"Teidän arvoisa kirjoituksenne 'Warehamin villikukkia' on hyväksytty
painettavaksi _Luotsiin_, neiti Perkins", sanoi Rebekka, tullessaan
sisään Emma Janen parhaillaan parsiessa yhtiön sukkia. "Minä jäin
juomaan teetä neiti Maxwellin luo, mutta kiiruhdin sieltä kotiin
ilmoittaakseni sinulle uutisen."
"Sinä puhut piloillasi, Pekka!" sammalteli Emma Jane ja katsahti
kysyvästi toveriinsa.
"En toki. Päätoimittaja luki sen ja arvioi sen mitä opettavimmaksi. Se
julkaistaan seuraavassa numerossa."
"Ei kai samassa numerossa kuin sinun runosi kultaisista ovista, jotka
sulkeutuvat takanamme, kun jätämme koulun?" kysyi Emma Jane, pidättäen
hengitystään vastausta odottaessaan.
"Aivan samassa, neiti Perkins."
"Rebekka", aloitti Emma järkyttyneenä ja traagillisesti, "minä en kestä
sitä iloa! Jos minulle tapahtuu jotakin, niin pyydän sinua kätkemään
sen _Luotsin_ numeron kanssani samaan hautaan."
Rebekka ei näyttänyt pitävän tätä pyyntöä minään ylenmäärin
kiihottuneen sielun purkauksena, sillä hän vastasi: "Minä ymmärrän,
samalta se minustakin tuntui alussa. Ja vielä nytkin, kun joskus yksin
ollessani otan esille _Luotsin_ vanhempia numeroita ja luen omia
avustuksiani, niin olen vähällä haljeta mielihyvästä. Eikä se johdu
siitä, että pitäisin niitä kovin hyvinäkään, sillä mitä useammin niitä
luen, sitä kehnommilta ne tuntuvat minusta."
"Kunpa tahtoisit asua yhdessä minun kanssani jossakin pienessä
talossa, kun tulemme vanhemmiksi", puhui Emma Jane miettivästi ja
tarkasteli uneksuen vastapäistä seinää, parsinneula kädessään pystyssä
sojottaen. "Minä hoitaisin talousaskareet ja valmistaisin ruoan ja
kirjoittaisin puhtaaksi kaikki sinun runosi ja kertomuksesi ja veisin
ne postikonttoriin, niin ettei sinun tarvitsisi tehdä muuta kuin
kirjoittaa. Se olisi kerrassaan ihanaa!"
"Minäkään en toivoisi mitään sen hartaammin, mutta olen luvannut hoitaa
Johnin taloutta", vastasi Rebekka.
"Mutta eihän hän saa omaa taloutta vielä moneen vuoteen, vai mitä?"
"Ei", huokasi Rebekka raskaasti heittäytyen istumaan tuolille pöydän
ääreen ja kätkien pään käsiinsä. "Ei saa, ellei meidän onnistu maksaa
kurjaa kiinnitystämme. Ja se aika jää yhä vain kaukaisemmaksi, kun emme
saaneet tänä vuonna korkoa suoritetuksi."
Rebekka hapuili käsiinsä paperipalasen, ja kun hän oli hetken aikaa
raapustellut sille jotakin välinpitämättömästi, luki hän minuutin tai
parin kuluttua ääneen:
"'Pois maksa jo velkas!' huus kiinnitys näin:
'olen aikoja tähän jo kyllästynyt!'
'Minä myös', vastas Rebekka, 'kunpa en oisi
sun kasvojas nähnytkään -- tiedät sen nyt!'"
"En tiennyt, että kiinnityksellä on kasvotkin", huomautti Emma Jane,
joka harrasti fysiologiaa.
"Meidän kiinnityksellämme on", vastasi Rebekka kostonhimoisena. "Minä
tuntisin sen, vaikka osuisin sitä vastaan pimeässä. Odotahan, piirrän
sen kuvan. On hyvä, että opit tietämään, minkä näköinen se on. Kun
sinulla aikanaan on mies ja seitsemän lasta, tiedät varoa, ettei se
pääse lähemmäksi kuin mailin päähän talostasi!"
