Kevätlukukausi oli päättynyt; Hulda Meserve, Dick Carter ja Living
Perkins olivat suorittaneet päästötutkintonsa, ja seuraavana vuonna
jäisivät Rebekka ja Emma Jane Riverboron ainoiksi edustajiksi Warehamin
kouluun. Eräänä iltana kohta nuorten kotiinpaluun jälkeen oli pieni,
valittu naisseurue kokoontunut kutsuihin rouva Robinsonin luo. Päivä
oli harvinaisen sopiva: hyötymansikat olivat parhaiksi kypsyneet,
ja Robinsonien oli joka tapauksessa näinä aikoina teurastettava
vanha kukkonsa. Sitä paitsi oli entinen warehamilainen Delia Weeks
pistäytynyt pienelle vierailulle kotikyläänsä.
"Olen iloissani, että sinä saatoit olla mukana Huldan
päästötutkinnossa, Delia", sanoi rouva Meserve, joka istui pöydän
alapäässä ja tarjoili kukkoa rouva Robinsonin kaataessa kahvia
kuppeihin pöydän toisessa päässä. Rouva Meserve oli mitä sopivin juuri
Huldan äidiksi, sillä hän oli Riverboron hienoimmin pukeutuva nainen;
vaatteet ja sairastelu olivatkin hänen parhaat elämännautintonsa.
"Miltä Huldan puku näytti sinusta?" hän kysyi ja näpäytti ärsyttävään
tapaansa joustavaa rannerengasta ihoaan vasten.
"Minun mielestäni se oli melkein kaunein koko joukossa", vastasi Delia,
"ja Huldan ainekirjoitus oli vallan ensiluokkainen. Se oli ainoa
todella huvittava, minkä siellä sai kuulla, ja hän esitti sen niin
lujalla ja kirkkaalla äänellä, ettei ainoakaan sana mennyt hukkaan."
"Niin, sen aineen hän kirjoitti voittaakseen Adam Laddin palkinnon",
selitti rouva Meserve, "ja sanotaan, että hänet olisikin arvosteltu
ensimmäiseksi eikä neljänneksi, jos hän olisi valinnut toisenlaisen
aiheen. Palkintolautakunnassa oli kolme pappia ja kolme diakonia, joten
ei ollut ihmekään, että heille kelpasivat vain vakavanlaatuiset aiheet.
Huldan kirjoitus oli liian eloisa heille."
Aihe, joka oli innoittanut Huldaa, oli saanut nimekseen "Poikia".
Epäilemättä tytöllä olikin mitä parhaat edellytykset kirjoittaa tästä
aiheesta sukkelasti ja pirteästi. Kuulijat olivat olleet peräti
ihastuneita niihin helpohkoihin vihjauksiin ja naljailuihin, joita
siinä oli runsaasti. Mutta kirjalliselta arvoltaan Huldan aine oli
kevyttä luokkaa.
"Rebekan kirjoitusta ei luettu julkisesti, vaikka toinen palkittu
kirjoitus luettiin -- mistähän se johtui", kysyi rouva Robinson.
"Rebekka ei suorittanut vielä päästötutkintoa eikä saanut sen vuoksi
esiintyä", tiesi rouva Cobb. "Mutta hänen aineensa julkaistaan
koululehdessä kuten Henry Dunninkin palkintokirjoitus."
"Sehän hyvä, sillä en jaksa uskoa, että se on parempi kuin Huldan
kilpakirjoitus, ennen kuin olen lukenut sen omin silmin. Ja oikeastaan
palkinnot minun mielestäni olisikin pitänyt jakaa vain ylimmän luokan
oppilaille."
"Eihän toki, Martha, Laddhan määräsi nimenomaan, että kilpailuun saavat
osallistua molempien yläluokkien oppilaat", huomautti rouva Cobb.
"Kuulin, että häntä itseään oli pyydetty palkintojen jakajaksi, mutta
hän oli kieltäytynyt lyhyesti ja jyrkästi. Kummallista, että niin rikas
ja paljon kulkenut mies arasteli esiintyä tuollaisessa juhlassa."
"Minun Huldani olisi kyllä seisonut siellä kaikkien kurkisteltavana
silmääkään räpäyttämättä", julisti rouva Meserve, eikä kukaan näyttänyt
lainkaan epäilevän asiaa.
