Nyt koitti aika, jota niin kauan ja kiihkeästi oli odotettu, ja
Rebekka sai aloittaa opintonsa Warehamissa. Tyttö aikoi suorittaa
koulun nelivuotisen kurssin kolmena vuotena, koska kaikki ne, joita
asia koski, arvelivat, että hänen pitäisi seitsemäntoista vuoden
ikään ehdittyään olla kypsynyt ansaitsemaan oman toimeentulonsa sekä
auttamaan nuorempien siskojensa kasvattamista.
Rebekan oli määrä ajaa junassa päivittäin Warehamiin sekä takaisin
kotiin syyskuusta jouluun saakka; sen jälkeen hänen piti jäädä
täysihoitoon koulukaupunkiin seuraavien kolmen kylmimmän kuukauden
ajaksi. Emma Janen vanhemmat olivat aina tuumineet, että vuoden tai
parin oleskelu Edgewoodin ylemmässä tyttökoulussa (kolmen mailin
päässä Riverborosta) olisi kaikissa suhteissa kyllin riittävä heidän
tyttärelleen ja lähettäisi hänet maailmaan niin täynnä opillista
hienostusta kuin tyttö saattoi itsessään säilyttää. Näihin asti oli
Emma Jane itsekin kaikesta sydämestään yhtynyt tähän mielipiteeseen,
sillä jos mitään, niin juuri läksyjen lukemista hän kammoksui. Mutta
asiat saivat toisen käänteen, kun hänet lähetettiin Edgewoodiin
ja Rebekka joutui Warehamiin. Hän kesti viikon ajan -- seitsemän
loppumattoman pitkää päivää hän oli erossa kaiken kiintymyksensä
esineestä tavaten hänet vain toisinaan illoin. Sunnuntai tarjosi
hänelle tilaisuuden esittää isälle tämän järjestelyn nurinkurisuutta;
mutta isä oli järkähtämätön. Hän ei ensinkään luottanut opilliseen
kasvatukseen, jota tytön osaksi hänen mielestään oli tullut jo aivan
riittävästi.
Kului vielä toinenkin viikko. Emma Jane riutui silminnähtävästi
ja etenkin korvin kuultavasti. Tytön raikas väri kuihtui ja hänen
ruokahalunsa hupeni -- aterian hetkinä pöydässä -- melkein olemattomiin.
Emma Janen äiti vihjaili surkutellen sellaiseen tosiseikkaan, että
Perkinsien tapa oli heikontua, ja hän valitti aina pelänneensä, että
Emma Janen ihonväri oli liian kaunis ollakseen oikein terve. Hän
todisti, että muutamat miehet olisivat ylpeitä, jos heillä olisi
kunnianhimoisia tyttäriä, joille he mielellään soisivat kaikki
mahdolliset kehitystilaisuudet. Hän pelkäsi sitä paitsi, että
päivittäiset matkat Edgewoodiin tyttöä kyyditsemään runtelivat hänen
omaakin terveyttään; ja hän ennusti, että herra Perkinsin ennen pitkää
täytyisi palkata joku poikanen Emma Janen kyytimieheksi. Ja lopuksi
rouva Perkins tunnusti suoraan, että kun kerta tyttö oli _niin_
opinhaluinen kuin Emma Jane, niin hänen nähdäkseen oli sulaa ilkeyttä
asettua tyttöä vastustamaan.
Herra Perkins kesti useat päivät, mutta vihdoin hänen mielialansa,
ruokahalunsa ja ruoansulatuselimistönsä alkoivat tästä huomattavasti
tärveltyä, ja silloin hän alistui. Emma Jane riensi iloisena kuin
vapautettu vanki tapaamaan rakasta ystäväänsä. Hänen rohkeutensa
ei pettänyt edes pääsytutkinnossa, vaikka se joutuikin hirmuisesti
koetelluksi, ennen kuin hänelle avautui tie Warehamin opilliseen
yrttitarhaan. Hänet hyväksyttiin vain kahdessa aineessa, mutta hän
liittyi ilomielin viisine ehtoineen koulun valmistavaan kurssiin
aikoen valvoa, että tiedon virta valuisi säästeliäästi hänen henkisten
perintömaidensa yli, kastelematta häntä enempää kuin oli välttämätöntä.
On mahdotonta salata sitä totuutta, että Emma Jane oli paksupäinen;
mutta sisukas, vääjämätön uskollisuus ja taito rakastaa alttiisti ja
epäitsekkäästi ovat nekin, tarkkaan ajatellen, eräänlaisia kykyjä,
joiden arvo elämässä saattaa olla suuri.
