; ja jos teitä huvittaa

nähdä vaatevarastoni, niin tyydytän mielelläni uteliaisuutenne." Näin

sanoen hän veti laukustaan valehopealla kirjaillun kuluneen puvun,

kehnon leveälierisen hatun, jossa oli moniaita vanhoja sulkia,

silkkisukat, jotka olivat reikiä täynnä, sekä punaiset, linttaiset

sahviaanikengät. "Siitä näette, etten minä ole juuri mikään pohatta.

Jo kerran luulin onneni kääntyvän, sillä sain luvan kokeilla

Madriidin suuressa teaatterissa. Annoin koenäytäntöni, mutta ne

peijakkaat vihelsivät ja hyssyttivät kuin paholaiset. Päätin silloin

palata takaisin Zamoraan. Siellä yhdyn taas vaimooni ja tovereihini,

joiden elämä ei ole liian lihavaa. Kunpahan vaan emme joutuisi almuja

keräämään saadaksemme senverran kokoon, että pääsisimme siirtymään

johonkin toiseen kaupunkiin, kuten on jo monesti tapahtunut!"

Näin lausuen näytelmäprinssi nousi ylös, otti laukkunsa ja miekkansa

sekä lausui mahtavalla äänellä hyvästiksi:

... Hyvästi jääkää nyt;

Taivas teille runsaat lahjat suokoon!

Käännettyään selkänsä meille hän alkoi heti käydessään puhella ja

tehdä kädenliikkeitä. Silloin parturi ja minä rupesimme viheltämään

muistuttaaksemme hänelle hänen koenäytäntöään. Vihellyksemme kuului

hänen korviinsa; hän luuli yhä vielä kuulevansa Madriidin vihellyksiä

ja katsahti taakseen; huomattuaan meidän pitävän hauskaa hänen

kustannuksellaan, hän ei suinkaan pilasta loukkaantunut, vaan otti

sen itsekin samalta kannalta ja astui äänekkäästi nauraen tietään

eteenpäin. Samoin mekin nauroimme vatsamme täydeltä ja läksimme

sitten taas valtatielle matkaamme jatkamaan.

Kahdeskymmenesneljäs luku.

Jossa kerrotaan, missä oloissa Diego näkee omaisensa ja minkälaisten

huvitusten jälkeen he eroavat toisistaan.

Tämän päivän jälkeen nukuimme yömme Moyados'in ja Valpuestan

välillä muutamassa pienessä kylässä, jonka nimen olen unhottanut;

ja seuraavana päivänä yhdentoista tienoissa saavuimme Olmedon

tasangolle. "Herra Gil Blas", lausui toverini silloin, "tämä on minun

synnyinseutuni; tunnen ihanaa iloa sydämessäni nähdessäni sen, niin

luonnollista on kotimaansa rakastaminen." -- "Herra Diego", vastasin

hänelle, "jos kerran rakastaa niin hurjasti kotiseutuaan, niin

pitäisi, minun ajatukseni mukaan, puhuakin siitä vähän edullisemmin

kuin te olette tehnyt. Olmedohan on kuin kaupunki, ja te olette

kuvaillut sitä minulle vaan kyläksi; teidän olisi ainakin pitänyt

nimittää sitä suureksi kauppalaksi." -- "Anon anteeksi loukkausta",

vastasi parturi; "mutta katsokaas, kun on nähnyt Madriidin, Toledon,

Saragossan ja kaikki muut suuret kaupungit, joissa olen ollut

kiertomatkallani, niin pikkukaupungit eivät näytä muulta kuin

kyliltä." Kuta lähemmäksi astuimme tasankoa pitkin, sitä enemmän

elämää näytti Olmedossa löytyvän; ja saavuttuamme niin lähelle, että

voimme erottaa esineet toisistaan, näimme jotakin todella katsomisen

arvoista.