"Huomasitteko, miten kalpea Rebekka oli ja miten hän värisi seisoessaan
Herbert Dunnin rinnalla kuvernöörin kiiteltävänä", kysyi rouva Cobb.
"Kuvernööri oli todella itse lukenut hänen aineensa, sillä hän
kirjoitti siitä myöhemmin Sawyerin tytöille."
"Hiukan hassua, että kuvernööri piti sellaista melua tytöstä, joka
ei vielä ole edes suorittanut tutkintoaan", huomautti rouva Meserve.
"Mutta joka tapauksessa on hauskaa, että palkinto tuli Riverboroon,
eikä niin suurta palkintoa ole vielä koskaan jaettukaan koko
Warehamin koulussa. Ladd on kaiketi upporikas. Johan ne viisikymmentä
dollaria olisivat olleet aikamoinen palkinto, mutta antaapa vielä
kaupanpäällisiksi sellainen kallisarvoinen kukkaro!"
"Minä istuin niin kaukana, etten oikein nähnyt sitä", valitti
Delia Weeks. "Ja nyt oli Rebekka ottanut sen mukaansa Temperanceen
näyttääkseen sitä äidilleen."
"Se oli jonkinlaista kultalankaverkkoa", tiesi rouva Perkins, "ja
sisällä oli viisi kymmenen dollarin kultarahaa. Herbert Dunn sai
palkintonsa nahkalompakossa."
"Miten kauan Rebekka viipyy maalla?" kysyi Delia.
"Kunnes Hannan häät ovat ohitse ja talous jälleen hyvässä käynnissä
kaiken häiriön jälkeen", selitti rouva Perkins. "Minun mielestäni
Hannan olisi pitänytkin vielä hiukan odottaa. Aurelia koetti estellä
häntä lähtemästä kotoa, ennen kuin Rebekka pääsee koulusta, mutta
se tyttö on itsepäinen kuin muuli. Hän on nyt koko vuoden ommellut
kapioitaan."
"Hän olisi tehnyt viisaammin haaliessaan itselleen vierasta
ompelutyötä, jolla olisi ansainnut rahaa", sanoi rouva Cobb. "Pian
kai saamme kuulla, että rouva Randall on menettänyt oikeuden talonsa
lunastamiseen, kun ei ole jaksanut hoitaa kuoletusta. Mistä hän ja
lapset silloin saavat katon päänsä ylle!"
"Eikös huhu kerro, että rautatie rakennetaan heidän tilansa halki?"
kysyi rouva Robinson. "Jos niin käy, saa hän rautatieyhtiöltä talonsa
täyden hinnan ja hiukan enemmänkin. Adam Ladd on osakas siinä yhtiössä,
ja kaikki menestyy mainiosti, kun vain hänen sormensa ovat pelissä
mukana."
"Rebekka saanee nyt palkintorahoillaan hiukan uutta ylleen", arveli
Delia, "ja Luoja tietää, että se onkin tarpeen."
"Niillä rahoilla ei Rebekka saa ainoatakaan uutta rihmaa ylleen", tiesi
rouva Perkins, "sillä hän lähetti ne jo seuraavana päivänä kuoletuksen
suoritukseksi."
"Tyttöriepu!" huudahti Delia Weeks.
"Onhan parempi, että hän auttaa rahoillaan omaisiaan kuin hukkaa ne
kaikenmoiseen joutavaan", vahvisti rouva Robinson. "Minun mielestäni
oli suuri onni, että tyttö sai rahat juuri silloin, kun he tarvitsivat
niitä niin kipeästi kuoletukseen. Mutta kaiketi Rebekka muuten on
samanlainen kuin toisetkin Randallit; pian saatu, pian syöty -- se on
heidän tapojaan."
"Toista täytyy sanoa Sawyereista", huomautti rouva Perkins. "Näyttää
siltä kuin he eivät nauttisi mistään maailmassa niin suuresti
kuin kitsastelemisesta, varsinkin sen jälkeen kun Mirandalla oli
hermokohtauksensa."