Wareham oli sievä pikkukaupunki, jonka leveätä pääkatua varjostivat
suuret jalavat ja vaahterat. Kaupungissa oli apteekki, rautapaja,
lyijyvalimo, useita sekalaisia kauppoja, kaksi kirkkoa ja monta
täysihoitolaa; mutta kaikki asukkaiden harrastukset keskittyivät
kaupungin opiston ja seminaarin ympärille. Kaupunkiin kerääntyi poikia
ja tyttöjä piirikunnan sekä valtion kaikista osista, ja he olivat
mitä erilaisimmilla asteilla, jos heitä luokiteltiin syntyperän,
yhteiskunnallisen aseman, rikkauden tahi köyhyyden perusteella.
Kolmannen ja neljännen luokan oppilaiden kesken oli tapana kävellä
asemalle tai sieltä kouluun parittain, ja vastamäissä kantoivat
vankemman sukupolven edustajat naistoveriensa raskaita kirjapinkkoja.
Joskus tuli myös tunnetuksi yhden tai toisen varhaiskypsän ja
ajattelemattoman tytön tyhmyyden puuskaus. Näihin tyttöihin kuului
riverborolainen Hulda Meserve. Hän oli kylläkin ystävällinen Rebekalle
ja Emma Janelle, mutta mitä pitemmälle aika kului, sen vieraammiksi
kävivät heidän välinsä. Hulda oli erinomaisen kaunis runsaine,
punertavanruskeine hiuksineen ja muutamine aivan pienine kesakkoineen,
joista hän puhui alituisesti -- tietäen, ettei kukaan voi keksiä niitä
hänen kasvoistaan samalla huomaamatta hänen ihonsa posliininkaltaista
heleyttä ja hänen pitkiä silmäripsiään. Koska Riverborossa oli
vähänlaisesti nuorukaisia, aikoi Hulda Meserve huvitella näinä
neljänä Warehamin vuotena niin paljon kuin olosuhteet sallivat. Hänen
käsityksensä mukaan hauskuus oli siinä, että alati kasvava ihailijain
piiri ympäröi ja hellitteli häntä, mitä julkisemmin sen parempi. Hänen
tapansa oli kertoilla valloituksistaan osattomammille tytöille, samalla
valitellen kärsimyksiä, joita hän alituisesti tuotti ihailijoilleen ja
joiden suhteen hän oikeastaan väitti olevansa viaton kuin äskensyntynyt
karitsa. Tällainen taipumus on omiaan piankin särkemään tavallisen
ystävyyssuhteen, ja niinpä ei kestänyt kauankaan, ennen kuin Rebekka
ja Emma Jane koulumatkoillaan istuivat yksin rautatievaunun toisessa
päässä ja Hulda ihailijoineen toisessa.
Rebekka eli sellaista normaalia, itsetiedotonta elämää, joka hänen
ikäkautenaan on kaikkein luonnollisinta. Pojat olivat hyviä tovereita,
ei muuta. Hän lueskeli mielellään samassa luokassa kuin pojatkin --
kaikki tuntui silloin sujuvan paremmin; mutta hänen ihanteellisuutensa
suojeli häntä joutavalta ja epäkypsältä hakkailulta.
Warehamin opettajissa oli muuan, neiti Emily Maxwell, jonka
vaikutusvaltaan Rebekka taipui alunpitäen tutustuessaan hänen
johdollaan englantilaiseen kirjallisuuteen sekä ainekirjoitukseen.
Neiti Maxwell, jonka isä ennen oli ollut Mainen valtion kuvernöörinä
ja jonka setä oli Bowdoinissa professorina, oli näiden seikkojen
perusteella Warehamin huomatuin henkilö; ja täytyy tunnustaa mitä
onnellisimmaksi sattumaksi, että hänen lyhyt opettajakautensa
Warehamissa sattui juuri Rebekan kouluvuosiksi. Heidän suhteensa
kehittyi heti varmaksi. Rebekan sydän heittäytyi opettajan huomaan
arvelematta niinkuin nuoli lentää maaliinsa, ja kun hän nyt
tapasi ylemmyydessään epäämättömän hengen, taipui hänen mielensä
mutkittelematta kunnioittavan ihailun nöyrään asenteeseen.
Huhuiltiin neiti Maxwellin "kirjoittavan", millä sanalla, erityiseen
tiettyyn sävyyn lausuttuna, ei tarkoitettu mitään kaunokirjoitustaitoa,
vaan sitä, että asianomaisen kynäntuotteita oli nähty painettuina.