Siinä oli kolme telttaa pystytettynä jonkun matkan päähän toisistaan;

ja niiden vaiheilla hääri suuri joukko kokkeja ja kokkipoikia,

jotka valmistelivat juhlaa. Toiset heistä kattoivat pitkiä pöytiä,

jotka oli asetettu teittäin alle; ja toiset täyttivät viinillä

saviruukkuja. Toiset hoitivat kiehuvia patoja, ja toiset kääntelivät

vartaita, joihin oli pistetty kaikenlaisia lihoja. Mutta minun

huomioni veti enimmin puoleensa suuri teaatteri, joka oli juhlaa

varten pystytetty, Se oli kaunistettu kirjaviksi maalatuilla

paperikoristeilla ja latinan- ja kreikankielisillä lauselmilla.

Silmättyään pikimältään näitä lauselmia parturi sanoi: "Nämä

kreikkalaiset sanat tuoksahtavat vahvasti Tuomas sedälleni; panen

veikkaa, että tämä on hänen kädestään; sillä meidän kesken puhuen hän

on peijakkaan taitava mies. Hän osaa perinpohjin lukemattoman joukon

kirjoja. Se vaan on minusta harmittavaa, että hän myötäänsä sekottaa

keskusteluunsa kohtia niistä, mikä tietysti ei voi kaikkia ihmisiä

huvittaa."

Katseltuamme siten toverini kanssa kaikkia näitä laitoksia tulimme

uteliaiksi tietämään, mitä varten niitä oikeastaan valmistettiin.

Menimme tiedustamaan sitä, mutta silloin Diego tunsi erään henkilön,

joka nähtävästi oli juhlan järjestäjä, Tuomas sedäkseen -- herra

Tuomas de la Fuenteksi -- jonka luo riensimme suurella ilolla.

Koulumestari ei tuntenut aluksi nuorta parturia, hän oli muka niin

muuttunut kymmenen vuoden kuluessa. Mutta tuntemattomuus ei kestänyt

kauan, sillä kohta hän syleili toveriani liikutuksella sekä lausui

hellästi: "Kas, Diego, rakas veljenpoikani, olethan taas tullut

kaupunkiin, joka on nähnyt sinun syntyvän. Tulet taas katsomaan

penaattejasi, ja omaisesi saavat sinut terveenä ja raittiina

takaisin. Oi, kolmen ja neljänkertaisesti onnellista päivää! _Albo

dies notanda lapillo_.[15] Täällä on paljon uutta tapahtunut",

jatkoi hän: "Pedro setäsi, kirjailija, on joutunut _Pluton_ saaliiksi;

siitä on kolme kuukautta kuin hän kuoli. Eläessään tämä saituri

pelkäsi aina itseltään puuttuvan välttämättömimmän: Argenti pallebat

amore".[16]

"Huolimatta niistä suurista vuosirahoista, joita muutamat grandit

hänelle maksoivat, hän ei käyttänyt kymmentä pistoolia vuodessa

tarpeisiinsa; hän ei edes antanut palvelijalleen ruokaa. Tämä

hupsu, joka oli vielä typerämpi kreikkalaista Aristipposta, joka

viskasi keskelle Libyan erämaata kaikki orjainsa kantamat aarteet;

