Kun Rebekka astui junasta Maplewoodissa ja kiiruhti postikonttoriin,
jossa vaunut odottivat sekä postia että matkustajia, koki hän
suuren ilon nähdessään Jerry sedän seisovan pihalla ja pidättelevän
vaunuhevosia suupielestä.
"Vakinainen ajaja on sairaana", selitti herra Cobb, "ja kun minua
käytiin pyytämässä hänen tilalleen, niin ajattelin: sinun ajoaikasi on
jo päättynyt, mutta kun Rebekka saa Janen kirjeen, niin hänpä tuskin
antaa ruohon kasvaa jalkainsa alla -- ehkäpä saat hänet mukaasi jo
tänään, tai jos häntä mikä viivyttäisi, ainakin huomenna. Ja siksi minä
nyt olen täällä, kuten olin kerran seitsemättä vuotta sitten. Täytyykö
sinun matkustaa oikein hienosti vai istutko jälleen ylhäällä pukilla
minun vieressäni?"
Monenmoiset mielenliikutukset taistelivat ylivallasta ukon kasvoilla,
ja pihalla seisovat pari kolme katselijaa ällistyivät, kun näkivät
nuoren tytön heittäytyvän vasten ajurin tomuista olkapäätä ja itkevän
siinä kuin pieni lapsi. "Voi, Jerry setä!" nyyhkytti tyttö, "rakas
Jerry setä! Siitä on kulunut jo niin paljon aikaa, ja mitä kaikkea sen
jälkeen onkaan tapahtunut! Ja me olemme jo niin vanhoja, ja minä olen
niin peloissani, kun en tiedä, mitä vielä voikaan tapahtua!"
"Kas niin, kas niin, pikkuinen!" kuiskasi ukko lohduttaen. "Kun me
matkalla harkitsemme asioita ja tapahtumia, niin ehkeivät ne sentään
näytäkään niin järki pelottavilta."
Sekä Rebekka että Jerry setä tunsivat tien jokaisen kohdan, jokaisen
kahlaamon ja rajakiven, punaiset ladot, tuulimyllyt, ankkalammikot
ja hiekkapohjaiset purot. Ja Rebekalle muistutti jokainen paikka
sitä päivää -- hänen mielestään äärettömän kaukaista --, jolloin hän
ensimmäisen kerran matkasi tätä samaa tietä, istuen ajopukilla jalat
ilmassa heilahdellen. Hän saattoi yhä tuntea sireenivihkonsa lemun,
nähdä punaisen, ripsureunaisen päivänvarjonsa, tuntea keltaisen
karttuunipukunsa tärkätyn jäykkyyden ja metsäsianpiikkien kammotut
pistokset.
He ajoivat vaieten melkein koko matkan, mutta sekä Jerry setä että
tyttö tunsivat tämän äänettömyyden suloiseksi ja lohdulliseksi.
Sitten he näkivät Abias Flaggin, joka riipi herneitä ladossaan, ja sen
jälkeen Perkinsien ullakonikkunat, joista eräässä liehui valkoinen
huivi. Rebekka ymmärsi Emma Janen tervetulon toivotuksen ja se lämmitti
hänen sydäntään.
Sitten tuli näkyviin kivitalo samanlaisena kuin ennenkin, vaikka
Rebekasta tuntui, kuin kuoleman olisi pitänyt luoda jokin salaperäinen
varjo sen ylle. Siinä olivat niityt, joiden ruoho häälyi tuulessa,
uljaat jalavat, hehkuvat, värikkäät vaahterat ja villiruusuköynnökset,
jotka kiipesivät korkealle vierashuoneen ikkunanpieliä myöten.
Mutta näiden kukkivien, loistavain köynnösten vastakohtana näkyivät
ikkunoissa mustat nauhat, joilla uutimet oli solmittu, ja samanlainen
nauha oli kiinnitetty myöskin ruskeaksi maalatun portin kolkuttimeen.
"Seis, Jerry setä! Älkää ajako ovelle. Olkaa hyvä ja ojentakaa minulle
matkalaukkuni; päästäkää minut tässä alas tielle ja antakaa minun
yksinäni juosta polkua ylös."