Piirros oli valmiina sen näköinen, ettei pimeätä aristavan ihmisen
olisi ollut hyvä silmätä sitä. Kuvassa näkyi oikealla hyvin pieni talo
ja sen edustalla itkevä perhe. Kiinnitys oli sielunvihollisen ja peikon
sekasikiö, ja sen oikeassa kädessä oli kohotettu kirves. Muuan henkilö,
jolle oli tunnusmerkillisintä liehuva musta tukka, koetti ehkäistä
iskun; tämä henkilö esitti Rebekan ystävällisen selityksen mukaan häntä
itseään, vaikkei hän tosin sanonut vielä tietävänsä, millä tavoin hän
pystyisi iskun todellisuudessa torjumaan.
"Sinun kiinnityksesi on hirmuinen", sanoi Emma Jane, "mutta kauhean
pieni ja kuihtunut."
"Niin, se on ainoastaan tuhannen ja kahdensadan dollarin kiinnitys",
selitti Rebekka, "ja sitä pidetään pienenä. John on nähnyt miehen,
jonka talo oli kiinnitetty kahdestatoista tuhannesta dollarista."
Hetkeä myöhemmin kysyi Emma Jane: "Rupeatko sinä toimittajaksi vai
kirjailijaksi?" Hänen mielestään Rebekan ei tarvinnut muuta kuin valita.
"Minun kai täytyy tarttua siihen puuhaan, mikä minulle ensiksi
tarjoutuu, luullakseni."
* * * * *
Näinä aikoina Adam Ladd käväisi toisinaan Temperancessa, sillä erään
jatkettavan haararadan piti kulkea tämän paikkakunnan lävitse. Näillä
retkillään herra Ladd sai jonkinlaisen aavistuksen Rebekan kotitalon
asioista. Uuden radan suuntaa ei ollut vielä päätetty, mutta ylipäänsä
keskusteltiin enää vain siitä, miten rata edullisimmin johdettaisiin
Temperancesta Plumvilleen. Erään ehdotuksen mukaan olisi rata
suunnattava suoraan halki Randallin talon maiden, nurkasta nurkkaan, ja
siinä tapauksessa rouva Randall tietysti saisi korvauksen maa-alasta ja
muusta vahingosta.
Kun Aladdin eräänä päivänä tuli Temperancesta Warehamiin, käveli ja
puheli hän pitkät ajat Rebekan kanssa, joka hänen mielestään näytti
kalvenneelta ja laihtuneelta, vaikka tyttö kestikin muuten urheasti
sen ylenmääräisen työtaakan, minkä hän vapaaehtoisesti oli sälyttänyt
hartioilleen. Hänellä oli yllään musta kashmirpuku, Jane tädin lähinnä
paras leninki. Pitkät mustat palmikot olivat nyt kiedotut ympäri pään,
ja niiden alta ohimoille ja otsalle valuvat pienet kiharat antoivat
hänen kasvoilleen uuden naisellisen leiman.
Adam Ladd katsahti tyttöön tavalla, joka sai Rebekan peittämään
kasvonsa käsillään samalla kun hän ujostelevasti nauraen katseli
sormiensa raoista ja puhui: "Tiedän kyllä, mitä ajattelette, herra
Aladdin -- että minun hameeni on tänä vuonna tuumaa pitempi ja että
hiukseni eivät ole enää samalla tavoin palmikolla kuin ennen. Mutta en
ole vielä lähimainkaan mikään nuori daami; en todellakaan ole. Puuttuu
vielä kuukausi, ennen kuin täytän kuusitoista, ja te lupasitte, ettette
hylkää minua, ennen kuin hameeni viistää maata. Jos teitä ei miellytä
se, että minä vanhenen, niin miksi ette te suostu nuortumaan? Silloin
me voisimme kohdata puolitiessä, ja meillä olisi oikein hauskaa. Mutta
kun nyt oikein ajattelen", jatkoi tyttö, "niin huomaan, että sitenhän
on tapahtunutkin kaiken aikaa. Silloin, kun ostitte minulta saippuaa,
olitte jokseenkin isoisä Sawyerin ikäinen, ja myöhemmin kun tanssitte
minun kanssani lippujuhlassa, olitte mielestäni kuin isäni. Mutta
siihen aikaan kun näytitte minulle äitinne valokuvan, minusta tuntui
aivan kuin olisitte veljeni John, sillä olin niin suruissani teidän
tähtenne."