koska ne olivat vaivaloisena taakkana matkalla, kokosi aarteita

aarteitten päälle niin paljon kuin vaan voi. Ja kenelle? --

Perillisilleen, joita hän ei halunnut nähdä. Hän omisti kuollessaan

kolmekymmentätuhatta tukaattia, jotka isäsi, Bertrand setäsi ja minä

jaoimme keskenämme. Ei ole nyt hätää meidän lapsillamme. Isäsi on jo

sijoittanut Teresa sisaresi; hän menee naimisiin erään alkadimmen

kanssa. Heidän häitään juuri tässä vietämmekin jo kolmatta päivää

kaikella tällä komeudella, onnellisimpain enteiden vallitessa. Sitä

varten olemme nämä teltatkin pystyttäneet. Pedron kolmella perijällä

on oma telttansa kullakin, ja he kustantavat kukin vuorostaan päivän

häitä. Olisipa ollut hauskaa, kun olisit saapunut ennemmin, että

olisit nähnyt juhlamme alkajaiset. Toissapäivänä, vihkiäispäivänä,

isäsi oli isäntänä. Hän piti komeat pidot, joita seurasi

piirijuoksut. Kauppias-sedän vuoro oli eilen, ja hän pani toimeen

paimenleikit. Hän puki kymmenen kauneinta poikaa ja yhtä monta

tyttöä paimeniksi ja antoi heidän käytettäväkseen kaikki nauhat ja

korut puodistaan. Ne tanssivat tuhansia eri tanssiloita ja lauloivat

lukemattomia somia lauluja."

"Tänään taasen", jatkoi hän, "menee kaikki minun lukuuni, ja

aikomukseni on esityttää Olmedolaisille erään oman keksimäni

näytelmän: Finis coronabit opus. Olen rakennuttanut teaatterin,

jossa, jos Jumala sallii, annan oppilaitteni esittää näytelmän,

jonka olen itse kirjoittanut ja jonka nimi on: _Marokkon kuninkaan

Muley Bugentufin huvitukset_. Esitys tulee epäilemättä hyvin

eteväksi, sillä minun oppilaani osaavat deklameerata kuin Madriidin

näyttelijät. He ovat parempain perheiden lapsia Pennafielistä ja

Segoviasta ja he ovat täyshoidossa minun luonani. Kaikki erinomaisia

näyttelijöitä! Olenhan tosin heitä harjoittanutkin: heidän

lausuntonsa osoittaa mestarinsa kättä. Mitä itse kappaleeseen tulee,

niin jätän sen nyt puhumatta; onhan sen mieluisampaa itse nähdä sen

hauskuudet. Se vaan olkoon sanottu, että sen täytyy temmata mukaansa

kaikki katselijat. Se on niitä traagillisia kappaleita, jotka

liikuttavat sielua kuolemankuvain kautta, joita se sisältää. Minä

olen samaa mieltä kuin Aristoteles: kauhuntunteita on herätettävä.

Niin, jos olisin ruvennut teaatterialalle, niin en olisi milloinkaan

laskenut lavalle muita kuin verenhimoisia ruhtinaita ja julmia

sankareita; minä kerrassaan uisin veressä. Minun näytelmissäni

pitäisi kaikkein kuolla, ei ainoastaan päähenkilöitten, vaan heidän

palvelijainsakin; minä vääntäisin niskat nurin yksin kuiskaajaltakin:

sanalla sanoen, kauhistava ainoastaan minua miellyttää; sellainen on

minun makuni."

Hänen lausuessa viimeisiä sanojaan näimme suuren joukon ihmisiä

kumpaakin sukupuolta, tulevan kentälle. Siinä oli nuori pariskunta

sukulaisineen ja ystävineen, edellään kymmenen tai kaksitoista

musikanttia, jotka soittivat kaikki yhdessä, mikä synnytti sangen

meluisan soiton. Me menimme heitä vastaan, ja Diego ilmaisi

itsensä. Ilonhuutoja kuului silloin joukosta, ja kaikki riensivät

hänen luokseen. Oli aika työ ottaa vastaan kaikki ne ystävyyden

vakuuttamiset, joita hänelle joka puolelta annettiin. Hänen

omaisensa, jopa kaikki vieraatkin läsnäolijat tempailivat häntä

syliinsä. Sitten hänen isänsä lausui: "Ole tervetullut, Diego!

Saat nähdä, poikani, vanhempasi sillä aikaa vähän proenneen;

tällä hetkellä en nyt sano muuta, mutta myöhemmin selitän sinulle

perinpohjin kaikki." Koko väkijoukko lähti taas eteenpäin, kaikki

astuivat telttoihin ja istuutuivat niissä olevain pöytäin ääreen.

Minä pysyin toverini mukana, joten söimme molemmat päivällistä

vastanaineitten seurassa. Ateria venyi jotenkin pitkäksi, sillä

koulumestari antoi turhamaisuudessaan tarjota kolme eri kertaa

pannakseen varjoon veljensä, jotka eivät olleet esiintyneet niin

suuremmoisesti.

