Kuopiossa,
Osakeyhtiö Kuopion Uusi Kirjapaino,
1905.
Gil Blas lukijalle.
Ennenkuin alan kertoa elämäni vaiheita sinulle, niin kuule, hyvä
lukija, ensin seuraava tarina.
Kaksi ylioppilasta kulki kerran Pennafielista Salamancaan. Uupuneina
ja janoisina he saapuivat eräälle lähteelle tien vieressä. He
sammuttivat janonsa ja asettuivat levähtämään. Silloin he keksivät
sattumalta lähellään maasta pilkistävän kiven, jonka pintaan oli
piirretty muutamia sanoja. Ne olivat jonkunverran ajan kuluttamia ja
eläinten sorkkain tallaamia, joita käytiin lähteellä juottamassa. He
huuhtoivat kiven vedellä puhtaaksi ja lukivat siitä seuraavat sanat:
A qui está encerrada el alma del licenciado Pedro Garcias. "Tässä
lepää lisensiaatti Pedro Garciaan sielu."
Nuorempi ylioppilaista, joka oli vilkasluonteinen hätikkö, huudahti
heti tämän kirjoituksen luettuaan nauraen täyttä kurkkua: "Tämäpä
on hassua! Tässä lepää sielu... Tähän on haudattu sielu!... Mikähän
hölmö on tuollaisen hautakirjoituksen laatinut." Hänen toverinsa,
joka oli ymmärtäväisempi, lausui silloin miettiväisenä: "Siinä
täytyy olla jokin ajatus takana; minä jään tähän ja koetan ottaa
siitä selvän." Hän antoi siis toisen mennä; ja rupesi heti samassa
kaapimaan veitsellään kiven ympärystä ja saikin sen pian irti maasta.
Hän löysi sen alta nahkaisen kukkaron ja avasi sen. Siinä oli sata
tukaattia[1] sekä paperipalanen, johon oli kirjoitettu latinaksi
seuraavat sanat: "Ole sinä minun perilliseni, jolla oli kylliksi
älyä selittämään päällekirjoitukseni ja käytä rahojani paremmin kuin
minä." Ylioppilas, löydöstä riemuissaan, viskasi kiven entiseen
paikkaansa ja läksi taas matkaamaan Salamancaa kohden, lisensiaatin
sielu taskussaan.
Lukija-ystäväni, sinäkin olet jommankumman näiden kaltainen, kuka
lienetkin, jos luet elämäntarinani välittämättä niistä siveellisistä
opetuksista, joita se sisältää, niin se ei ole sinulle vähäksikään
hyödyksi; mutta jos sinä tarkkaavaisena luet, niin löydät siinä,
Horatiuksen viisaan neuvon mukaan, hyödyllisen huvittavaan
yhdistettynä.
Ensimmäinen luku.
Gil Blas'in syntymä ja kasvatus.
Isäni, tunnettu nimellä Blas, palveli pitkät ajat sotilaana
Espanjan valtakuntaa ja palasi sitten takaisin synnyinkaupunkiinsa,
Santillanaan. Siellä hän nai sievän porvaristytön, joka ei
sentään ollut enää nuoruutensa ensi kukoistuksessa, ja minä tulin
maailmaan kymmenen kuukautta heidän häittensä jälkeen. Sittemmin he
muuttivat asumaan Oviedoon, jossa häätyivät ottamaan kumpainenkin
palveluspaikan: äitini rupesi kamarineidiksi ja isästäni tuli
kamaripalvelija. Kun heillä ei ollut muuta tuloa kuin palkkansa,
olisi kasvatukseni jäänyt aivan laiminlyödyksi, ellei kaupungissa
olisi asunut eräs enoni, joka oli hengellinen virkamies. Hänen
nimensä oli Gil Perez. Hän oli äitini nuorempi veli ja samalla minun
kummisetäni. Kuvitelkaahan mielessänne miestä, joka on pituudeltaan
puolineljättä jalkaa, keskiruumiiltaan julman paksu, ja pää
hartioitten väliin painunut: siinä on enoni kuva.
Hän otti minut jo lapsena luokseen ja piti kasvatuksestani huolta. En
ollut hänen mielestään enää aivan mitätön älyni puolesta, jonkavuoksi
hän päätti ruveta sitä kehittämään. Annettuaan itse minulle opin
alkeet, hän lähetti minut enemmän oppia saamaan mestari Godinez'in
luo, jota pidettiin Oviedon oppineimpana miehenä. Hyödyin hänen
opetuksestaan senverran, että viiden kuuden vuoden kuluttua ymmärsin
kreikkalaisia kirjailijoita hiukan, ja latinalaisia runoilijoita
jotenkuten. Lueksin myöskin logiikkaa, jonka avulla saavutin
suuren väittelytaidon, johon innostuin niin, että aloin pysäyttää
ohikulkeviakin esittääkseni väitteitäni heille.
Joskus satuin kääntymään juuri sellaisten puoleen, jotka eivät muuta
halunneetkaan, ja silloinpa kannatti nähdä meidän kiistelyämme! Niitä
käden huitomisia ja naaman väännöksiä! Silmät vihaa puuskuttaen me
ottelimme suu vaahdossa: meitä olisi luullut ennemmin raivohulluiksi
kuin filosoofeiksi.
Sillä tavalla tulin kaupungissa siihen maineeseen, että olin sangen
oppinut mies. Enoni oli siitä riemuissaan, sillä hän toivoi, etten
ehkä enää kauan olisi hänen vaivoinaan.
"Kuulehan, Gil Blas, lausui hän minulle eräänä päivänä, lapsuutesi
aika on nyt ohi. Olet jo seitsemäntoista vuotias, ja muuten pulska
poika; on aika ruveta katsomaan eteesi. Olen miettinyt lähettää sinut
Salamancaan yliopistoon; sinun hyville lahjoillesi ei käyne vaikeaksi
saavuttaa hyvää paikkaa Minä annan sinulle muutamia pistooleja[2]
matkarahoiksi sekä muulini, joka on kanssa kymmenen tai kahdentoista
pistoolin arvoinen; myöt sen Salamancassa. Rahoilla koetat sitten
tulla toimeen kunnes saat sopivan paikan".
Mitään mieluisampaa hän ei olisi voinut minulle esittää, sillä maita
näkemään juuri mieleni paloi.
Otettuani jäähyväiset häneltä menin hyvästelemään isääni ja äitiäni,
jotka eivät unhottaneet antaa minulle runsaasti neuvoja evääksi. He
kehottivat minua rukoilemaan Jumalaa enoni puolesta, pysymään aina
rehellisenä ihmisenä ja karttamaan kaikkea pahuutta ja varsinkin
olemaan koskematta toisen omaan. Sitten he antoivat minulle
siunauksensa, ja minä nousin muulini selkään sekä läksin matkalle.
Toinen luku.
Jossa kerrotaan siitä säikäyksestä, joka valtasi Gil Blas'in
matkalla Pennafloriin; sekä mitä hänelle tapahtui saapuessaan tähän
kaupunkiin, ja kenen kanssa hän syöpi illallista.
Olinpa siis tullunna ulos Oviedon kaupunginportista Pennafloriin
vievälle tielle, keskelle tasaista tannerta. Olin nyt oma herrani,
ja senlisäksi omistin kehnonlaisen muulin ja neljäkymmentä hyvää
kultarahaa, lukuunottamatta muutamia realeja.[3]
Ensi työkseni päästin muulini kävelemään mielensä mukaan, toisin
sanoen laiskantehkään. Laskin ohjakset sen kaulalle ja vedin rahat
taskustani sekä rupesin niitä lukemaan hattuuni, ja tein sitä moneen
kertaan.
