Oli kulunut vuosi siitä, kun rouva Robinsonin pöydän ympärillä
pohdittiin Adam Laddin palkintoa. Kuukaudet olivat kiitäneet
ohitse toinen toisensa jälkeen, ja vihdoin oli edessä Rebekan
suuri päivä -- se, jota hän oli vuosikausia tottunut ajattelemaan
elämänsä ensimmäisenä tärkeänä käännekohtana. Kouluaika oli ohi,
valmistauduttiin päättäjäisjuhlaan.
Auringon noustessa Rebekka hiipi hiljaa vuoteestaan ikkunan luo,
kohotti kierrekaihtimen ja katseli aamun ruusuista valkeutta. Taivas
oli pilvetön, ja aurinkokin näytti tänään toisenlaiselta kuin muulloin
-- se oli hänen mielestään suurempi, hehkuvampi, majesteettisempi.
Emma Jane liikahti vuoteessaan ja heräsi. Hänkin nousi, tuli ikkunan
ääreen ja kyyristyi polvilleen Rebekan viereen.
"Aamu lupaa ihanaa päivää", sanoi hän ja huokasi kiitollisena. "Oletko
sinä nukkunut?"
"Enpä paljonkaan. Luokkarunoni sanat ovat soineet korvissani kaiken
yötä, ja myös laulujen säestykset. Mutta kaikkein pahimmin minua on
vainonnut Maria Stuartin latinalainen rukous: 'Adoro, imploro ut
liberes me'. On aivan kuin nuo sanat olisivat poltinraudalla syöpyneet
aivoihini."
* * * * *
Se joka ei tunne maaseutukaupunkien elämää, ei voi aavistaakaan, miten
tavattoman vakava ja tärkeä merkkijuhla koulun päättäjäispäivä on.
Jo varhaisesta aamusta lähtien oli kaupunkiin virrannut oppilaiden
omaisia ja kaukaisempiakin sukulaisia; junat ja ajoneuvot olivat täpö
täynnä. Molemmat kaupungissa olevat vuokratallit olivat kukkuroillaan
kaikenlaisia ajoneuvoja, ja joka taholla seisoi teiden varjokkailla
vierillä pitkiä vaunu- ja ratasrivejä ja hevosia, jotka huiskivat
häntäänsä ylellisessä toimettomuudessa.
Koulurakennuksessa vallitsi kiihkeän jännittynyt äänettömyys,
oli kuin elämä olisi äkkiä pysähtynyt. Naisopiskelijat istuivat
omissa huoneissaan niin huolellisesti pukeutuneina kuin heidän koko
tähänastinen elämänsä olisi ollut pelkkää harjoittelua tätä hetkeä
varten. He istuivat pää täynnä papiljotteja tai hiukset punottuina
moniksi pikku palmikoiksi, joista keyhkeytyisi esiin valtava
kiharoiden paljous. Ja huolestuneet äidit seisoivat jälkeläistensä
vieressä tarkkaillen, ettei vain hiostava kuumuus pääsisi tuhoamaan
kauneusvälineiden aikaansaannoksia. He leyhyttelivät heille viileyttä
viuhkoilla ja lehväisillä oksilla sen hetken lähestyessä, jolloin
vangit vapautettaisiin näistä kärsimyksistä, joihin he vapaaehtoisesti
olivat alistuneet.
Vielä kuukautta aikaisemmin Rebekasta oli tuntunut turhalta toivoakaan
uutta pukua päättäjäisjuhlaan. Mutta eräänä päivänä Emma Jane ja hän
olivat pistäytyneet Perkinsin ullakolla ja löytäneet sieltä suuren
määrän valkoista harsokangasta. Tytöt olivat silloin päättäneet,
että se saisi paremman puutteessa kelvata pukukankaaksi. Emma Jane
oli alkanut heti suunnitella pukuja, ja hänen mallinsa olivat niin
suuritöiset, että Rebekan puku oli ommeltava monella eri taholla, jotta
se yleensä ehti valmiiksi juhlaan. Hanna oli ottanut ommellakseen
vyötärön, rouva Cobb hihat ja liivin ja Jane täti hameen. Näin tästä
halvasta kankaasta oli lukemattomilla neulanpistoilla saatu aikaan
molemmille tytöille somat puvut, joita katsellessa ei lainkaan
kaivannut silkkiä tai kalliita pitsejä.
