Ensimmäinen onnellinen Warehamin-vuosi oli päättynyt. Rebekka oli
lueskellut kesän aikana ja palattuaan kouluun syksyllä hän oli
suorittanut muutamia kokeita, joiden tuloksena ilmoitettiin, että
jos hän vielä seuraavankin vuoden jatkaa samaan tapaan, hän saa
päästötodistuksen jo kolmannen vuoden kuluttua, vaikka kurssi olikin
nelivuotinen. Hän ei erityisesti loistanut kokeissa -- sehän olikin
mahdotonta, kun ottaa lukuun hänen hajanaiset perusopintonsa; mutta
eräistä aineista hän suoriutui ihmeen hyvin ja osoitti joissakin
suorastaan harvinaista lahjakkuutta, joten tulosten keskiarvo kohosi
kunnioitettavaksi.
"Jokin aihe voi olla hänelle ihan outo, sillä hänen tietomääränsä on
vajavainen", sanoi neiti Maxwell Adam Laddille, "mutta kun hän saa
vihjauksenkin asian oikeasta laadusta, niin hän silmänräpäyksessä
ymmärtää kaiken täydellisesti. Useimmat muut tytöt saattavat olla
täynnä tietoa ja sittenkin he ovat typeriä kuin lampaat."
Ensimmäisenä kouluvuonna, jolloin Rebekka hiljaisuudessa tutustui
olosuhteisiin, huomasivat vain jotkut harvat hänen lahjakkuutensa.
Jokainen näki, että hän oli koulun köyhimpiä tyttöjä; hänellä ei
ollut hienoja pukuja, hänen luonaan ei käynyt vieraita eikä hänellä
ollut kaupungissa ystäviä. Kun Rebekka kävi useammilla oppitunneilla
kuin toiset, ei hänellä myös ollut paljonkaan aikaa seurusteluun
tyttötoverien parissa.
Mutta toisen vuoden kevätpuolella Rebekka jo oli ikään kuin huomaamatta
voittanut koulussa samanlaisen johtavan aseman, mikä hänen osakseen oli
tullut Riverboronkin pienemmässä kouluyhdyskunnassa. Hänet oli valittu
yksimielisesti _Warehamin Koululuotsin_ aputoimittajaksi; ja hän olikin
ensimmäinen tyttö, joka koulussa pääsi kohoamaan tähän kadehdittavaan,
vaikka samalla runsastöiseen ja epäkiitolliseen asemaan. Kun
ensimmäinen Rebekan toimittama "Koululuotsin" numero saapui Cobbien
käsiin, kykenivät Jerry setä ja Sara täti ylpeilyltään tuskin syömään
tai nukkumaan.
"Kyllähän Rebekka aina saa ääniä", puhui Hulda Meserve, kun tästä
vaalista jälkeenpäin keskusteltiin. "Pystyipä hän sitten suorittamaan
tehtävänsä tai ei, aina hän näyttää siltä kuin pystyisi. Toivoisin
vain, että minäkin olisin pitkä ja tumma ja osaisin yhtä taitavasti
uskottaa ihmisille, että minussa on jotakin verratonta! Mutta eräässä
suhteessa häntä kummastelen. Vaikka pojat sanovatkin häntä kauniiksi,
eivät he kuitenkaan osoita hänelle suurtakaan huomaavaisuutta."
Rebekan oma mieli oli näinä aikoina täynnä pieniä huolia ja pelokkaita
aavisteluja, sillä kivitalossa eivät asiat olleet ihan parhaalla
tolalla ja kotiväen mieliala Hopeapuron talossa oli kaikkea muuta
kuin toiveikas. Tytöllä oli helmat täynnä työtä, hän oli ylenmäärin
rasittunut, ja sen vuoksi hänen ajatuksensa kiintyivät etusijassa
pohtimaan jokapäiväisen elämän vaikeita kysymyksiä.
Tänä syksynä ja talvena oli Miranda täti ollut toraisampi ja
tyytymättömämpi kuin milloinkaan ennen Rebekan ensimmäisiä
Riverboron-viikkoja lukuunottamatta. Eräänä lauantaina Rebekka juoksi
portaita ylös ja puhkesi vuolaisiin kyyneliin huudahtaessaan: "Jane
täti, minä pelkään, etten ikinä jaksa kestää tätä! Miranda täti ei
hyväksy mitään mitä minä teen. Nyt hän taas sanoi, että minun koko
elämäni kuluu vain randallimaisuuden hiomiseen itsestäni -- mutta en
edes tiedä, tahtoisinko hioa sitä pois perin juurin; ja siinä sitä nyt
ollaan!"
Jane täti, niin hyvin kuin hän tavallisesti pystyikin hillitsemään
itsensä, itki yhdessä Rebekan kanssa koettaessaan häntä lohduttaa.