En ollut vielä milloinkaan nähnyt niin paljon rahaa; enkä voinut
niitä kyllikseni katsella ja käsitellä. Laskin niitä jo ehken
kahdettakymmenettä kertaa, kun muulini yht'äkkiä nosti päätään
ja pysähtyi korviaan höristäen keskelle maantietä. Katselin
ympärilleni, mitä se oli säikähtänyt, ja huomasin maassa hatun ja sen
päällä suurihelmisen rukousnauhan ja samassa kuulin surkean äänen
ruikuttavan seuraavat sanat: "reissaavainen herra kulta, armahtakaa
raihnaista sotavanhusta; viskatkaa muutama lantti tähän hattuun,
kyllä Jumala sen teille palkitsee". Käänsin paikalla pääni ääntä
kohden ja huomasin muutaman pensaan juurella parin kolmenkymmenen
askeleen päässä itsestäni erään sotamiehen näköisen, joka sovitti
kahden ristiin asetetun seipään väliin väkipyssyn piippua. Piippu
näytti minusta keihään pituiselta ja oli suoraan minua kohden
tähdätty. Sen nähdessäni hätkähdin tietysti, mutta maltoin mieleni ja
piilotin nopeasti tukaattini; otin sitten taskustani muutamia realeja
ja lähestyin hattua, joka odotti säikytettyin kristiveljien lahjoja,
ja pudottelin siihen rahat yksitellen, osottaakseni sotamiehelle
anteliaisuuttani. Hän oli laupeuteeni tyytyväinen ja antoi minulle
yhtä monta siunausta, kuin minä annoin muulini kylkeen tyrkkäyksiä
jalallani, päästäkseni pikaisimmasti hänestä vähän ulommaksi; mutta
tuo lemmon kuvitus ei ollut jouduttamisestani milläänkään eikä
astunut hituistakaan nopeammin; enoani kulettaissaan se oli aina
saanut astella laiskassa käymätahdissa, ja pitkä tottumus oli pannut
sen tyyten unohtamaan juoksemisen taidon.
En voinut pitää tätä tapausta aivan suotuisana enteenä matkalleni.
Johtui mieleeni, että olin vielä kaukana Salamancasta, ja että minun
voisi vielä pahemminkin käydä. Enoni oli ollut varsin varomaton, kun
ei lähettänyt minua jonkun muulinajajan turvissa matkalle. Se hänen
olisi välttämättä pitänyt tehdä, mutta hän harkitsi matkani tulevan
huokeammaksi, kun hän antaa oman muulinsa minulle; sillä hän ei
niinkään ajatellut matkan vaaroja kuin sen vähintä maksavaisuutta.
Päätin siis korjata hänen erehdyksensä; jos onni sallisi minun
päästä Pennafloriin asti, niin ottaisin ja möisin siellä muulini, ja
jatkaisin matkaani jonkun muulinajajan seurassa Astorgaan ja sieltä
samallaisella kyydillä Salamancaan. Vaikken ollut milloinkaan käynyt
Oviedon ulkopuolella, niin tiesin kuitenkin niiden kaupunkien nimet,
joiden kautta matkani kulki; olin ennen lähtöäni ottanut siitä selon.
Saavuin onnellisesti Pennafloriin; pysäytin erään ravintolan
edustalla, joka oli jotenkin siistin näköinen. En ollut vielä
ehtinyt maahan hypätä, kun isäntä tuli ylen kohteliaasti minua
vastaanottamaan. Hän otti omin käsin matkalaukkuni irti, viskasi
sen hartioilleen, ja johdatti minut huoneeseeni; samalla eräs hänen
palvelijoistaan vei muulini talliin. Ravintolan isäntä, joka oli
tunnettu suurimmaksi suunsoittajaksi Asturiassa, oli yhtä valmis
kenenkään kysymättä lörpöttelemään omat asiansa muille kuin utelias
urkkimaan toisten salaisuuksia. Hän ilmoitti nimensä olevan Andre
Corcuelo; ja kertoi palvelleensa pitkät ajat kuninkaan sotaväessä,
ja olevansa kersantin arvossa; viisitoista kuukautta sitten sanoi
eronneensa palveluksesta. Sen lisäksi hän jutteli vielä lukemattomia
muita asioita, joiden kuuleminen ei minua vähääkään huvittanut.
Uskottuaan täten minulle kaikkensa, hän luuli oikeudekseen vaatia
minulta samaa; hän alkoi udella, mistä tulin, mihin menin ja kuka
olin. Hän pani minun vastaamaan erittäin joka asiaan, sillä hän
säesti kaikkia kysymyksiään syvällä kumarruksella ja pyysi niin
kunnioittavilla liikkeillä anteeksi uteliaisuuttaan, etten mitenkään
saattanut kieltäytyä. Jouduin siten pitkään keskusteluun hänen
kanssaan. Kerroin hänelle, kuinka suurella menestyksellä olin
harjoittanut opintojani, sitten sanoin aikovani myödä muulini ja
kerroin myöskin syyt siihen; lopuksi mainitsin aikomuksestani jatkaa
matkaani muulinajajain seurassa. Hän piti aikomustani erittäin
onnistuneena, hyväksymistään hän ei vaan ilmoittanut yhdellä sanalla,
vaan luetteli samalla kaikki onnettomuudet, mitä minulle voi matkalla
sattua, sekä kertoi suuren joukon historioita matkustajista, joille
oli huonosti käynyt matkalla. Pelkäsin jo ettei hän aio lopettaa
ensinkään. Sen hän sentään teki, mennessään lausuen tuntevansa
rehellisen hevoskauppiaan, joka voisi ostaa muulini, jos halusin
sen myödä. Lausuin olevani hyvin kiitollinen, jos hän lähettäisi
noutamaan sitä miestä, ja silloin hän läksi suurimmalla kiireellä
matkaansa.
Tuotapikaa hän tuli takaisin, seurassaan mies, jonka rehellisyyttä
oli kehunut. Kaikin kolmen menimme pihalle, johon muulinikin tuotiin.
Se sai astella monta kertaa edestakaisin hevoskauppiaan edessä,
joka nuuski sitä visusti päästä jalkoihin asti. Hän keksi siinä
pian paljon vikoja. Myönnän tosin, ettei muuli paljon kehumista
kannattanutkaan, mutta olisipa se ollut vaikka paavin ratsu, niin
tämä mies olisi sitä moittinut, sillä hänen sanainsa mukaan sillä oli
kaikki mahdolliset ja mahdottomat viat; ja saadakseen minut paremmin
uskomaan hän vetosi isäntään, jolla oli epäilemättä omat syynsä olla
samaa mieltä hänen kanssaan. "Niinpä niin!" lausui hevoskauppias
lopuksi välinpitämättömästi, "paljollako siis möisitte tuon luuskan?"
Hänen ylistyspuheensa jälkeen, ja sennor Corcuelon todistuksen
johdosta -- pidin nimittäin häntä kunnon miehenä ja asiantuntijana
-- olin valmis antamaan hevoseni ihan ilmaiseksi. Senvuoksi vastasin
kauppiaalle luottavani hänen rehellisyyteensä; määrätköön hän hinnan
omantuntonsa jälkeen; minä lupasin olla siihen tyytyväinen. Silloin
hän otti perin rehellisen muodon ja lausui, että omaantuntoon
vetoominen koskettaa hänen arinta paikkaansa. Eipä se todella ollut
hänen vahvinkaan puolensa, sillä kymmenen tai kahdentoista pistoolin
sijaan, joiden arvoiseksi enoni oli muulinsa harkinnut, tuo hävytön
tarjosi minulle kolme kultarahaa. Ne otin kuitenkin vastaan suurella
mielihyvällä, ikäänkuin olisin hyvänkin kaupan tehnyt.
Päästyäni näin edullisella tavalla muulistani läksin isännän
seurassa erään muulinajajan luo, jonka piti seuraavana päivänä
lähteä Astorgaan. Muulinajaja sanoi lähtevänsä matkalle jo ennen
päivänkoittoa sekä lupasi tulla minua herättämään. Sovimme maksusta:
yhden muulin vuokrasta ja rimastani matkalla; tultuamme kaikesta
yksimielisyyteen läksin ravintolaa kohden takaisin Corcuelon kera,
joka alkoi astuessamme kertoa muulinajajan elämänvaiheita. Hän
mainitsi joka asian, mitä kaupungissa tiedettiin muulinajajasta.