Tytöt odottivat määrähetkeä kahden kesken, ja Emma Janen mielentila oli
varsin kyynelinen. Hän ajatteli herkeämättä, että nyt oli kulumassa
Rebekan ja hänen yhdessäolon viimeinen päivä. Ero oli lähellä, sillä
koulun johtaja oli edellisenä päivänä tarjonnut Rebekalle kahtakin eri
tointa.
Rebekan kiihtynyt mieliala oli vähitellen muuttunut innostukseksi,
ja kun kello helisi käytävässä ensimmäisen kerran ilmoittaen, että
luokan oli viiden minuutin kuluttua marssittava järjestyneenä ryhmänä
kirkkoon, seisoi Rebekka liikkumattomana ja äänettömänä ikkunan luona
painaen kättä sydämelleen.
"Nyt se tapahtuu, Emmie", hän sanoi sitten. "Muistatko kirjasta 'Mylly
joen rannalla' sen kohdan, jossa kerrotaan, kuinka Maggie Tulliver
sulki lapsuutensa kultaiset portit jäljessään? Minä melkein näen,
kuinka ne kääntyvät saranoillaan; melkein kuulen, kuinka ne paukahtavat
kiinni. Enkä osaa sanoa, olenko siitä iloinen vai surullinen."
"Minä välittäisin vähät siitä, kuinka ne kääntyvät ja paukahtelevat",
sanoi Emma Jane, "kunhan vain sinä ja minä saisimme yhdessä olla
porttien samalla puolen; mutta me emme saa -- minä tiedän, että emme
saa-a!"
"Emmie, älä vain itke, sillä silloin minäkin muutun vesilätäköksi. Voi,
miksi et sinäkin nyt saa olla suorittamassa tutkintoa yhdessä minun
kanssani! Se on minun ainoa suruni. No nyt, nyt kuulen vaununpyörien
ratinaa! Syleile minua vielä kulta Emmie; syleile varovasti -- muista
arkoja pukujamme!"
Kymmenen minuuttia myöhemmin Adam Ladd, joka saapui suoraan
Portlandista ja oli nyt menossa Warehamin kirkkoon, tuli pääkadulle
ja pysähtyi äkkiä erään puun varjoon katsellen hengähtämättä
maalauksellista näkyä. Saattoi tuskin odottaakaan, että Rebekan ohjaama
luokka noudattaisi orjamaisesti vanhoja tapoja. Sen sijaan, että tytöt
olisivat kävelleet kirkkoon rivissä parittain, he olivat saaneet
päähänsä ajaa sinne kuninkaallisesti vaunuissa. Heinähäkki oli kokonaan
peitetty vihrein viiniköynnöksin ja kirjavin tuhatkaunokimpuin; häkin
joka tuumanala, vieläpä pyörien kehrävarretkin helottivat vihreinä
ja keltaisina ja valkoisina. Vaunujen eteen oli valjastettu kaksi
valkoista hevosta, joiden valjaat ja ohjakset oli koristettu kukkasin,
ja luokan kaksitoista tyttöä istui yrttitarhaksi muutetussa häkissä
poikien kulkiessa vaunujen sivuilla, kullakin rinnassaan vihko
tuhatkaunoja. Rebekka ohjasi valjaikkoa. Hän istui vihrein lehvin
katetulla pukilla, joka muistutti miltei valtaistuinta.
Rebekka, ajatteli Adam Ladd, kun hän paljasti päänsä tervehtiäkseen
kulkuetta -- Rebekka, joka istui korkeavartisena ja notkeana,
miettiväotsaisena, päänsä ympärillä mustien palmikoiden luoma seppele
ja taustanaan kukkien koristamat vaunut, oli kuin "Elämän aamun"
vertauskuva. Näky vyöryi Adamin sivuitse hänen seisoessaan siinä
jalavain varjossa vanhalla kadulla, jota hänen äitinsä oli astunut
puoli vuosisataa aikaisemmin.
Adam Ladd kääntyi lähteäkseen ihmisvirran mukana kirkkoon, mutta
samassa hän kuuli sivultaan tukahdutetun nyyhkytyksen. Pensasaidan
takana, puutarhassa jonka edustalla hän seisoi, kyyrötti pieni,
yksinäinen, valkopukuinen olento ja Aladdin oli tuntevinaan hänen
sievän nenänsä, kastanjanruskeat hiuksensa ja siniset silmänsä. Hän
meni sisään portista ja kysyi: "Mikä teitä vaivaa, Emma neiti?"
