Kaksi kuukautta kului -- kaksi väsyttävää työkuukautta, jotka olivat
yhtämittaista ruoanlaittoa, vaatteiden pesua ja nuorempien siskosten
hoivailua. Näinä kuukausina oli Rebekan täytynyt valvoa monet yöt
Aurelian vuoteen ääressä tyynnytellen häntä, muutellen kääreitä,
hieroen, hoitaen, vieläpä syöttäen ja kylvettäenkin sairasta. Nyt tämä
alituinen huoli oli vähenemässä, sillä äidin tuskallisia huokauksia
ei enää kuulunut tukahduttavasta makuukamarista, jossa Aurelia oli
virunut vuoteellaan kuuman ja kostean elokuun. Ei voinut ajatellakaan,
että hän saisi kävellä vielä moneen kuukauteen, mutta nyt häntä jo
voitiin siirrellä, ja hän saattoi pielusten ja patjojen tukemana istua
vuoteessaan katselemassa toisten puuhia.
Tällaista pettymystä ja rasitusta ei kukaan seitsentoistavuotias tyttö
jaksa kestää tuntematta jonkinlaisen kapinanhalun itävän mielessään.
Rebekan täytyi suorittaa askareita, joista hän ei voinut nauttia --
raskaita, rasittavia töitä, joita hän tuskin koskaan voi tehdä täysin
kelvollisesti ja mieltään tyydyttävästi. Ja kaiken aikaa kangastelivat
hänen ajatuksissaan ne ilot, joista hänen täytyi luopua täyttääkseen
nämä yksitoikkoiset jokapäiväiset velvollisuutensa. Aluksi olivat suru
ja osanotto täyttäneet hänen mielensä niin, ettei hän voinut ajatella
muuta kuin äidin tuskia. Mutta kun sitten viikot kuluivat, alkoivat
pienet pettyneet toiveet liikahdella hänen sydämessään aiheuttaen
tuskaa ja kaipausta.
Mutta myös ilo kutoi rihmojaan sinne tänne arkielämän harmaaseen
kankaaseen. Rebekkaa ilahdutti olla tämän pienen valtakunnan haltijana
-- hän sai suunnitella, ohjata ja määrätä mielensä mukaan, järjestellä
kaikkea mikä oli nurinkurista, tuoda iloa alakuloisuuden erämaahan.
Nuoremmat sisaret olivat rajattomasti kiintyneitä Rebekkaan; iltaisin
he istuivat yhdessä, ja hän kertoi heille sadun toisensa jälkeen. Mutta
parasta oli, että näinä tuskallisten huolten päivinä äiti ja tytär
löysivät toisensa ja oppivat tuntemaan toisiaan syvemmin kuin koskaan
ennen. Rebekassa heräsi aivan uusi tunne, kun hän seisoi äitinsä
sairasvuoteen yli kumartuneena -- tunne, jonka ainoastaan rakkaudentyö
synnyttää ja joka kasvaa vain silloin, kun voimakas suojaa heikkoa.
Aurelia taas ei olisi koskaan voinut kuvitella onnea, jota hän tunsi
katsellessaan tytärtään. Kaikkina edellisinä vuosina, lasten ollessa
pieniä, olivat riuduttavat huolet ja alituinen levottomuus pimentäneet
hänen elämänsä. Sitten Rebekka oli joutunut vieraisiin, ja poissaolon
pitkinä kuukausina hänen sielunsa ja luonteensa olivat kasvaneet uuteen
mittaan, niin että äiti nyt, kun hänellä jo oli voimia ja aikaa tarkata
tytärtään, hämmästeli ja ihasteli häntä. Aurelia mietti, että hän oli
kuin hiljainen ruskea Dorking-kana, joka on uskollisesti hautonut
aivan tavallisen näköistä munaa ja nähnyt siitä tunkeutuvan maailmaan
paratiisilinnun.
Tämä ajatus välähti hänen mielessään jälleen tänä lokakuun aamuna,
kun Rebekka saapui huoneeseen syli täynnä kehäkukkia ja liekehtiviä
syyslehtiä.
"Pieni vihjaus siitä, miltä syksy näyttää, äiti", sanoi hän, pujottaen
kirkkaan punakeltaisen lehtiverson varren patjan ja sängynpään vähin.
