Oli aamupuoli yötä eräänä päivänä syyskuun keskipaikoilla lähteissäni
rosvojen kanssa luolasta. Minulla oli kuten heilläkin aseina
pyssy, kaksi pistoolia sekä miekka ja keihäs, ja minä ratsastin
erinomaisella hevosella, joka oli otettu samalta aatelismieheltä kuin
pukunikin. Olin oleskellut niin kauan pimeässä, että nouseva aurinko
ensin aivan häikäisi silmiäni; mutta pian ne sentään tottuivat sitä
sietämään.
Me ratsastimme Pontferradan ohi ja piilouduimme erääseen metsikköön
Leoniin vievän tien varrella, sellaiseen paikkaan, josta voimme
nähdä kaikki tietä myöten kulkijat ja pysyä itse näkymättöminä.
Siinä varttosimme, että onni toisi hyvän saaliin satimeemme. Jo
näimme erään dominikaanimunkin ajaa hölköttävän kehnolla muulilla.
"Jumalalle kiitos!" huudahti kapteeni nauraen, "tuossahan tulee
Gil Blas'in mestarikoe. Hän saa mennä puhdistamaan tuon munkin:
katsokaamme, kuinka se luonnistuu häneltä". Kaikki rosvot olivat sitä
mieltä, että tämä tehtävä sopi minulle erinomaisesti, ja kehottivat
minua ryhtymään tuumasta toimeen. "Hyvät herrat", lausuin heille,
"tulette olemaan tyytyväisiä; minä riisun tuon paimenen paljaaksi
ihoa myöten, ja tuon hänen muulinsakin tänne." -- "Ei, ei," lausui
Rolando, "se ei maksa vaivaa: tuo meille hänen kukkaronsa vaan;
muuta emme sinulta vaadi." -- "Minä menen nyt", vastasin, "antamaan
mallinäytökseni mestarieni nähden; toivon siis ansaitsevani heidän
hyväksymisensä." Sitten karautin metsästä suoraan pappia kohden,
anoen taivaalta anteeksi rikostani, jonka aioin tehdä. Olisin
mielelläni käyttänyt tilaisuutta hyväkseni paetakseni; mutta
useimmilla rosvoista oli vielä paremmat hevoset kuin minulla: jos
he olisivat huomanneet minun pyrkivän pakoon, niin he olisivat
paikalla lähteneet perääni ja saaneet minut heti kiinni; tai he
olisivat kenties laskeneet minua kohti yhteislaukauksen pyssyistään,
ja silloin nahkani ei olisi ollut paljon arvoinen. En rohennut siis
ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen. Lähestyin munkkia ja vaadin
häneltä kukkaroa ojentaen pistoolin piippua hänen rintaansa kohden.
Hän pysähtyi paikalla, silmäsi minua ja virkkoi, näyttämättä yhtään
säikähtyneeltä: "olet vielä nuori, poikaseni; olet kovin aikaisin
ruvennut huonoon ammattiin." -- "Arvoisa isä", vastasin hänelle,
"niin huono kuin se lieneekin, kadun etten ole sitä ennen alottanut."
-- "Voi, poika parka!" vastasi tämä herttainen kirkonmies, joka
ei voinut ymmärtää sanojeni oikeata ajatusta, "mitä sanot? Mikä
sokeus! Salli minun esittää sinulle kauhistava tilasi..." -- "Mitä
joutavia, teidän kunnianarvoisuutenne," keskeytin hänet kiirehtäin,
"säästäkäähän vaan opetuksenne, minä en varttoile maanteillä
saadakseni kuulla saarnoja; tässä ei auta nyt muu kun raha. Rahat
tänne joutuin!" -- "Rahat?" sanoi hän hämmästyneenä; sinulla on
kovin huonot käsitykset espanjalaisten ihmisrakkaudesta, jos luulet
meidän kaltaisten tarvitsevan rahaa matkoillaan tässä maassa. Heitä
se luulo pois. Meitä otetaan kaikkialla ilomielin vastaan; meitä
ruokitaan, meitä juotetaan ja meille maja suodaan, eikä milloinkaan
vaadita muuta korvausta kuin esirukouksia. Mitäpä me siis rahalla
tekisimme matkoillamme, me luotamme ainoastaan Kaikkivaltiaaseen.
-- "Ettepä aivan niinkään," vastasin; "teillä on aina hyviä
kultakolikoita mukana, että luottamuksemme olisi vielä lujempi. Mutta
lopettakaamme jo; toverini, jotka ovat tuolla metsässä, käyvät pian
kärsimättömiksi: viskatkaa paikalla kukkaronne maahan, taikka ammun
kuulan lävitsenne."
Näitä sanoja säestin uhkaavilla eleillä, joka sai munkin pelkäämään
henkeänsä. "Vuotahan", hän lausui; "sen sinä saat, koska sitä
välttämättä haluat. Minä huomaan ettei sinuntapaisiisi pysty sana."
Niin lausuen hän veti viittansa alta suuren kauriinnahkaisen
kukkaron, jonka viskasi tielle. Lupasin siis hänen jatkaa matkaansa,
jota lupaa minun ei tarvinnut kahdesti antaa. Hän tyrkki muuliansa
kylkiin, ja se läksi paikalla hyvää ravia juosta vilistämään, tehden
tyhjäksi huonon luuloni siitä; minä en nimittäin arvellut sitä enoni
muulia paremmaksi. Hänen poistuessaan minä hyppäsin maahan ja otin
ylös kukkaron, joka tuntui raskaalta. Nousin taas hevoseni selkään
ja ratsastin nopeasti metsään, jossa rosvot odottivat kärsimättöminä
tuloani onnitellakseen, ikäänkuin urotyöni olisi ollut hyvinkin
kuntoa osottava. He antoivat minun tuskin satulasta nousta, niin
innokkaasti he minua syleilivät ja taputtelivat. "Rohkeutta vaan,
Gil Blas", lausui Rolando, "sinä teet vielä ihmeitä. Pidin koko ajan
sinua silmällä ja huomasin sinun reippaan ryhtisi; minä ennustan,
että sinusta tulee vielä mainio maantierosvo, tai sitten minä en
sitä asiaa ymmärrä." Luutnantti ja muutkin yhtyivät ennustukseen,
vakuuttaen, että minä vielä kerran varmasti sen täytän. Kiitin heitä
hyvästä ajatuksestaan minusta sekä lupasin kaikin voimini pyrkiä
siihen päämäärään.
Ylistettyään näin minua sitä suurisanaisemmin kuta vähemmin tekoni
sitä ansaitsi, heille tuli halu tarkastaa ryöstämäni kukkaron
sisällystä. "Katsokaamme", sanoivat he, "katsokaamme, mitä munkin
kukkarossa on." -- "Se täytyy olla hyvin varustettu", jatkoi toinen,
"sillä pappien ei ole tapana liikkua pyhiinvaeltajain tavoin".
Kapteeni otti solmusta kukkaron nauhan ja avasi sen vetäen sieltä
kaksi tai kolme kourallista pieniä kuparilanttia ja niiden seassa
joukko Agnus Dei'tä[7] ja scapulairejä.[8] Näin uudentapaisen
saaliin nähdessään rosvot päästivät rähisevän naurun. "Herran
tulukset!" huusi luutnantti, "olemme suuresti kiitollisia Gil
Blas'ille, sillä hänen koenäytöksensä tuottaa ikuisen onnen koko
joukollemme."
Tämä sukkeluus houkutteli toisia perässään. Ne roistot rupesivat
pitämään hauskaa minun kustannuksellani. He laskivat siitä tuhansia
kompia, joita ei sovi kertoa, ja jotka osottivat heidän sisällistä
kehnouttaan.
Minä vaan en nauranut, siihen ottivat rosvot minulta halun pois,
sillä minähän heidän pilkkansa maalitauluna olin.
Yhdeksäs luku.
Jossa kerrotaan siitä vakavasta asiasta, joka tätä tapausta seurasi.
Me viivyimme metsässä suurimman osan päivästä, näkemättä ainoatakaan
matkustajaa, joka olisi voinut maksaa munkin tekemän vahingon.
Vihdoin nousimme lähteäksemme takaisin luolaamme, aikoen supistaa
tänpäiväiset puuhamme minun naurettavaan yritykseeni, joka oli yhä
vieläkin heidän pilansa aiheena. Silloin huomasimme etäämpää eräiden
vaunujen lähestyvän, joiden edessä oli neljä muulia. Ne tulivat
hyvää vauhtia, ja niiden rinnalla ratsasti kolme miestä, jotka
näyttivät hyvin asestetuilta ja valmiilta meitä vastaan ottamaan,
jos olisimme kyllin rohkeita hyökkäämään heidän kimppuunsa. Rolando
käski joukon pysähtyä neuvottelua varten, jonka päätökseksi tuli,
että hyökättäisiin. Senvuoksi hän asetti heti meidät asianomaiseen
järjestykseen, ja me ratsastimme taisteluun valmiina vaunuja
kohden. Huolimatta metsässä saamastani kiitoksesta, jouduin ankaran
vavistuksen valtaan, ja kohta tunsin koko ruumiini valuvan kylmää
hikeä, joka ei ennustanut hyvää. Kurjuuteni lisäksi ratsastin vielä
ihan sotarinnassa, kapteenin ja luutnantin välissä, jotka olivat
asettaneet minut siihen totuttaakseen minut tulta kestämään. Rolando
huomasi kelmeyteni, silmäsi minua viistoon ja lausui tuimasti:
"kuule, Gil Blas, muista tehdä velvollisuutesi; minä sanon sinulle,
että jos koetat kääntyä takaisin, niin ammun kuulan kalloosi, muista
se!" Olin liian varma siitä, että hän täyttäisi uhkauksensa ollakseni
välittämättä varoituksesta, enkä siis ajatellut enää muuta kuin uskoa
sieluni Jumalan huomaan, koskapa oli sama pelättävänä niin puolelta
kuin toiseltakin.
Samalla vaunut lähestyivät meitä saattomiehineen. He huomasivat
minkälaatuista väkeä me olimme; ja älyttyään käytöksemme johdosta
tarkotuksemme he lähestyivät meitä pyssynkantaman päähän. Heillä oli,
kuten meilläkin, aseina pyssyt ja pistoolit. Heidän valmistautuessa
ottamaan meitä vastaan astui vaunuista muuan kaunis, komeasti
puettu nuori mies. Hän nousi erään varahevosen selkään, jota yksi
miehistä talutti, ja asettui joukon etunenään. Hänellä ei ollut
muita aseita kuin miekka ja kaksi pistoolia. Vaikkei heitä ollut
kuin neljä yhdeksää vastaan, sillä kuski ei liikahtanut paikaltaan,
niin he lähestyivät meitä rohkeudella, joka lisäsi minun kauhuni
kaksinkertaiseksi. Kuitenkin vaikka jäseneni tutisivat kuin horkassa,
valmistuin laukaisemaan; mutta, lausuakseni selvän totuuden, sulin
silmäni ja käänsin pääni pois pyssyä laukaistessani, ja senvuoksi en
voi raskauttaa omaatuntoani sillä teolla.