Syötyä ilmoittivat kaikki vieraat odottavansa suurella

kärsimättömyydellä Tuomas herran näytelmän esittämistä; he

lausuivat olevansa varmat, että niin nerokkaan miehen kuin hänen

teos ansaitsi katsomista. Lähestyimme teaatteria, jonka edustalle

soittajat olivat jo asettuneet soittaakseen näytösten väliajoilla.

Kaikki odottivat, syvimmän hiljaisuuden vallitessa alkamista,

ja näyttelijät ilmestyivät näyttämölle; tekijä itse meni, teos

kädessään, kulissien taa kuiskaamaan. Oikeassa hän oli sanoessaan

teelmäänsä murhenäytelmäksi: sillä ensi näytöksessä Marokkon kuningas

tappoi ajankulukseen sata orjaa nuolenpistoilla; toisessa näytöksessä

hän listi päät kolmeltakymmeneltä portugalilaiselta upseerilta,

jotka muuan hänen sotapäälliköistään oli ottanut sotavangeiksi; ja

kolmannessa tämä maanisä pisti omalla kädellään tuleen muutaman

erillään olevan palatsin, johon oli sulettuna kaikki hänen perheensä

jäsenet ja koko hoviväki, polttaen sen poroksi kaikkine päivineen.

Sekä maurilaiset orjat, että portugalilaiset upseerit olivat

pajunvarvuista taidokkaasti valmistettuja nukkia, ja palatsi, joka

oli tehty pahvista, oli kokonaan keinotekoisten liekkien vallassa.

Tämä tulipalo, jota säestivät tuhannet tuskanhuudot, mitkä tuntuivat

lähtevän aivan liekkien keskeltä, oli näytelmän huippukohta, päättäen

sen erittäin vaikuttavalla tavalla. Koko kenttä kajahteli paukkuvista

kättentaputuksista niin kauniille murhenäytelmälle. Se oli

tunnustuksena runoilijan hyvälle aistille ja taidolle valita

aineensa.[17]

Kahdeskymmenesviides luku.

Jossa kerrotaan Gil Blas'in tulosta Madriidiin sekä hänen uudesta

isännästään.

Viivyin jonkun aikaa nuoren parturin luona. Sitten liityin erääseen

Segovian kauppamieheen, joka kulki Olmedon kautta. Hän oli vienyt

neljällä muulilla tavaroita Valladolidiin, ja palasi nyt tyhjänä

takaisin. Matkalla tutustuimme lähemmin toisiimme, ja hän rupesi

pitämään minusta niin paljon, että minun piti välttämättä tulla hänen

luokseen asumaan Segoviaan tultuamme. Kaksi päivää hän piti minua

luonaan; ja huomattuaan minun aikovan lähteä matkalleni Madriidiin

erään muulinajajan seurassa, hän antoi minulle kirjeen, käskien

viedä sen omin käsin perille, mainitsematta mitään siitä, että

se oli suosituskirje. Minä vein uskollisesti kirjeen herra Mateo

Melendez'ille. Hän oli vaatekauppias ja asui Päiväportin puolella

Arkuntekijäinkadun kulmassa. Avattuaan kirjeen ja luettuaan sen

sisällön hän heti lausui minulle kohteliaalla äänellä: "Herra Gil

Blas, liiketuttavani Pedro Palacio kirjoittaa teidän puolestanne

niin lämpimästi, etten voi olla tarjoomatta teille asuntoa luonani.

Sen lisäksi hän pyytää minua etsimään teille hyvää paikkaa; sen teen

varsin mielelläni. Olen vakuutettu siitä, ettei minulla ole mitään

vaikeuksia saada teille jotakin edullista tointa."

