"Mitä kuuluu, tytöt?" kysyi Hulda Meserve katsahtaen sisään ovenraosta.
"Voitteko keskeyttää lukunne hetkeksi ja näyttää minulle huonettanne?
Tulen suoraan kaupasta, josta ostin nämä hansikkaat, sillä olin
päättänyt, etten kulje talvella kintaissa -- ne ovat kerrassaan
liian maalaiset. Mutta älähän, teidän huoneennepa on vallan liian
loistava, sanalla sanoen! Luulen, ettei kellään toisella meistä ole
lähimainkaan tämän veroista! En ymmärrä, mikä tälle antaa sellaisen
suorastaan ruhtinaallisen leiman -- nuo uutimetko vai tuo hieno
varjostin vai Rebekan lamppu -- mutta te olette tosiaan ymmärtäneet
somistaa asuntonne. Minäkin pidän sievistä huoneista, mutta en saa
koskaan hetkeksikään aikaa järjestellä omaani. Minulla on aina
niin paljon puuhailemista puvuissani, etten juuri milloinkaan saa
vuodettani kootuksi ennen päivällistä; mutta kun vieraina kuitenkin
käy vain tyttöjä, niin mitäpä siitä. Saanko kuivata jalkojani teidän
lämpöjohtonne päällä? En voi sietää kalosseja, ellei kaduilla ole savea
ja lokaa aina polviin saakka. Minä näin siksi paljon vaivaa hakiessani
näitä ranskalaismallisia kenkiä, etten minä nyt rupea pilaamaan niitä
kalosseilla useammin kuin on ihan välttämätöntä. Luulen, että pojat
tarkkaavat jalkoja aina enemmän kuin muuta. Elmer Webster astui
eilen varpailleni koulussa, kun satuin ojentamaan jalkani käytävään,
ja sitten välitunnilla hän pyysi minulta anteeksi ja sanoi, ettei
oikeastaan häntä sopinut syyttää, sillä jalka oli niin pieni, ettei hän
tosiaankaan voinut huomata sitä! Eikö hän olekin suurenmoinen? Tietysti
hän vain loruilee, mutta tällaiset viistot korot ja terävät kärjet
saavat jalan näyttämään pienemmältä. Pankaahan, tytöt, jalkanne tähän
rinnalle, niin saamme nähdä, onko niissä eroa; ei silti, että minä
siitä välittäisin, mutta pilan vuoksi."
"Minun koipeni voivat vallan erinomaisesti täällä, missä ne nyt ovat",
vastasi Rebekka kuivasti. "Minulla ei ole aikaa mittailla jalkoja
algebrapäivänä. Sinä olet, muuten, pitänyt toista jalkaasi käytävässä
aina siitä saakka, kun sait nuo uudet kenkäsi, joten ei ole ihme, että
joku lopultakin sattui sille polkemaan."
"Ehkäpä minä usein muistan kenkiäni, sillä ne eivät ole aluksi
kovinkaan mukavat ennen kuin niihin tottuu. Tehän olette saaneet
aikalailla uutuuksia tänne, vai mitä?"
"Tarkoitat joululahjojamme?" kysyi Emma Jane. "Tyynynpäälliset antoi
rouva Cobb, maton lähetti Mary serkku Pohjois-Riverborosta, ja Living
ja Dick antoivat paperikorin. Me annoimme toisillemme kaappi- ja
vuodeverhoja, ja varjostimen lahjoitti herra Ladd minulle!"
"Olipa onni teille, kun tutustuitte häneen! Armias! Kunpa minäkin
kohtaisin jotakin samantapaista. Ja kuinka kekseliäs hän onkaan!
Varjostin kätkee parhaiksi teidän vuoteenne, eikö totta? Mutta
teillähän onkin vuodekomero huoneessanne, ainoa koko talossa. En
ymmärrä, kuinka teidänlaisenne vastatulleet onnistuivat saamaan näin
mainion huoneen", lopetti hän tyytymättömänä.
"Neiti Maxwell toimitti sen meille", selitti Emma Jane.