"Häneen sinä ihastut; hän kirjoittaa", kuiskasi Hulda Meserve
Rebekalle ensimmäisenä kouluaamuna rukouksissa, kun opettajat istuivat
etupenkillä kunnioitusta herättävänä rivinä. "Hän kirjoittaa; mutta
minun mielestäni hän on pöyhkeä."
Kukaan ei näyttänyt voivan tarkalleen valaista tässä asiassa
Rebekkaa, joka sielunsa nälässä kyseli _"mitä_ hän kirjoittaa;" mutta
selitettiin, että ainakin yksi henkilö oli nähnyt neiti Maxwellin
kirjoituksen eräässä kuvitetussa aikakauskirjassa. Tämä erinomainen
suurtyö sai Rebekan hiukan ujostelemaan neiti Maxwellia; mutta samalla
hän ihaili tätä rajattomasti. Opettajan katse kohtasi alituisesti
innostuksesta säihkyvän tumman silmäparin. Milloin hän sanoi jonkin
ajatuksen erikoisen onnistuneesti, silmäsi hän toisen penkkirivin
kulmaukseen, jossa nuoret, ilmeikkäät kasvot alati kuvastivat jokaisen
tunnevivahduksen, minkä hän vain halusi nostattaa.
Eräänä päivänä, kun oli puhe ensimmäisestä kirjoitusharjoituksesta,
pyysi neiti Maxwell kutakin uutta oppilasta tuomaan hänen nähtäväkseen
jonkin aikaisemmin kyhätyn ainekirjoituksensa, jotta hän voisi arvioida
työtä ja päätellä minkälaista ainesta hänellä oli oppilainaan.
Rebekka jättäytyi tunnin lopulla muista jälkeen ja läheni arastellen
opettajanpöytää.
"Minulla ei ole mukanani ainekirjoituksia, neiti Maxwell, mutta minä
voin etsiä jonkin, kun perjantaina lähden kotiin. Ne ovat eräässä
laatikossa ullakolla."
"Huolellisesti käärittyinä kokoon ja punaisin ja sinisin nauhoin
sidottuina?" kysyi neiti Maxwell hymyillen.
"Eikä", vastasi Rebekka ja pudisti vakavana päätään. "Minä kyllä
tahdoin sidellä ne, koska muutkin tytöt tekivät niin ja koska se näytti
somalta. Mutta minä sidoin kirjoitukset tahallani purjelangalla,
ja sen, jossa puhutaan 'yksinäisyydestä', minä sidoin vanhalla
kengännauhalla osoittaakseni sille, mitä minä siitä ajattelin."
"'Yksinäisyydestä'!" nauroi neiti Maxwell kohottaen kulmakarvojaan.
"Itsekö sinä valitsit aiheesi?"
"En, neiti Dearborn sanoi, että me olimme liian pieniä voidaksemme itse
valita hyviä aiheita."
"Minkälaisia muita aiheita teillä oli?"
"Takkavalkean ääressä', 'Grant soturina', 'Mietelmiä P.T. Barnumin
elämästä', 'Haudattuja kaupunkeja'; en nyt muista useampia. Minun
kaikki aineeni ovat huonoja enkä kehtaa näyttää niitä. Minä kirjoitan
helpommin ja paremmin runoja, neiti Maxwell."
"Runoja!" huudahti hän. "Vaatiko neiti Dearborn teitä kirjoittamaan
runoja?"
"Ei toki; minä vain olen aina kirjoittanut niitä, jo kotona maalla.
Tuonko minä teille ne kaikki? Ei niitä ole paljon."
Rebekka otti Riverborosta mukaansa kirjoitusvihon, johon hän jäljenteli
runollisia vuodatuksiaan ja vei sen neiti Maxwellin kotiin toivoen,
että hänet pyydettäisiin sisälle ja että hän siten saisi puhella
yksityisesti opettajansa kanssa; mutta kun hän soitti ovikelloa,
tulikin palvelijatar aukaisemaan, eikä tytön auttanut muu kuin lähteä
pettyneenä tiehensä.
Muutamia päiviä myöhemmin hän näki mustakantisen vihkonsa neiti
Maxwellin opettajanpöydällä, ja silloin hän tiesi arvostelun
hirvittävän hetken koittaneen. Niinpä tyttö ei hämmästynytkään, kun
häntä pyydettiin jäämään luokkaan toisten lähdettyä.