"Voi, tekö siinä, herra Ladd? Rebekka kielsi minua itkemästä, jotten
pilaisi silmiäni, mutta minun täytyi hiukan keventää sydäntäni, ennen
kuin menen kirkkoon. Ei minusta ole väliä, sillä olen toisten mukana
vain laulussa. Enkä minä aiokaan koskaan suorittaa tutkintoa; minä
jätän koulun sikseen. Mutta en minä itke _sen_ tähden, vaan siksi, että
minun täytyy nyt erota Rebekasta. Sitä minä en voi kestää!"
He kulkivat rinnakkain, ja Aladdin koetti lohdutella epätoivoista Emma
Janea heidän astellessaan kohti vanhaa temppeliä, jossa loppututkinnot
aina suoritettiin. Koristeltu kirkko oli täynnä väkeä; ilma oli
kuuma ja tukahduttava, nuorten kirjalliset ja suulliset esitykset
samantapaisia kuin ne aina olivat olleet, maailman alusta saakka.
Rebekka näki Hannan miehineen yleisön joukossa; hänen silmänsä
keksivät myös vanhan rakkaan Johnin ja Ann-serkun. Tyttö tunsi ikävää
äidin poissaolon takia, vaikka hän hyvin ymmärsi, että Aurelian
oli mahdotonta päästä lähtemään kotoa. Cobbit sen sijaan olivat
saapuneet, huomasi Rebekka. Olisikin itse asiassa ollut mahdotonta olla
huomaamatta vanhaa Jerry setää, sillä hän vetisteli tuon tuostakin
esitysten aikana, ja niiden lomassa hän esitelmöi naapureilleen
eräästä hirmuisen lahjakkaasta tytöstä, joka oli näiden tutkintoaan
suorittavien joukossa ja jonka hän oli tuntenut lapsesta alkaen.
Cobbin väki oli siis läsnä, ja joukossa oli paljon muitakin tuttuja
riverborolaiskasvoja. Mutta missä mahtoikaan olla Jane täti ja hänen
musta silkkipukunsa, jota juuri tätä tilaisuutta varten oli yritetty
korjata jommoiseenkin kuntoon? Miranda täti ei ollut ajatellutkaan
saapua, sen Rebekka tiesi hyvin, mutta rakkaan Jane tädin kasvot hän
olisi halunnut nähdä tänä juhlahetkenä. Oikeastaan tämä ajatus ehti
vain välähtää ja kadota kuten kaikki muutkin, sillä koko aamupäivä oli
kuin kuvasarja, joka pysähtymättä kiiti hänen ohitseen. Rebekka soitti,
hän lauloi, hän luki Maria Stuartin latinalaisen rukouksen kuin unessa
ja tuli tajuihinsa vasta silloin, kun hän viimeistä riviä lukiessaan
kohtasi Aladdinin katseen. Lopuksi oli hänen "Tulevaisuuden luojat"
nimisen luokkarunonsa vuoro. Hänen sitä lausuessaan tapahtui sama ilmiö
kuin usein aikaisemminkin: Rebekan oman persoonallisuuden vaikutus oli
niin voimakas, että tuntui kuin hän olisi lukenut suuren runoilijan
ajatuksia eikä koulutytön säkeitä.
Kaikki oli ohitse! Kunniakirjat oli jaettu, ja tytöt olivat --
ensin salaisesti hiukan sipaistuaan tukkaansa ja oikaistuaan
musliinihamettaan -- käyneet kukin vuorollaan ottamassa vastaan
kallisarvoisen pergamenttikäärönsä ja kiittäneet siitä kumarruksella,
jota oli huolellisesti harjoiteltu jo viikkokaudet aikaisemmin.
Suosionosoitukset räjähtivät vuoron mukaan kunkin todistuksen saajan
osaksi, ja kun sitten Rebekka sai pergamenttinsa, käyttäytyi Jeremias
Cobb tavalla joka tarjosi Warehamille sekä Riverborolle puheenaihetta
moneksi päiväksi.
Niin, nyt oli kaikki ohitse, ja kun tungos hiukan väheni, raivasi Adam
Ladd tien itselleen korokkeen luo. Rebekka kääntyi syrjin vieraisiin,
joiden kanssa hän oli parhaillaan puhellut ja astui häntä vastaan.
"Oi, herra Aladdin, kuinka iloitsen siitä, että te saatoitte tulla!
Sanokaa", -- ja tyttö katsahti häneen ujostellen, sillä Aladdinin
tyytyväisyys merkitsi hänelle enemmän kuin muiden -- "sanokaa, herra
Aladdin, oletteko tyytyväinen?"