Tapahtuman yksityisseikkoja esittämään en rupea, sillä vaikka
olinkin siihen osallisena, niin en nähnyt mitään; pelkoni pani pääni
niin perin pyörälle, etten ensinkään saanut nähdä tapausta, joka
minua niin vapisutti. Ainoa, minkä tiedän, oli muskettien pauke ja
senjälkeen toverieni raikuva huuto: Voitto! voitto! Tämän huudon
johdosta haihtui pelkoni pois. Huomasin ne neljä ratsumiestä makaavan
hengettöminä kentällä. Meidän puoleltamme ei ollut kaatunut kuin yksi
mies, ja eräs oli saanut kuulan oikeaan polvilumpioonsa. Luutnantti
haavoittui myöskin, mutta hyvin lievästi, luoti oli vaan hiukan
hipaissut nahkaa.
Rolando herra juoksi sitten heti vaunujen ovelle. Niitten
sisässä istui nuori nainen, ijältään noin kaksikymmentäneljä
tai kaksikymmentäviisi vuotta. Hän näytti tavattoman kauniilta,
vaikka äskeinen tapahtuma oli häneen ankarasti vaikuttanut.
Hän oli nimittäin pyörtynyt taistelun aikana, ja makasi yhä
vieläkin tajutonna. Rolando unhottui kokonaan häntä katselemaan,
meidän toisten ajatellessa saalista. Ensiksi rupesimme ottamaan
kiinni kaatuneitten ratsumiesten hevosia, jotka olivat pyssyjen
pauketta säikähtäin juosseet hajalle, menetettyään ohjaajansa.
Muulit eivät olleet paikaltaan hievahtaneet, vaikka kuski oli
taistelun tuoksinassa hypännyt pukiltaan ja paennut. Nousimme
ratsuiltamme, riisuimme muulit valjaista ja kuormitimme niiden
selkään useita matka-arkkuja, jotka olivat köytettyinä vaunujen
etu- ja takapuolelle. Sen tehtyä nostettiin vaunuissa oleva nainen
kapteenin käskystä hevosen selkään. Eräs rosvoista, joka oli erittäin
vahva mies, otti hänet käsivarsiensa varaan, ja sitten me läksimme
saaliillemme kotia kohden, heittäen maantielle vaunut ja paljaiksi
rosvotut ruumiit.
Kymmenes luku.
Jossa kerrotaan Gil Blas'in suuresta päätöksestä ja sen
toimeenpanosta.
Yötä oli jo kappale kulunut saapuessamme luolaan. Ensin veimme elukat
talliin, jossa saimme itse taluttaa ne parsiinsa ja laittaa apetta,
sillä neekerimme oli ollut jo kolme päivää vuoteen omana. Leinin
lisäksi, joka oli iskenyt häneen ankarasti, oli hirveä jäsenpakotus
herpauttanut mieskurjalta sekä kädet että jalat, niin ettei hän
voinut liikuttaa muuta kuin kieltään. Sitäpä hän sitten käyttikin,
ilmaisten hirveällä sadatuksilla kärsimättömyyttään. Jätimme hänen
kiroilemaan ja sadattelemaan ja menimme kyökkiin, jossa omistimme
kaiken huolenpitomme kauniille vangillemme, joka oli kuin kuoleman
varjoihin verhottu. Emme säästäneet mitään saadaksemme hänet
virkoamaan, mikä todella lopulta onnistuikin. Mutta tajuun tultuaan
ja huomattuaan olevansa aivan tuntemattomain miesten kätten varassa,
hän käsitti tilansa onnettomuuden. Kaikki kauhun ja epätoivon tuskat
kuvastuivat hänen silmistään, jotka hän nosti taivasta kohden,
ikäänkuin valittaen kohtalonsa kovuutta. Uudet hirveät ajatukset
vaikuttivat häneen niin voimakkaasti, että hän yhtäkkiä pyörtyi
uudelleen; hänen silmäluomensa ummistuivat taas, ja rosvot luulivat
kuoleman jo vievän heidän saaliinsa. Silloin kapteeni arveli
soveliaimmaksi heittää hänet itsekseen kuin kiusata häntä uusilla
yrityksillä ja käski senvuoksi viedä hänet Leonardan vuoteelle sekä
jättää hänet aivan yksin, seuratkoon siitä sitten mitä tahansa.
Sitten astuimme saliin, jossa eräs rosvoista, joka oli ollut
aikoinaan haavuri, tarkasti luutnantin ja toisen haavoittuneen
haavat ja voiteli niitä rasvoilla. Sen tehtyä rupesimme
tarkastamaan matka-arkkujen sisältöä. Toiset olivat täynnä pitsejä
ja liinatavaroita, toiset pitovaatteita; mutta viimeksi avatusta
lippaasta löytyi muutamia kukkaroita täynnä pistooleja, mikä tuotti
suunnattoman ilon herroille rosvoille. Tämän tarkastuksen perästä
emännöitsijä toi tarjoilupöydän saliin ja kattoi sen illallista
varten. Aluksi keskustelimme yksinomaan suuresta voitostamme, mutta
sitten Rolando kääntyi minuun seuraavilla sanoilla: "tunnustappa, Gil
Blas, tunnusta pois, poikaseni, että pelkäsit kauheasti". Vastasin
tunnustavani sen rehellisesti, mutta arvelin vielä taistelevani kuin
sankari, oltuani vaan parilla kolmellakin retkellä mukana. Siitä koko
seurue rupesi minun puolelleni, arvellen sen anteeksi annettavaksi,
sillä olihan koetus ollutkin tuimanlainen; niin etten niin
nuoreksi ja ruutia haistamattomaksi mieheksi ollut aivan huonosti
käyttäytynytkään.
Senjälkeen keskustelu siirtyi muuleihin ja hevosiin, jotka olimme
tuoneet luolaan. Päätettiin lähteä jo huomisin ennen päivänkoittoa
Mansillaan niitä myömään, sillä siellä ei luultavasti oltu vielä
kuultu meidän teostamme mitään. Tämän päätöksen tehtyämme lopetimme
illallisemme ja menimme taas kyökkiin katsomaan vankiamme, jonka
huomasimme yhä vielä olevan samassa tilassa; arvelimme, ettei hän
eläisi yön yli.
Jätimme hänet omiin hoteisiinsa. Rolando ei tehnyt muuta kuin käski
Leonardan hoitaa häntä; sitten jokainen vetäysi omaan koppiinsa. Minä
puolestani heittäydyin tosin vuoteelleni, mutta en nukkuakseni, vaan
rupesin ajattelemaan yksinomaan ryöstetyn naisen onnettomuutta. Olin
varma siitä, että hän oli ylhäinen vallasnainen, ja senvuoksi hänen
kohtalonsa tuntui vielä surkuteltavammalta. En voinut vapisematta
ajatella, mitkä kauhut häntä odottivat, ja tunsin syvää sääliä häntä
kohtaan, ikäänkuin ystävyyden tai veren siteet olisivat minua häneen
liittäneet. Lopuksi, valitettuani kyllikseni hänen kohtaloaan,
aloin miettiä keinoja pelastaakseni hänet vaarasta ja päästäkseni
samalla itse luolasta pois. Ajattelin, ettei neekeri ehtisi parantua
ja että niin ollen portin avain olisi Leonardan hallussa. Tämä
ajatus kiihdytti mielikuvitustani suuresti ja sai minun keksimään
pakosuunnitelman, jota punnitsin tarkasti ja aloin paikalla panna
sitä toimeenkin seuraavalla tavalla.
Olin saavinani ähkykohtauksen ja aloin marista ja voihkia, ja
tuontuostakin päästin aika parkauksen. Rosvot heräsivät ja
keräytyivät kohta viereeni, kysyen mitä minä niin rupesin karjumaan.
Vastasin ähkyn viiltelevän kamalasti vatsaani, ja saadakseni heidät
paremmin uskomaan kiristelin julmasti hampaitani, vääristelin
naamaani ja heittelehdin hirveissä väännöksissä vuoteellani. Sitten
rauhotuin yhtäkkiä ikäänkuin tuskani olisivat hiukan talttuneet.
Mutta kotvan perästä aloin taas pyllyillä karsinassani ja väännellä
jäseniäni. Näyttelin sanalla sanoen niin hyvin osani, että rosvot
kaikessa nokkeluudessaan antoivat pettää itsensä ja, uskoivat,
että vatsassani oli täydellä todella hirveä kapina. Mutta hyvästä
näyttelemisestäni johtui minulle toisia kärsimyksiä, joista oli
leikki kaukana; sillä kun armeliaat toverini luulivat minun todella
kärsivän, niin he kiiruhtivat joka mies auttamaan hätääni. Eräs toi
viinapullon pakottaen minun tyhjentämään sen puolilleen; toinen
antoi minulle aimo peräruiskauksen manteliöljyä; kolmas lämmitti
ruokaliinan levittäen sen tulikuumana mahalleni. Turhaan huusin
armoa; he luulivat huutoni johtuvan kivuistani ja koettivat kättä
paraten toimittaa minulle todellisia tuskia yrittäessään karkoittaa
teeskenneltyjä. Lopuksi, kun en enää jaksanut sitä kestää, tuli
minulle pakko ilmoittaa, etten tuntenut enää yhtään vatsanväänteitä
sekä lupasin olla aivan rauhassa. Silloin he herkesivät
rääkkäämästä minua parannuskeinoillaan, ja minä varoin visusti enää
valittelemasta, etten vaan joutuisi uudestaan heidän lääkitsemisensä
uhriksi.
Tämä kohtaus kesti lähes kolme tuntia. Senjälkeen rosvot arvelivat,
ettei enää ole pitkä päivänkoittoon, sekä valmistausivat lähtemään
Mansillaan. Silloin minä olin nousevinani vuoteeltani uskotellakseni
heille, että minullakin oli tavaton halu lähteä mukaan; muttei
he estivät sen. "Ei, ei, Gil Blas", lausui Rolando herra, "jää
sinä tänne, poikaseni; vatsankipusi voisi uudistua. Toiste saat
tulla kanssamme; tänään sinä et jaksa meitä seurata; lepää sinä
vaan koko päivä, sinä tarvitset lepoa." Minä en tohtinut olla
liian itsepintainen siitä pelvosta, että pyyntööni mahdollisesti
suostuttaisiin; otinhan vaan hyvin surullisen muodon sen johdosta,
etten päässyt mukaan, ja sen tein niin luonnollisesti, että he
läksivät luolasta aavistamatta hituistakaan tuumiani. Heidän
lähtönsä jälkeen, jota olisin niin mielelläni kiirehtänyt, lausuin
itsekseni: "Kas nyt, Gil Blas! nyt on aika tehdä päätöksesi. Sonnusta
itsesi rohkeudella saadaksesi onnelliseen loppuun, minkä olet
niin hyvin alottanut. Tehtävä ei liene vaikea: Domingo ei kykene
häiritsemään sinun yritystäsi, ja Leonarda ei voi sitä estää. Käytä
tilaisuutta ja pakene; ehkei milloinkaan tule tämän suotuisampaa."