"Tämä soveltuu erinomaisesti", sanoi prinssi hymyillen, "kunhan se vain
ei jatku _niin_ nopeasti, että teistä tulee minun isoäitini. Muuten
työskentelette aivan liian ahkerasti, neiti Rebekka Rowena!"
"Hiukan vain", tunnusti tyttö. "Mutta tiedättehän, että pian alkaa
loma-aika."
"Ja aiotteko silloin levätä kunnollisesti ja koettaa jälleen pyöristää
poskienne hymykuoppia? Niistä tosiaan kannattaa huolehtia."
Rebekan kasvoilla vilahti varjo, ja hänen silmänsä kostuivat.
"Teidän ei pidä olla ystävällinen, herra Aladdin, minä en kestä sitä.
Tämä -- tämä ei ole minun ilonpäiviäni!" hän sanoi ja pyörähti sisään
koulun portista heilauttaen kädellään jäähyväiset.
Adam Ladd meni johtajan huoneeseen, mieli vakavan miettiväisenä. Hän
oli tullut Warehamiin ehdottamaan suunnitelmaa, jota hän oli pohtinut
useita päiviä. Tämä vuosi oli Warehamin koulujen viideskymmenes
toimintavuosi, ja herra Aladdin selitti johtaja Morrisonille haluavansa
juhlavuoden kunniaksi lahjoittaa satakunta nidosta koulun kirjastoon
sekä antaa lahjapalkintoja äidinkielen kirjoitusharjoituksista, koska
hän oli erityisesti kiintynyt tähän aineeseen. Hän toivoi, että
molempien yläluokkien pojat ja tytöt kilpailisivat näistä palkinnoista
ja että lahja jaettaisiin tasan kahden parhaimman aineenkirjoittajan
kesken.
Kun keskustelu johtajan kanssa oli päättynyt, herra Ladd
lähti neiti Maxwellin luo ajatellen matkallaan metsän halki:
"Lumivalkea-purppuraiseni kaipaa apua, ja koska en voi tarjota sitä
hänelle suoraan aiheuttamatta kuiskeita, niin tyttöraukan täytyy
se ansaita! Rahani ovat käyttökelvottomia aina juuri silloin, kun
haluaisin niitä uhrata."
Hän tuskin ehti tervehtiä emäntäänsä, ennen kuin puhkesi puhumaan:
"Neiti Maxwell, ettekö ole huomannut, että ystävämme Rebekka näyttää
onnettoman väsyneeltä?"
"Näyttää kylläkin; ja minä olen tässä miettinyt, enkö voisi saada häntä
mukaani etelään kesäkuukausiksi. Menen tavallisesti laivalla Old Point
Comfortiin ja asustan siellä maalaistapaan jossakin rauhallisessa
talossa lähitienoolla. Minusta ei mikään tuntuisi miellyttävämmältä
kuin jos saisin Rebekan seurakseni."
"Se juuri olisi tytölle tarpeen", vahvisti Aladdin kaikesta
sydämestään. "Mutta miksi te ottaisitte kulut yksin hartioillenne?
Sallikaa minun kantaa korteni kekoon. Minä olen suuresti kiintynyt
tyttöön, olen ollut jo vuosikaudet."
"Älkää kuvitelko, että te olisitte hänet keksinyt", keskeytti neiti
Maxwell lämpimästi, "sillä minä hänet aluksi löysin."
"Hän oli minun läheinen ystäväni jo aikoja ennen kuin hän tuli
Warehamiin", sanoi Adam Ladd nauraen ja kertoi neiti Maxwellille,
kuinka Rebekka ja hän ensin olivat kohdanneet toisensa. "Heti alusta
lähtien olen koettanut miettiä, miten voisin auttaa hänen kehitystään,
mutta en ole keksinyt sopivaa tapaa."
"Onneksi hän pystyy itse hoitamaan kehityksensä", vastasi neiti
Maxwell. "Tavallaan hän on riippumaton kaikista ja kaikesta; hän
noudattaa sisäistä vaistoaan tietämättä siitä itse. Mutta hänellä on
satoja käytännöllisiä tarpeita, joissa raha auttaisi, ja valitettavasti
minun kukkaroni on hoikka."