"Enemmän kuin tyytyväinen!" vastasi Aladdin. "Minä olen iloinen siitä,
että sain tavata lapsen, ylpeä siitä, että tunnen nuoren tytön, ja
odotan aikaa, jolloin saan kohdata naisen!"
"VÄISTÄMÄTÖN IES"
Rebekan sydän vavahti, kun hän kuuli Aladdinin sanat, mutta ennen kuin
hän tapasi sanoja kiittääkseen, tulivat herra ja rouva Cobb heidän
luokseen, ja Rebekka esitti heidät herra Aladdinille.
"Missä Jane täti on?" huudahti tyttö, pidellen toisessa kädessään Saran
ja toisessa Jerry sedän tukevaa kouraa.
"Rakas lapsi, meidän täytyy nyt kertoa sinulle huonoja uutisia."
"Miranda täti on heikontunut, onko? Voi, näen sen teidän kasvoistanne",
sanoi Rebekka kalveten.
"Häntä kohtasi uusi taudinpuuska eilisaamuna, kun hän parhaillaan
auttoi Janea kokoamaan tavaroita tämänpäiväisen matkan varrelle. Jane
kielsi meitä puhumasta sinulle mitään, ennen kuin tutkinto on lopussa."
"Minä tulen heti kotiin teidän kanssanne, Sara täti. Minun täytyy vain
juosta neiti Maxwellin luo ja kertoa se hänelle, sillä meidän oli
määrä lähteä huomenna Brunswickiin. Miranda täti raukka! Ja minä kun
olen ollut niin iloissani koko päivän, lukuunottamatta sitä, että olen
ikävöinyt äitiä ja Jane tätiä."
"Rakas lapsi, eihän ole väärin iloita -- juuri iloisena Jane täti
sinun tahtoikin pysyvän. Ja Miranda on jälleen saanut puhelahjansakin
takaisin; saimme äsken Janelta kirjeen, jossa hän kertoo, että tätisi
voi nyt paremmin. Minä valvon ensi yön hänen luonaan, joten sinä voit
kyllä jäädä tänne nukkumaan kunnollisesti voidaksesi huomenna koota
tavarasi kaikessa rauhassa."
"Minä täytän sinun matkalaukkusi, rakas Pekka, ja haalin kokoon sinun
kaikki tavarasi", sanoi Emma Jane, joka oli liittynyt ryhmään ja oli
kuullut kivitalosta saapuneen surusanoman.
He vetäytyivät sivummalle ja istuivat tyhjään penkkiin, jolloin Hanna
miehineen ja John liittyivät heidän seuraansa. Silloin tällöin tuli
joku tuttava onnittelemaan Rebekkaa, ja luokkatoverit huutelivat häntä
innokkaasti: Rebekka ei vain saisi unohtaa heidän huviretkeään ja hänen
pitäisi tulla ajoissa luokan yhteiseen illanviettoon. Kaikki tämä
tuntui Rebekasta omituisen epätodelliselta. Hän oli näiden kahden viime
päivän hilpeän touhun ja innon keskelläkin tuntenut kaiken aikaa, että
tämä iloinen hurmio oli vain ohimenevää ja että vaivat, vastukset ja
huolet kohoaisivat jälleen pian näköpiiriin.
Tällä välin olivat Adam Ladd ja herra Cobb puhelleet varsin vilkkaasti
keskenään.
"Bostonissa on tietysti tuollaisia tyttöjä niinkuin mustikoita
kuusikossa?" kysyi Jerry setä viitaten samalla päällään merkitsevästi
Rebekkaan.
"Voi olla", vastasi Adam hymyillen, sillä hän tajusi hyvin ukon
mielentilan. "Saattaahan niitä olla, vaikka minä en ole sattunut
tapaamaan ainoatakaan."
"Kaiketi minä olen heikkonäköinen, mutta minun mielestäni hän oli
kaunein tyttö koko lavalla."
"Minun silmissäni ei ainakaan ole vikaa", vastasi Adam, "ja
samanlaiseen käsitykseen minäkin tulin."
"Mitä te arvelette hänen äänestään? Jollakin tavoin eriskummainen, vai
mitä?"
"Sen rinnalla tuntuivat kaikkien muiden äänet ohuilta ja heikoilta
minun mielestäni."