Vaununpyörien ratinan loitotessa avautui portti samassa kun Rebekka
ehti aidan luo. Jane täti tuli häntä vastaan -- kokonaan toinen olento
kuin ennen; heikko, murtunut ja kalvakka. Rebekka levitti käsivartensa,
ja täti hiipi uupuneena hänen syliinsä. Ja jälleen virtasi vanhaan
sydämeen lämpöä ja elämää tästä nuoresta olennosta.
"Rebekka", sanoi hän kohottaen päätään. "Ennen kuin menet sisään ja
katselet häntä, kysyn, tunnetko katkeruutta mistään, mitä hän on
sinulle sanonut?"
Rebekan silmät leimahtivat moittivina, kun hän vastasi tukahtuneesti:
"Oh, Jane täti, uskotko minusta sellaista? Minä olen menossa hänen
luokseen sydän kiitollisuutta tulvillaan!"
"Hän oli hyvä nainen, Rebekka. Hänellä oli pikainen luonne ja terävä
kieli, mutta hän halusi tehdä aina oikein ja tekikin, milloin taisi.
Hän ei koskaan puhunut siitä, mutta minä olen varma, että hän katui
jokaista tylyä sanaa minkä oli sinulle sanonut. Hän ei peruuttanut
niitä eläessään, mutta hän toimi siten, että sinä ymmärtäisit ja
tuntisit hänen mielensä, kun hän on poissa."
"Minä sanoin hänelle ennen kuin lähdin täältä, että hän on luonut minun
tulevaisuuteni, kuten äiti ennustikin", nyyhkytti Rebekka.
"Se ei ole hänen työtään", sanoi Jane. "Mutta Miranda antoi sinulle
aseet työtäsi varten, eikä se ole mitään halveksittavaa, varsinkaan
kun toinen luopuu omista mukavuuksistaan ja iloistaan voidakseen näin
tehdä. Nyt minun täytyy kertoa jotakin sinulle, Rebekka. Miranda tätisi
on testamentannut tämän kaiken sinulle -- kivitalon sisustuksineen ja
ulkosuojineen ja maan talon ympäriltä, niin pitkälle kuin voit nähdä."
Rebekka heitti hattunsa syrjään ja painoi kätensä sydämelleen,
kuten hän aina teki voimakkaan mielenliikutuksen hetkinä. Kotvasen
äänettömyyden jälkeen hän pyysi:
"Salli minun mennä sisälle yksinäni. Minä tahdon puhua hänelle. Haluan
kiittää häntä; minusta tuntuu, kuin saisin hänet kuulemaan, tuntemaan
ja ymmärtämään."
Kymmentä minuuttia myöhemmin Rebekka palasi kuoleman majesteetin luota
kalpeana ja voimattomana, mutta kasvoillaan puhdistunut ja kirkastunut
välke. Hän istahti rauhalliseen oviaukkoon, jota suuret jalavat
varjostivat Riverboron pienen maailman katseilta. Hänet täytti voimakas
kiitollisuuden ja rauhan tunne, kun hän katseli syksyistä maailmaa
ympärillään, kuunteli vaunujen ratinaa, kun ne ajoivat sillan yli, ja
tarkkasi virran pauhua, kun vedet kohahtelivat matkallaan mereen. Hän
ojensi hiljaa kättään ja kosketti ensin kiiltävää portinkolkutinta ja
sitten seinän punaisia tiiliä, jotka hehkuivat lokakuun auringossa.
Tämä oli koti: hänen talonsa, hänen puutarhansa, hänen vihreät
niittynsä, hänen rakkaat puunsa. Tässä oli Hopeapuron pienelle
perheelle asuinsija; vielä kerran saisi hänen äitinsä elää sisarensa
parissa ja lapsuudenystäviensä ympäröimänä. Siskot saisivat
leikkitovereita ja opettajia.
Ja hän itse? Hänen oma tulevaisuutensa oli vielä tietämättömissä -- sen
kätkivät kauniit usvat näkyvistä. Mutta Rebekka nojasi päätään auringon
lämmittämään oveen ja sulki silmänsä kuiskaten, ikään kuin hän olisi
ollut rukoustaan sopertava lapsi: "Jumala siunatkoon Miranda tätiä!
Jumala siunatkoon kivitaloa joka oli, ja kivitaloa joka on tuleva!"