Nämä ajatukset täyttivät mieleni luottamuksella. Nousin ylös, otin
miekkani ja pistoolini ja menin kyökkiin; mutta ovelle tullessani
kuulin Leonardan puhuvan, jota pysähdyin kuuntelemaan. Hän puhui
vangillemme, joka oli vironnut pyörtymyksestään ja, käsittäen
täydellisesti onnettomuutensa itki katkeraa epätoivon itkua.
"Itkekää, tyttöseni", lausui akka hänelle, "vuodattakaa vaan viljalti
kyyneleitä, älkääkä säästäkö huokauksia; se tyynnyttää teitä.
Kohtauksenne oli kyllä ankara, mutta nyt ei ole enää mitään vaaraa,
kunhan vaan itkette sydämenne tyhjäksi. Surunne asettuu vähitellen,
ja te totutte kyllä elämään herraimme kanssa, jotka ovat oikein
kunnonmiehiä. Teitä tullaan kohtelemaan paremmin kuin prinsessaa; he
keksivät tuhansia keinoja teitä miellyttääkseen. Moni rouva olisi
halusta teidän sijassanne."
En antanut eukon enää jatkaa lörpöttelyään. Astuin sisään, ojensin
pistoolin hänen rintaansa vasten ja vaadin uhkaavasti häneltä portin
avainta. Hän tyrmistyi uhkauksestani; ja vaikka hänen elämänlankansa
ei enää ollut pitkä, niin hän tunsi sentään vielä sen verran
rakkautta elämään, ettei uskaltanut kieltäytyä antamasta, mitä
vaadin. Saatuani avaimen käteeni lausuin surun murtamalle rouvalle:
"Rouvani, taivas on lähettänyt teille pelastajan, nouskaa ja tulkaa
kanssani; minä vien teidät, mihin itse haluatte."
Rouva ei ollut sanoilleni kuuro; lupaukseni teki häneen sellaisen
vaikutuksen, että hän, ponnistaen kaikki voimansa, heittäytyi
jalkoihini vannottaen minua suojelemaan hänen kunniaansa. Nostin
hänet ylös vakuuttaen, että hän sai luottaa minuun. Sitten otin
muutamia kyökissä olevia nuoria ja sidoin vankitoverini avulla
Leonardan kiinni erään suuren pöydän jalkaan, uhaten samalla paikalla
ampua hänet, jos hän päästäisi pienimmänkään äänen. Leonarda parka,
joka uskoi minun varmasti täyttävän uhkaukseni, jos hän sanallakaan
vastustaisi, päätti antaa minun menetellä kanssaan mieleni mukaan.
Sitten sytytin vahakynttilän ja läksin tuntemattoman kera siihen
kammioon, jossa kulta- ja hopeakaluja säilytettiin. Mätin taskuihini
niin paljon pistooleja kuin niihin mahtui; ja vaadin toverini
tekemään samoin, selittäen ettei hän tehnyt muuta kuin otti omansa
takaisin. Siihen hän empimättä suostuikin ja otettuamme siten
runsaat panokset niitä läksimme talliin, johon astuin yksinäni
pistoolit vireissä. Arvelin nimittäin, että Domingo luuvalostaan
ja kolotuksestaan huolimatta pyrkisi estämään minua satuloimasta
ja valjastamasta hevostani, ja senvuoksi tein vakavan päätöksen
parantaa hänet perinpohjin kaikista vaivoistaan, jos hän osottaisi
vähänkin halua tehdä minulle kiusaa. Mutta entiset ja nykyiset kivut
ahdistivat häntä niin armottomasti, että sain taluttaa hevoseni
tallista, ettei hän näyttänyt sitä huomaavankaan. Seuralaiseni odotti
minua ovella. Sitten pujahdimme nopeasti käytävään, josta luolaan
kulettiin. Tulimme portille ja avasimme sen sekä saavuimme vihdoin
laskuovelle. Suurella tuskalla saimme sen ylös, tai oikeastaan
onnistuminen riippui yksinomaan siitä, että pelastumisen toivo antoi
meille kaksinkertaiset voimat.
Päivä alkoi juuri sarastaa tullessamme Jumalan taivaan alle tästä
onkalosta. Päätimme kiireimmiten poistua sen seutuvilta. Hyppäsin
satulaan, kaunis kumppanini nousi taakseni, ja laskien laukassa
ensimmäistä polkua pitkin tulimme pian metsästä pois. Saavuimme
eräälle aukealle, jossa oli useita eri teitä; annoimme ratsumme
umpimähkään mennä, yhtä myöten. Olin kuoleman tuskassa pelvosta, että
se mahdollisesti veisi meidät Mansillaan suoraan Rolandon ja hänen
toveriensa käsiin, mikä olisi helposti voinut sattua. Onneksi oli
pelkoni turha. Saavuimme Astorgan kaupunkiin kello kahden seudussa
jälkeen puolenpäivän, Huomasin siellä ihmisiä, jotka töllistelivät
meitä tavattomalla uteliaisuudella, ikäänkuin eivät koskaan ennen
olisi nähneet naishenkilön ratsastavan samalla hevosella miehen
takana. Astuimme ratsultamme erään ravintolan edustalla, jossa heti
käskin panna vartaaseen yhden peltopyyn ja kaniinin. Odottaissamme
päivällisen valmistumista saatoin matkatoverini erääseen huoneeseen,
jossa aloimme keskustella; sillä siihen meillä ei ollut aikaa
matkalla -- silloinhan ajattelimme ainoastaan matkan joutumista.
Hän lausui, ettei voinut kyllin kiittää minua palveluksesta, jonka
olin hänelle tehnyt, eikä saattanut uskoa niin ylevän teon jälkeen
minua ryövärien toveriksi, joiden käsistä olin hänet pelastanut.
Vahvistaakseni hänen hyvää käsitystään kerroin hänelle kaikki
vaiheeni, Sen johdosta hän antoi minulle täyden luottamuksensa sekä
kertoi koko onnettomuutensa historian sillä tavalla kuin seuraavassa
luvussa sen aion esittää.
Yhdestoista luku.
Donna Mencia de Mosqueran historia.
Minä olen syntynyt Valladolidissa, ja nimeni on donna Mencia
de Mosquera. Isäni, don Martin, hukkasi ensin melkein koko
isänperintönsä sotapalveluksessa ja kaatui sitten Portugalissa
sodassa johtamansa joukon etunenässä. Hän jätti minulle niin vähän
omaisuutta, että olin huononpuoleinen kosittava, vaikka olinkin
ainoa tytär. Kosijoita minulta ei kuitenkaan puuttunut, vaikka
myötäjäiseni olivat niin keskulaiset. Useat Espanjan arvokkaimmista
aatelismiehistä koettivat saada minut puolisokseen. Minun suosioni
saavutti don Alvar de Mello. Hän oli nerokas ja maltillinen, urhokas
ja luonteeltaan rehellinen. Sen ohessa hän oli ritarillisin mies mitä
löytyä saattaa. Jos hän pani toimeen juhlan, niin ei kauniimpaa oltu
vielä nähty; jos hän ilmestyi keihästaisteluihin,[9] niin kaikki
ihmettelivät hänen voimaansa ja notkeuttansa. Minä asetin senvuoksi
hänet kaikkein muitten edelle ja annoin käteni hänelle.
Muutamia päiviä häittemme jälkeen hän tapasi eräässä syrjäisessä
paikassa sattumalta don Andre de Baesan, joka oli ollut hänen
kilpakosijoitaan. He joutuivat sanasotaan ja tarttuivat miekkaan,
ja don Andre jäi kuolleena paikalle. Kun hän oli Valladolidin
corregidorin sukulainen, joka taasen oli väkivaltainen mies ja
Mellon suvun verivihollinen, niin don Alvar päätti niin nopeasti
kuin suinkin lähteä kaupungista. Hän palasi kiireimmiten kotiin,
jossa häthätää kertoi minulle, mitä oli tapahtunut, samalla kuin
hänen hevosensa laitettiin lähtökuntoon. "Armahin Menciani", hän
lausui lopuksi, "meidän täytyy erota; muuta keinoa ei ole. Tunnethan
corregidorin, älkäämme toivoko mitään, hän tulee vainoamaan minua
suurimmalla innolla. Tiedäthän, mikä vaikutusvalta hänellä on: minä
en ole turvassa koko Espanjan kuningaskunnassa." Hänen mielensä apeus
ja vielä enemmän minun toivoton murheeni, jonka valtaan hän huomasi
minun joutuvan, estivät häntä lausumasta enempää. Minä kehotin häntä
ottamaan kultaa ja muutamia kalleuksia mukaansa; sitten hän sulki
minut syliinsä ja neljännestuntiin emme tehneet muuta kuin itkimme
ja nyyhkytimme. Vihdoin tultiin ilmoittamaan, että hevonen oli
valmiina. Hän tempaisihe syleilystäni irti ja läksi, jättäen minut
tilaan, jota ei voi sanoin kertoa: olisin ollut onnellinen, jos
tuskani olisi tuottanut minulle kuoleman! Kuinka paljon kärsimyksiä
kuolema olisikaan minulta säästänyt! Moniaita tuntia don Alvarin
lähdön jälkeen corregidor sai tietää hänen pakonsa. Hän pani kaikki
Valladolidin alguazilit[10] ajamaan häntä takaa eikä säästänyt
mitään saadakseen hänet valtaansa. Mieheni pelastui kuitenkin hänen
kostonhimonsa käsistä ja pääsi varmaan turvapaikkaan. Kun tuomari
huomasi, ettei hän saanut vuodattaa mieheni verta, niin hän käytti
ainoaa kostotapaa mitä voi: hän tahtoi anastaa kaiken omaisuutemme.
Se onnistuikin; kaikki mitä meillä oli, pantiin takavarikkoon.
Jouduin siten sangen surkuteltavaan tilaan; minulle jäi tuskin
senvertaa, että toimeen tulin. Aloin viettää hiljaista elämää, en
pitänyt esimerkiksi muuta kuin yhden palvelijan. Itkeskelin päivät
kaiket, en köyhyyttäni, jota kannoin kärsivällisyydellä, vaan rakkaan
puolisoni poissaoloa, josta en saanut mitään tietoja. Surullisella
jäähyväishetkellämme hän lupasi minulle koettavansa antaa tietoa
kohtalostaan, mihin maailman kolkkaan nurja sallimus hänet
johdattaisi. Mutta kului seitsemän vuotta, joina en kuullut sanaakaan
hänestä. Epätietoisuus hänen vaiheistaan tuotti minulle sanomatonta
huolta. Vihdoin sain sanoman, että hän oli kaatunut sodassa Fez'in
valtakunnassa taistellessaan Portugalin kuninkaan sotajoukossa.