"Sinun täytyy olla kärsivällinen", kehotti hän. "En ole tahtonut puhua
sinulle mitään, sillä ei ole oikein, että teen sinut levottomaksi nyt,
kun luet niin ahkerasti, mutta Miranda tätisi ei voi oikein hyvin.
Eräänä maanantaiaamuna noin kuukausi sitten hän sai jonkinlaisen
pyörrytyskohtauksen. Se ei ollut varsin ankara, mutta lääkäri pelkäsi
sen johtuneen hermoviasta, ja jos niin on laita, niin tämä on silloin
lopun alkua. Minusta näyttää kuin hän riutuisi jotenkin nopeaan, ja
siksi hän on niin tuskastunut ja sietämätön. Hänellä on vielä muitakin
huolia, joista sinä et tiedä mitään, ja ellet ole nyt Miranda tädille
hyvä, lapseni, niin jonakin hetkenä sinä vielä kadut kovuuttasi."
Närkästys hävisi Rebekan kasvoilta, ja hän lakkasi itkemästä sanoen
katuvasti: "Voi rakasta tätiraukkaa! Minä en huoli enää vähääkään hänen
nuhteistaan! Äsken hän pyysi minulta hiukan keitettyä maitoa, ja minua
pelotti viedä sitä hänelle, mutta tämä muuttaa asian kokonaan. Älkää
nyt olko huolissanne, Jane täti; ehkäpä asiat eivät ole niin hullusti
kuin pelkäätte."
Kun Rebekka hetkistä myöhemmin vei tädilleen maitoa, oli hän kaatanut
sen parhaaseen kullattuun posliinikannuun, ja tarjottimella oli
ripsureunainen lautasliina sekä geraniumin oksa suolarasian päällä.
"Kas niin, Miranda täti", sanoi tyttö iloisesti, "nyt te varmasti
maiskutatte huulianne ja tunnustatte, ettei tämä olekaan mitään
randallilaista maitoa, vaan oikeata sawyeriläistä."
"Olettehan te koettaneet minulle kaikkea mahdollista, kerran toisensa
jälkeen", sanoi Miranda. "Tämä maistuu tosiaankin melkein hyvältä;
mutta soisin sentään, ettet olisi haaskannut tätä kaunista geraaniumia."
"Eihän koskaan voi tietää, mikä on haaskausta", vastasi Rebekka
filosofisesti. "Ehkäpä tämä kukka on kauan toivonut saavansa somistaa
jonkun illallispöytää. Ei pahoiteta sen mieltä. Minä olen nähnyt
kukkien itkevän -- varhain aamulla."
Ne salaiset huolet, joihin Jane neiti vihjaili, olivat hyvinkin
todellisia, vaikka niitä ei näytetty. Kaksi ja puoli tuhatta dollaria
vanhaa Sawyerin perintöomaisuutta oli ollut sijoitettuna erääseen
liikeyritykseen, jota muuan tyttöjen isän ystävä hoiti, ja korkoina
olivat tädit saaneet tästä yrityksestä sadan dollarin vuositulot.
Perheen vanha ystävä oli nyt maannut haudassa jo viiden vuoden ajan,
mutta hänen poikansa oli jatkanut liikettä, ja tähän saakka oli kaikki
sujunut vanhaan tapaan. Mutta nyt oli odottamatta saapunut kirje, jossa
ilmoitettiin, että liike oli joutunut vararikkoon ja että Sawyerin
tyttöjen omaisuus oli hävinnyt muiden mukana kuin tuhka tuuleen.
Sadan dollarin vuositulon menettäminen on itsessään kylläkin
vähäpätöinen asia, mutta vanhoille Sawyerin sisaruksille se merkitsi
sitä eroa, mikä on mukavan toimeentulon ja itsekieltäytymistä
vaativan kituuttelun välillä. Tähänkin saakka heidän elämänsä
oli ollut niin säästeliästä ja niukkaa, että oli työlästä keksiä
enää uusia säästämistapoja; ja isku kohtasi heitä sitä paitsi
kaikkein sopimattomimpaan aikaan, sillä Rebekan koulumenot ja
täysihoitolamaksut, vaikkeivät ne olleetkaan perin suuret, oli
maksettava täsmällisesti ja käteisellä.
"Voimmeko me todellakin vielä jatkaa?" kysyi Jane itkien vanhemmalta
sisareltaan. "Eikö meidän ole pakko luopua aikeistamme ja selittää
tytölle syyt?"