Hänen kauhea sanatulvansa olisi taaskin saanut minut pian epätoivoon,
ellei onneksi eräs hyvin siistin näköinen mies olisi tullut häntä
keskeyttämään. Tulija puhutteli häntä erittäin kohtelijaasti, ja minä
jätin heidät siihen, jatkaen matkaani. En aavistanut vähääkään, että
minä olisin jollakin tavalla heidän keskustelunsa esineenä.
Ravintolaan saavuttuani pyysin illallista. Oli paastopäivä,
jonkavuoksi sain munia ruuaksi. Kun munakakku oli valmis, istuin
yksin ruokapöytään. En ehtinyt maistaa vielä palaakaan, kun isäntä
astui tupaan seurassaan sama mies, joka hänet oli pysäyttänyt
kadulla. Tämän herran kupeella riippui pitkä lyömämiekka; ijältään
hän saattoi olla kolmenkymmenen seuduissa. Hän lähestyi minua
erittäin kunnioittavasti, ja lausui: "Herra ylioppilas, olen saanut
kuulla, että te olette herra Gil Blas, Santillanasta, Oviedon
kaunistus ja filosofian valosoihtu. Oletteko te todellakin se suuri
tiedemies, tuo loistava nero, jonka maine on tunnettu kautta maan? Te
ette tiedä, jatkoi hän, kääntyen isännän ja emännän puoleen, te ette
tiedä, kuka luonanne asuu; kattonne alla vierailee aarre: tämä nuori
herra on maailman kahdeksas ihme." Sitten hän taas kääntyi minuun ja
halasi minua liikutettuna ja huudahti: "Antakaa anteeksi riemuni, en
voi hillitä tunteitani, joita tunnen teidät nähdessäni."
En voinut heti vastata hänelle, sillä hän puristi minua niin
tiukasti, että saatoin tuskin hengittää; vasta kun sain pääni irti
hänen halauksestaan sanoin hänelle: "Arvoisa herra, en luullut
nimeni olevan tuttu Pennaflorissa." -- "Mitenkä? tuttuko!" huudahti
hän samaan nuottiin; me pidämme luetteloa kaikista huomattavista
henkilöistä kahdenkymmenen peninkulman alueella tästä ympärillä.
Teitä pidetään täällä ihmeitten ihmeenä; ja olenpa varma siitä, että
Espanja vielä kerran ylpeilee teistä yhtä paljon kuin Kreikanmaa
viisaistaan. Näitä sanoja seurasi uusi syleily, jonka uhriksi hän
armotta minut pakotti ja joka oli tuottaa minulle Anteuksen[4]
kohtalon. Jos minulla olisi ollut hiukkanenkin kokemusta, niin en
olisi antanut noitten ihastushuutojen ja ylistysten pettää itseäni;
olisin hänen kouraantuntuvasta mairittelustaan älynnyt hänet yhdeksi
noita loiseläjiä, joita on joka kaupungissa ja jotka vieraan
saapuessa paikkakunnalle hierautuvat hänen seuraansa, täyttääkseen
vatsansa hänen kustingillaan; mutta nuoruuteni ja turhamaisuuteni
saivat minun katselemaan asiaa aivan toisilla silmillä. Ihailijani
tuntui minusta erittäin kunnon mieheltä, jonkavuoksi pyysin häntä
syömään kanssani illallista. "Suurimmalla mielihalulla", huudahti
hän, "olen liian kiitollinen, kun onnentähteni soi minun kohdata
kuuluisan Gil Blas'in voidakseni olla nauttimatta hyvästä onnestani
niin kauan kuin suinkin. Ruokahalua en tosin tällä hetkellä erittäin
tunne, istun pöytään vaan pitääkseni teille seuraa, maistan muutaman
palasen ainoassaan teidän mieliksenne".
Näin lausuen ylistelijäni istahti pöytään minua vastapäätä, ja
hänelle tuotiin lautanen. Sitten hän hyökkäsi paikalla munakakun
kimppuun sellaisella innolla, kuin ei olisi saanut ruuan kipenettä
kolmeen päivään. Kun näin millä nautinnolla hän evästäni kulutti,
niin käsitin pian, ettei se kauan kestäisi, ja tilasin senvuoksi
toisen kakun, joka valmistui niin väleen, että joutui pöytäämme
meidän, tai oikeammin hänen juuri lopettaissaan ensimmäistä. Hän teki
yhtä sievään puhdasta siitä kuin edellisestäkin, ja osasi sen ohessa,
päästämättä murentakaan hukkaan, laulaa minulle ylistyslauluja toisen
toistaan ihanampia, mikä tuotti suurta tyydytystä minun vähäiselle
persoonalleni. Samalla hän muisti ahkerasti kallistella lasia, juoden
milloin minun, milloin isäni ja äitini terveydeksi, joita hän ei
voinut kyllin onnellisiksi kiittää, kun heillä oli minunkaltaiseni
poika. Samalla hän kaatoi aina minunkin lasiini viiniä, kehottaen
juomaan kanssaan. Vastasin uskollisesti hänen kaikkiin terveyksiinsä,
mikä imartelujen ohella pani minut huomaamattani niin hyvälle
tuulelle, että, nähdessäni toisen munakakun kohdakkoin loppuvan,
kysyin isännältä, eikö hänellä ole kalaa tarjolla. Herra Corcuelo,
joka kaikesta päättäen oli yhdessä juonessa veijarin kanssa, vastasi:
"Minulla on yksi mainio harjuslohi, mutta sen pöytään tuominen maksaa
rahaa, teille se on liian kallista herkkua". -- "Mitä te kutsutte
liian kalliiksi herkuksi?" sanoi imartelijani silloin kiivaalla
äänellä, "ajatelkaa mitä sanotte, ystäväni, tietäkää, ettei teillä
voi olla mitään liian hyvää herra Gil Blas'ille, jolle oikeastaan
kuuluisi ruhtinaallinen kohtelu joka paikassa."
Olin varsin hyvilläni, että hän antoi vastauksen isännän viimeisiin
sanoihin; siinä hän ennätti oman aikomukseni edelle. Tunsin
loukkaantuneeni ja lausuin ylpeästi Corcuelolle: "Tuokaa lohenne
tänne, älkääkä olko huolissanne muusta."
Isäntä, joka ei muuta toivonutkaan, rupesi kohta hommaan ja toi
sen nopsasti pöytään. Nähdessään tämän uuden herkun välkähti
veijarin silmissä suuri ilo; hän sai uudelleen tilaisuuden osoittaa
kohteliaisuuttaan, toisin sanoen tehdä kalalle saman kunnian kuin
munakakuillekin. Lopulta hänen kuitenkin tuli pakko heretä, ettei
halkeisi näet. Syötyään siis ja juotuaan vatsansa täpötäyteen,
häntä huvitti tehdä pilasta lopun. "Herra Gil Blas", lausui hän
nousten pöydästä, "olen liian tyytyväinen kestitsemiseenne,
voidakseni jättää teidät antamatta teille hyvää neuvoa, jota
totisesti näytte tarvitsevan. Älkää olko vast'edes niin herkkä
imarruksille, ja varokaa ihmisiä, joita ette tunne. Voisitte muuten
yhyttää muitakin, jotka minun tavallani haluaisivat pitää hauskaa
teidän herkkäuskoisuutenne kustannuksella, ja ehkä jatkaa pilaa
pitemmällekin. Älkää antako kehun nousta päähänne, älkääkä heidän
sanastaan olko heti valmis uskomaan itseänne maailman kahdeksanneksi
ihmeeksi." Sitten hän nauroi vasten naamaani ja läksi.