Suostuin herra Melendez'in tarjoukseen, mutta kauan minun ei

tarvinnut olla hänen vaivoinaan. Kahdeksan päivän kuluttua

hän ilmoitti aikovansa esittää minua eräälle tuttavalleen

aatelismiehelle, joka tarvitsi kamaripalvelijaa; ja kaiken

todennäköisyyden mukaan minä tulisin saamaan paikan. Samassa mainittu

herra todella saapuikin. Silloin Melendez lausui osottaen minua:

"Tässä näette, herra, sen nuoren miehen, josta olen teille puhunut.

Hänellä on sekä kasvatusta että säädyllisiä tapoja; vastaan hänestä

kuin itsestäni." Aatelismies silmäsi minua tutkivasti, ja sanoi

ulkomuotoni miellyttävän häntä, joten hän ottaa minut palvelukseensa.

"Ei muuta kuin seuratkaa minua", lisäsi hän, "minä neuvon teille

tehtävänne." Niin lausuen hän sanoi hyvästi kauppiaalle ja kuletti

minut pääkadulle Pyhän Filipin kirkon eteen. Astuimme muutamaan

komeanlaiseen taloon, jonka kylkirakennuksessa hän asui; nousimme

viisi kuusi porrasta ylöspäin astuen erääseen huoneeseen, johon vei

kaksi lujaa ovea, jotka hän avasi ja joista toisen keskellä oli pieni

ristikkoikkuna. Tästä huoneesta tulimme toiseen, jossa oli vuode ja

muita huonekaluja, hyvin kauniita, ehkäpä kalliitakin.

Jos uusi isäntäni oli katsellut minua terävästi Melendez'in luona,

niin minä nyt vuorostani tarkastelin häntä suurella huolella. Hän

oli jonkun vuoden kuudennellakymmenellä oleva mies, näöltään kylmä

ja vakava. Mutta luonteeltaan hän näytti sävyisältä, joten en saanut

huonoa käsitystä hänestä. Hän teki useita kysymyksiä kotioloistani;

ja vastauksiini tyytyväisenä hän lausui: "Gil Blas, sinä olet

luullakseni kelpo poika; olen iloinen saatuani sinut palvelukseeni.

Sinä tulet myöskin puolestasi olemaan tilaasi tyytyväinen. Minä annan

sinulle kymmenen realia päivässä sekä palkaksesi että ylläpidoksesi

ja vaatteiksesi, lukuunottamatta pieniä juomarahoja, joita tulet

luonani saamaan. Muuten en ole mikään vaikea palveltava; minulla

ei ole mitään taloutta, vaan syön ulkona. Aamusella kun tomutat

vaatteeni, niin saat olla vapaana sitten koko päivän. Mutta iltasilla

on sinun tultava hyvissä ajoin kotiin odottamaan minua portilla;

siinä kaikki, muuta en vaadi." Määrättyään siten tehtäväni hän otti

kukkarostaan kymmenen realia antaen ne minulle alkaaksemme siten

päiväjärjestyksemme. Sitten läksimme kumpikin ulos; hän sulki itse

ovet ja pisti avaimet taskuunsa lausuen: "Minua sinun ei tarvitse

seurata, ystäväni; mene mihin haluat; kävele kaupungilla, mutta

illalla ole minua varttomassa portaillani." Tämän sanottuaan hän

jätti minut, joten sain tehdä mitä itse parhaaksi katsoin.

