Päivää ennen etelään lähtöään Rebekka oli koulun kirjastossa Emma Janen
ja Hulda Meserven seurassa etsimässä hakuteoksista tietoja tulevista
kesänviettopaikoistaan. He kulkivat poistuessaan niiden lukittujen
kaappien ohi, joissa säilytettiin kaunokirjallisuutta; sitä lainattiin
vain opettajille ja kaupunkilaisille, mutta ei koulun oppilaille.
Tytöt katselivat kaivaten lasiovien taakse ja tavailivat jonkinlaista
nautintoa tuntien kirjojen nimiä -- aivan kuin nälkäiset lapset
katselevat vesi suussa sokerileipurien ikkunoissa olevia leivoksia
ja torttuja. Rebekan silmiin osui eräs kaapin nurkkauksessa oleva
uusi sidos, ja hän luki ihastuneena ääneen sen nimen: "Ilon ruusu'.
Kuulkaahan tytöt, eikö se ole mainio nimi! Ilon ruusu'. Se näyttää
kauniilta painettuna, ja se myös kuuluu kauniilta. Mitähän sillä
tarkoitetaan?"
"Luulen, että jokaiselle on oma ilon ruusunsa", sanoi Hulda
ymmärtävästi. "Minäpä tiedän, millainen minun ruusuni olisi, enkä
häpeä sitä tunnustaa. Minä haluaisin elää vuoden suurkaupungissa niin
rikkaana, että voisin käyttää rahoja kuinka paljon vain haluaisin.
Minulla olisi hevosia ja komeita pukuja, ja kaiket päivät minä vain
huvittelisin, joka ainoa hetki! Ja ennen kaikkea haluaisin olla
sellaisten ihmisten parissa, jotka käyttävät avokaulaisia pukuja."
(Hulda raukka valitteli mielessään aina riisuutuessaan ja pukeutuessaan
sitä seikkaa, että kohtalo oli määrännyt hänet syntymään ja elämään
Riverborossa, jossa muoti ei sallinut hänen paljastaa kauniita
valkoisia olkapäitään ihmisten katseltaviksi.)
"Olisihan siitä hauskuutta -- ainakin vähäksi aikaa", myönsi Emma Jane.
"Mutta eikö se olisi pikemminkin huvittelua kuin iloa? Ah, minä keksin!"
"Älä huuda niin hirveästi!" sanoi säikähtynyt Hulda. "Luulin, että näit
hiiren."
"Se ei ole minun tapaistani", sanoi Emma Jane puolustautuen,
"keksiminen nimittäin; sen tähden tämä iskikin minuun kuin salama.
Rebekka, eiköhän ilon ruusulla tarkoiteta menestymistä?"
"Hyvä niinkin", pohti Rebekka. "Toisaalta ymmärrän kyllä, että
menestyminen on ilo, mutta ruusua se ei sentään muistuta. Mietin juuri,
mahtaisikohan se tarkoittaa rakkautta?"
"Kunpa saisimme katsella kirjaa. Sen täytyy olla hurjan
mielenkiintoinen", sanoi Emma Jane. "Mutta luulen kyllä, että sinun
arvauksesi on paras tähänastisista."
Kirjan nimi soi kaiken päivää Rebekan korvissa. Kerran toisensa jälkeen
tyttö toisteli sitä itsekseen. Olipa se vaikuttanut arkipäiväiseen Emma
Janeenkin, sillä hän sanoi illalla:
"En vaadi sinua uskomaan, mutta totisesti olen keksinyt jälleen uuden
ajatuksen -- toisen samana päivänä! Keksin sen silloin, kun tiputtelin
kölninvettä sinun tukkaasi. Ilon ruusu taitaa merkitä avuliaisuutta."
"Silloin se ruusu kukoistaa aina sinun herttaisessa pienessä
sydämessäsi, rakas kunnon Emmie, joka niin huolellisesti hoivaat
vaivalloista Pekkaasi!"
"Älä tohdikaan sanoa itseäsi vaivalloiseksi! Sinä -- sinä olet --
sinä olet minun ilon ruusuni, niinpä oletkin!" Ja tytöt syleilivät
heltyneinä toisiaan.
Keskellä yötä Rebekka kosketti hiljaa Emma Janea olkapäähän. "Nukutko
kovin sikeästi. Emmie?" kuiskasi hän.
"En vallan mahdottomasti", vastasi Emma Jane unisena.
"Minä olen ajatellut jälleen uutta. Jos osaisi laulaa tai maalata tai
kirjoittaa -- ei vain hiukan, ymmärräthän, mutta oikein kauniisti --
niin etkö luule, että siitä saisi itselleen ilon ruusun?"
"Niin, jos olisi oikein hirveän lahjakas", vastasi Emma Jane. "Vaikka
ei tämä mielestäni ole yhtä hyvä kuin rakkaus. Jos sinä keksit vielä
jonkin uuden ajatuksen, niin pidä se omanasi aamuun saakka."