"Tänä vuonna teidän suuri ja ainokainen neiti Maxinne on jäykempi ja
mahdottomampi kuin koskaan ennen", sanoi Hulda. "Minä olen kokonaan
luopunut yrittämättäkään enää miellyttää häntä, sillä hänellä ei ole
rahtuakaan oikeudentuntoa. Suosikkejaan hän vaalii, mutta toisia hän ei
huomaakaan muulloin kuin nakatessaan heille ärsyttäviä huomautuksia.
Eilen minua suuresti halutti sanoa hänelle, että hänen velvollisuutensa
on opettaa minulle kieliä eikä käytöstapoja."
"Soisin, ettet moittisi neiti Maxwellia minun kuulteni", sanoi Rebekka
tulisesti. "Tiedäthän minun kiintymykseni."
"Tiedän, mutta minun on mahdoton ymmärtää, kuinka sinä jaksat sietää
häntä."
"Minä en vain siedä, vaan rakastan häntä!" huudahti Rebekka. "En
sallisi auringon paahtaa häneen liian kuumasti tai tuulen puhaltaa
häneen liian purevasti. Hänen pöytänsä alle minä haluaisin panna
marmorisen korokkeen, ja tahtoisin antaa hänen istua samettituolilla
kultaisen kateederin takana!"
"No no, älä nyt sentään pillastu, sillä minun puolestani hän kyllä saa
istua, missä häntä huvittaa. Minulla on parempaa ajattelemista", sanoi
Hulda niskojaan nakaten.
"Eikö nyt ole sinun tuntisi?" kysyi Emma Jane ehkäistäkseen puhkeamassa
olevan riidan.
"On, mutta minä kadotin eilen latinan kielioppini. Jätin sen eteiseen
puoleksi tunniksi, sillä välin kun minulla oli todellinen _kohtaus_
Herbert Dunnin kanssa. En ollut koko viikkoon puhunut hänen kanssaan
ainoatakaan sanaa, ja olin antanut takaisin hänen luokkamerkkinsä. Hän
oli ihan raivoissaan. Kun sitten palasin eteiseen, oli kirja poissa."
Kaiken aikaa huoneessa ollessaan Hulda oli aukonut ja kiinnitellyt
hattunsa harsoa toivoen, että tytöt huomaisivat kysyä, kenen sormus
tällä viikolla oli hänen sormessaan; mutta vaikka Rebekka ja Emma Jane
heti olivat huomanneet tämän uuden korun, ei mikään maailmassa olisi
saanut heitä hiiskahtamaan siitä sanaakaan. Huldan halu yllyttää heitä
puhumaan asiasta oli liian ilmeinen.
"Johtaja uskoo, että minun kielioppini kyllä löytyy, ja hän lainasi
minulle toisen", jatkoi Hulda. "Hän melkein läksytti minua sen vuoksi,
että jätin kirjan eteiseen. Hänen vastaanottohuoneessaan oli oikein
hieno vieras herra, jota en tuntenut. Soisin, että hän olisi jokin uusi
opettaja, mutta se kai ei ole mahdollista. Hän katseli minua melkein
koko ajan, minkä minä olin sisällä ja sai minut niin ymmälleni, että
osasin tuskin kunnolleen vastata johtajan kysymyksiin."
"Sinun täytyy kohtakin panna naamio kasvoillesi, jos aiot saada
elää rauhassa, Hulda", neuvoi Rebekka. "Tarjosiko hän sinulle
luokkamerkkiään muistoksi, vai oliko hän päässyt koulusta jo niin kauan
sitten, ettei hänellä enää ollut? Ja sanohan nyt -- pyysikö johtaja
sinulta pientä hiuskiharaa säilyttääkseen sitä kellonkuoriensa välissä?"
Tämä sanottiin iloisesti ja nauraen, mutta joskus saattoi Huldasta
tuntua vaikealta päättää, koettiko Rebekka vain keksiä sukkeluuksia
vai oliko tyttö kenties kateellinen. Hän ylimalkaan uskoi jälkimmäisen
olettamuksen oikeaksi ja piti sen vuoksi Rebekan sutkauksia pelkästään
luonnollisina, tyttöä itseään kun ei sanottavastikaan ollut "huomattu"
kouluelämässä.