Tämä kolhaus koski minuun yhtä kipeästi kuin suurimmatkin pahanonnen
tempaukset, joita olen sittemmin kokenut. Perin surkeata oli huomata
itsensä niin tuhmasti narratuksi, tai paremminkin, ylpeytensä
niin masennetuksi. "Niinkö", sanoin itsekseni, "tuo konna on siis
tehnyt pilkkaa minusta. Hän puhutteli siis isäntääni urkkiakseen
vaan häneltä joitakin tietoja minusta, tai kukaties olivat yhdessä
juonessa molemmat. Voi, Gil Blas parka, mene ja kuole häpeästä,
kun olet antanut tuollaisten pitää itseäsi narrinaan. He saattavat
sepittää tästä kauniin historian, joka voi kulkeutua Oviedoon asti
ja tuottaa sinulle paljon kunniata. Vanhempasikin tulevat varmaan
katumaan antaneensa niin paljon opetuksia mokomalle tomppelille:
sensijaan että epäsivät minua ketään pettämästä, heidän olisi pitänyt
varoittaa minua antamasta muitten vetää itseäni nenästä." Näiden
ajatusten jäytäessä mieltäni ja harmista halkeamaisillani, sulkeuduin
huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Mutta nukkua en voinut; en
ollut silmäänikään ummistanut, kun muulinajaja tuli ilmoittamaan,
että kaikki oli lähtöä varten valmiina; minua vaan odotettiin. Nousin
heti ja pukeutuessani toi Corcuelo laskun, josta ei ainakaan lohi
ollut unhottunut; eikä siinä kyllin että olin aivan aseetonna hänen
nylkemistään vastaan, vaan sain vielä niellä senkin harmin, että
tuo lurjus selvästi osotti muistavansa eilistä tapahtumaa. Saatuani
siten kuitatuksi kalliin illalliseni, jonka sulattaminen oli ollut
niin vaivaloinen, läksin muulinajajan luo kantaen matkalaukkuani
ja toivottaen hiiden pisaan sekä eilisen vieraani että isännän
ravintoloineen.
Kolmas luku.
Jossa kerrotaan, mitä pahoja muulinajaja koetti tehdä matkustajille,
ja miten Gil Blas yritti karttaa ojaa, mutta hyppäsikin suoraan
allikkoon.
En matkustanut yksin muulinajajan kanssa; muita matkustajia oli
kaksi lasta, jotka kuuluivat erääseen Pennaflorin hienoimmista
perheistä, muuan pieni kuleksiva kirkkolaulaja Mondognedosta, sekä
eräs nuori astorgalainen porvari, joka oli kotimatkallaan nuoren
vaimonsa kera, jonka hän oli juur'ikään nainut Vercossa. Tutustuimme
pian ja kerroimme toisillemme, mistä tulimme ja mihin olimme
menossa. Kaikeksi onnettomuudeksi kuului kyytimiehemme niihin, joita
huvittaa pilanteko. Hänen päähänsä pälkähti hankkia itselleen huvia
peljättämällä meitä. Koko päivän hän kantoi mielessään tätä ihanaa
ajatusta, jonka päätti panna toimeen yöpaikkaan tultuamme.
Yöksi saavuimme Cacabelos'iin, jossa hän majoitti meidät ensimmäiseen
ravintolaan tiemme varressa. Siellä hän antoi meidän syödä rauhassa
illallisemme; mutta juuri lopettaissamme atriaa hän hyökkäsi
raivoisena huoneeseen ja huusi: "h----tti, minulta on varastettu.
Minulla oli sata pistoolia nahkaisessa kukkarossa; ne pitää tulla
takaisin. Minä menen paikalla kaupungin tuomarin luo, joka ei kärsi
leikkiä sellaisissa asioissa, ja te joudutte kaikki piinapenkkiin,
kunnes tunnustatte rikoksen ja annatte rahat takaisin." Hänen sanansa
ja vihansa tuntuivat vallan luonnollisilta, ja senvuoksi jouduimme
hänen mentyään suunnattoman kauhun valtaan.
Mieleemme ei juolahtanut, että tämä oli juonta kaikki tyyni, sillä
emme olleet vielä tarpeeksi tuttuja, voidaksemme toisistamme vastata.
Minä puolestani epäilin paikalla pientä kirkkolaulajaa, ja hänellä
oli kukaties sama ajatus minusta. Olimmehan muuten nuoria hupakkoja
jokainen, emmekä tienneet ollenkaan, miten tämmöisissä tapauksissa
yleensä meneteltiin, vaan uskoimme vahvasti yksinkertaisuudessamme,
että meitä vietäisiin suoraa päätä piinapenkkiin ruuvattaviksi.
Senvuoksi juoksimme kauhuissamme talosta pois minkä jaloistamme
läksi. Toiset tölmäsivät kadulle, toiset puutarhaan; jokainen koetti
paolla pelastua.
Minä puolestani, joka ehkä olin kaikista enimmän säikähtänyt, läksin
kiitämään vainioille, jossa juoksin tiesi kuinka monen pellon ja
kankaan poikki ja hypin lukemattomain ojain yli, kunnes vihdoin
saavuin erääseen metsään. Olin juuri heittäymäisilläni piiloon
tiheimpään pensastoon, kun samassa äkkäsin kaksi miestä ratsain ihan
edessäni. He huusivat: "Kuka siellä?" ja kun minä en hämmästykseltäni
saanut heti vastatuksi, niin he lähestyivät minua ja ojensivat
kumpikin pistoolin rintaani vasten vaatien minua ilmoittamaan, kuka
olin, mistä tulin, mitä varten olin tullut metsään, ja puhumaan
yleensä heille kaikki mitään salaamatta. Tällä tapaa kysyttynä,
mikä tuntui minusta likipitäin samanlaiselta kuin muulinajajan
uhkaama kidutus, vastasin olevani nuori mies Oviedosta ja meneväni
Salamancaan; kerroin myöskin, miten meitä oli pelotettu ja tunnustin,
että piinapenkin pelko oli saanut minut lähtemään käpälämäkeen. He
päästivät räikkänaurun kertomukseni johdosta, joka osotti suurta
yksinkertaisuuttani, ja toinen heistä lausui: "Ole hyvässä rauhassa,
ystäväni; tule meidän kanssamme, äläkä pelkää mitää; me saatamme
sinut varmaan paikkaan". Sitten hän käski minun nousta taakseen
hevosen selkään, jonka jälkeen painausimme metsän sisään.
En tiennyt, mitä minun piti tästä tapauksesta ajatella, en kuitenkaan
mitään erittäin pahaa odottanut. "Jos nämä miehet olisivat varkaita,
lausuin itsekseni, niin he olisivat minut rosvonneet ja kenties
murhanneet. He ovat varmaankin jaloja aatelismiehiä tältä seudulta,
jotka huomatessaan pelkoni säälivät minua ja vievät minut kotiinsa
sulasta ihmisrakkaudesta." Kauan minun ei tarvinnut olla siitä
epätietoisena, sillä tehtyämme syvässä hiljaisuudessa moniaita
mutkia metsässä, saavuimme erään kummun juurelle, jossa nousimme
ratsailta. "Tässä me asumme, lausui toinen ratsumies." Minä kuuhoilin
joka taholle, mutta en nähnyt taloa en mökkiä enkä minkäännäköistä
ihmisasuntoa. Sillävälin miehet nostivat maasta suuren puisen
laskuoven, joka oli kokonaan pensaitten ja risujen peitossa, ja jonka
takaa aukeni pitkä, viettävä maanalainen käytävä. Hevoset astuivat
sinne itsestään kuin vanhasta tottumuksesta. Miehet veivät minut
mukanaan ja laskivat oven taas paikalleen köysillä, jotka olivat sitä
varten siihen kiinnitetyt. Niinpä oli siis enoni, Perez'in arvoisa
nepain joutunut satimeen kuin rotta loukkuunsa.
Neljäs luku.
Jossa kerrotaan luolasta ja mitä Gil Blas siellä näki.
Tiesin siis jo, minkälaatuista väkeä ystäväni olivat, ja on helppo
arvata, että äskeinen pieni huoleni haihtui. Sensijaan valtasi
paljon suurempi ja oikeutetumpi pelko mieleni; uskoin meneväni
tukaatteineni suoraan surman suuhun. Tuntien siis itseni karitsaksi,
jota teuraaksi talutetaan, astuin jo enemmän kuolleena kuin elävänä
saattajaini välissä, jotka hyvin huomasivat vapisevani kovasti ja
koettivat senvuoksi turhaan kehottaa minua olemaan aivan pelvotta.