Eräs mies, joka oli vast'ikään palannut Afrikasta, toi sen tiedon,
vakuuttaen hyvin tunteneensa don Alvarin. Hän sanoi palvelleensa
Portugalin sotajoukossa hänen kanssaan sekä nähneensä hänen kaatuvan
taistelussa. Siihen hän liitti vielä eräitä seikkoja, jotka saivat
minun lopullisesti uskomaan, ettei mieheni ollut enää elossa. Tämä
sanoma ei kuitenkaan vaikuttanut minuun muuta kuin lisäsi suruani
ja sai minun tekemään päätöksen, etten milloinkaan enää menisi
naimisiin. Siihen aikaan saapui don Ambrosio Carillo, Guardian
markiisi, Valladolidiin. Hän oli niitä vanhoja herroja, jotka saavat
ritarillisella, hienolla käytöksellään ihmiset unohtamaan heidän
ikänsä. Eräänä päivänä tuli joku sattumalta kertoneeksi hänelle don
Alvarin tarinan; ja sen kuvauksen johdosta, joka hänelle annettiin
minusta, hän sai halun nähdä minua. Tyydyttääkseen uteliaisuuttansa
hän taivutti puolelleen erään sukulaiseni, joka sai minun tulemaan
luokseen. Markiisi saapui myöskin sinne ja näki minut. Miellytin
häntä, vaikka murhe ja suru olikin painanut leimansa kasvoilleni.
Tahi, mitäpä sanonkaan! Ehkäpä kasvojeni suruinen sävy juuri häntä
miellyttikin, sillä sehän todisti uskollisuuttani. Kentiespä juuri se
synnyttikin hänessä rakkauden minuun, sillä hänen ei tarvinnut nähdä
minua toista kertaa päättääkseen naida minut.
Hän valitsi sukulaiseni välittäjäksi suostuttaakseen minut tuumaansa.
Tämä saapui luokseni ja esitteli minulle, että kun mieheni kerran
oli sanomain mukaan kaatunut sodassa Fezin kuningaskunnassa, niin
ei enää kannattanut sentähden kätkeytyä maailmasta. Olinhan jo muka
kyllin itkenyt puolisoa, johon olin ollut yhdistettynä ainoastaan
moniaita hetkiä, ja että minun pitäisi nyt käyttää hyväkseni mainiota
tilaisuutta. Hän sanoi minua maailman onnellisimmaksi naiseksi sekä
ratkesi ylistämään vanhan markiisin ylhäistä sukua, suurta rikkautta
ja jaloa luonnetta; mutta turhaan hän käytti puhetaitoaan vanhan
herran ansioitten luettelemiseksi, minua ne eivät voineet taivuttaa.
En tosin vähääkään epäillyt don Alvarin kuolemaa, enkä pelännyt
hänen äkkiä ilmestyvän eteeni, vähimmin sitä odottaissani, vaan
pääeste, jota vastaan kälyni sai taistella, oli se, etten tuntenut
mieltymystä kosijaan, tai ehkä enemmänkin vastenmielisyyteni mennä
toisiin naimisiin avioliiton jälkeen, joka oli tuottanut niin
paljon onnettomuutta. Siitä sukulaiseni ei kuitenkaan säikähtänyt,
päinvastoin hänen innostuksensa vaan kasvoi puuhaamaan markiisin
puolesta. Hän sai koko sukuni ajamaan hänen asiaansa. Kaikki
sukulaiseni alkoivat vaatia minua suostumaan niin edulliseen
tarjoukseen. En saanut olla hetkeäkään rauhassa, minua kiusattiin
sillä lakkaamatta. Ja päivä päivältä lisääntyvä köyhyyteni oli omiaan
heikentämään vastustustani; ainoastaan surkein välttämättömyys
saattoi minun lopulta tekemään sellaisen päätöksen.
En jaksanut enää puolustaa itseäni; annoin lopulta heidän ylipuhua
itseni ja menin naimisiin Guardian markiisin kanssa, joka
häitteni jälkeisenä päivänä saattoi minut erääseen ihmeen ihanaan
linnaan, jonka hän omisti Burgos'in kaupungin vieressä. Markiisi
oli erinomainen aviomies; hän koetti edeltäpäin arvata kaikki
toivomukseni. Ei milloinkaan ole aviomies ollut niin kohtelias,
niin huomaavainen vaimolleen. Minun täytyi ihailla miestä, jolla
oli niin ylevä luonne, ja aloin tuntea jonkinlaista lohtua don
Alvarin kuoleman johdosta, koska saatoin tehdä onnelliseksi
markiisinkaltaisen miehen. Jos yleensä olisin voinut don Alvarin
jälkeen ketään muuta rakastaa, niin olisin ruvennut intohimoisesti
rakastamaan miestäni, ikämme eroituksesta huolimatta. Mutta
ensimmäisen puolisoni muisto teki hyödyttömiksi markiisin kaikki
ponnistukset olla minulle mieleen. En voinut vastata hänen
hellyydenosoituksiinsa muulla kuin vilpittömimmän kiitollisuuden
tunteilla.
Tällaisessa mielentilassa olin, kun huomasin eräänä päivänä,
seistessäni huoneeni ikkunassa raitista ilmaa hengittämässä,
puutarhassa muutaman talonpojalta näyttävän miehen, joka katseli
minua tarkkaavaisesti. Luulin häntä puutarharengiksi, enkä pannut
sitä sen enempää mieleeni. Mutta seuraavana päivänä mennessäni
ikkunan luo, näin hänet taas samassa paikassa, ja taas hän katseli
minua hartaasti. Se herätti huomiotani. Rupesin -- vuorostani
tarkastelemaan häntä, ja jonkun ajan katseltuani alkoivat hänen
kasvonsa minusta muistuttaa onnettoman don Alvarin piirteitä. Tämä
yhdennäköisyys tyrmistytti minua, niin että päästin äänekkään
huudahduksen. Olin kuitenkin kaikeksi onneksi kahden kesken Ines'in
kanssa, joka nautti kaikista palvelijoistani suurinta luottamustani.
Ilmaisin hänelle synkeän epäluuloni. Hän vaan nauroi; hän ei voinut
käsittää asiaa muuksi, kuin että pintapuolinen yhdennäköisyys oli
pettänyt silmiäni. "Rauhottukaa, rouva kulta", lausui hän, "älkääkä
ajatelko nähneenne ensimmäistä miestänne. Eihän hän mitenkään
voisi piileksiä täällä talonpojan puvussa. Ja onkohan ensinkään
mahdollista, että hän eläisikään enää? Mieltänne tyynnyttääkseni
pistäyn puutarhaan puhuttelemaan tuota talonpoikaa; kysyn mikä
hän on miehiään, ja palaan heti kertomaan sitä teille." Ines
läksi puutarhaan, mutta hetimiten hän palasi huoneeseeni ankaran
mielenliikutuksen vallassa ja lausui: "Rouva, epäluulonne oli vaan
liian tosi: hän on don Alvar itse; hän ilmoitti sen minulle ja pyysi
päästä salaa käymään luonanne."
Kun juuri silloin voin ottaa don Alvarin vastaan, sillä markiisi
oli Burgos'issa, niin käskin seuranaiseni saattaa hänet huoneeseni
salaportaita myöten. Käsitätte, kuinka kiihtyneessä mielentilassa
olin. En jaksanut kestää sen miehen näkemistä, joka voi täydellä
oikeudella syyttää minua uskottomuudesta: menetin tajuntani hänen
astuessa eteeni kuin haamu entisiltä päiviltä. He riensivät auttamaan
suurimmalla innolla ja saatuaan minut tointumaan pyörtymyksestäni,
niin don Alvar lausui: Rauhottukaa, Sennora, minun läsnäoloni älköön
suinkaan tuottako teille mitään tuskaa; minä en tahdo saattaa
teille pienintäkään huolta. En tule tänne raivostuneena aviomiehenä
vaatimaan tiliä rikotusta uskollisuudesta, enkä houkuttelemaan teitä
pettämään uutta liittoanne. Minä tiedän varsin hyvin, että se on
teidän sukunne työtä: minä tunnen kaikki ne vainot, joita sentähden
saitte kärsiä. Muuten on Valladolidissa levitetty huhua minun
kuolemastani; ja te uskoitte sen todeksi sitä suuremmalla syyllä, kun
ette saanut minulta mitään tietoa, joka olisi tämän tiedon kumonnut.
Tiedänpä senkin, millä tavalla te elitte hirveän eromme jälkeen,
ja sen, että välttämättömyys, eikä myötätuntoisuus, saattoivat
teidät markiisin puolisoksi. -- "Oi", huudahdin itkien, "miksi
puolustatte minua? olenhan syyllinen, koskapa te kerran elätte. Mitä
antaisinkaan, ollakseni vielä samassa säälittävässä tilassa, kuin
olin ennen naimisiin menoani markiisin kanssa. Oi onnettomuuttani!
olihan minulla silloin ainakin se lohdutus, että voisin punastumatta
nähdä teidät luonani." -- "Armahin Menciani", vastasi don Alvar
äänellä, joka osoitti, kuinka syvästi kyyneleeni häntä liikuttivat,
"minä en tahdo valittaa teidän menettämistänne; ja sitä älkää
suinkaan luulko, etten teille soisi tätä loistavaa asemaa, jossa
teidät näen, päinvastoin vannon olevani siitä taivaalle kiitollinen.
Aina surullisesta lähtöpäivästäni asti olen saanut kärsiä nurjaa
onnea: elämäni on ollut katkeamaton sarja vastoinkäymisiä: ja
onnettomuuden lisäksi en saanut edes tilaisuutta lähettää tietoja
itsestäni. Mutta seitsemän vuotisten kärsimysten perästä en enää
voinut vastustaa ikävääni nähdä teitä. Saatuani siis pitkän orjuuteni
perästä tilaisuuden täyttää toivoni, niin tulin tässä valepuvussa
kiinnijoutumisenkin uhalla Valladolidiin. Siellä sain kuulla kaiken.
Saavuin sitten tähän linnaan ja keksin keinon päästäkseni puutarhurin
tuttavuuteen, joka otti minut puutarharengiksi. Sillä tavalla koetin
päästä yksinäiseen keskusteluun kanssanne. Mutta sitä älkää luulko,
että minä aion tulollani häiritä sitä onnea, jota näen teidän
nauttivan. Rakastan teitä paljon enemmän kuin itseäni; minä suon
teille rauhanne, ja tämän kohtauksen jälkeen lähden kauas täältä
odottamaan surullisten, teille omistettujen päivieni loppua."
-- "Ei, don Alvor, ei", huusin silloin, "taivas ei ole turhan tautta
lähettänyt teitä tänne, enkä minä kestäisi sitä, että te toisen
kerran poistuisitte luotani; minä lähden teidän kanssanne, ainoastaan
kuolema voi meidät tästedes erottaa." -- "Kuulkaa minua", vastasi
hän, "jääkää te markiisin luokse: älkää yhdistäkö enää kohtaloanne
minun onnettomuuksiini; antakaa minun kantaa yksin koko kuorma."