"Käyttäkää minun kukkaroani, olkaa hyvä, sallikaa minun toimia teidän
välityksellänne", pyyteli Aladdin. "Vuosi sitten kävin Rebekan tätien
luona ja pyysin, että saisin kustantaa tytölle musiikinopetusta.
Vakuutin heille, että sellainen on tuiki tavallista, ja selitin, että
suostuisin myöhemmin kyllä perimään vuosittain korvauksen kuluistani,
jos he sitä välttämättä vaatisivat. Mikään ei auttanut. Vanhempi
neiti Sawyer sanoi, ettei ainoakaan hänen sukulaisensa ollut vielä
turvautunut 'vaivaisapuun' ja ettei kukaan toivottavasti sitä enää
yrittäisikään, kun tähänkin mennessä on muuten selvitty."
"Minun täytyy tunnustaa, että tuollainen taipumaton uusenglantilainen
tarmo miellyttää minua", huudahti neiti Maxwell. "Enkä olekaan tähän
saakka ollut lainkaan huolissani niistä vaikeuksista, jotka Rebekalla
on ollut voitettavanaan. Ulkonainen pakko on tehnyt hänet urheaksi;
köyhyys on karaissut hänet pelkäämättömäksi, ja se on opettanut tytön
luottamaan itseensä. Nykyisin hän tarvitsee yhtä ja toista, minkä vain
nainen voi hankkia nuorelle tytölle, eikä minusta olisi miellyttävää,
että te auttaisitte sellaisissa asioissa Rebekkaa. Minä tuntisin
loukanneeni hänen omanarvontuntoaan, vaikka hän ei siitä tietäisikään.
Mutta voinhan minä olla hänelle avuksi niissä asioissa ja antaa teidän
sen sijaan suorittaa hänen matkakulunsa. Siihen voin suostua vähänkään
kainostelematta. Silti on varmaankin parasta, että asia jää meidän
salaisuudeksemme."
"Te olette todellinen hyvä haltiatar!" huudahti Aladdin puristaen
lujasti hänen kättään. "Ehkäpä teille koituisi vähemmän vaivaa, jos
ottaisitte mukaanne myös hänen huonetoverinsa, sen erottamattoman --
hm, punavalkoisen?"
"Ei, kiitoksia; mieluummin pidän Rebekan yksin", sanoi neiti Maxwell.
"Sen käsitän", sanoi Adam Ladd hajamielisesti. "Tarkoitan tietysti,
että yhdestä lapsesta on aina vastusta vähemmän kuin kahdesta. Siinä
hän nyt onkin."
Rebekka näkyi ikkunasta. Hän kulki hiljaisella kadulla erään
kuusitoistavuotiaan pojan seurassa. He olivat syventyneet vilkkaaseen
keskusteluun, ja sitten he nähtävästi lukivat jotakin yhdessä ääneen,
sillä tytön musta ja pojan kiharainen ruskea pää taipuivat rinnan
paperiarkin ylle, jota he pitelivät yhteisesti käsissään. Rebekka
katsahti vähän vähä toveriinsa ja hänen silmänsä säteilivät älyä ja
ymmärtämystä.
"Neiti Maxwell", sanoi Aladdin, "minä kyllä kuulun koulun
johtokuntaan, mutta silti minun on sanottava, että en voi hyväksyä
yhteiskouluaatetta!"
"Olen minäkin tuntenut hetkittäin epäilyksiä", vastasi neiti Maxwell,
"mutta järjestelmän huonot mahdollisuudet ovat melkein olemattomat,
silloin kun on kysymys -- lapsista. Tuo näky, jonka todistajana juuri
olitte, oli muuten hyvin vaikuttava. Cambridgessä tuijotettiin usein,
kun nähtiin Longfellow'n ja Lowellin kulkevan käsi kädessä. Yhtä
kiinteästi seurataan Warehamin pienessä koulumaailmassa _Luotsin_ pää-
ja aputoimittajaa, kun he vaeltavan näin rinnakkain."