"Hänellä ei ollut yhtään jalokivikoristuksia; sellainen kamea vain
napinlävessä ja kerrassaan kaunis sormus sormessa, -- sellainen
merkillinen sormus, joka pyöri ja pyöri ympäri. Voi, rakkaani! Nyt
minun täytyy juosta! Minne kokonainen tunti livahtikaan? Koulunkellohan
soi nyt!"
Huldan puhuessa Rebekka oli heristänyt korviaan. Tyttö muisti erään
merkillisen sormuksen, ja se kuului ainoalle ihmiselle, joka (neiti
Maxwellia lukuunottamatta) pystyi herättämään hänessä kuvitteluja
-- prinssi Aladdinille. Hän ja Emma Jane ihailivat romanttisesti
ja kunnioittavasti Aladdinia itseään samalla kun he olivat mitä
syvimmin kiitollisia hänen komeista lahjoistaan. Sen jälkeen kun he
ensimmäisen kerran olivat tavanneet hänet, ei ainoakaan joulu ollut
mennyt sivu hänen muistamattaan heitä kumpaakin tavalla, joka osoitti
mitä harvinaisinta aistia ja huolehtivaisuutta. Emma Jane oli nähnyt
Aladdinin vain kahdesti, mutta kivitalossa hän oli käynyt useat
kerrat, ja Rebekka oli siten oppinut tuntemaan hänet paremmin. Rebekka
myös kirjoitti ne kirjeet, joissa he kertoivat saaneensa lahjat sekä
samalla ilmaisivat kuinka kiitollisia he olivat niistä; ja Rebekka
koki loputonta vaivaa koettaessaan kyhätä Emma Janen kirjeen kokonaan
toiseen muotoon kuin omansa. Toisinaan herra Ladd oli kirjoittanut
Bostonista tiedustellen Riverboron kuulumisia, ja silloin Rebekka oli
lähettänyt hänelle monia sivuja täynnä hulluttelevaa ja lapsellista
lavertelua, johon pari kertaa liittyi myöskin runonsäkeitä. Jos nyt
Huldan vieras oli Aladdin, niin tulisikohan hän tervehtimään myöskin
heitä? Ja olisiko sopivaa, että Emma Jane ja hän näyttäisivät herra
Laddille huoneensa tällaisenaan, kun niin monet hänen lahjansa olivat
siinä näkyvillä?
Kun tytöt olivat asettuneet Warehamiin oikeina täysihoitolaisina,
tunsivat he elämänsä niin riemukkaaksi kuin suinkin oli mahdollista.
Hän ja Emma Jane olivat huonetovereina koonneet yhteen vaatimattoman
omaisuutensa saadakseen asumuksensa kauniiksi ja kodikkaaksi. Huoneessa
oli jo alkujaan iloinen punainen matto ja kaunis vaahterakalusto. Rouva
Perkins oli valmistanut heille pitkät ikkunanverhot musliinista. Tytöt
saivat häneltä myöskin kaksi samankuosista pöytäliinaa, ja kumpikin voi
näin muokata itselleen oman lukunurkkansa. Suuren kaunopuheisuutensa
avulla Rebekka oli saanut luvan viedä Warehamiin ylellisen kauniin
lamppunsa, joka olisi somistanut minkälaisen huoneen hyvänsä. Ja kun
he sitten vielä lisäsivät sisustukseen Aladdinin viimeiset joululahjat
-- Emma Janen saaman japanilaisen varjostimen sekä Rebekan kirjahyllyn
englantilaisine runoilijoineen --, saattoivat tytöt hyvällä syyllä
selittää, että kaikki oli yhtä hauskaa kuin naimisiinmeno ja oman pesän
perustaminen.
Päivä, jona Hulda kävi tervehtimässä heitä, oli perjantai, ja juuri
perjantaisin -- kello kolmesta puoli viiteen -- oli Rebekalla oikeus
nauttia hauskuutta, jota hän aina kaivaten odotteli koko viikon.
Silloin hän juoksi lumista polkua myöten kouluntakaisen metsän halki
päästen siten erään rauhallisen kadun kulmaukseen, josta hän kiiruhti
suorinta tietä neiti Maxwellin asuntoon, suureen valkoiseen taloon.