"Minä sain vielä yhden välähdyksen", kertoi Rebekka aamulla
heidän pukeutuessaan, "mutta en sentään herättänyt sinua. Eiköhän
uhrautuvaisuus voisi olla ilon ruusu? Mutta luulen", lisäsi hän, "että
se olisi pikemminkin lilja kuin ruusu, vai mitä arvelet?"
* * * * *
Matka etelään, ensimmäinen kokemus merestä, ihmeelliset uudet näköalat,
hyvinvoinnin tunne, miellyttävä vapaus ja läheinen seurustelu neiti
Maxwellin kanssa melkeinpä huumasivat Rebekan. Kolmessa päivässä hän
kehittyi aivan kuin uudeksi olennoksi, joka säteili iloa ja ihastusta,
toiveita ja elämänuskoa. Hän oli aina suorastaan nälkäisenä himonnut
tietoa, rakkautta ja kauneutta. Hän oli aina pyrkinyt täyttämään
ulkomaailman omilla unelmillaan -- nyt häntä ympäröi todellisuus
rikkaana ja avartavana.
Neiti Maxwell ja Rebekka viettivät enimmäkseen päivänsä kahden
kesken lukien toisilleen ja keskustellen. Vastikään julistettu
kirjoituskilpailu jännitti kovasti tytön mieltä. Rebekka pelkäsi
salaa, ettei hän enää milloinkaan voisi olla iloinen, jollei hän nyt
onnistuisi. Hän ei ajatellut niinkään itse palkinnon arvoa eikä tällä
kertaa edes voiton kunniaa. Mutta hän halusi ilahduttaa Aladdinia ja
osoittaa, ettei tämä ollut pettynyt luottaessaan Rebekan lahjoihin.
"Jos minä onnistun löytämään mieleiseni aiheen, on minun ensiksi
kysyttävä teiltä, luuletteko minun pystyvän kirjoittamaan siitä. Ja
sitten minun on luullakseni kirjoitettava aivan itsekseni ja äänetönnä,
puhumatta teille siitä mitään tai lukematta edes teille kirjoitustani."
Neiti Maxwell ja Rebekka istuivat tänä aurinkoisena kevätpäivänä
pienen puron partaalla. Aamiaisesta saakka he olivat majailleet
pienessä metsikössä meren rannalla, käyneet aina toisinaan loikomassa
lämpimällä, valkoisella hietikolla ja päivänpaahteeseen kyllästyttyään
palanneet jälleen varjoisaan yksinäisyyteensä.
"Aiheen valinta merkitsee paljon", sanoi neiti Maxwell, "mutta minä en
uskalla auttaa siinä sinua. Oletko jo päättänyt mitään?"
"En", vastasi Rebekka. "Joka yö suunnittelen uutta aihetta. Ensin
ajattelin erästä, jonka nimeksi olisi tullut 'Mitä tappio on' ja sitten
toista: 'Tyttö ja poika'. Siinä olisivat tyttö ja poika, jotka juuri
ovat päättäneet koulunkäynnin, keskustelleet elämäntilanteistaan.
Sitten kai muistatte, kuinka eräänä päivänä sanoitte minulle: 'Noudata
kutsumustasi', siitäkin tunsin halua kirjoittaa. Warehamissa en saanut
mieleeni ainoatakaan ajatusta, mutta täällä niitä vilahtelee päässäni
joka minuutti. Sen tähden minun täytyy koettaa kirjoittaa aineeni
täällä -- tai ainakin ajatella se valmiiksi niin kauan kuin olen näin
iloinen ja vapaa ja virkeä. Katsokaapa, neiti Maxwell, tuolla lammikon
pohjassa olevia kiviä! Miten ne ovatkaan pyöreitä ja sileitä ja
kimaltelevia!"
"Kyllä, mutta missä ne ovat hioutuneet noin siroiksi, kaunismuotoisiksi
ja hienopintaisiksi, Rebekka? Eivät suinkaan tyynessä lammikossa,
hiekalla viruessaan. Siellä eivät niiden särmät olisi tasoittuneet.
Vieriessään virran mukana tänne tyveneen rauhaan ne ovat joutuneet
iskemään toisiaan vastaan ja kolhiumaan koviin kaihoihin. Ja nyt me
katselemme niitä ja sanomme niitä kauniiksi."
"Jos kohtalo ei opettajaks' häntä luonut oisi,
niin saarnaaja, ah, verraton, hän varmaan olla voisi!"
riimitteli Rebekka. "Voi, kunpa osaisin ajatella ja puhua niinkuin te!"
huokasi hän. "Pelkään kauheasti, etten koskaan saa tarpeeksi tietoja
kehittyäkseni kirjailijaksi."