Huoneessa oli hiljaista; punaiset lehdet kahahtelivat ulkona tuulessa
ja lehahtelivat sisään avoimesta ikkunasta tuoden vuodenajan
ensimmäiset tervehdykset. Neiti Maxwell saapui ja istui penkille
Rebekan viereen.
"Luulitko sinä näitä hyviksi?" hän kysyi jättäen vihon tytölle.
"En ihan hullummiksikaan", tunnusti Rebekka, "mutta on niin vaikeata
arvioida itse, minkälaisia ne ovat. Perkinsit ja Cobbit sanoivat aina
niitä ihmeellisiksi, mutta kun rouva Cobb sanoi, että hän piti näitä
parempina kuin Longfellow'n runoja, niin minä tulin onnettomaksi, sillä
eihän se voi olla totta."
Viimeinen järkevä huomautus vahvisti neiti Maxwellia uskossaan, että
Rebekka jaksoi kuulla totuuden ja että sen sanominen hyödyttäisi tyttöä.
"No niin, lapseni", sanoi hän hymyillen, "ystäväsi olivat väärässä ja
sinä olet oikeassa. Pätevällä mittapuulla mitattaessa nämä runot jäävät
ala-arvoisiksi."
"Sitten kai minun on luovuttava toiveesta, että minusta joskus tulisi
kirjailija!" huokasi Rebekka, joka tunsi mielensä onnettoman karvaaksi
ja pelkäsi, ettei voi pidättää kyyneliään.
"Älähän hätäile!" keskeytti neiti Maxwell. "Vaikka ne eivät olekaan
oikeata runoutta, todistavat ne sinun hyviä taipumuksiasi. Tuskin
koskaan rikot poljennon ja riimin sääntöjä vastaan, ja se osoittaa,
että luontainen vaisto ohjaa sinua oikeaan; runoilijat sanoisivat
sitä muototajuksi. Kun sinä kasvat ja saat kokemuksia -- tarkoitan,
sitten kun sinulla on jotakin sanottavaa, luulen sinun kirjoittavan
sangen hyviä runoja. Runous edellyttää tietoja ja laajanäköisyyttä,
elämänkokemusta ja kuvittelukykyä, Rebekka. Sinulta puuttuvat vielä
nämä kolme ensimmäistä edellytystä, mutta uskonpa melkein, että sinussa
on hitunen viimeksi mainittua."
"Enkö minä enää koskaan saa sepittää runoja, en edes omaksi huvikseni?"
"Tietysti; se vain auttaa sinua kirjoittamaan parempaa
suorasanaistakin. Minä aion pyytää kaikkia uusia oppilaita
kirjoittamaan kirjeen, jossa hiukan kuvaillaan kaupunkia ja vihjataan,
millaista kouluelämä on täällä."
"Saanko minä olla silloin oma itseni?" kysyi Rebekka.
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Olisi tyhmää ja yksitoikkoista, jos minun täytyisi kirjoittaa oikea
kirje, sellainen, minkä Rebekka Randall kirjoittaa Hanna sisarelleen
Hopeapuron taloon tahi Jane tädilleen Riverboroon. Mutta jos minä
saisin olla olevinani joku ihan toinen tyttö ja kirjoittaa jollekin,
jonka tietäisin ymmärtävän kaiken mitä sanon, niin siitä tulisi
parempi."
"Kyllä vain; siinähän on, luullakseni, hauska suunnitelma", sanoi neiti
Maxwell. "No, keneksi sinä sitten aiot olettaa itsesi?"
"Minä pidän kauheasti perijättäristä", sanoi Rebekka miettivästi.
"En tietysti ole koskaan nähnyt perijätärtä, mutta niille tapahtuu
aina kaikenmoista ihmeellistä, varsinkin kultakiharaisille. Minun
perijättäreni ei olisi turhamainen ja kopea, niinkuin Tuhkimon häijyt
sisaret; hän olisi jalo ja antelias. Hän eroaisi suurenmoisesta
koulusta, -- se olisi Bostonissa --, ja tulisi tänne sen vuoksi, että
hänen isänsä oli elänyt täällä poikana, kauan ennen rikastumistaan.
Isä on nyt kuollut, ja tytöllä on holhooja, maailman paras ja hienoin
mies. Hän on tietenkin hiukan vanha ja usein totinen ja äänetön, mutta
joskus, kun hän on iloinen, hän on täynnä kujeita, ja silloin Evelyn ei
lainkaan karta häntä. Niin, tytön nimi on Evelyn Abercrombie ja hänen
holhoojansa nimi on herra Adam Ladd."