Sisäkkö avasi oven. Rebekka riisui hattunsa ja päällysnuttunsa
ripustaen ne eteisen naulakkoon, sovitti kalossinsa huolellisesti
nurkkaan ja aukaisi sitten oven, joka johti paratiisiin. Neiti
Maxwellin arkihuoneen kaksi seinää olivat kokonaan kirjahyllyjen
peitossa, ja Rebekka sai istua takkatulen ääreen ja syventyä koko
sydämestään kirjoihin noin tunnin ajaksi. Silloin neiti Maxwell
tavallisesti saapui kotiin tunneiltaan, ja Rebekka vietti hänen
kanssaan puhellen ihania hetkiä, kunnes hänen oli lähdettävä asemalle
tapaamaan Emma Janea ennen junan lähtöä. Tytöillä oli näet tapana
viettää lauantait ja sunnuntait aina Riverborossa.
Tänä perjantaina Rebekka kätki kasvonsa neiti Maxwellin kasvijalustalla
kukkiviin geraniumeihin, valitsi sitten kirjahyllystä "Romolan"
luettavakseen ja istahti ikkunan luo hengähtäen syvään rajattomasta
tyytyväisyydestä. Silloin tällöin hän katsahti kelloon, muistaen erään
päivän, jolloin hän oli niin syventynyt "David Copperfieldiin", ettei
Riverboron juna lainkaan mahtunut hänen ajatuksiinsa. Hylätty Emma
Jane ei ollut lähtenyt kotiin ilman huonetoveriaan, vaan oli juossut
neiti Maxwellin luo kyselemään Rebekkaa. Samana päivänä lähti enää
yksi ainoa myöhäisempi juna Riverboroon päin, ja sekin pysähtyi vain
eräällä puolen mailin päässä Riverborosta olevalla asemalla, siten
ehtivät tytöt kotiin vasta pimeän tultua saatuaan ensin kahlata lumessa
väsyttävän taipaleen.
Kun Rebekka oli lukenut puolen tunnin ajan, hän katsahti ulos ikkunasta
ja näki kahden henkilön tulevan metsäpolkua myöten taloon päin. Toisen
hän tunsi oitis nähtyään hänen veikistelevästi sulalla koristetun
hattunsa, jonka alta liehahteli loistava hiussuortuva; mutta toinen
-- hänpä ei ollut sen vähäisempi kuin prinssi Aladdin. Hulda Meserve
hoivasi sirosti hameenliepeitään ja valikoi polulla turvallisimpia
kohtia, ennen kuin tohti muutella eteenpäin korkeakantaisia kenkiään.
Ja hänen silmänsä sädehtivät ja poskensa hehkuivat mustatäpläisen
valkean harson takaa.
Rebekka siirtyi ikkunan luota kirkkaan takkavalkean ääreen ja nojasi
päätään tuolin selukseen. Tyttöä säikähdytti myrsky, joka äkkiä oli
puhjennut hänen sydämessään, samalla kun häntä ihmetyttivät ne aivan
oudot tuntemukset, jotka parhaillaan heräsivät hänen sielussaan. Hän
oli odottamattaan täysin tietoinen siitä, ettei hän voi kestää jos
Hulda Meserve ryöstää hänen osuutensa herra Laddin ystävyydestä --
Hulda, joka oli niin sukkela, kaunis ja iloinen ja niin "verraton
seuraihminen". Rebekka oli aina ilomielin jakanut Emma Janen kanssa
tasan Aladdinin toveruuden, mutta ehkäpä hän olikin tiedottomasti
tajunnut, että Emma Jane sai vain toisen sijan prinssi Aladdinin
ajatuksissa. Mutta mikä hän itse sitten oli toivomaan parasta sijaa
Adam Laddin mielessä?
Yhtäkkiä ovi aukeni hiljaa. Joku katsahti sisään ja sanoi: "Neiti
Maxwell kertoi, että minä tapaisin täällä pikku neiti Rebekka
Randallin."
Rebekka hätkähti kuullessaan äänen. Hän hypähti seisaalleen ja puhkesi
riemuisasti puhumaan: "Herra Aladdin! Voi, minä tiesin, että olette
Warehamissa ja pelkäsin, ettei teillä olisi aikaa tulla katsomaan
meitä!"
"Ketä te tarkoitatte 'meillä'? Eiväthän tädit ole täällä, vai kuinka?