"Monia muita seikkoja sinun pitäisi pelätä paljon suuremmalla syyllä",
sanoi neiti Maxwell. "Esimerkiksi ettet opi ymmärtämään ihmisluonnetta
tai oivaltamaan maailman kauneutta, tai ettet pysty kylliksi syvään
myötätuntoon kyetäksesi näkemään ihmismielen syvyyksiin, tai ettei
ilmaisukykysi riitä tulkitsemaan ajatuksiasi. On olemassa tuhansia
seikkoja, jotka ovat kirjailijalle merkitsevämpiä kuin ne tiedot, joita
kirjoista saadaan. Aisopos oli kreikkalainen orja eikä hän pystynyt
kirjoittamaan edes muistiin ihmeellisiä satujaan, ja kuitenkin niitä
lukee nyt koko maailma."
"Oletteko koskaan kuullut 'Ilon ruususta'?" kysyi Rebekka pitkän
äänettömyyden jälkeen.
"Kyllä, tietysti; missä sinä olet nähnyt sen nimen?"
"Erään kirjan kannessa, koulun kirjastossa."
"Minä näin sen erään kirjan _sisässä_ samassa kirjastossa", sanoi neiti
Maxwell hymyillen. "Se on Emersonin kirjoittama, mutta pelkään, ettet
sinä ole vielä kypsä käsittämään sitä, ja sen sisältöä on mahdotonta
selittää toiselle."
"Voi, pankaa minut kokeeseen, neiti Maxwell!" pyysi Rebekka
innokkaasti. "Jos panen ajatukseni oikein tiukalle, voin kenties saada
siitä jonkinlaisen aavistuksen."
"'Todellisuudessa -- ajan ja vaihtelujen tuskaisessa valtakunnassa --
on huolia, paheita ja surua; ajatusten ja ihanteen maailmassa vallitsee
katoamaton riemu -- siellä kukkii ilon ruusu; ja sen ympärillä kaikki
runottaret laulavat'", luki neiti Maxwell ulkomuistista.
Rebekka toisti sen kerran toisensa jälkeen, kunnes jokainen sana
oli syöpynyt hänen mieleensä. Sitten hän sanoi: "En tahtoisi olla
itserakas, mutta luulen melkein ymmärtäväni sen, neiti Maxwell. En
kokonaan, sillä se on hämmästyttävää ja vaikeatajuista, mutta hiukan,
niin paljon, että saan siitä aavistuksen. Se tuntuu aivan samalta kuin
jos jokin loistava näky humahtaisi sivuitse -- katse liikkuu niin
hitaasti, että se ehtii nähdä kaiken vain puolittain; mutta kuitenkin
aivoihin jää siitä pieni välähdys, ja silloin aavistaa, kuinka kaunista
se oli. Nyt minä tiedän! Minun aineeni nimeksi tulee 'Ilon ruusu'.
Sillä ei ole alkua eikä keskikohtaa, mutta loppu tulee olemaan hurmaava
-- tähän tapaan, odottakaas! 'Kukkios sa syömmessäin', -- päin, jäin,
näin:
"'Ja vaikka maailman murheet näin
kaikk' tulis osaksein,
ain' kukkios sä syömmessäin
mun ilon ruususein!'
"Nyt minä kiedon teidät vaippaan ja annan tyynyn päänne alle, ja sillä
välin kun nukutte, menen rantaan ja kirjoitan teille sadun. Se on
sellainen satu, jossa 'oletetaan' asioita; se jatkuu kauas, kauas
tulevaisuuteen ja kertoo ihmeellisistä tapahtumista, joita ei ehkä
koskaan satu todellisuudessa. Mutta jotkin niistä käyvät toteen,
saattepa nähdä, ja silloin te otatte pienen sadun esiin laatikostanne
ja muistatte Rebekkaa."
"Miksi ihmeessä nämä nuoret ihmiset aina valitsevat aiheita, jotka
tarjoaisivat suurellekin kirjailijalle kovan pähkinän!" mietti neiti
Maxwell koettaen päästä uneen. "Häikäiseekö aiheen suuruus heidät?
Pienet tietämättömät lapsiraukat, jotka valjastavat nukenvaununsa
tähtien eteen! Kuinka somalta tuo minun lapsiraukkani näyttääkään
istuessaan uuden päivänvarjonsa suojassa!"
Adam Ladd oli ajellut Bostonin kaduilla eräänä koleana päivänä,
jolloin näytti siltä, että sekä kevät että muotikauppiaat olivat
pettämäisillään lupauksensa. Äkisti hänen katseensa oli kiintynyt
ruusunpunaiseen päivänvarjoon, joka auki levitettynä loisti erään
kaupan näyteikkunassa. Herra Ladd oli äkkiä muistanut Rebekan ensi
rakkauden -- pienen rusottavan päivänvarjon, joka edusti tytön
lapsuuspäivinä hänen ainoata suhdettaan muodin kirjavaan maailmaan.
Hän oli mennyt kauppaan, ostanut tämän ihmeellisen leikkikalun ja
lähettänyt sen oitis Warehamiin. Tuntia myöhemmin hän oli palannut
myymälään ostaakseen sinisen päivänvarjon Emma Jane Perkinsille. Mitä
enemmän vuosia kului, sitä vaikeampaa hänen oli muistaa Rebekan toverin
olemassaoloa näin tärkeissäkään tilanteissa.