"Hyvä; onpa hauskaa kuulla teidän ajattelevan näin, te kun olette
maailmaa kokenut mies; äiti nähkääs väittää aina, että minä olen
sekaisin päästäni heti kun Rebekasta tulee puhe. Muori toruu, että minä
hemmottelen tytön pilalle, mutta enpä tiedä, että hän itse jäisi siinä
suhteessa tippaakaan jälkeen minusta. Siunatkoon! Tulen ihan kipeäksi,
kun ajattelen niitä raukkoja, jotka rientävät tänne peninkuormien takaa
ihailemaan lapsiaan tutkintojuhlassa ja joiden sitten täytyy verrata
heitä Rebekkaan! Hyvästi, herra Ladd. Pistäytykää meillä jonakin
päivänä, kun tulette Riverboroon."
"Sen teenkin", vastasi Adam ja pudisteli voimakkaasti ukon kättä.
"Tulen kenties jo huomenna, jos saan kyyditä Rebekan kotiin, kuten nyt
tarjoudun tekemään. Luuletteko neiti Sawyerin tilaa vakavaksi?"
"Niin, tohtori ei näy olevan siitä oikein selvillä, mutta joka
tapauksessa hän on saanut halvauksen eikä tule enää liikoja keikkumaan.
Mutta hän osaa jo taas puhua, ja se toki on pieni lohdutus."
Adam lähti kirkosta ja tapasi kadulla neiti Maxwellin, joka kierteli
vierasryhmästä toiseen. Koska Aladdin tiesi, että neiti Maxwell tunsi
mielenkiintoa kaikkeen mikä koski Rebekkaa, kertoi hän tälle, että
tytön täytyisi huomenna lähteä Warehamista pois, Riverboroon.
"Tämä on sentään jo sietämätöntä!" huudahti neiti Maxwell istuutuen
puiston penkille ja pistellen päivänvarjollaan kiihtyneenä ruohomattoa.
"Näyttää siltä, ettei Rebekka voi koskaan saada todellista vapaa-aikaa.
Minä olin laatinut monen monta suunnitelmaa hänen varalleen lähimpien
kuukausien ajaksi, jotta tyttö olisi valmis uuteen toimeensa, ja nyt
hän joutuukin jälleen talouspuuhiin ja hoitelemaan vanhaa, marisevaa ja
sairasta tätiraukkaansa."
"Ellei tätä vanhaa ja marisevaa tätiä olisi ollut, niin Rebekka asuisi
edelleen Hopeapurollaan, ja opintomahdollisuuksista hän olisi silloin
yhtä kaukana kuin aarniometsien villit", huomautti Adam Ladd.
"Olette oikeassa; puhuin äsken närkästyksissäni, sillä olin ajatellut,
että miellyttävämmät ja iloisemmat ajat nyt koittaisivat minun
helmelleni ja ihmelapselleni."
_"Meidän_ helmellemme ja ihmelapsellemme", oikaisi Aladdin.
"Ah, niin!" myönsi neiti Maxwell nauraen. "Minä unohdan alituisesti,
että te kernaasti väitätte 'keksineenne' Rebekan."
"Sittenkin uskon, että onnellisemmat ajat koittavat nyt hänelle",
jatkoi Adam Ladd. "Meidän kesken sanoen: rautatieyhtiö ostaa rouva
Randallin talon. Meidän täytyy suunnata ratamme hänen tiluksiensa
halki, ja asematalo tulee rakennettavaksi hänen maalleen. Hän saa
talostaan kuusituhatta dollaria, mikä nyt tosin ei ole mikään valtava
omaisuus, mutta tuottaa kuitenkin hänelle korkoina neljäsataa dollaria
vuodessa, jos hän sallii minun huolehtia pääomansa sijoittamisesta.
Kun kiinnitys on maksettu ja Rebekka pystyy itse huolehtimaan
toimeentulostaan, on äidin ajateltava vanhimman poikansa kasvattamista,
sillä hän on kyvykäs ja kunnianhimoinen nuorukainen. Hänet täytyy
vapauttaa maanviljelyspuuhista ja antaa hänen hoidella lukujaan."
"Meidän pitäisi yhdessä perustaa 'Randallien Suojelus-Osakeyhtiö'",
tuumi neiti Maxwell. "Minun täytyy tunnustaa toivovani, että Rebekka
luo nimen itselleen."
"Sitä minä taas en toivo", sanoi Adam äkisti.
"Ei, ette tietenkään. Miehet eivät koskaan soisi naisten saavuttavan
mainetta tai itsenäistä asemaa maailmassa. Mutta minäpä tunnen Rebekan
paremmin kuin te."
"Te tunnette paremmin hänen mielensä, mutta ette ehkä hänen sydäntään.