Hän puhui vielä muutakin samaan tapaan; mutta kuta enemmän hän
osotti halua uhrautua minun onneni edestä, sitä vähemmin tahdoin
siihen suostua. Mutta kun hän huomasi minun lujasti päättäneen
seurata häntä, niin hän muutti äkkiä ääntään ja lausui iloisesti:
"Sennora, tunnetteko todella niitä tunteita minua kohtaan? Koska
siis rakastatte minua niin suuresti, että sentähden olette valmis
vaihtamaan koko onnenne minun köyhyyteeni, niin lähtekäämme
Betancos'iin, joka on Galician kuningaskunnan viimeisillä rajoilla.
Siellä minulla on varma turvapaikka. Vaikka onnettomuuteni on
ryöstänyt minulta kaiken omaisuuteni, niin se ei ole kuitenkaan
riistänyt kaikkia ystäviäni minulta: on minulla vielä muutamia
uskollisia auttajia, jotka ovat toimittaneet minut tänne teitä
hakemaan. Heidän avullaan olen teettänyt itselleni vaunut Zamorassa;
olen ostanut muulia ja hevosia ja kolme varmaa Galicialaista ovat
saattajiani. He ovat varustetut pyssyillä ja pistooleilla; niinpian
kuin annan käskyn, he saapuvat Rodillan kylään. Käyttäkäämme don
Ambrosion poissaoloa hyväksemme. Minä menen toimittamaan vaunut tämän
linnan porteille asti, ja sitten lähdemme paikalla." Minä suostuin.
Don Alvar riensi kuin lentämällä Rodillaan ja palasi pian, kolme
ratsumiestä seurassaan, noutamaan minua neitojeni keskeltä, jotka
eivät tienneet, mitä ajatella tästä naisenryöstöstä, vaan pakenivat
säikähtyneinä tiehensä: ainoastaan Ines tiesi jutun juonen, mutta
hän ei suostunut yhtymään lähtööni, sillä hän oli aikeissa mennä
naimisiin markiisin kamaripalvelijan kanssa.
"Nousin siis don Alvarin kanssa vaunuihin, ilman muita myötäjäisiä
kuin vaatteet ylläni, sekä muutamia jalokiviä, jotka minulla oli
ennen toista avioliittoani, sillä en tahtonut ottaa mitään niistä
kalleuksista, jotka olin saanut markiisilta naimisiin mennessämme.
Suuntasimme matkamme Galiciaa kohden, tietämättä soisiko onni meidän
sinne koskaan saapua. Olihan meillä syytä pelätä, että don Ambrosio
kotiin palattuaan lähtisi ison väkijoukon kanssa meitä takaa ajamaan
ja kiinni ottamaan. Niin kulimme kaksi päivää näkemättä perässämme
ainoatakaan ratsumiestä. Toivoimme jo, että kolmaskin päivä päättyisi
yhtä suotuisasti, ja haastelimme jo varsin rauhallisesti keskenämme.
Don Alvar kertoi surullisen tarinan, josta oli syntynyt huhu hänen
kuolemastaan. Hän oli silloin joutunut orjuuteen, jossa sai olla
viisi vuotta, kunnes vihdoin onnistui pääsemään vapaaksi. Hänen
sitä juuri kertoessa tulimme rosvoja vastaan, joiden joukossa
tekin olitte. Hänet ja hänen kaikki väkensä he tappoivat, ja häntä
tarkoittavat ne kyyneleet, joita näette minun vuodattavan."
Kahdestoista luku.
Gil Blas'in ja donna Mencian keskustelu häiriytyy sangen
epämieluisalla tavalla.
Donna Mencia ui kyynelissä lopetettuaan tämän tarinan. Aioin kysyä
häneltä, miten hän nyt asiain tällä kannalla ollessa aikoi menetellä,
kun puhelumme keskeytyi äkkiä. Ravintolassa syntyi suuri melu, joka
vasten tahtoammekin veti huomion puoleensa. Meteli johtui siitä,
että Corregidor saapui taloon, seurassaan kaksi alguazilia ja useita
santarmeja. He tulivat siihen huoneeseen, jossa me olimme. Eräs
nuori aatelismies, joka oli heidän mukanaan, lähestyi minua ensin ja
katseli urkkivasti pukuani. Hänen ei tarvinnut kauan sitä katsoa.
"Pyhän Jaakopin nimessä", huudahti hän, "se on minun ihokkaani! aivan
sama; tunnen sen yhtä selvästi kuin hevosenikin. Saatte huoleti ottaa
kiinni tämän junkkarin; en luule, että minun tarvitsee antaa hänelle
hyvitystä kunnianloukkauksesta: olen varma siitä, että tämä on yksi
niitä rosvoja, joilla on tyyssijansa näillä seuduilla."
Älysin ilman pitempää tämän herran siksi rosvotuksi aatelismieheksi,
jonka koko tamineita minä onnettomuudekseni kannoin, ja jouduin
siitä perinpohjin ymmälle. Corregidor, jonka virka velvoitti
häntä selittämään hämminkiäni pikemmin huonoksi kuin hyväksi
merkiksi, lausui, ettei syytös ollut perusteeton; ja otaksuen,
että seurakumppanini oli kenties rikostoverini, hän toimitti
meidät molemmat vankeuteen, vaikka eri koppeihin. Niinpian kuin
olin päässyt koppiini, niin hän saapui sinne kahden alguazilinsa
seurassa, jotka hänen käskystään tarkastivat minut visusti, ottaen
pois kaikki tyynni, mitä minulla oli. Tehtyään siten juurtajaksain
velvollisuutensa, alkoi corregidor kysellä. Kerroin hänelle suoraan
kaikki vaiheeni. Hän kirjoitti koko kertomukseni paperille ja läksi
sitten väkineen pois heittäen minut olille makaamaan.
"Voi sinuas, ihmiselämä", huudahdin jäätyäni yksin siihen tilaan,
"kuinka kummallisesti sinä heittelet täällä ihmislasta! Oviedosta
lähdettyäni en ole muuta kokenut kuin onnettomuutta; päästyäni
hädintuskin toisesta vaarasta lankeen jo toiseen. Tähän kaupunkiin
tullessani en voinut aavistaa joutuvani niin sukkelaan corregidorin
tuttavuuteen." Mutta sitten rupesin lohduttelemaan itseäni. "Älä ole
milläsikään, Gil Blas", lausuin itsekseni, "ole luja; ehkäpä tätä
aikaa seuraa uusi onnekkaampi. Onko sinulla nyt syytä heittäytyä
epätoivon valtaan kunnollisessa vankilassa, kestettyäsi niin tukalan
kärsivällisyyskokeen luolassa? Mutta, kas!" lisäsin surullisesti,
"petänhän itseäni. Kuinka voisin päästä täältä pois? Minulta on
riistetty kaikki keinot siihen, sillä rahaton vanki on kuin siivetön
lintu."
Peltopyyn ja kaniinin asemasta, jotka olin käskenyt pistää
vartaaseen, minulle tuotiin kappale mustaa leipää ja ruukullinen
vettä, ja minä sain niellä harmini yksinäni. Vietin kopissani
viisitoista päivää näkemättä muita kuin vartijan, jonka huolena oli
uudistaa evääni joka aamu. Joka kerta kuin hänet näin, puhuttelin
häntä, pyrkien jonkunlaiseen keskusteluun hänen kanssaan saadakseni
hiukkasen huvitusta yksitoikkoisuudessani, mutta hän ei vastannut
mitään yhteenkään kysymykseeni; en saanut häneltä niin halaistua
sanaa, tavallisesti hän tuli ja meni minuun katsahtamatta.
Kuudentenatoista päivänä corregidor ilmestyi luokseni ja sanoi
minulle: "Sinun kärsimyksesi ovat vihdoinkin lopussa, ystäväni; minä
ilmoitan sinulle mieluisan uutisen. Olen saatattanut seurassasi
olleen naisen Burgos'iin; ennen hänen lähtöään kuulustelin häntä,
ja tulokset olivat sinulle suotuisia. Sinä pääset vapaaksi tästä
päivästä lähtien, jos se muulinajaja, jonka matkassa sanoit
kulkeneesi Pennaflorista Cacabelos'iin, vahvistaa sanasi todeksi. Hän
on Astorgassa. Olen lähettänyt häntä noutamaan; hän tullee kai kohta;
jos hän tunnustaa tuon piinapenkkihistorian, niin olet paikalla
vapaa."
Olin riemuissani tästä sanomasta, luulin jo olevani koko asiasta
selvä. Kiitin tuomaria hyvästä ja lyhyestä tuomiosta, jonka hän
aikoi minulle julistaa. En ollut ehtinyt vielä kiitostani lopettaa,
kun muulinajaja saapui huoneeseen kahden poliisimiehen tuomana.
Tunsin hänet paikalla, mutta tuo lurjus, joka oli varmaankin myönyt
matkalaukkuni sisällyksineen ja pelkäsi, että hänet tuomittaisiin
maksamaan takaisin siitä tulleet rahat, jos myöntäisi tuntevansa
minut, lausui häpeämättä, ettei tiennyt kuka olin, eikä sanonut
milloinkaan nähneensä minua. "Voi sinua, petturi", huudahdin
silloin, "tunnusta pois myöneesi kapineeni ja puhu selvä totuus.
Katsele tarkasti minua: minä olen yksi niitä, joita sinä uhkasit
piinapenkillä Cacabelos'in kylässä ja joita sinä niin julmasti
peljätit." Muulinajaja vastasi kylmästi, ettei hänellä ollut
mitään aavistusta siitä, mitä puhuin; ja kun hän yhä piti kiinni
väitöksestään, että minä olin hänelle aivan tuntematon, niin vapaaksi
pääsyni siirrettiin toiseen kertaan.
"Poikaseni", lausui corregidor silloin, "näethän, ettei muulinajaja
vahvistakaan kertomustasi todeksi: en siis voi laskea sinua vapaaksi,
niin halusti kuin sen tekisinkin."
Sainpa siis uudelleen sonnustaa itseni kärsivällisyydellä ja paastota
edelleenkin vedellä ja leivällä sekä nähdä vaiteliasta vartijaani.
Kun ajattelin, etten voinut päästä erilleni oikeuden kynsistä,
vaikken ollut tehnyt pienintäkään rikosta, niin jouduin ehdottomasti
epätoivoon, ikävöinpä jo takaisin luolaan. "Lopultakaan minulla ei
ollut siellä niin ikävä kuin tässä kopissa; rosvojen seurassa minulla
oli hyvä pöytä, ja heidän kanssaan pidin hupaista keskustelua, ja
sitäpaitsi elin poispääsemisen ihanassa toivossa; täällä sensijaan
saan pitää onnena, jos viattomuudestani huolimatta pääsen täältä pois
joutuakseni kaleereihin".[11]
Kolmastoista luku.
Jossa kerrotaan, miten Gil Blas pelastuu vankeudesta sekä mihin hän
sitten menee.