"Tämä häälyi lammikon yli kumartuneena ja katseli kaunista kuvajaistaan
vedessä, ja kun pelkäsin sen käyvän turhamaiseksi, niin vapautin sen
kiusauksesta. Eikö se ole ihmeellinen? Kuinka toivoisinkaan voivani
viedä yhden tällaisen Miranda tädille tänään! Kivitalossa ei koskaan
ole kukkaakaan, kun minä olen poissa sieltä."
Aamu oli ihmeen ihana. Aurelia kuunteli linnun liverrystä ja hänen
silmänsä siirtyivät hehkuvien lehtien kauneudesta tyttäreen, joka
seisoi siinä nuorena ja hymyilevänä.
Äkkiä äiti kätki kasvot käsiinsä ja huudahti: "En jaksa kestää tätä!
Tässä minä virun vuoteessani ja estän sinut kaikesta, mihin sinulla
olisi halua. Kaikki on mennyt hukkaan -- minun säästäväisyyteni, sinun
sitkeä opiskelusi, Mirandan uhraukset -- kaikki minkä me uskoimme
koituvan sinun hyödyksesi!"
"Äiti, äiti, älä puhu noin, -- älä ajattele noin!" huudahti Rebekka
ja polvistui kiihkeänä lattialle vuoteen viereen pudottaen kukat
ja lehvät sylistään. "Tiedäthän, että minä olen vasta hiukan
kahdeksannellatoista! Tämä olento, jonka nenällä on jauholäikkä, on
vasta Rebekka Randallin alkua. Muistathan nuoren puun, jonka John
istutti uudestaan? Tuli kuiva kesä ja kylmä talvi, eikä se kasvanut
ensinkään; mutta sitten tuli otollinen vuosi, ja se voitti ajanhukan
takaisin. Tämä on parhaillaan minun pientä 'juurtumisaikaani', äiti --
äläkä sinä nyt kuvittele, että minun päiväni on mennyt, sehän ei vielä
ole alkanutkaan! Vanha vaahtera kaivon luona on kai satavuotias, ja se
versoi uusia lehviä nyt tänä kesänä; tottahan minullakin täytyy olla
toiveita vielä seitsemäntoista iässä!"
"Sinä osaat kyllä kirkastaa asian", nyyhkytti Aurelia, "mutta et sinä
saa minua uskomaan. Sinä menetät mahdollisuutesi, sinä et saa täällä
koskaan tavata ystäviäsi -- sinä et ole muuta kuin orjatar!"
"Minä näytän orjattarelta", sanoi Rebekka salaperäisesti hymyillen,
"mutta todellisuudessa olen prinsessa. Et saa hiiskua siitä kenellekään
-- minä vain kuljen valepuvussa, valtiollisista syistä. Kuningas ja
kuningatar, jotka nyt istuvat minun valtaistuimellani, ovat vanhoja
ja hoippuvia, ja pian ne jättävät sijansa minulle. Valtakunta
on varsin pieni toisiin verrattuna -- siksipä ei siitä suuresti
riidelläkään ruhtinaallisissa piireissä eikä sinun kannata kuvitella,
että valtaistuin olisi mikään jalokivin koristeltu kultatuoli.
Mutta sinä saat istuaksesi mukavan nojatuolin aivan sen lähellä, ja
palvelijoiksesi saat kokonaisen liudan orjia, jotka tottelevat sinun
pienintäkin viittaustasi, niinkuin romaaneissa sanotaan."
Aurelia hymyili vasten tahtoaan, ja vaikka hän kenties ei täysin
luottanutkaan tyttärensä iloisuuteen, tunsi hän kuitenkin mielensä
kevyemmäksi.
"Toivon vain, Rebekka", sanoi hän, "ettei sinun tarvitse liian kauan
odotella valtikkaasi ja kuningaskuntaasi ja että minä saan nähdä niistä
vilahduksen ennen kuin kuolen. Mutta minusta elämä tuntuu jokseenkin
ankaralta, kun ajattelen, että Miranda makaa vaivaisena kivitalossa ja
minä täällä ja että sinut on sidottu käsistä ja jaloista kumpaankin,
puhumattakaan nyt Jennystä ja Fannysta ja Markista. Sinä olet perinyt
isäsi hilpeän mielen, muuten tämä painaisi sinua kuten se ahdistaa
minuakin."