Tällä hetkellä ajattelette häntä etusijassa ihmelapsena -- minä sen
sijaan helmenä."
"No niin", huoahti neiti Maxwell itsepintaisesti, "olkoonpa hän nyt
ihme tai helmi ja ohjatkoon Randallien suojelusyhtiö häntä mihin
suuntaan tahansa, niin varmaa on, että Rebekka valitsee itse tiensä."
"Siihen minäkin tyydyn", sanoi Adam vakavasti.
"Etenkin, jos hänen tiensä johtaa teidän suunnallenne", sanoi neiti
Maxwell ja katsahti puhetoveriinsa kiusoittavasti hymyillen.
Rebekka oli ollut kivitalossa jo useita päiviä, ennen kuin hän pääsi
katsomaan Miranda tätiään, joka itsepäisesti kielsi ketään muita
kuin Janea tulemasta huoneeseensa, ennen kuin hänen pingottuneet
kasvonsa saisivat jälleen luonnollisen ilmeen. Mutta hän halusi pitää
oveaan aina hiukan raollaan, ja Jane kuvitteli, että hän oli iloinen
kuunnellessaan Rebekan kevyitä, nopeita askelia. Sairaan ajatukset
olivat jo aivan järjelliset; hän ei voinut avutta liikutella jäseniään,
mutta muuten hän kärsi ruumiillisesti tuskin ollenkaan sairaudestaan.
Ainakin hän tuntui joka hermollaan tajuavan kaiken, mitä tapahtui
talossa, sisällä tai ulkona. "Olivatko tuulen pudottelemat omenat
kerätyt? Kasvoivatko perunat hyvin vakoharjoissa? Joko maissi alkoi
tehdä terää? Kynnettiinkö pellon ylisiä sarkoja? Totta kai he olivat
levitelleet kärpäspaperia joka puolelle taloon? Näkyikö maitokamarissa
muurahaisia? Oliko sytykepuita vielä riittävästi? Joko pankki oli
lähettänyt heille kupongit?"
Miranda Sawyer parka! Suuren tuonpuoleisen rajalla -- ruumis
lamaantuneena ja hänen rautaisen tahtonsa määräämättömissä -- hän
koki pelkkiä pikku huolia ja matalia murheita. Mitkään jumalalliset
näyt eivät välähdelleet hänen väsyneissä aivoissaan. Miranda virui
oman elämänsä luomassa vankilassa, luonteensa paksujen muurien
aitaamana, sokeana ilmestyksille, sillä hän ei koskaan ollut kehittänyt
hengensilmäänsä, ja kuurona enkelien äänille, sillä hän ei ollut
milloinkaan turvautunut henkiseen kuuloaistiinsa.
Tuli sitten muuan aamu, jolloin hän kysyi Rebekkaa. Hämärän
sairaskammion ovi avautui, ja Rebekka näyttäytyi ovella, auringon
kirkas kajastus takanaan ja kädet täynnä hajuherneitä. Mirandan
kalvaat, terävät kasvot, joita yömyssy kehysti, näyttivät riutuneilta,
ja hänen ruumiinsa virui säälittävän liikkumattomana peitteen alla.
"Tule sisään", hän käski. "En minä vielä ole vainajana. Mutta älä sotke
vuodetta noine kukkasinesi, kuuletko."
"En toki; minä panen ne veteen, johonkin lasiastiaan", sanoi Rebekka
kääntyen pesutelineeseen päin ja koettaen hallita ääntään sekä pidättää
kyyneliään.
"Annahan, kun tarkastelen sinua; tule lähemmäksi. Mikä puku sinulla nyt
on ylläsi?" kysyi täti särkyneellä heikolla äänellään.
"Sininen karttuunipukuni."
"Pitääkö sinun kashmirpukusi värinsä?"
"Kyllä, Miranda täti."
"Säilytätkö sinä sitä nurinpäin käännettynä pimeässä kaapissa, niinkuin
minä olen neuvonut?"
"Aina."
"Joko sinun äitisi on hillonnut?"
"Ei hän ole puhunut mitään siitä."
"Hän onkin aina osannut kirjoittaa kirjeitä, joissa ei ole mitään
sisältöä. Minkä jäsenensä Mark on taittanut minun sairauteni aikana?"
"Ei mitään."
"No, mikä häntä sitten vaivaa? Rupeaako hän laiskaksi, vai mitä?
Mitenkä John näyttää kehittyvän?"
"Hänestä tulee paras meistä kaikista."