Viettäessäni siten taas päiviäni, ajatukset ainoana ilonani, tulivat
seikkailuni tunnetuksi kaupungilla tuomarille antamani kertomuksen
mukaan. Monet saivat halun nähdä minua uteliaisuudesta. He tulivat
toinen toisensa perään katselemaan pienestä ikkunalävestä, joka antoi
niukan valon koppiini, ja tirkisteltyään jonkun aikaa he läksivät
taas tiehensä. Tämä oli minulle uutta. Vankeuteen joutumisestani asti
en ollut nähnyt yhdenkään ihmisen ilmestyvän ikkunani eteen, joka oli
eräälle pihalle päin, missä taasen vallitsi ainainen hiljaisuus ja
kolkkous. Ymmärsin siitä herättäneeni huomiota kaupungissa; mutta en
ollut varma pitäisinkö sitä hyvänä vai pahana merkkinä.
Eräs ensimmäisiä katselijoitani oli pieni kirkkolaulaja
Mondognedosta, sama joka oli myöskin pelännyt piinapenkkiä ja
pötkinyt käpälämäkeen. Minä tunsin hänet eikä hänkään pyrkinyt
tuntemattomaksi. Tervehdimme toisiamme, ja alotimme sitten pitkän
keskustelun. Minun täytyi uudestaan kertoa juurtajaksain kaikki
seikkailuni, mikä teki kahtalaisen vaikutuksen kuulijoihini:
ensiksikin sain heidät nauramaan ja toiseksi saavutin heidän
myötätuntoisuutensa. Kaikki ihmiset, jotka olivat kuten hänkin tullut
sinne uteliaisuudesta, vakuuttivat onnettomuuteni liikuttavan heitä
suuresti sekä lupasivat tehdä kaiken voitavansa saadakseen minut
vapauteen.
He pitivätkin lupauksensa. He puhuivat puolestani corregidorille. Hän
ei enää epäillyt viattomuuttani, varsinkaan nyt laulajan kertomuksen
jälkeen, vaan tuli kolmen viikon kuluttua vankihuoneeseeni.
"Gil Blas", niin hän lausui minulle, "voisin vielä pitää sinua
täällä, jos olisin ankarampi tuomari, mutta en halua enää pitentää
odotustasi: mene, olet vapaa; saat mennä mihin haluat. Mutta,
sanoppa", jatkoi hän, "jos sinut vietäisiin metsään, jossa se luola
on, niin etkö voisi sitä löytää?" -- "En, herra tuomari", vastasin
siihen, "sillä olenhan sinne mennyt ainoastaan öiseen aikaan, ja
myöskin sieltä tullut ennen päivänkoittoa, joten minun on mahdoton
tuntea paikkaa, jossa se on." Silloin tuomari läksi pois sanoen
käskevänsä vartijan avata ovet minulle. Kotvasen kuluttua päävartija
saapuikin koppiini, erään apuvartijan seurassa, jonka kainalossa
oli palttinakäärö. He ottivat totisina, sanaakaan lausumatta yltäni
ihokkaan ja housut, jotka olivat hienosta kankaasta ja melkein uudet,
mutta jotka tosin eivät omiani olletkaan, sekä vetivät ylleni vanhan
mekkoresun ja työnsivät minut hartioista ulos ovesta. Mitään siitä,
minkä olivat minulta ottaneet, en saanut takaisin, oikeuskulut olivat
nielleet kaikki.
Häpeä huonosta vaatetuksestani vähensi sitä iloa, jota vangit
tavallisesti tuntevat vapaaksi päästessään. Olin aikeissa pujahtaa
heti paikalla kaupungista pois päästäkseni ihmisten näkyvistä, sillä
minun oli vaikea kestää heidän katseitaan. Mutta kiitollisuuteni
sai voiton häveliäisyydestäni: menin kiittämään pikku kanttoriani,
johon minulla olikin niin paljon syytä. Hän ei voinut olla nauramatta
nähdessään minut. "Kas, tekö se olette!" huudahti hän, "en ollut
tuntea teitä tuossa asussa. Mikä on nyt tarkoituksenne? mitä aiotte
nyt ruveta hommaamaan?" -- "Minä tuumiskelen", vastasin hänelle,
"lähteä Burgos'iin, siellä etsin käsiini sen ylhäisen rouvan,
jonka olen pelastanut; hän antanee minulle joitakuita pistooleja;
sitten matkustan Salamancaan, jossa koetan saada jotakin hyötyä
latinantaidostani. Ainoa huoleni on, etten vielä ole Burgos'issa.
Matkallakin on elettävä, ja tiedättehän, ettei rahatonta matkamiestä
pöytään kutsuta." -- "Kyllä ymmärrän", vastasi hän, "minä annan
teille kukkaroni. Se on tosin hoikanlainen, mutta eihän lukkari ole
minkään piispa." Samassa hän veti sen esiin, pannen sen käteeni
niin herttaisesti, etten voinut olla sitä ottamatta kaikkineen
päivineen. Kiitin häntä, niinkuin hän olisi antanut minulle kaikki
maailman aarteet. Sitten läksin hänen luotaan ja poistuin kaupungista
menemättä katsomaan muita, jotka olivat vaikuttaneet vapautumiseeni;
lähetinhän heille vaan itsekseni tuhansia siunauksia palkinnoksi
hyvyydestään.
Laulaja oli ollut oikeassa, kun ei ruvennut kukkaroaan kehumaan; sen
sisällys oli tosiaankin niukka: moniaita lantteja. Mutta onneksi
olin kahden viime kuukauden ajan saanut totutellaida hyvin suureen
kohtuullisuuteen elämässäni, ja niinpä minulla oli vielä jälelläkin
moniaita realeja saapuessani Ponte de Mulan kylään, joka ei ole
enää kaukana Burgos'ista. Pysähdyin sinne saadakseni kuulla uutisia
donna Menciasta. Menin erääseen ravintolaan, jonka emäntä oli hyvin
kärttyinen ja äreä ämmä. Huomasin heti hänen happamesta naamastaan
ettei juhlamekkoni miellyttänyt häntä, jonka kuitenkin annoin hänelle
sydämestäni anteeksi. Istahdin erään pöydän ääreen. Söin leipää
ja juustoa sekä join muutaman siemauksen viheliäistä viiniä, jota
minulle tarjottiin. Aterian kuluessa, joka laatuunsa nähden mainiosti
soveltui pukuuni, koetin ryhtyä keskusteluun emännän kanssa,
mutta hän ilmaisi ylenkatseellisella silmäyksellä haluttomuutensa
haastelemaan kanssani. Pyysin hänen sanomaan, tunsiko hän Guardian
markiisin, oliko hänen linnansa kaukana tästä kylästä, ja varsinkin,
tiesikö hän, mihin markiisitar oli joutunut. "Tepä nyt kyselette",
vastasi hän perin halveksivasti. Ilmoittihan sentään, vaikka kyllä
kovin epäystävällisellä äänellä, että markiisin linna oli vaan puolen
peninkulman päässä Ponte de Mulasta.
Syötyäni ja juotuani sanoin haluavani mennä levolle, sillä yö oli
jo käsissä, sekä pyysin huonetta. "Huonetta teille!" vastasi emäntä
äärettömällä ylenkatseella, "ei minulla ole huonetta sellaisille,
joiden illallisena on palanen juustoa. Kaikki vuoteeni ovat otetut.
Latooni voitte mennä maata, ei minulla ole teille sen parempaa sijaa:
ettepä te ensimmäistä kertaa tainne olilla maata." Hän ei itsekään
aavistanut, kuinka totta puhui. En vastannut mitään hänen sanoihinsa,
vaan päätin viisaasti hyväksyä hänen olkikuponsa, joille nukuin pian
niin rauhaisasti kuin pitkästä matkasta väsynyt ainakin.
Neljästoista luku.
Jossa kerrotaan miten donna Mencia ottaa hänet vastaan.
Nousin aamulla ani varahin ylös ja menin tekemään tiliä emännälle,
joka oli jo jalkeilla. Kylässä tiedustelin sitten tietä linnaan,
johon olin matkalla. Satuin kääntymään kysymykselläni samanlaatuisen
henkilön puoleen kuin Pennaflorin ravintolan isäntä. Hän ei tyytynyt
vastaamaan yksinkertaisesti kysymykseeni, vaan ilmoitti samalla
don Ambrosion kuolleen kolme viikkoa sitten, ja markiisittaren,
hänen puolisonsa, vetäyneen erääseen luostariin Burgos'issa, jonka
hän myöskin mainitsi nimeltään. Läksin siis suoraa päätä kaupunkia
kohden, enkä linnaan, kuten olin aikonut, ja riensin kuin lennossa
luostariin, jossa donna Mencia asui. Pyysin portinvartijatarta
sanomaan markiisittarelle, että eräs nuori mies, joka on
vastikään päässyt Astorgan vankilasta, haluaisi puhutella häntä.
Portinvartijatar meni heti täyttämään pyyntöäni. Hän tuli hetimiten
takaisin ja saattoi minut erääseen keskusteluhuoneeseen, jossa minun
ei tarvinnut kauan odottaa, ennenkuin don Ambrosion leski saapui
synkeässä surupuvussa ristikon taa.
"Olkaa tervetullut", lausui hän minulle herttaisella äänellä. "Neljä
päivää sitten kirjoitin eräälle henkilölle Astorgaan, pyytäen häntä
etsimään teitä minun puolestani ja pyytämään hartaimmasti teitä
saapumaan luokseni heti kun pääsette vankeudestanne. En epäillyt,
että teidät laskettaisiin viipymättä vapauteen, sillä puhuin
viattomuutenne puolesta Corregidorille, niin ettei enempää liene
tarvittu. Silloin sain sen vastauksen, että olitte päässyt vapaaksi,
mutta ettei kukaan tiennyt, mihin olitte hävinnyt. Pelkäsin jo,
etten enää teitä näkisi enkä saisi iloa osoittaa kiitollisuuttani
teitä kohtaan, mikä olisi ollut sangen ikävää minulle. Älkää olko
millännekään," jatkoi hän, huomattuaan, kuinka minua hävetti esiintyä
niin surkeassa vaatetuksessa. "Sen suuren palveluksen jälkeen, jonka
olette minulle tehnyt, olisin kiittämättömin nainen maailmassa, ellen
tekisi jotakin puolestanne. Minä haluan nostaa teidät vaikeasta
tilastanne ylös; se on velvollisuuteni, ja minä voin sen tehdä.
Minulla on kylliksi varoja voidakseni suorittaa velkani teille,
tuottamatta sillä mitään haittoja omalle mukavuudelleni."
"Te tunnette", jatkoi hän, "minun vaiheeni siihen päivään asti,
jona meidät molemmat vangittiin: minä kerron teille nyt, mitä
minulle on tapahtunut siitä lähtien. Kuultuaan suustani tosi
tarinan elämänvaiheistani, antoi Astorgan corregidor saattaa
minut Burgos'iin, joten tulin takaisin don Ambrosion linnaan.
Paluuni tuotti suunnattoman hämmingin sinne; sanottiin tulleeni
liian myöhään. Markiisiin oli pakoni koskenut kuin salaman isku;
hän oli äkisti sairastunut, ja lääkärit olivat jo toivottomia.