"Me olemme kerran tarttuneet auran kurkeen emmekä saa kurkistella
taaksepäin", vastasi Miranda katkerimpaan sävyynsä. "Me olemme ottaneet
tytön pois kotoaan ja luvanneet kasvattaa hänet, ja nyt meidän on
täytettävä lupauksemme. Minun tietääkseni Aurelia ei voi vielä moneen
vuoteen toivoa apua muilta kuin Rebekalta. Hanna uhraa kaiken aikansa
ja jokaisen ajatuksensa sulhaselleen, ja kun hän menee naimisiin, ei
hän enää kuule eikä näe äitiään. John kuvittelee, että hänen täytyy
pyrkiä lääkäriksi eikä maanviljelijäksi. Ikään kuin ihmisillä nykyään
ei muutenkin olisi kylläksi tauteja niskassaan, kyllä hautaan pääsee
ilman nuorten lääkärien apuakin. Ei, Jane; meidän on laahustettava
eteenpäin ja säästettävä ja koetettava tulla toimeen korkoinemme niin
hyvin kuin voimme. Mutta pääomaa emme saa ruveta syömään, käyköön
sitten kuinka hyvänsä."
"Pääoman syöminen" oli useimpien säästäväisten uusenglantilaisten
naisten mielestä rikos, jota katalampia olivat vain murhapoltto,
ryöstö ja tappo; ja tätä katsantotapaa noudatettiin yleensä liiankin
tunnollisesti terveen järjen kannalta ajatellen -- esimerkiksi juuri
tässä tapauksessa kaksi kuudenkymmenen ikäistä naista olisi hyvällä
syyllä voinut hädän hetkellä hiukan lohkaista pienistä säästöistään.
Rebekka, jolla ei ollut aavistustakaan näistä perheen liikeasioista,
huomasi vain tätiensä käyvän päivä päivältä säästäväisemmiksi. Lihaa ja
kalaa ostettiin nyt harvemmin; nainen, joka viime vuosina oli käynyt
heillä kahdesti viikossa pesemässä, silittämässä ja siivoamassa,
sai sanan, ettei häntä enää tarvittu; vanhat, menneenvuotiset
hatut harjattiin ja muokattiin uudelleen kuntoon. Portlandiin tai
Moderationiin tehdyt virkistysmatkat jäivät pelkiksi muistoiksi.
Tarkkuus kehittyi vähitellen huippuunsa, mutta vaikka Miranda tänä
aikana olikin niin tyly ja taipumaton ja itsepäinen kuin nainen suinkin
voi olla, ei hän sentään kertaakaan vihjannut sisarentyttärelleen,
että tämä oli heille vastuksina. Siten tämä Sawyerin talon onnettomuus
vaikutti Rebekan elämään vain siten, ettei hän voinut toivoakaan
vanhojen pukujensa, hattujensa ja päällystakkiensa vaihtumista uusiin.
Mutta Hopeapurolla sattuneita vastoinkäymisiä ei sen sijaan käynyt
salaaminen, sillä ne eivät siellä rajoittuneet yhteen ainoaan
murheelliseen lukuun, vaan kehittyivät kokonaiseksi jatkoromaaniksi,
joka ei päättynyt koko vuotena. Perunanviljelys epäonnistui;
omenasadosta ei maksanut vaivaa puhuakaan; heinät oli korjattava
märkinä ja ne pyrkivät pilaantumaan. Aureliaa vaivasi päänhuimaus
ja Mark oli taittanut nilkkaluunsa. Kun tämäntapainen onnettomuus
nyt sattui pojalle jo neljännen kerran, kysyi Miranda, montako luuta
ihmisruumiissa on, "jotta voisi arvata, milloin Mark ehtii taittaa
ne kaikki". Kiinnityslainan koron maksuaika, painajainen, joka oli
puristanut kaiken ilon Randallien perheestä, oli ollut ja mennyt --
ensimmäisen kerran koko neljäntoista vuoden aikana sattui, etteivät he
saaneet haalituksi kokoon vaadittavia neljääkymmentäkahdeksaa dollaria.
Näköpiirissä oli yksi ainoa valopilkku, Hannan kihlautuminen nuoren
Will Melvillen kanssa, joka omisti hyvässä kunnossa olevan talon ja oli
kokonaan oma herransa. Hanna oli niin tyytyväinen omiin odottamatta
valjenneihin tulevaisuudentoiveisiinsa, että hän tuskin ymmärsi äidin
huolia. Hanna oli ollut kivitalossa vieraisilla viikon päivät, ja
Miranda uskoi myöhemmin Janelle kahdenkeskisesti saaneensa Hannasta
sellaisen käsityksen, että tyttö on tunteeton kuin männyn kaarna sekä
lisäksi arveluttavan itsekäs.
"Minä olin iloinen, kun hän jälleen käänsi nokkansa päin
Temperancea", huudahti Miranda. "Jos heidän talonsa jolloinkin pääsee
kiinnitysvelastaan vapaaksi, niin Hanna ei totisesti ole sen lunastaja;
se on joko Rebekka tai sitten minä!"