"Toivon, ettet sinä hätiköi ja hutiloi keittiössä, vaikken minä olekaan
saapuvilla. Tyhjennätkö sinä aina illalla kahvipannun ja pistät sen
alassuin astiahyllylle?"
"Kyllä, Miranda täti."
"'Kyllä', vastaat sinä aina, ja 'kyllä' vastaa Jane", huokasi Miranda
ja koetti liikauttaa jäykistynyttä ruumistaan, "mutta minä saan maata
tässä ja tiedän kaiken aikaa, että teette joka asian toisin kuin minä
haluaisin."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Rebekka istui vuoteen
viereen ja kosketteli arasti tätinsä kättä. Hän tunsi sydämensä
paisuvan osanotosta, kun hän katseli näitä kuihtuneita kasvoja ja
sulkeutuneita silmiä.
"Minua hävetti kovasti, Rebekka, kun sinun täytyi suorittaa tutkintosi
harsokankaaseen pukeutuneena, mutta en voinut auttaa asiaa millään
tavoin. Syyn saat kuulla joskus, ja samalla saat tietää, että minä
olen koettanut hyvittää sinua tämän takia. Pelkään, että näytit
naurettavalta!"
"Enkä", vastasi Rebekka. "Monet sanoivat, että meidän pukumme olivat
kaikkein kauneimmat; ne näyttivät ilmavilta kuin pitsi. Täti ei
saa olla huolissaan mistään. Tässä minä nyt seison täysikasvuisena
ja olen suorittanut tutkintoni -- tietäkääs, täti, että minä olin
järjestyksessä kolmas, ja meitä oli kaikkiaan kaksikymmentäkaksi --,
ja minulle on tarjottu jo hyviä paikkoja. Katsokaa minua, Miranda
täti; minä olen iso ja voimakas, ja nyt minä voin lähteä maailmalle ja
näyttää, mitä Miranda täti ja Jane täti ovat tehneet minun hyväkseni.
Jos tahdotte pitää minut lähellänne, niin otan Edgewoodin paikan, ja
silloin voin olla täällä yöt ja sunnuntait teidän apunanne. Mutta jos
täti alkaa voida paremmin, niin menen Warehamiin. Saan siellä sata
dollaria enemmän palkkaa ja lisäksi musiikinopetusta ja muuta."
"Tottele sinä minun neuvoani", sanoi Miranda väristen. "Ota vastaan
paras tarjous minkä saat, välittämättä minun sairaudestani. Minä
kyllä tahtoisin elää niin kauan, että näkisin sinun maksavan sen
kiinnityslainan, mutta arvaan, ettei niin käy."
Tässä hän äkisti vaikeni, sillä nyt hän oli kerrallaan puhunut
pitemmälti kuin moneen viikkoon tätä ennen, ja Rebekka hiipi pois
itkeäkseen yksinäisyydessä.
Päivät kuluivat, ja Miranda voimistui yhä enemmän. Hänen tahdonvoimansa
tuntui olevan talttumaton, ja eräänä päivänä hänet jo voitiin nostaa
istumaan tuolille ikkunan ääreen. Sairaan hartain toive oli päästä
parantumaan niin paljon, että tohtori voisi lopettaa päivittäiset
käyntinsä; lääkärinlasku uhkasi paisua niin hirvittäviin summiin, ettei
hän saanut sitä ajatuksistaan päivällä eikä yöllä.
Rebekan nuoreen sydämeen hiipi jälleen hiljalleen toivo. Jane täti
alkoi silitellä ja tärkätä hänen kauluksiaan, nenäliinojaan ja
purppuraista musliinipukuaan, jotta Rebekka olisi valmis lähtemään
Brunswickiin neiti Maxwellin luo milloin hyvänsä, kunhan lääkäri voisi
vakuuttaa, että Miranda oli varmasti toipumassa.
Vihdoin olivat hänen harvat yksinkertaiset pukunsa kauniisti pakatut
matkalaukkuihin, mukana oli hänen rakas korallinen kaulanauhansa,
luokkamerkkinsä, Jane tädin pitsiviitta sekä uusi hattu, jota Rebekka
ei malttanut olla koettelematta päähänsä joka ilta ennen levolle
menoaan. Se oli valkoinen kesähattu, joka oli maksanut lähes kolme
dollaria -- kokonaisen omaisuuden Rebekan mielestä. Jo yöpuvun
yhteydessä tämä ihanuus vaikutti sangen häikäisevältä, mutta Rebekka
oli varma siitä, että jos hänellä jolloinkin on tutkintopuku yllään ja
tämä hattu päässään, niin professorit töllistelevät häntä rajattoman
kunnioittavasti.