Astuttuamme siten noin kaksisataa askelta polkuamme, joka kulki
kiertäen alaspäin, saavuimme holvikattoiseen talliin, jota valaisi
kaksi suurta rautalamppua. Siellä oli suuri kasa olkia ja useita
tynnöriä ohria. Kaksikymmentä hevosta olisi mukavasti sinne mahtunut;
mutta nyt siellä ei ollut muuta kuin ne kaksi vastatullutta. Eräs
vanha neekeri, joka näytti kuitenkin vielä jotenkin virkulta, talutti
ne parsiinsa.
Läksimme tallista luolaan. Sitä oli useita lamppuja valaisemassa,
mutta niiden murheellinen tuike näytti vaan paljastavan paikan
kolkkouden kaikessa kauheudessaan. Tulimme kyökkiin, jossa eräs
vanha eukko oli paistamassa lihaa tulella valmistaen illallista.
Kyökki oli varustettu kaikilla tarpeellisilla talouskaluilla, ja sen
vieressä olevassa ruokakammiossa näytti olevan viljalti kaikenlaista
ruokatavaraa. Keittäjätär (täytyyhän minun kuvata hänetkin) näytti
olevan ijältään jonkun vuoden seitsemännellä kymmenellä. Nuorempana
hänellä oli ollut tulipunainen tukka, sillä aika ei ollut ehtinyt
sitä niin haalistaa, ettei alkuperäinenkin väri olisi vielä jossakin
määrin näkynyt. Hänen ihonsa oli kellertävä, leuka oli pitkä ja
terävä, ja huulet kutistuneet; suuri kyömynenä riippui suun yli, ja
silmät olivat koreasti tulipunaiset.
"Katsokaahan, Leonarda rouva; sanoi toinen miehistä esittäessään
minua tälle pimeyden armaalle enkelille, katsokaahan tätä sievää
poikaa, jonka me teille tuomme." Sitten hän kääntyi minuun, ja
lausui, huomatessaan, kuinka kalpeana ja peloissani olin: "Heitä
pelkosi ihan kokonaan; ei täällä sinulle mitään pahaa tehdä. Me
tarvitsemme apulaista emännöitsijällemme; yhytimme sinut, ja se
oli sinulle onneksi. Sinä tulet erään pojan sijaan, joka kuoli
neljätoista päivää sitten. Hän oli kovin heikko ruumiiltaan. Sinä
näytät minusta paljon vankemmalta kuin hän, et sinä niin heville
kuole. Tosin et enää saa konsaan aurinkoa nähdä, mutta sensijaan
sinulta ei pidä hyvää ruokaa ja lämmintä puuttuman. Päiväsi saat
viettää Leonardan seurassa, joka on hyvin siivo eukko: ja kaikki
pienet mukavuutesi saat järjestää mielesi mukaan. Sinä et olekaan",
lisäsi hän, "joutunut kerjäläisten joukkoon, kuten kohta saat
nähdä." Näin lausuen hän otti tuohuksen käteensä käskien minun tulla
perässään.
Hän vei minut erääseen kellariin, jossa näin mahdottomat pinot
hyvin tulpatuita pulloja ja saviruukkuja, joiden hän sanoi olevan
täynnä erinomaista viiniä. Sitten hän kuletti minua useitten
kammioitten läpi. Muutamissa oli palttinakasoja, toisissa taas
villa- ja silkkikankaita. Eräässä näin kultia ja hopeita sekä
paljon kallisarvoisia pöytäkaluja useissa kaapeissa. Senjälkeen
tulimme erääseen suureen saliin, jota valaisi kolme messinkistä
kynttiläkruunua ja joka oli kammioitten keskuksena. Siellä hän rupesi
taas minua kuulustelemaan. Hän kyseli, mikä nimeni oli ja miksi
olin lähtenyt Oviedosta; tyydytettyäni hänen uteliaisuutensa, hän
lausui: "No niin, Gil Blas, sinähän olet lähtenyt kotiseudultasi
ainoastaan löytääksesi hyvän toimen; oletpa siis onnen poika, kun
satuit meidät yhyttämään. Kuten olen jo sanonut, tulet elämään täällä
kuin kuningas, ja kultaa ja hopeata on kuormittain. Sitäpaitsi
olet varmassa tallessa, sillä tämä luola on sellainen, että pyhän
hermandadin[5] miehet saavat sata kertaa tulla tähän metsään sitä
löytämättä. Sen ovea ei tunne kukaan muu kuin minä ja toverini. Kysyt
ehkä, miten olemme voineet sen tehdä seudun asukkaiden huomaamatta:
mutta, katsos, se ei ole meidän työtämme, vaan se on ikivanha. Siihen
aikaan kuin maurilaiset olivat valloittaneet Granadan, Aragonian ja
melkein koko Espanjan, niin kristityt, jotka eivät halunneet antautua
uskottomain ikeen alle, pakenivat ja piiloutuivat näille seuduille,
Biscaijan rannoille ja Asturian vuoristoon, johon urhokas don Pelayo
oli vetäytynyt. Pakolaisina hajallaan eläen he viettivät aikaansa
vuoristoissa ja metsissä. Toiset asuivat vuorenonkaloissa, toiset
kaivoivat itselleen luolia, joihin tämäkin kuuluu. Saatuaan lopulta
viholliset karkoitetuksi Espanjasta he palasivat kaupunkeihinsa
takaisin. Siitä pitäin ovat heidän vanhat pakopaikkansa olleet
meikäläisten tyyssijoja. Onhan pyhä hermandad tosin löytänyt ja
hävittänyt niitä moniaita, mutta on niitä vielä keksimättäkin, ja
jo viisitoista vuotta olen, jumalankiitos, kenenkään häiritsemättä
asunut tässä. Minun nimeni on kapteeni Rolando. Olen joukkomme
päämies, ja se mies, joka oli kanssani, on eräs apulaisiani."
Viides luku.
Luolaan saapuu useita muita rosvoja, jotka pitävät hupaista
keskustelua aikansa ratoksi.
Kapteeni Rolandon lausuessa viimeisiä sanojaan, ilmestyi saliin
kuusi uutta naamaa. He olivat: luutnantti viiden miehen kera,
jotka palasivat saaliineen kotiin. He toivat kaksi korillista
sokeria, kaneelia, pippuria, viikunoita, mantelia ja kuivatuita
rusinoita. Luutnantti ilmoitti kapteenille ottaneensa korit eräiltä
kauppamieheltä, jonka muulin hän myöskin toi mukanaan. Tehtyään siten
selkoa matkastaan hän käski viedä saaliin varastohuoneeseen. Sitten
ei ollut muuta tehtävää kuin saada ilta rattoisasti kulumaan. Saliin
asetettiin suuri pöytä, ja minut lähetettiin takaisin kyökkiin, jossa
Leonarda rouva opasti minua tehtäviini. Minä alistuin kohtalooni,
koskapa paha onneni kerran oli sen niin asettanut, ja valmistausin
palvelemaan noita arvonmiehiä.
Alotin virkani tarjoilupöydästä, jonka koristin hopeamaljoilla ja
saviruukuilla, jotka olivat täynnä sitä Rolando herran ylistämää
hyvää viiniä. Sitten vein pöytään kaksi vadillista höystelihaa;
heti niiden tultua pöydälle miehet istuivat syömään. Ruoka maistui
heille mainiosti; ja minä seisoin suorana heidän takanaan, valmiina
täyttämään laseja. Tehtäväni luonnistui minulta erinomaisesti,
ikäänkuin en olisikaan sitä ensi kertaa toimittanut, niin että
sain herroiltani siitä oikein kiitoksia. Päällikkö kertoi heille
muutamilla sanoilla historiani, joka huvitti suuresti heitä. Muuten
hän puhui heille varsin edullisesti minusta, mutta minä olin jo
parantunut kiitoksenhalusta, niin että saatoin kuulla hänen kehujaan
aivan vaaratta. He kuitenkin jatkoivat yhä kehuskeluaan; he sanoivat,
että minä olin kuin luotu heidän edeskäyväkseen ja että olin ainakin
sata kertaa parempi kuin talon edellinen passari Ja koska hänen
kuoltuaan Leonarda rouvalla oli ollut kunnia olla juomanlaskijana
näille maanalaisille jumalille, niin he nyt ottivat sen toimen
häneltä pois siirtäen sen minulle.