"Etpä voisi Gil Blas", lausuin itsekseni, "todellakaan löytää

parempaa isäntää! Niin, tapaat miehen, joka antaa sinulle kymmenen

realia päivässä siitä hyvästä että siistit aamusilla hänen vaatteensa

ja järjestät hänen huoneensa, suoden muuten sinulle täysimmän

vapauden huvitella itseäsi ja tehdä mitä tahdot kuin koulupoika

lupa-ajoillaan! Helkkari sentään; voiko parempaa onnenpotkausta

sattua. Eipä ole ihme, että minulla oli sellainen veto Madriidia

kohden; varmaankin aavistin hengessäni, että minua siellä varttoo

tällainen onni!" Kulutin päiväni juoksemalla pitkin katuja ja

katselemalla minulle outoja esineitä, mikä olikin sangen hupaista

ajanvietettä. Illan tullen menin syömään erääseen ravintolaan, joka

ei ollut kaukana talostamme, ja riensin sitten kiireesti määrätylle

paikalleni odottamaan. Herrani saapui sinne kolme neljännestuntia

myöhemmin, näyttäen tyytyväiseltä säntillisyyteeni. "Hyvä on", lausui

hän; "minä pidän velvollisuudentuntoisista palvelijoista." Näin

sanoen hän avasi asuntonsa ovet, sulkien ne taas jälkeemme. Huoneessa

oli pimeä, mutta hän iski tuluksilla tulta sytyttäen vahakynttilän;

sitten minä autoin hänen riisuutumistaan. Kun hän oli vuoteessaan,

niin minä sytytin hänen käskystään lampun, joka oli uuninkamanalla,

ja vein kynttilän etuhuoneeseen, jossa panin maata erääseen pieneen

uutimettomaan sänkyyn. Hän nousi ylös aamulla yhdeksän ja kymmenen

välillä, ja minä puhdistin hänen vaatteensa. Hän luki taas kymmenen

realia kouraani, laskien minut sitten iltaan asti vapauteeni. Sitten

hän meni ulos, taas huolellisesti lukiten ovensa, ja sitten emme

ennen iltaa taaskaan nähneet toisiamme.

Sellaista oli elämämme aina, ja minusta se oli mieluisaa. Sominta

kaikista oli vaan, etten ollenkaan tiennyt herrani nimeä, hän

oli tuntematon Melendez'illekin; hän oli saanut tietoonsa hänet

ainoastaan erään henkilön kautta, joka silloin talloin kävi

hänen puodissaan vaatetta ostamassa. Naapurimme olivat asiasta

yhtä tietämättömiä; he vakuuttivat herrani olevan heille tuiki

tuntemattoman, vaikka hän olikin asunut jo kaksi vuotta samassa

korttelissa. He sanoivat, ettei hänen luonaan milloinkaan käynyt

ketään; ja eräät, jotka uskalsivat tehdä rohkeita johtopäätöksiä,

arvelivat sen johdosta, ettei sen kaiken takana voinut olla mitään

hyvää salattuna. Lopulta he menivät vieläkin pitemmälle arveluissaan:

he alkoivat epäillä häntä Portugalin kuninkaan urkkijaksi, ja minua

kehotettiin senvuoksi ystävällisesti katsomaan ajoissa eteeni. Tulin

vähän levottomaksi: ymmärsin, että jos se oli totta, niin olin

vaarassa joutua vankeuteen Madriidissa, jossa se tietysti ei voinut

olla mieluisempaa kuin muuallakaan.

Kävin kysymässä Melendez'iltä neuvoja tämän pulmallisen asian

johdosta. Hän ei osannut antaa mitään neuvoa. Hän ei tosin uskonut

herraani urkkijaksi, mutta eipä hän voinut varmaan sitä kieltääkään.

Päätin pitää silmällä isäntääni, ja jättää hänet paikalla, jos

huomaisin hänet valtakunnan viholliseksi; mutta toisekseen käski

järki ja asemani mieluisuus minua olemaan ensin aivan varma

asiastani. Aloin siis tarkastaa häntä ja kauttarantain tiedustella:

"Herra", lausuin eräänä iltana riisuessani häntä, "minä en tiedä,

miten pitäisi menetellä tukkiakseni suun pahoilta kieliltä! Ihmiset

ovat niin ilkeitä! Muutamat naapurimme eivät ole paholaisenkaan

vertaisia. He ovat kerrassaan inhottavia! Te ette voi uskoa, mitä

kaikkea he puhuvat meistä." -- "No, Gil Blas!" vastasi hän. "Mitähän

he puhuvat sitten, poikaseni?" -- "Eihän pahansuopaisuudelta asioita

puutu", vastasin, "parhainkaan ei pääse heidän käsistään vapaaksi.