Kun sitten kaikki oli valmiina ja Abias Flagg seisoi ovella lähdössä
kantamaan Rebekan tavaroita alas vaunuihin, saapui Hannan lähettämä
sähkösanoma: "Tule heti. Äiti on loukkaantunut pahoin."
Vajaassa tunnissa Rebekka jo oli matkalla Hopeapurolle sydän väristen
tuskasta, kun hän ajatteli mitä hän kohtaisi matkan päässä.
Kuolema siellä ei kuitenkaan ollut vastassa, vaikka aluksi näyttikin
siltä kuin se ei olisi kovin kaukana. Äiti oli seissyt heinäkuormalla
ja ohjannut joitakin ladossa tehtäviä muutoksia, kun hän luultavasti
oli saanut pyörtymiskohtauksen ja syöksynyt maahan. Oikea polvi oli
murtunut ja selkä venähtänyt ja vahingoittunut; mutta hän oli muuten
tajuissaan eikä häntä uhannut välitön vaara, kirjoitti Rebekka Jane
tädille, saatuaan hetken aikaa siihen.
"En ymmärrä, mistä se johtuneekin", mutisi Miranda, joka tänä päivänä
ei jaksanut istua ylhäällä, "mutta jo lapsuudestamme saakka on aina
käynyt niin, että jos tauti on kaatanut minut vuoteeseen, niin
Aureliakin on sairastunut. Eihän hän mahtanut mitään putoamiselleen
-- vaikka sen minä sanon, ettei heinäläjä ole mikään sopiva paikka
naisihmiselle --, mutta ellei hän olisi loukkaantunut sillä tavoin,
niin jokin toinen tapaturma olisi ollut yhtä mahdollinen. Aurelialla
ei milloinkaan ole ollut onnea. Nyt hänestä kaiketi tulee raajarikko,
ja Rebekan täytyy hoidella häntä sen sijaan, että ansaitsisi rahaa
jossakin muualla."
"Hänen tärkein velvollisuutensa on äidin auttaminen", sanoi Jane, "ja
toivon, ettei hän unohda sitä koskaan."
"Seitsemäntoista iässä ne unohtavat kaiken", vastasi Miranda. "Nyt,
kun minä jälleen olen voimissani, haluaisin neuvotella sinun kanssasi,
Jane, eräistä seikoista, jotka yötä päivää pyörivät mielessäni. Kun
minä olen poissa, haluatko sinä ottaa Aurelian ja lapset tänne? Heitä
on hirmuinen joukko -- Aurelia, Jenny ja Fanny; mutta Markista minä en
välittäisi, Hanna saa ottaa hänet. Minä en voi sietää sellaista isoa
poikaa, joka sotkee matot rikki ja särkee huonekalut. Vaikka kyllähän
minä tiedän, että kun minä olen kuollut, niin te teette kaiken oman
päänne mukaan."
"Minä en tekisi koskaan vasten sinun mieltäsi, varsinkaan en
raha-asioissa, Miranda", lupasi Jane.
"Älä kerro Rebekalle, että minä olen määrännyt kivitalon hänelle. Minä
tahdon kuolla rauhassa, enkä halua, että minua kiiteltäisiin. Tietysti
Rebekka käyttää isoja portaita yhtä ahkerasti kuin takaportaitakin
ja valuttelee vettä keittiöön; mutta ehkäpä se ei vaivaa enää minua,
kun olen maannut muutaman vuoden haudassa. Hän antaisi tietysti sinun
muutenkin asua täällä niin kauan kuin elät; mutta joka tapauksessa olen
pannut testamenttiin määräyksen siitä. Pääasia on, ettei se mies, jonka
Rebekka sattuu ottamaan puolisokseen, saa ajaa sinua ulos ovesta."
Seurasi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Jane vain pyyhkieli kyyneliä
silmistään katsellessaan säälittävää olentoa, joka siinä lepäsi
voimatonna patjoillaan. Sitten Miranda yhtäkkiä sanoi hitaasti ja
heikosti:
"En ymmärrä, mutta kenties sinun on sittenkin otettava myös Mark tänne.
Ei ole mitään järkeä siinä, että talossa on sellainen liuta lapsia,
mutta eihän perhettä voida pirstoa hajalleen ja sirottaa sen jäseniä
sinne tänne. Jos vedät nyt uutimen alas, niin minä koettaisin nukkua."