Suuri vadillinen paistia, joka tarjottiin heti höystelihan perästä,
lopetti täydellisesti rosvojen nälän. Kun he sen ohessa samalla
mitalla joivat kuin söivätkin, niin he tulivat pian hyvälle tuulelle,
joten heidän haastelunsa paisui vähitellen aika meluksi. He puhuivat
kaikki yhtaikaa. Mikä alkoi kertoa jotakin tarinaa, mikä päästi
sukkeluuden; mikä huusi, mikä lauloi; lopuksi he eivät enää kuulleet
omaa ääntänsä. Silloin Rolando, kyllästyneenä hälinään, johon hän
turhaan koetti saada järkeä, kohotti äänensä niin mahtavaksi, että
seurueen täytyi vaieta. Hän lausui käskijän äänellä: "Hyvät herrat,
kuulkaahan, minulla on eräs ehdotus. Nyt me huudamme toistemme
korvat lumpeen puhumalla kaikki yhtaikaa; eikö olisi parempi, että
viettäisimme joutohetkemme järkimiesten tavalla? Mieleeni johtuu eräs
tuuma: siitä pitäin kuin toisiimme yhdyimme, emme ole olleet niin
uteliaita, että olisimme kyselleet sukusuhteitamme ja niitä kohtalon
keikauksia, jotka ovat johtaneet meitä nykyiseen ammattiimme. Minusta
sitä olisi sentään hauska kuulla. Kertokaamme siis nyt ne salaisuudet
toisillemme näin illan kuluksi." Luutnantti ja muut miehet suostuivat
suurella riemulla kapteenin ehdotukseen, ikäänkuin heillä olisi ollut
jotakin erinomaista kerrottavana. Kapteeni alkoi ensiksi, kertoen
seuraavaa:
"Tietäkää, herrat, että minä olen erään rikkaan porvarin ainoa poika
Madridista. Synnyinhetkeni tuotti suunnattoman ilon perheelleni.
Isäni, joka oli jo vanhanpuoleinen mies, tunsi rajatonta riemua
perillisen saadessaan, ja äitini rupesi ravitsemaan minua oman
rintansa maidolla. Siihen aikaan eli äitini-isäkin vielä korkeassa
ijässä. Hän oli herttainen vanhus, joka ei enää muuta tehnyt kuin
luki rukousnauhaansa ja kertoili sotamuistelmiaan; sillä hän oli
ollut pitkät ajat sotilaana ja kehui olleensa monta kertaa tulessa.
Minä tulin vähitellen näiden kolmen epäjumalaksi; he kantoivat
minua lakkaamatta käsillään. Siitä pelvosta, etten liikanaisista
ponnistuksista ennen aikaani väsähtyisi, minun annettiin viettää
lapsuuteni vuodet huolettomimmissa leikeissä. Isälläni oli tapana
sanoa, ettei lasten pidä ennen ruveta itseään rasittamaan, kuin ikä
on hiukan kypsyttänyt heidän älyään. Tätä kypsymistä odottaissani
jäin oppimatta sekä lukemaan että kirjoittamaan; mutta siltä ei
aikani suinkaan hukkaan mennyt, sillä isäni opetti minulle tuhansia
eri leikkejä. Kortit tunsin kuin viisi sormeani, noppaa pelasin kuin
mestari, ja äidinisäni jutteli minulle kaskuja omilta sotaretkiltään.
Hän lauloi päivät päästään samoja lauluja minulle. Kun siten olin
pari kolme kuukautta laulellut kymmentä tai kahtatoista säettä,
joten opin ne ulkoa, niin vanhempani kovin ihmettelivät muistiani.
Yhtä tyytyväisiä he olivat järkeeni, sillä kun sain kenenkään
kieltämättä puhua mitä tahdoin, niin sekaannuin heidän keskusteluunsa
rikkiviisailla kysymyksilläni. 'Tuota herttaista poika kultuani!'
huudahti isäni, silmät ihastusta säteillen. Äitini oli tukahuttaa
minut hyväilyillään, ja isoisäni itki sulasta ilosta. Siten tulin jo
kahdennelletoista vuodelleni, enkä ollut vielä mitään oppinut. Nyt
minulle hankittiin opettaja, mutta hän sai heti ankarat määräykset
opettaa minua suurimmalla hellävaraisuudella; hänelle suotiin
sentään lupa, hiukkasen pelontunteen herättämiseksi, silloin tällöin
hieman uhkailla minua. Tästä luvasta ei ollut järin paljon hyötyä,
sillä minä joko tein pilkkaa opettajani uhkauksista, taikka juoksin
kyyneleet silmissä kantelemaan äidilleni tai isoisälleni ja sain aina
heidät uskomaan, että hän oli minua rääkännyt. Koulumestari parka
koetti väittää minun valehtelevan, mutta häntä ei uskottu ensinkään;
häntä ruvettiin pitämään raakana pöllönä ja minun sanani painoi aina
enemmän kuin hänen. Eräänä kauniina päivänä pisti päähäni raappia
itse itseäni; sitten rupesin rääkkymään kuin pistettävä nauta; äitini
riensi luokseni ja ajoi opettajan paikalla tiehensä, vaikka hän intti
vastaan, ottaen taivaan todistajaksi, ettei ollut tehnyt minulle niin
mitään."
"Samalla tavalla toimitin kaikki muutkin opettajani matkoihinsa,
kunnes sain erään, joka minulle soveltui. Hän oli mainio opettaja,
sopiva rikkaan talon pojalle. Hän rakasti leikkiä, eikä sylkenyt
lasiin: parempiin käsiin en olisi voinut joutua. Hän päätti voittaa
minut hyvyydellä; se onnistui, ja sillä hän saavutti vanhempainikin
täyden suosion, niin että he uskoivat minut kokonaan hänen
huostaansa. Kulettamalla minua rohkeasti niihin paikkoihin, joita hän
itsekin rakasti, hän sai minuunkin sellaisen mieltymyksen niihin,
että olin pian varttunut pojaksi, joka latinaa lukuunottamatta tiesi
vaikka mitä. Käsitettyään, etten enää tarvinnut hänen opetustaan, hän
läksi pois jakaakseen sitä toisaalle."
"Mutta jos olin lapsena saanut nauttia mielinmäärin vapautta, niin
se kävi vieläkin vinkeämmäksi, kun pääsin omaksi herrakseni. Omassa
perheessäni harjoitin häpeämättömyyteni ensimmäisiä mallinäytöksiä.
Lakkaamatta pidin ilvettä isäni ja äitini kanssa. He eivät voineet
muuta kuin nauraa tempuilleni; kuta hurjempia ne olivat, sitä
enemmän ne heitä huvittivat. Siihen aikaan harjoitin jo kaikenlaisia
irstailuja muiden samankaltaisten kanssa; ja kun emme saaneet
vanhemmiltamme rahaa riittävästi niin suloista elämää varten, niin
jokainen varasti kotoaan, mitä vaan sai; ja kun sekään ei enää
riittänyt, niin me rupesimme harjoittamaan varastelua öisin, mikä
tuottikin melkoiset saaliit. Kaikeksi onnettomuudeksi sai corregidor[6]
vihiä meistä ja tahtoi panna meidät telkien taa, mutta me saimme
tiedon hänen pahasta aikomuksestaan ja pistimme pillit pussiin
lähtien pois toisille seuduille, jossa rupesimme verottelemaan
matkustajia suurilla maanteillä. Ja siitä pitäin, hyvät herrat, on
Jumala armollisesti suojellut minua toimessani ja kaikissa vaaroissa,
joita se niin viljalti tarjoo."