"Ohoi, äiti!" huudahti Rebekka ja kietoi kädet polviensa ympäri. --
"Johan siinä on iloa kylliksi, kun saa tällaisena päivänä elää, nähdä,
tuntea, toimia ja olla! Kun sinä olit seitsemäntoista ikäinen, niin
eikö pelkkä eläminen ollut ihanaa? Ethän ole sitä unohtanut?"
"En", sanoi Aurelia, "mutta minä en ollutkaan niin eloisa kuin sinä, en
sinne päinkään."
"Minä ajattelen usein", jatkoi Rebekka ja siirtyi ikkunan luo
katselemaan pihan puita, "ajattelen, kuinka hirvittävältä tuntuisi,
ellen minä olisi lainkaan tullut maailmaan. Jos Hanna olisi syntynyt,
ja sitten John minun sijastani; John, Jenny ja Fanny ja muut, mutta
ei Rebekka -- ei milloinkaan Rebekkaa! Olemassaoleminen -- se korvaa
kaiken muun. Kas, siellähän Will ajaa ylös ahdetta, äiti; hänellä
pitäisi olla tietoja kivitalosta."
"HYVÄSTI, HOPEAPURO!"
Will Melville ajoi ikkunan alle, ja heitettyään kirjeen Rebekalle hän
ajoi edelleen ladolle joissakin asioissaan.
"Sisar ei siis ole huonontunut", huokasi Aurelia kiitollisesti, "muuten
Jane olisi lähettänyt sähkösanoman. Luehan, mitä hän kirjoittaa."
Rebekka aukaisi kuoren ja luki yhdellä silmäyksellä kirjeen lyhyen
sisällön:
"Miranda tätisi nukkui maailmasta tunti sitten. Tule heti, ellei
äitiäsi uhkaa vaara. Minä en pidä hautajaisia ennen kuin sinä
saavut. Hän kuoli äkkiä ja tuskitta. Voi, Rebekka, minä kaipaan
niin sinua!
_Jane täti_."
Tottumuksen voima on suuri; näin kuoleman läheisyydessäkin oli Jane
muistanut, että sähkösanoma maksaa viisikolmatta senttiä ja että
Aurelian olisi vielä suoritettava puoli dollaria ottaessaan sen vastaan.
Rebekka purskahti itkuun huudahtaessaan: "Täti, täti raukka! Hän on
kuollut kokematta elämässään pienintäkään iloa, enkä minä edes saanut
jättää hänelle hyvästejä! Yksinäinen, onneton Jane täti! Mitä minun on
tehtävä, äiti? Minä olen ihan kahtia revitty tänä hetkenä!"
"Sinun täytyy lähteä heti", sanoi Aurelia liikahtaen patjojensa
välissä. "Vaikka minun täytyisi kuolla sinun poissaollessasi, niin
määräisin samoin. Tätisi ovat tehneet sinun hyväksesi kaikkensa --
enemmän kuin minä milloinkaan olisin voinut tehdä --, ja nyt on sinun
vuorosi. Tohtori sanoo, että minun suhteeni on pahin nyt ohitse, ja
tunnen sen itsekin. Jenny saa hoitaa kaiken niin hyvin kuin taitaa, ja
Hanna voi käväistä kerran päivässä täällä katsomassa."
"Mutta, äiti, minä en _voi_ lähteä! Kuka kääntelee sinua vuoteessasi?"
puhkesi Rebekka puhumaan kävellen lattialla ja väännellen toivottomana
käsiään.
"Mitäpä siitä, vaikkei minua käännelläkään", vastasi Aurelia tyynesti.
"Kun minun ikäiseni nainen ja suuren lapsilauman äiti on niin järjetön,
ettei ota pysyäkseen heinäkuormalla, niin sietääpä hiukan kärsiäkin
tyhmyydestään. Mene pukemaan musta puku yllesi ja täytä matkalaukkusi.
Minä luopuisin paljosta, kunhan voisin lähteä sisareni hautajaisiin
ja osoittaa, että olen unohtanut kaiken, mitä hän sanoi naimisiin
mennessäni. Hänen työnsä ovat olleet leppeämmät kuin hänen sanansa,
ja hän on sinulle hyvittänyt kaiken, mitä hän isääsi ja minua vastaan
rikkoi."