Ai niin, te puhutte siitä rikkaan seppämestarin tyttärestä, jonka nimeä
en jaksa koskaan muistaa. Hän on siis täällä?"
"Niin, hän on minun huonetoverini", vastasi Rebekka, joka tunsi oman
tuomionpasuunansa törähtävän, koska prinssi oli unohtanut Emma Janen
nimen.
Mutta kuitenkin, huoneen valo kävi ikään kuin leppeämmäksi, kun he
tulennoksen iloisesti rätistessä puhelivat yhtä ja toista; ja vihdoin
hiipi vanha ystävyyden ja tuttavallisuuden tunne jälleen Rebekan
sydämeen. Herra Ladd ei ollut nähnyt häntä moneen kuukauteen, ja hän
oli kovin halukas kuulemaan Rebekan kuvausta kouluelämästä. Johtajalta,
herra Morrisonilta, hän oli jo kysellyt tytön edistymistä.
"Niin, pikku neiti Rebekka", hän sanoi ja ojentautui tuolillaan
suoraksi, "minun täytyy nyt ajatella Portlandinmatkaani. Siellä on
huomenna rautatiejohtajien kokous, ja minulla on aina tapana samalla
tarkastaa koulu ja esittää arvokkaita neuvojani sen kasvatuksellisen ja
taloudellisen puolen kohottamisesta."
"Minusta tuntuu lystilliseltä ajatella, että te olette koulun
johtokunnan jäsen", sanoi Rebekka miettivänä. "Minä en saa sitä
sopimaan teidän kuvaanne."
"Tepä olette merkillisen älykäs pieni neiti ja minä olen täysin samaa
mieltä kuin tekin", vastasi herra Ladd. "Itse asiassa", lisäsi hän
vakavammin, "minä suostuinkin liittymään johtokuntaan vain pienen
äitiraukkani muiston tähden, sillä hän vietti viimeiset onnenvuotensa
täällä."
"Siitä on tietysti jo monta vuotta!"
"Niin, odottakaahan; minä olen kolmenkymmenenkahden ikäinen -- vain
kolmenkymmenenkahden, huolimatta näistä monista harmaista haivenista.
Äitini meni naimisiin kuukautta myöhemmin kuin oli suorittanut
tutkintonsa, ja hän kuoli minun ollessani kymmenvuotias. Niin, siitä on
kulunut aikaa, kun äitini oli täällä oppilaana, vaikka koulu silloinkin
jo oli toiminut viisitoista tai kaksikymmentä vuotta, luullakseni.
Haluaisitteko katsoa, minkänäköinen äitini oli, Rebekka?"
Tyttö otti varoen käteensä nahkakotelon ja aukaisi sen. Kuvassa
näkyivät herkät, ilmeikkäät nuoret kasvot, niin täynnä viatonta
luottamusta, että kenen tahansa sydän siitä antautui. Kuva sai Rebekan
tuntemaan itsensä vanhaksi, kokeneeksi ja äidilliseksi.
"Oi, miten suloiset, kukanlaiset kasvot!" tyttö kuiskasi hiljaa.
"Sen kukan täytyi kestää monenlaisia myrskyjä", sanoi Adam Ladd
totisena. "Minä olin silloin vain lapsi enkä voinut tehdä mitään häntä
suojellakseni; eikä ollut ketään toista, joka olisi asettunut hänen ja
huolien väliin. Nyt minä olen menestynyt, minulla on rahaa ja valtaa,
kaikkea, mitä hän olisi tarvinnut elääkseen ja ollakseen onnellinen,
mutta nyt on myöhäistä. Hän kuoli puutteeseen -- rakkauden ja hoivan,
turvan ja lohdutuksen puutteeseen, enkä minä voi koskaan sitä unohtaa.
Kaikki minkä nyt olen voittanut osakseni, tuntuu minusta toisinaan
hyödyttömältä, koska en voi jakaa sitä hänen kanssaan!"
Siinä puhui aivan uusi prinssi Aladdin, ja Rebekan sydän paisui
osanotosta ja ymmärtävästä myötätunnosta. Nyt hän tiesi, miksi
Aladdinin silmissä oli väsynyt katse, joka usein näkyi hänen hilpeän
pilansa ja naurunsa takaakin.