Tämä oli minulle uusi syy valittaa kohtaloni kovuutta. Annoin
kuitenkin ilmoittaa tuloni. Astuin hänen huoneeseensa, heittäysin
polvilleni hänen vuoteensa viereen, silmät täynnä kyyneliä ja sydän
tuskasta pakahtumaisillaan. 'Mikä teidät saattoi tänne', lausui hän
huomattuaan minut, 'tuletteko katsomaan työtänne? Eikö teille riitä
se, että olette elämän ryöstänyt minulta? Pitääkö teidän olla vielä
kuolemani todistajana, ennenkuin olette tyytyväinen?' 'Sennor',
vastasin hänelle, 'Ines on varmaankin kertonut paenneeni edellisen
puolisoni kanssa; ettekä olisi ilman surullista tapausta, joka hänet
taas riisti minulta, milloinkaan enää nähnyt minua.' Sitten kerroin
hänelle don Alvarin murhasta. Kerroin rosvojen hyökänneen kimppuumme
ja vieneen minut luolaansa. Puhuin don Ambrosiolle kaikki muunkin,
mitä minulle oli tapahtunut."
"Lopetettuani kertomukseni don Ambrosio ojensi minulle kätensä. 'Tämä
riittää', lausui hän hellästi, 'raskas suruni on poissa. Mitenkä
voisinkaan moittia teitä? Te löydätte rakkaan puolisonne; te lähdette
luotani hänen seurassaan: voinko teitä siitä syyttää? En, Sennora,
olisi liikaa sentähden nurkua. Enkä minä tahtonut teitä edes takaa
ajaa, vaikka teidän menettäminen olikin minulle sama kuin kuolema.
Minä kunnioitin ryöstäjänne pyhiä oikeuksia teihin, jopa teidänkin
kiintymystänne häneen. Sanalla sanoen, tahdon tehdä teille oikeutta,
ja palaamisenne herättää minussa eloon kaikki entisen rakkauteni.
Niin, armas Menciani, teidän läsnäolonne täyttää sydämeni ihanimmalla
ilolla; mutta! enhän saa siitä kauan nauttia! Tunnen viimeisen
hetkeni lähestyvän. Tuskin olen saanut teidät taas nähdä, kun täytyy
lausuani teille ikuiset jäähyväiset.' Näiden liikuttavain sanain
johdosta alkoivat kyyneleeni valua vielä viljemmin. Tunsin ääretöntä
tuskaa, jota en voinut olla lausumatta hänelle. Don Alvarkaan, joka
oli minulle niin rakas, ei ole saanut kyyneleitäni niin runsaasti
vuotamaan. Don Ambrosio oli tuntenut oikean aavistuksen kuolemastaan;
hän kuoli seuraavana päivänä, ja minä tulin melkoisen omaisuuden
perijäksi; sen hän oli määrännyt minulle jo naimisiin mennessämme. En
aio sitä käyttää huonoihin tarkoituksiin. Minä en tunne enää vetoa
maailmaan, aion päättää päiväni tässä luostarissa, viettäen aikani
hyväntekeväisyydellä."
Niin kertoi donna Mencia. Sitten hän veti vaatteidensa poimuista
esiin kukkaron ja viskasi sen minulle lausuen: "Tässä on sata
kultarahaa, jotka annan teille ainoastaan pukemistanne varten. Tulkaa
sitten taas luokseni; aikomukseni ei ole supistaa kiitollisuuttani
niin vähään." Kiitin häntä tuhansin kerroin ja vakuutin, etten lähde
Burgos'ista käymättä sanomassa jäähyväisiä hänelle. Tämän lupauksen
jälkeen, jonka aioin vahvasti pitää, läksin etsimään jotakin
ravintolaa. Astuin ensimmäiseen parhaaseen, joka sattui tielleni.
Pyysin huonetta, ja ehkäistäkseni surkean asuni herättämästä huonoja
ajatuksia itsestäni sanoin isännälle, että ulkoasuni kehnoudesta
huolimatta kykenin runsaalla mitalla maksamaan kortteeristani.
Silloin isäntä, nimeltään Majuelo, joka oli luonteeltaan suuri
koiransilmä, mittasi minut silmillään päästä jalkoihin asti ja
vastasi kylmällä, häijynilkisellä äänellä, ettei hän ollenkaan
tarvinnut tätä vakuuttamista ollakseen varma, että minä tuon paljon
rahaa hänelle; sanoi vielä vaatteitteni alta huomaavansa ikäänkuin
jotakin ylhäistä pilkistävän, joten hän oli ihka varma siitä, että
minä olin jalo aatelismies. Huomasin tuon herjan tekevän vaan pilaa
minusta; senvuoksi näytin hänelle kukkaroni tehdäkseni kerrassaan
lopun hänen ilvehtimisestään. Luin hänen nähtensä kultarahani
eräällä pöydällä, ja huomasinpa että kolikkoni vaikuttivat
suosiollisen muutoksen hänen arvosteluunsa minusta. Pyysin hänen
toimittamaan luokseni räätälin. "Eiköhän ole parempi noudattaa
tänne vaatekauppias", sanoi hän, "hän tuopi muassaan kaikenlaisia
vaatteita, joten pääsette kunnon pukeeseen muutamassa hetkessä." Minä
hyväksyin hänen ehdotuksensa, mutta kun päivä lähestyi jo loppuaan,
niin päätin siirtää vaatteiden ostamisen huomiseen. Aioin iltasella
pitää huolta vaan hyvästä atriasta, korvatakseni kehnoa muonanpitoa,
johon olin saanut tyytyä luolasta lähdöstäni asti.
Viidestoista luku.
Jossa kerrotaan miten Gil Blas pukeutui, minkä uuden lahjan hän saa
donna Mencialta ja millä tavalla hän lähtee Burgos'ista.
Minulle tuotiin runsas annos lammashakkelusta, jonka söin melkein
kaikki. Yhtä runsaalla mitalla join hyvää viiniä, ja sitten menin
makuulle. Minulla oli jommoinenkin vuode, ja senvuoksi toivoin pian
vaipuvani virkistävään uneen. Mutta en voinut silmäänikään ummistaa,
sillä ajatukseni asuivat kokonaan vaatteissa, jotka aioin hankkia
itselleni. Mitä minun on tehtävä? lausuin itsekseni: noudatanko
alkuperäistä aikomustani? Ostaisinko maisteripuvun mennäkseni
Salamancaan etsimään jotakin opettajanpaikkaa? Mutta miksipä
maisteripukua? Onko minulla halua antautua hengelliselle alalle?
Vetävätkö taipumukseni siihen suuntaan? Ei suinkaan, vaan tunnen
aivan päinvastaista halua itsessäni; minä tahdon pysyä miekan miehenä
ja olla oman onneni seppä. Tähän päätökseen pysähdyin.
Aioin siis ostaa aatelismiehen puvun, olin varma, että siinä puvussa
saavuttaisin soveliaan ja tuottoisan paikan. Näissä suloisissa
aatoksissa odottelin päivän nousua suurimmalla kärsimättömyydellä, ja
niin pian kuin sen ensi säteet hipasivat silmiäni nousin vuoteeltani
ylös. Nostin niin suuren melun ravintolassa, että kaikki nukkujat
siitä heräsivät. Huutelin palvelijoita, jotka viruivat vielä
vuoteillaan, vastaten kutsumisiini järeillä kirouksilla. Heidän
täytyi kuitenkin nousta, enkä minä antanut heille hengähtämisen
rauhaa, ennenkuin he toimittivat luokseni vaatekauppiaan. Pian
muuan sellainen ilmestyikin taloon. Hänellä oli seurassaan kaksi
apulaista, jotka kumpainenkin kantoivat viheriäisellä palttinalla
peitettyä nyyttiä. Hän tervehti minua erittäin kohteliaasti, lausuen:
"Teidän armonne teki onnellisen vaalin, kääntyessänne minun,
ettekä kenenkään muun puoleen asiallanne. En tosin tahdo ollenkaan
panetella virkaveljiäni; Jumala varjelkoon minua leikkaamasta
millään tavalla heidän kunniaansa! mutta, meidän kesken sanoen,
heissä ei ole yhtäkään omantunnon miestä; he ovat järkiään pahempia
kuin juutalaiset. Minä olen ainoa tunnollinen vaatekauppias koko
kaupungissa. Minä otan vaan pienen kohtuullisen voiton, markka
viidestä pennistä -- yhm! viisi penniä markasta piti sanomani.
Minun ei tarvitse, taivaalle kiitos, harjoittaa ammattiani veijarin
tavalla."
Pidettyään tämänkaltaisen alkulauseen, jonka minä pöllöydessäni
uskoin puustavin mukaan, vaatekauppias käski apulaistensa avata
nyytit, joista tuli näkyviin vaatepukuja kaikkia eri värejä. He
näyttivät minulle moniaita yksinkertaisempia vaatekappaleita, mutta
ne minä hyljäsin heti ylenkatseella, sillä ne olivat minusta liian
vähäpätöisen näköisiä. Mutta sitten he koettivat ylleni erästä,
joka oli kuin minulle tehty. Se miellytti muutenkin minua suuresti,
vaikka olikin hieman haalistunut. Se oli sinisestä sametista tehty
ihokas, jonka hihat olivat varustetut koristeleikkauksilla, sekä
housut ja mantteli samasta aineesta; ja kaikki olivat koristetut
kultaompeluksilla. Puku viehätti mieltäni paljon; ilmaisin haluavani
ostaa, sen. Huomattuaan puvun minua miellyttävän, kauppias kehui
erinomaista aistiani. "Peijakas!" huudahti hän, "näkee heti, että
te olette oikea asiantuntija. Tietäkää siis, että tämä puku on
tehty eräälle maan ylhäisimpiä herroja, eikä sitä ole pidelty kuin
pari kolme kertaa yllä. Koetelkaahan samettia, kauniimpaa ette
löydä mistään; ja katsokaa koruompelusta, parempaa työtä ette
ole nähnyt." -- "Mikähän olisi tämän hinta?" kysyin sitten. --
"Kuusikymmentä tukaattia", vastasi hän, "sillä hinnalla olen jo
kerran kieltäytynyt sitä myömästä, niin totta kuin olen rehellinen
mies." Todiste oli vaikuttava. Tarjosin neljäkymmentäviisi; siinäkin
oli kukaties puolet liikaa. "Teidän armonne", vastasi kauppias
kylmästi, "minä en vaadi liikoja, minulla vaan on yksi hinta. Mutta
tämä", jatkoi hän, näyttäen hylkäämääni pukua, "ottakaa tämä, sen
voin myödä halvemmalla." Tämähän vaan kiihotti haluani ostamaan
edellistä; ja kun luulin, ettei hän aio vähääkään helpottaa, niin
luin kuusikymmentä tukaattia hänen käteensä Huomattuaan kuinka
helposti rahat minulta lohkesivat, niin luulen, että hän tarkasta
omastatunnostaan huolimatta alkoi katua, ettei enempää pyytänyt.
Tyytyväisenä hän sentään lähti voitettuaan markan viidestäpennistä.