Rebekalla oli vain tunti aikaa matkavalmistuksiin. Hannan mies Will
kyyditsisi hänet Temperanceen ja toisi samalla Jennyn kotiin koulusta.
Lanko lupasi myös toimittaa jonkun naisen nukkumaan öisin talossa sen
varalta, että rouva Randall sattuisi joskus voimaan pahoin.
Rebekka kiiruhti mäkeä alas noutaakseen vielä viimeisen sangollisen
vettä kaivosta. Parhaillaan kun hän kohotti kippoa kirkkaasta
syvyydestä ja silmäsi yli hehkuvan syysmaiseman, hän näki
maanmittariryhmän kojeineen paaluttavan linjojaan ja tekevän
laskelmiaan siinä lähistöllä.
Rebekka hengähti syvään. "Hetki on tullut!" ajatteli hän. "Minun
on sanottava Hopeapurolle hyvästit, ja ne portit, jotka Warehamin
viimeisenä koulupäivänä alkoivat kääntyä saranoillaan minun takanani,
sulkeutuvat nyt iäksi. Hyvästi, rakas puro ja kukkulat ja niityt; tekin
alatte nyt nähdä ympärillänne elämää ja liikettä."
Myös Rebekan lanko oli nähnyt maanmittarit, ja Temperancen
postikonttorissa hän oli jo aikaisemmin kuullut minkä rahamäärän rouva
Randall todennäköisesti saisi korvaukseksi rautatieyhtiöltä. Will oli
iloinen siitä, ettei hänen vaimonsa omaisten tarvinnut enää kitua
köyhyydessä aivan hänen ovenpielessään -- "niin sanoakseni", lisäsi
hän ajatuksissaan. Tulevaisuus tuntui hänestä valoisalta, ja hänen
oli vaikea pidättäytyä hilpeästi viheltelemästä, kun hän kyyditsi
Rebekkaa Temperancen asemalle. Will ei voinut ymmärtää, miksi tytön
kasvot olivat niin surulliset ja miksi kyynelet aina silloin tällöin
valuivat hänen poskilleen, sillä Hannan kuvausten mukaan Miranda täti
oli äkäilevä ja ahne vanha eukko, jonka kuollessa maailma ei menettänyt
mitään.
"Rohkeutta, Pekka!" sanoi Will jättäessään tytön asemalle. "Saatpa
nähdä, että äitisi on jo pystyssä, kun palaat takaisin. Ja sitten
teidän koko perheenne muuttaa johonkin sievään pikku taloon tulevan
työpaikkasi lähelle. Elämä ei enää koskaan voi käydä niin tukalaksi
kuin se on ollut tänä viimeisenä vuotena, niin ainakin Hanna ja minä
uskomme vahvasti."
Adam Ladd oli asemalla ja tuli Rebekkaa vastaan.
"Prinsessa on tänä aamuna suruissaan", sanoi Adam tarttuessaan tytön
käteen. "Aladdinin täytyy nähtävästi hangata taikalamppuaan; silloin
tulevat orjat ja kuivaavat silmänräpäyksessä kyynelet."
Hän puhui hilpeänä, sillä hän arveli, että Rebekan huolet johtuivat
kotoisista vaikeuksista, ja Aladdin uskoi tytön pian tyyntyvän hänen
kuullessaan, että talo oli ostettu ja että äiti saisi sievoisen summan
sen korvaukseksi. Ja Aladdin oli kuulevinaan tytön sanovan, selkeästi
ikään kuin se olisi tapahtunut eilispäivänä: "Luulen, ettei mikään
vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille." Hän oli näkevinään pienen,
hupaisan olennon, joka istui hänen kuistillaan Pohjois-Riverborossa ja
hävisi sireenipensaikkoon hänen antaessaan ikimuistoisen määräyksensä
kolmestasadasta Lumivalkea-purppuraisesta saippuapalasesta.
Muutamat sanat ilmaisivat hänelle heti, että tytön suru oli toista
laatua; ja Rebekan mieli oli niin harhaileva ja itkunherkkä, että
Aladdin saattoi vain vakuuttaa hänelle osanottoaan ja pyytää lupaa
saada pian käydä kivitalossa.