He sanovat, että me olemme vaarallista väkeä, joita hovin tulisi

pitää silmällä; sanalla sanoen, teitä pidetään täällä Portugalin

kuninkaan urkkijana." Tätä sanoessani tarkastelin herraani, ja

ponnistin kaiken tarkkanäköisyyteni huomatakseni, minkä vaikutuksen

tämä häneen teki. Ja todellakin luulin havaitsevani hänen vavahtavan,

mikä hyvin soveltui naapurien arveluihin; sitten hän vaipui syviin

ajatuksiin, joka ei myöskään ollut mikään hyvä merkki. Siitä hän

tointui kuitenkin pian ja lausui minulle jotenkin rauhallisella

äänellä: "Gil Blas, antakaamme naapurien juoruta, älköön se häiritkö

meidän rauhaamme. Älkäämme huolehtiko siitä, mitä meistä ajatellaan,

kun emme kerran anna aihetta mihinkään huonoihin ajatuksiin."

Sitten hän meni makuulle, ja minä tein samoin, tietämättä, mitä

oikeastaan asiasta ajattelisin. Kun seuraavana aamuna valmistelimme

ulos lähtemistämme, kuului ulommalta ovelta kiivasta kolkutusta.

Herrani avasi sisemmän oven ja katsoi pienestä ristikkoikkunasta. Hän

näki siellä hyvin puetun miehen, joka sanoi hänelle: "Kunnioitettava

herra, minä olen alguazil, ja tulen sanomaan teille, että herra

corregidor haluaisi puhutella teitä." -- "Mitä hän tahtoo?" kysyi

isäntäni. -- "Sitä en tiedä, herra", vastasi alguazil; "mutta sen

saatte tietää heti hänen luokseen tultuanne." -- "Tervehtäkää häntä

puolestani ja sanokaa, ettei minulla ole mitään puhumista hänelle",

vastasi isäntäni. Sen sanottuaan hän rämäytti toisen oven kiinni;

sitten hän käveli jonkun aikaa edestakaisin lattialla, niinkuin

alguazilin käynti olisi tuottanut hänelle paljon ajattelemisen

aihetta -- niin ainakin minusta näytti. Kotvasen perästä hän antoi

minulle kymmenen realiani lausuen: "Saat mennä, Gil Blas! saat

viipyä koko päivän missä tahdot; minä en lähde nyt aivan kohta ulos,

enkä tarvitse sinua enää tänä aamuna." Näistä sanoista päätin,

että hän pelkäsi vangitsemista, eikä senvuoksi rohjennut lähteä

asunnostaan. Jätin hänet. Nähdäkseni, oliko epäluuloni perätön,

piilouduin erääseen soppeen, josta voin nähdä, menikö hän ulos vai

ei. Minulla olisi riittänyt kärsivällisyyttä pysyä siellä vaikka koko

aamupäivän, mutta sitä ei tarvittukaan. Sillä tuntia myöhemmin näin

hänen astuvan katua pitkin niin tyvenen näköisenä, että arvailemiseni

joutui kerrassaan ymmälle. En kuitenkaan antanut ulkonäön vähääkään

pettää itseäni, vaan pysyin yhä epäluulossani, sillä minulla ei

ollut hyvää käsitystä hänestä. Ajattelin tyyneyden olevan pelkkää

teeskentelyä, arvelinpa hänen jääneen kotiin vaan kootakseen mukaansa

kaikki kullan ja kalleudet ja että hän luultavasti aikoi nyt nopealla

paolla päästä varmaan turvaan. En uskonut enää näkeväni häntä,

epäröinpä jo, menisinkö enää odottamaan häntä illalla, olin niin

varma siitä, että hän tänä päivänä lähtisi kaupungista matkoihinsa

pelastuakseen uhkaavasta vaarasta. Huomasin kuitenkin olevani

väärässä; hämmästyksekseni hän saapui tavalliseen aikaan kotiinsa.

Hän meni makuulle ilman vähintäkään levottomuuden merkkiä, ja aamulla

hän nousi yhtä rauhallisena.