"Olen niin iloinen, kun kerroitte minulle tästä", sanoi tyttö, "ja
iloinen, kun sain nähdä hänet juuri sellaisena kun hän oli sitoessaan
valkoisen musliinihattunsa nauhoja ja katsoessaan kuvastimesta vaaleita
kiharoitaan ja sinisiä silmiään. Kuinka iloinen hän silloin mahtoikaan
olla! Kunpa hän olisi saanut elää ja nähdä teidän kasvavan voimakkaaksi
ja hyväksi! Minun äitini on aina suruissaan ja hänellä on alituisesti
työtä, mutta kerran, kun hän katsoi Johnia, kuulin hänen sanovan: 'Hän
korvaa kaiken'. Niin teidänkin äitinne olisi ajatellut teistä, jos hän
olisi elänyt, ja ehkä hän nytkin ajattelee siten."
"Te olette pieni lohduttava olento, Rebekka", sanoi Aladdin ja nousi
tuoliltaan.
Kun Rebekka nousi seisomaan, kyyneliä yhä silmäripsissään, katsahti
Aladdin odottamatta häneen ikään kuin toisin silmin kuin ennen.
"Hyvästi, näkemiin!" sanoi hän ottaen tytön pienet ruskeat kädet
omiinsa, ja lisäsi, aivan kuin hän nyt vasta olisi ensi kerran nähnyt
Rebekan: "Katsohan vaan, minun pieni lumivalkea-purppuraiseni väistyy
nuoren neitosen tieltä! Luulisi, että silmä himmenee ja poski käy
kalpeaksi, kun neljän vuoden työ suoritetaan kolmessa vuodessa, mutta
Rebekan silmät ovat kirkkaat ja hänen poskensa ruusuiset! Hänen pitkät
palmikkonsa ovat solmitut yhteen, niin että ne muodostavat mustan
U:n hänen selkäänsä, ja kauniit ruusukkeet koristavat niitä ylhäällä
niskan alla. Hän on niin pitkä, että hänen päänsä melkein ylettyy minun
olkapäähäni. Miten maailmassa, miten tämä käy päinsä! Kuinka prinssi
Aladdin tulee toimeen kadottaessaan pienen lohduttavan ystävänsä! Hän
ei ole mieltynyt täysikasvuisiin nuoriin daameihin, jotka rakastavat
kummallisen hienoja vaatteita; he säikyttävät ja ikävystyttävät häntä."
"Voi, herra Aladdin!" huudahti Rebekka kiihkeänä käsittäen vakavasti
ystävänsä pilan, "enhän minä ole vielä täyttänyt viittätoistakaan, ja
kestää kolme vuotta, ennen kuin minusta tulee täysikasvuinen. Olettehan
kiltti ettekä hylkää minua, ennen kuin teidän on pakko!"
"Ei, en hylkää; sen minä takaan", sanoi Aladdin. "Rebekka", jatkoi hän
pienen vaitiolon jälkeen, "kuka on se nuori tyttö, jolla on runsaat
kauniinruskeat hiukset ja perin suurkaupunkilaiset tavat? Hän saattoi
minut mäkeä tänne; tiedättekö, ketä tarkoitan?"
"Sen täytyy olla Hulda Meserve. Hänkin on Riverborosta."
Adam Ladd pujotti sormensa Rebekan leuan alle ja katseli tyttöä
silmiin, jotka olivat vielä yhtä kirkkaat, yhtä viattomat ja
yhtä lapselliset kuin tytön ollessa kymmenvuotias. Mies muisti
toisen silmäparin -- yllyttävät siniset silmät, jotka lähettelivät
keimailevia silmäyksiä puoleksi suljettujen luomien takaa ja ampuivat
nuolentapaisia säteitä veikistelevästi kohotettujen kulmakarvojen alta.
Hän sanoi vakavasti:
"Älä pyri hänen kaltaisekseen, Rebekka! Apilankukat, kukat, jotka ovat
kasvaneet Hopeapuron rinteillä, eivät sovellu samaan kukkavihkoon kuin
koreat auringonruusut, -- ne ovat siihen liian suloisia, tuoksuvia ja
terveellisiä."