Siihen kapteeni lopetti kertomuksensa, ja luutnantti alkoi arvonsa
mukaan haastella vaiheitaan: "Hyvät herrat", alkoi hän, "minulle
on aivan päinvastainen kasvatus tuottanut ihan samat tulokset kuin
herra kapteenillemmekin. Isäni oli teurastaja Toledon kaupungissa;
häntä pidettiin täydellä syyllä paikkakunnan raaimpana miehenä, eikä
äitini ollut paljonkaan herttaisempi. He peittosivat minua lapsena
kuin hallia vaan, ikäänkuin toinen toisensa kilvalla; ei mennyt
päivää etten saanut tuhansia lyöntejä. Pieninkin virheeni rangaistiin
armottomalla julmuudella. Jos rukoilin armoa ja lupasin kyyneleet
silmissä katua erehdystäni, niin armoa ei tullut milloinkaan, ja
useimmiten rääkkääminen tuli aivan syyttömästi. Kun isäni minua
hutki, niin ei äitini mieleen suinkaan juolahtanut minua puolustaa;
hän päinvastoin rupesi häntä auttamaan, ikäänkuin ei isäni olisi
yksinkin siitä tehtävästä selviytynyt. Tämä kohtelu sytytti minussa
niin suuren vihan kotiani kohtaan, että jätin sen jo ennenkuin olin
neljätoista täyttänyt. Läksin Aragoniaan päin, ja saavuin kerjäämällä
Saragossaan asti, jossa jouduin kerjäläisten seuraan."
"He opettivat minua esiintymään milloin sokeana, milloin rampana
nilkuttamaan, milloin maalaamaan jäseniini valehaavoja j.n.e.
Aamusella me, kuten näyttelijät konsanaan, harjoittelimme osiamme.
Sitten jokainen riensi paikalleen ja illalla kokoonnuimme
taas. Yöt vietimme hauskasti niiden kustannuksella, jotka
olivat päivän kuluessa meitä armahtaneet. Aikani kävi kuitenkin
ikäväksi näiden kurjain parissa, jonka vuoksi liityin erääseen
silmänkääntäjä-joukkoon, jossa opin tekemään monia somia temppuja.
Mutta sitten tunsin pystyväni uskaliaampiin tekoihin ja yhdyin
muutamiin rohkeisiin poikiin, jotka keventelivät matkamiesten
kuormia; ja heidän elämäntapaansa olen niin mielistynyt, etten ole
sen koommin tahtonut sitä mihinkään muuhun vaihettaa. Saanpa siis,
hyvät herrat, kiittääkin vanhempiani heidän rääkkäämisestään, sillä
jos he olisivat hiukankin leppeämmin minua kasvattaneet, niin ihan
varmasti olisin nykyisin vaan rupanaamainen teurastaja Toledossa;
mutta nytpä olen teidän arvokas luutnanttinne."
Sitten ne kuusi muutakin rosvoa kertoivat elämäntarinansa; ja ne
kaikki kuultuani en enää ollenkaan ihmetellyt, että he olivat
yhteen osuneet. Sitten he muuttivat keskustelun aihetta. He
alkoivat tuumiskella tulevaa retkeänsä, jota varten oli useita
eri suunnitelmia, ja saatuaan sen päätetyksi he nousivat pöydästä
mennäkseen makuulle. He sytyttivät kynttilänsä ja siirtyivät kukin
kammioonsa. Minä menin kapteeni Rolandon perässä hänen huoneeseensa.
Auttaessani hänen riisumistaan, hän lausui minulle leikkisästi: "No,
Gil Blas, nyt olet nähnyt, millä tavalla me aikaamme vietämme. Meillä
on täällä ilo ainainen, kateus ja viha ovat täällä tuntemattomat;
joukossamme ei ole vielä kertaakaan riitaa sattunut; me elämme
sopuisammin kuin munkit. Sinä, poikaseni, tulet viettämään onnekasta
elämää parissamme."
Kuudes luku.
Jossa kerrotaan, miten Gil Blas koettaa paeta ja miten yritys
onnistuu.
Nämä sanat lausuttuaan rosvokapteeni meni sänkyynsä; ja minä palasin
saliin, jossa korjasin pöytäkalut pois ja panin kaikki järjestykseen.
Senjälkeen menin kyökkiin, jossa Domingo (se oli vanhan neekerin
nimi) ja Leonarda rouva parhaillaan illastivat minua odottain.
Vaikk'en tuntenut vähääkään nälkää, niin istuuduin kuitenkin heidän
viereensä. En voinut mitään syödä, ja kun olin yhtä alakuloisen
näköinen, kuin siihen oli syytäkin, niin nämä kaksi toistensaveroista
ryhtyivät minua lohduttamaan; mutta sen he tekivät tavalla, joka
pikemmin saattoi minut epätoivoon kuin huojensi raskasta mieltäni.
"Minkävuoksi sinä olet niin huonolla tuulella, poikaseni?" lausui
ämmä. "Iloitahan sinun pitäisi kun saat olla täällä. Sinä olet
nuori ja näytät hiukan kevytmieliseltä, maailmassa sinä saattaisit
joutua hunningolle. Siellä sinä varmaan olisit päätynyt irstailijain
pariin, jotka olisivat vietelleet sinut kaikellaisiin huvitteluihin;
sensijaan sinä olet täällä oikeassa rauhan satamassa". -- "Leonarda
rouva on oikeassa," virkahti nyt neekeri vuorostaan arvokkaasti, "ja
siihen voimme lisätä vielä sen, ettei maailmassa ole mitään muuta
kuin vaivoja ja kiusaa. Kiitä taivasta, ystäväni, että olet näin
yhdellä kertaa päässyt erillesi kaikista elämän vaaroista, huolista
ja murheista."
Kuuntelin tyvenesti näitä viisaita kehotuksia, sillä suuttumisesta ei
olisi ollut mitään hyötyä. Käsitin hyvin, että jos olisin päästänyt
harmini valloilleen, niin he olisivat vaan nauraneet. Syötyään ja
juotuaan aikamiehen määrän Domingo vihdoin nousi ja läksi talliinsa.
Sitten Leonarda otti lampun ja johdatti minut muutamaan komeroon,
jota käytettiin myöskin niiden rosvojen hautausmaana, jotka sattuivat
luonnollisella kuolemalla kuolemaan. Siellä hän näytti minulle tilaa,
joka oli paljo enemmän haudan kuin vuoteen näköinen. "Tämä on sinun
huoneesi, sinä veitikka", lausui hän, nipistäen minua ystävällisesti
leuasta, "tässä se toinenkin poika makasi eläessään joukossamme,
se jonka paikalle sinä olet päässyt, ja täällä hän lepää vielä
kuoltuaankin. Hän kuolla kutkahti ihan tuoreimmassa ijässään; älä
sinä vaan seuraa hänen tyhmää esimerkkiään". Näiden sanain jälkeen
hän antoi minulle lampun ja meni kyökkiinsä takaisin. Minä laskin
lampun maahan ja heittäysin karsinaan, en juuri lepoa saadakseni,
vaan voidakseni oikein päästää ajatukseni valloilleen. "Oi taivas!"
vaikeroin itsekseni, "voiko kauheampaa kohtaloa ihmiselle tulla kuin
minulle? En enää milloinkaan saa nähdä päivänvaloa; ja ikäänkuin se
ei vielä riittäisi, että olen elävältä haudattuna kahdeksantoista
vuoden ijällä, saan vielä olla varkaitten palvelijana ja viettää
päiväni rosvojen ja yöni kuolleitten keskellä." Nämä ajatukset, jotka
tuntuivat minusta vuorenraskailta, panivat minun katkerasti itkemään.
Mutta sitten maltoin mieleni, sillä huomasin turhaksi kuluttaa
itseäni joutavalla itkulla, ja aloin miettiä keinoja pelastuakseni
täältä. Lausuin itsekseni: "Onko siis aivan mahdotonta päästä täältä
pois? Rosvot nukkuvat; keittäjätär ja neekeri samoin kohta; enköhän
voisi heidän kaikkein nukkuessa osata tämän lampun avulla käytävään,
josta tähän hornaan tulinkin? Tosin en ehkä jaksa nostaa laskuovea,
joka on käytävän suulla. Mutta katsotaan; eihän mikään estä
koettamasta. Hätä lisää voimiani, niin että ehkä hyvinkin onnistun."
Mietin tätä suurta suunnitelmaa. Nousin ylös niinpian kuin arvasin
Leonardan ja Domingon nukkuvan. Otin lamppuni ja hiivin kammiosta,
uskoen itseni paratiisin kaikkein pyhimysten huostaan. Ei ollut
helppoa osata oikealle tielle tämän uuden labyrintin sokkeloissa.