"En minä jaksa uskoa sitä oikeaksi hermokohtaukseksi; eihän hän silloin
olisi voinut toipua jälleen niin virkeäksi kuin hän nyt on. Meidän
perheessämme on ollut kolme pahinta hermokohtausta, mitä tämän virran
varsilla on sattunut, ja minä kyllä tunnen niiden oireet." -- Ja rouva
Meserve pudisti tietävästi päätään.
"Miranda on todella nyt jokseenkin terve", myönsi rouva Cobb. "Mutta
olettehan huomanneet, ettei hän käy missään ja on äänettömämpi kuin
koskaan ennen. Ei edes Rebekan palkinto näyttänyt ilahduttavan häntä
vähääkään. Minun Jeremiaani sen sijaan oli ihan kuin sekapäinen; olin
aivan kuolla häpeästä, kun hän huusi ja huitoi hatullaan kuvernöörin
puristaessa Rebekan kättä. Mutta minä epäilen..." -- rouva Cobb
alensi ääntään, ja kaikki keskeyttivät syöntinsä -- "minä epäilen,
että Sawyerin tyttöjen raha-asiat ovat hullusti. He eivät ymmärrä
hitustakaan liike-elämää eivätkä ole koskaan ymmärtäneet, ja Miranda on
liian itsepäinen ja ylpeä kysyäkseen kenenkään neuvoja."
"Heidän rahansahan ovat enimmäkseen kiinnitetyt valtion arvopapereihin,
eikä niissä voi kärsiä tappioita", sanoi rouva Meserve. "Miranda
oli kaiketi hirvittävästi pahoillaan, kun Rebekan rahat
hupenivat kiinnitykseen eikä koulumaksujen suorittamiseen jäänyt
penninpyöryläistä. Ja kuta tarkemmin ajattelen asiaa, sitä varmempi
olen siitä, että Adam Ladd oli alusta pitäen tarkoittanut palkinnon
juuri Rebekalle."
"Siunatkoon, kuinka hulluja sinä nyt puhut, Martha", huudahti rouva
Perkins. "Ei kai herra Ladd saattanut etukäteen aavistaa, minkä
aineen palkintolautakunta arvioisi parhaaksi! Adam Ladd on nyt joka
ikisenä jouluna viiden vuoden aikana antanut Emma Janelle jokseenkin
samanlaisen lahjan kuin Rebekallekin, se on totinen tosi."
"Tulee vielä sekin aika, jolloin hän hylkää heistä toisen ja antaa vain
toiselle, tai sitten hän unohtaa molemmat ja jakaa lahjoja jollekulle
uudelle tytölle", ennusti Delia Weeks, jonka kokemukset perustuivat
viisikymmenvuotiseen tyttönä oloon.
"No siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti rouva Meserve. "Vaikka minun
nähdäkseni Ladd ei olekaan niitä miehiä, jotka ajattelevat avioliittoa."
"Minä en usko sellaisia miehiä olevankaan, jos vain sattuu se oikea
osumaan kohdalle", naurahti rouva Cobb. "Ei voi koskaan tietää, kuka
ja milloin saa heidät pauloihinsa. Tunnettehan Jeremiaan itsepäisen
hevosen, Busterin. Se ei koskaan tahdo ottaa kuolaimia suuhunsa, jos
vain suinkin voi tapella vastaan. No, Rebekka, joka ei tiennyt mitään
konin juonitteluista, meni tässä kerran talliin tuodakseen Busterin
sieltä ulos. Minä lähdin suoraan jäljissä auttamaan, mutta eikös tyttö
seisokin pilttuussa taputtelemassa Busterin turpaa ja juttelemassa
sen korvaan. Ja kun hän sitten työntää pienet sormensa sen suuhun,
niin hevonenkos aukaisee kitansa niin levälleen kuin aikoisi niellä
koko tytön. Mutta eihän -- se vain maiskauttelee huuliaan kuolaimien
ympärillä. 'Varjelkoon, Rebekka!' sanon minä tytölle, 'Kuinka sinä sait
raudat sen suuhun?' Ja tyttö vastaa: 'En tiedä -- se näytti haluavan
niitä. Ehkäpä se on kyllästynyt seisomaan pilttuussa ja haluaa päästä
raikkaaseen ulko-ilmaan'."