Olinpa nyt kuitenkin muhkean manttelin, ihokkaan ja housujen
omistaja. Aamupäiväni kului vielä puuttuvain vaatekappalten
hankkimisessa. Ostin alusvaatteita, hatun, silkkisukat, kengät
ja miekan, jotka kaikki sonnustin viipymättä ylleni. Mikä riemu
oli katsella itseään niin hyvin puettuna! En voinut kyllikseni
peilailla pulskaa asuani. Ei ole koskaan riikinkukko niin ihaillut
höyheniään kuin minä pukuani. Iltapäivällä kävin toisen kerran donna
Mencian luona, joka otti taas perin herttaisesti minut vastaan. Hän
kiitti minua uudelleen avustani. Sen jälkeen lausuimme toisillemme
kohteliaisuuksia molemmin puolin. Sitten hän toivotti minulle
kaikenlaista onnea ja läksi pois, antamatta minulle muuta kuin yhden
sormuksen, noin kolmenkymmenen pistoolin arvoisen, jonka pyysi minun
ottamaan muistoksi häneltä.
Seisoin siinä kuin puusta pudonneena sormuksineni; olin tietysti
odottanut paljon suurempaa lahjaa. Enpä ollut siis ensinkään
tyytyväinen rouvan anteliaisuuteen palatessani syvissä mietteissä
takaisin ravintolaan; mutta sinne tullessani tapahtui jotakin
mieluista minulle: eräs mies, joka oli astellut jälessäni sinne,
laski perille saapuessamme manttelin yltään ja veti kainalonsa alta
ison pussin. Pussin nähdessäni, joka tuntui olevan aivan täynnä
rahaa suurenivat silmäni, kuten kaikkein muittenkin läsnäolevain,
ja enkelien laululta kuului minusta, kun mies lausui, asettaissaan
pussin eräälle pöydälle: "Herra Gil Blas, rouva markiisitar lähettää
tämän teille."
Tein syviä kumarruksia tuojalle ja kiittelin häntä tuhansilla
kohteliaisuuksilla; ja niinpian kuin hän lähti ravintolasta,
hyökkäsin kuin haukka saaliinsa kimppuun pussiin käsiksi ja vein
sen huoneeseni. Minä luin ne viipymättä, siinä oli tuhat tukaattia.
Viimeisiä kolikoita laskiessani astui isäntä huoneeseeni katsomaan,
mitä pussissa oli, sillä hän oli kuullut tuojan sanat. Rahani,
jotka olivat kasassa pöydällä, vaikuttivat häneen valtaavasti.
"Saakeli soikoon, onpa siinä rahaa", huudahti hän. Kerroin hänelle
silloin donna Mencian historian, jota hän kuunteli suurella
tarkkaavaisuudella. Sitten puhuin hänelle suoraan omatkin vaiheeni,
ja kun hän näytti mielenkiinnolla ottavan osaa asioihini, niin pyysin
häneltä neuvoa, miten nyt rupeisin menettelemään.
Hän mietti kotvasen ja lausui sitten vakavasti: "Herra Gil Blas,
olen mieltynyt teihin, ja koska te olette niin avomielisesti uskonut
minulle ajatuksenne, niin minäkin tahdon mairittelematta lausua
teille, mihin katsoisin teidän parhaiten soveltuvan. Te näytätte
minusta syntyneen hovimieheksi; kehottaisin teitä senvuoksi lähtemään
sinne ja liittymään jonkun ylhäisen herran seurueeseen. Neuvon siis
teitä menemään Madridiin; mutta palvelijoitta ette voi sinne lähteä.
Siellä arvostellaan ihmistä kuten muuallakin sen mukaan, kuinka
komeasti hän esiintyy. Minä annan teille palvelijan, luotettavan
miehen, joka on samalla terävä päästään, sanalla sanoen, oman
kasvattamani pojan. Ostakaa kaksi muulia, toisen itsellenne, toisen
hänelle, ja lähtekää matkalle niin pian kuin mahdollista."
Tämä neuvo oli liiaksi omaa mieltäni myöten ollakseni sitä
seuraamatta. Niinpä ostin siis seuraavana päivänä kaksi kaunista
muulia ja otin palvelukseeni miehen, jota minulle oli suositettu. Hän
oli kolmenkymmenenvuotias mies, näöltään siivo ja yksinkertainen.
Hän sanoi olevansa kotoisin Galiciasta; nimeltään hän oli Ambrosio
Lamelalainen. Omituiselta vaan tuntui minusta, ettei hän yhtään
näyttänyt huolehtivan siitä, mikä palvelijoille tavallisesti on
pää-asia, nimittäin hyvästä palkasta, vaan selitti päinvastoin
olevansa aivan tyytyväinen siihen, mitä minä hyvästä suomastani
hänelle antaisin. Sitten ostin vielä puolisaappaat sekä matkalaukun
alusvaatteitani ja rahojani varten. Suoritettuani laskuni isännälle
läksin seuraavana aamuna ennen päivänkoittoa Burgos'ista matkalle
Madridiin.
Kuudestoista luku.
Jossa näytetään, ettei onneen ole luottamista.
Ensi yön nukuimme Duennas'sissa, ja seuraavana päivänä saavuimme
kello neljän seudussa iltapäivällä Valladolidiin. Pysähdyimme
erääseen ravintolaan, joka näytti olevan kaupungin parempia, Heitin
muulit palvelijani huostaan ja astuin erääseen huoneeseen, johon
käskin ravintolanpalvelijan tuoda matkalaukkuni. Kun tunsin itseni
hieman väsyneeksi, niin viskauduin vuoteelleni ottamatta kenkiä
jalastani, ja nukuin siihen huomaamattani. Herätessäni oli jo melkein
yö. Kutsuin Ambrosiota. Hän ei ollut sillä hetkellä saatavissa,
mutta saapui kohta. Tiedustelin, missä hän oli ollut, ja hän vastasi
hurskaan näköisenä tulevansa kirkosta, jossa oli ollut kiittämässä
Jumalaa siitä, että Hän oli varjellut meitä kaikilta onnettomuuksilta
Burgos'ista Valladolidiin asti. Minä hyväksyin hänen tekonsa, ja
käskin sitten hänen tilata minulle kananpaistia illalliseksi.
Antaessani hänelle tätä määräystä isäntä astui huoneeseeni kynttilä
kädessä. Hän valaisi sillä erästä naista, joka näytti minusta
enemmän kauniilta kuin nuorelta ja oli erittäin ylellisesti puettu.
Hän nojautui vanhaa palvelijaa vasten, ja pieni maurilaispoika
kantoi hänen helmustaan. Ällistykseni ei ollut vähäinen, kun tämä
kaunotar teki ensin syvän kumarruksen minulle ja kysyi sitten,
enkö ollut herra Gil Blas Santillanasta. Tuskin ehdin myöntävästi
vastata tähän kysymykseen, kun hän heitti palvelijansa käsivarren
ja riensi syleilemään minua ylenpalttisella riemulla, joka teki
hämminkini vielä suuremmaksi. "Taivas olkoon ijäti kiitetty",
huudahti hän. "Teitä minä juuri etsin, herra ritari!" Tämä esipuhe
johti heti mieleeni Pennaflorin veijarin, ja aloin epäillä naista
häpeämättömäksi seikkailijattareksi; mutta sitten hän lisäsi jotakin,
mikä muutti ajatukseni hänestä edullisemmaksi. "Minä olen", jatkoi
hän, "donna Mencia de Mosqueran serkku, hänen, joka on teille niin
suuressa kiitollisuudenvelassa. Sain tänä aamuna häneltä kirjeen.
Kuultuaan teidän aikovan Madridiin hän pyytää minun pitämään teistä
hyvää huolta, jos tulette tämän kautta kulkemaan. Olen jo kaksi
tuntia juossut ympäri kaupunkia. Olen käynyt ravintolasta ravintolaan
tiedustamassa, mitä vieraita niissä on; ja sen kuvauksen johdosta,
jonka olen isännältä saanut teistä, arvelin teidän olevan serkkuni
vapauttajan. Ja nyt, kun kerran tapasin teidät", jatkoi hän, "tahdon
näyttää, kuinka suuressa arvossa pidän suvulleni ja varsinkin
rakkaalle serkulleni tehtyjä palveluksia. Pyydän teitä ystävällisesti
tulemaan luokseni asumaan; siellä teillä on paljon mukavampaa kuin
täällä".
Pyrin estelemään, huomauttaen, että minusta olisi liikaa vaivaa;
mutta pian olin neuvotonna hänen pyytämistään vastaan. Ravintolan
portilla oli vaunut meitä odottamassa. Hän itse huolehti siitä,
että matkalaukkuni toimitettiin vaunuihin, "sillä", lausui hän,
"Valladolidissa on niin paljon varkaita"; mikä ei valetta ollutkaan.
Sitten nousin vaunuihin kauniin kestiemäntäni ja hänen vanhan
palvelijansa kera, antaen siten riistää itseni ravintolasta pois,
suureksi mielipahaksi isännälle (niin ainakin luulin), joka jäi ilman
niitä runsaita rahoja, joita oli luullut minulta saavansa.
Jonkun ajan kuluttua vaunumme pysähtyivät. Nousimme niistä
pois suuren rakennuksen kohdalla ja astuimme erääseen perin
komeasti kalustettuun huoneeseen, jota valaisi pari-kolmekymmentä
vahakynttilää. Siellä oli useita palvelijoita, joilta saattajattareni
kysyi heti, oliko don Rafael jo tullut; he vastasivat, ettei hän
ollut vielä tullut. Silloin hän lausui minulle: "Herra Gil Blas, minä
odotan veljeäni. Hänen pitäisi saapua tänä iltana linnastamme, joka
on kahden peninkulman päässä kaupungista. Kuinka hauskaa hänelle
nähdä talossaan miehen, jolle koko perheemme on niin paljosta
kiitollinen!" Hänen tätä sanoessaan, alkoi kuulua melua käytävästä,
ja kohta näimme sen syntyneen don Rafaelin tulon johdosta, sillä hän
astui samassa huoneeseen. Hän oli solakka, erittäin miellyttävän
näköinen mies. "Onpa hyvä että tulit veliseni", lausui sisko hänelle:
"tiedätkö, että herra Gil Blas on vieraamme; sinun tulee häntä
huvittaa minun kanssani. Emme voi kylliksi kiittää häntä siitä
hyvästä, minkä hän on tehnyt sukulaisellemme, donna Mencialle.
Katsohan", jatkoi hän, "tässä on hänen kirjeensä". Don Rafael avasi
kirjeen ja luki ääneen seuraavat sanat:
"Rakas Camillani!
Herra Gil Blas, Santillanasta, joka on pelastanut sekä elämäni
että kunniani, tulee matkustamaan hoviin. Hän kulkee silloin
epäilemättä Valladolidin kautta. Veriheimolaisuutemme nimessä, ja
vielä enemmin sen ystävyyden tähden, joka meitä yhdistää, pyydän
teitä ottamaan hänet vieraaksenne ja pitämään häntä jonkun aikaa
luonanne. Rukoilen teitä ja serkkuani don Rafaelia täyttämään
pyyntöni osoittamalla pelastajalleni kaikkea kestiystävyyttä
Burgos'issa.