Pääsin kuitenkin tallin ovelle, ja näin vihdoinkin etsimäni käytävän.
Kulin eteenpäin laskuovea kohden, mieli täynnä sekä iloa että
pelkoa: mutta, voi hirmua! käytävän kesäpaikoilla tuli vastaani
tiiviisti sulettu rautainen häkkiportti, jonka tangot olivat niin
tiheässä, että tuskin voi kätensä läpi pistää. Masennuin kovin tämän
uuden esteen johdosta; sillä porttia en ollut tullessani ollenkaan
huomannut, syystä että se oli silloin auki. Rupesin kuitenkin
tunnustelemaan tankojen vahvuutta ja tarkastelemaan lukkoa, koetinpa
jo väkisin sitä irti riipaista, kun samassa tunsin harteillani viisi
kuusi vihaista ruoskan iskua. Päästin siitä niin vihlovan parkauksen,
että koko luola kajahti; ja vilkaistuani taakseni näin siinä neekerin
paita päällä, toisessa kädessään salalyhty ja toisessa esine,
jonka vaikutuksen tunsin selässäni. "Ohoo, poikaseni", rähisi hän,
"vai sinä aiot karata! Hei! älä luule minua nenästä vetäväsi, minä
kuulin kyllä sinun puuhasi. Luulit kai portin olevan auki? Tiedä,
sinä juutas, että se pysyy tästälähin aina kiinni. Kun me kerran
pidämme täällä jotakuta vasten hänen tahtoaan, niin saapi olla paljon
visakampi sinua päästäkseen käsistämme pois."
Parkaukseni oli säikäyttänyt myöskin pari kolme rosvoista, jotka
eivät olleet varmoja, ettei vaan itse pyhä hermandad ollut heidän
kimpussaan. He hyppäsivätkin senvuoksi ylös huutaen kovalla äänellä
tovereitaankin. Siten he olivat paikalla jalkeilla joka mies, ja
siepaten miekkansa ja pyssynsä he riensivät melkein alastomina minun
ja Domingon luokse. Mutta heti kun kuulivat, mikä hälinään oli syynä,
niin heidän levottomuutensa muuttui leveäksi naurunhohotukseksi.
"Mitenkä Gil Blas", lausui eräs heistä, "et ole ollut luonamme
vielä kuin kuusi tuntia ja pyrit jo pois? Mene nukkumaan. Tällä
kertaa pääset nyt sillä rangaistuksella, jonka Domingolta jo sait;
mutta jos hän huomaa sinun kerrankaan vielä yrittävän karata, niin
pyhän Bartholomeuksen nimessä me nyljemme sinut elävältä." Tämän
lausuttuaan hän läksi pois. Toisetkin rosvot palasivat kammioihinsa
nauraen sydämmensä pohjasta minun yritykselleni päästä eroon heidän
kumppanuudestaan. Neekeri oli erittäin tyytyväinen työhönsä ja palasi
talliinsa. Minullakaan ei ollut muuta tehtävänä kuin kömpiä takaisin
komerooni, jossa huokailin ja itkeskelin lopun yötä.
Seitsemäs luku.
Mitä Gil Blas tekee paremman puutteessa.
Ensi päivinä luulin kuolevani kalvavasta surustani. Tuntui kuin
olisin muuttunut elävältä vainajaksi; mutta sitten hyvä henkeni
toi minulle ajatuksen ruveta teeskentelemään. Olin olevinani
vähemmän alakuloinen; vaikkei siihen ollut hiukkaistakaan halua:
osasin sanalla sanoen pakottaa itseäni niin hyvin, että Leonarda ja
Domingo alkoivat uskoa sen todeksi. He arvelivat linnun suostuneen
häkkiinsä. Rosvot käsittivät muutokseni samoin. Olin iloisen näköinen
tarjotessani heille juotavaa ja sekaannuin heidän keskusteluunsa,
kun keksin jonkun sopivan leikkisanan siihen. He eivät ollenkaan
ottaneet pahakseen rohkeuttani vaan olivat päinvastoin hyvillään
siitä. "Gil Blas," lausui kapteeni minulle eräänä iltana kun olin
lausunut jonkun sukkeluuden, "se on oikein, että olet heittänyt
kaikki surut hiiteen; minusta on hauska nähdä sinun hyvää tuultasi ja
kuulla leikinlaskuasi. Ihmistä ei tunne heti ensi näkemällä; minä en
tosiaankaan uskonut sinua niin sukkelaksi ja leikkisäksi."
Muutkin ylistivät minua tuhansin sanoin ja kehottivat pysymään
edelleenkin yhtä rohkealla mielellä. He näyttivät minuun niin
tyytyväisiltä, että päätin käyttää sitä hyväkseni. "Hyvät herrat",
lausuin heille, "sallikaa minun avata sydämmeni teille. Siitä aikain
kuin olen täällä asunut tunnen kerrassaan muuttuneeni. Olen mieltynyt
teidän toimeenne, minä aivan palan halusta saada kunnian kuulua
teidän joukkoonne, ottamaan kerallanne osaa retkienne vaaroihin."
Sanani herättivät yleistä hyväksymistä, ja intoani kiitettiin
paljon. Mutta sitten päätettiin yksimielisesti antaa minun palvella
vielä jonkun aikaa taipumusteni koettelemista varten. Senjälkeen
minut luvattiin ottaa koeretkelle. Sen johdosta ylenisin pyrkimääni
arvoon, eikä suinkaan epäilty kokeen onnistumista minunkaltaiselleni
hyvälahjaiselle nuorukaiselle.
Sain siis jatkaa pakollista näyttelemistäni ja toimia edelleenkin
passarina. Se tuskastutti minua kovin, sillä enhän halunnut rosvoksi
tulla muuta varten kuin saadakseni vapaasti mennä ulos luolasta
kuten muutkin; ajattelin, että sitten retkeillessäni heidän kanssaan
sopivassa tilaisuudessa livistäisin matkaani. Ainoastaan tämä ajatus
piti minua pystyssä. Mutta siitä huolimatta kävi odotus pitkäksi, ja
useamman kuin yhden kerran koetin pettää valpasta Domingoa, mutta
hän oli liiaksi varuillaan, niin etten onnistunut. Sadan Orpheuksen
nero ei varmaankaan olisi saanut tätä Kerberosta lumotuksi. Tosin
en, pelvosta etten antaisi epäluulon aihetta, käyttänytkään häntä
pettääkseni kaikkia keinoja, joita olisin voinut. Hän piti minua
silmällä, ja minun täytyi menetellä erinomaisen varovasti, ettei
puuhani näyttäisi epäilyttävältä. Koetin kuitenkin parhaani mukaan
varttoa aikaa, jonka rosvot olivat määränneet minulle joukkioonsa
ottamista varten, vaikka odottaminen kävi tuskastuttavan pitkäksi.
Kuuden kuukauden kuluttua se hetki vihdoinkin löi. Herra Rolando
lausui eräänä iltana miehilleen: "Hyvät herrat, meidän tulee täyttää
lupaus, jonka annoimme Gil Blas'ille. Minulla ei ole hetikään huonot
ajatukset siitä pojasta; hän on minun nähdäkseni valmis tulemaan
mukaamme; luulen, että voimme hänestä jotakin tehdä. Arvelen, että
otamme huomenna hänet kerallamme maanteille laakereita niittämään.
Ottakaamme huoleksemme ohjata häntä kunnian poluille." Rosvot
olivat kaikki samaa mieltä päällikkönsä kanssa; ja osottaakseen
katsovansa minua jo itsensä vertaiseksi, he siitä hetkestä alkain
vapauttivat minut palvelijatoimestani. He asettivat Leonarda rouvan
uudestaan virkaan, jonka olivat häneltä ottaneetkin antaen sen
minulle. He käskivät minun riisua yltäni entisen pukuni, jona oli
yksinkertainen, hyvin kulunut ihokas, ja toivat erään aatelismiehen
puvun, jonka olivat äskettäin ryövänneet. Siten olin valmis lähtemään
ensimmäiselle retkelleni.
Kahdeksas luku.