"Tunnetko sinä herra Laddin?" kysyi neiti Maxwell ällistyneenä.
"Kyllä, hän on minun kaikkein paras ystäväni", huudahti Rebekka
ihastuneena. "Tunnetteko tekin hänet, neiti Maxwell?"
"Kyllä, totta kai; hän on tämän koulun johtokunnan jäsen, näetkö,
ja käy täällä usein. Mutta jos minä annan sinun nyt vielä olla
'olevinasi', niin sinä kerrot minulle kirjeesi koko sisällön ja minä
menetän mieleisen yllätyksen."
Me jo tiedämme, mitä Rebekka ajatteli neiti Maxwellista; opettajan
mielipiteen oppilaastaan me näemme seuraavasta kirjeestä, jonka neiti
Maxwell kirjoitti paria kolmea kuukautta myöhemmin:
"Warehamissa jouluk. 1. p:nä.
Rakas isä!
Niin kuin hyvin tiedät, ei opetustyö suinkaan aina ole minua
innostanut. Toisinaan olen vallan toivoton, kun ajattelen
velvollisuuttani tyrkyttää tietoa näille nuorille, jotka ovat
itsetyytyväisiä ja tarkkaamattomia, olivatpa he sitten kumpaa
sukupuolta hyvänsä. Ja mitä tyhmempiä he ovat, sitä vähemmän he
tyhmyyttään aavistavat. Jos minun alanani olisi matematiikka
tai maantiede, saattaisin kenties kuvitella hyödyttäväni
jotakuta, sillä niissä aineissa voivat ponnistukset ja ahkeruus
saada ihmeitä aikaan. Mutta kirjallisuuden ja ainekirjoituksen
opetuksessa kaipaa lahjakkuuden, mieltymyksen ja mielikuvituksen
ilmauksia. Kuukauden toisensa jälkeen minä pyrin vaivalla
eteenpäin, kiskon auki yhä uusia ja uusia simpukoita, mutta
löydän helmen tuiki harvoin! Kuvittele siis minun iloani, kun
nyt tänä lukukautena, näkemättä edes mitään erityistä vaivaa
kuoren aukaisemisessa, tapasin harvinaisen helmen -- se on musta,
mutta silkin siloinen ja hohtaa ihanasti! Hänen nimensä on
Rebekka, ja hän muistuttaa meidän perheraamattumme kuvaa 'Rebekka
kaivolla', sillä hänen hiuksensa ja silmänsä ovat niin tummat,
että tulee ajatelleeksi suvussa virtaavan joko italialaista tai
espanjalaista verta. Hän ei ole mitään erityistä ulkonaisesti.
Ihmiset eivät ole tehneet hänen hyväkseen mitään. Hän ei voi
kerskailla syntyperästään, hänellä ei ole rahoja, häntä ei ole
sanottavastikaan kasvatettu, eikä hänellä ole muitakaan etuja.
Mutta äitimme Luonto on ottanut hänet huomaansa sanoen:
'Omaksi otan lapsen tuon,
hänestä itse neidon luon,
omani kokonaan.'
Siunattu Wordsworth! Kuinka hän opettaakaan meitä ymmärtämään!
Ja helmi ei tähän saakka ole kuullut hänestä puhuttavankaan!
Ajattelehan, miltä tuntuu lukea luokalle Wordsworthin 'Lucya'
ja huomata loppuun ehdittyään kuinka neljäntoista ikäinen
huulipari värähtelee ihastuksesta ja kuinka kaksi silmää välkkyy
myötätunnon kyynelissä!
Sinä rakas isäparka! Sinäkin tiedät, kuinka lohdutonta on kylvää
jaloa kylvöä kivikkoon, hiekkaan, veteen ja (siitähän joskus
näyttää) liejuun, tietäen, että jos siitä ituja nouseekin, niin
taimet ovat kituvia ja surkastuneita. Kuvittelehan, kuinka
iloista silloin on kohdata todellinen sielu -- kylvää siemen
niin lämpöiseen ja hedelmälliseen maahan, että voi vahvasti
uskoa siitä kehkeytyvän lehtiä, kukkia ja hedelmiä, kutakin
oikeaan aikaan. Soisin, etten olisi niin kärsimätön, niin kiihkeä
näkemään tuloksia. Minusta ei ole opettajaksi; siihen toimeen
ei sovellu kukaan, joka halveksuu tyhmyyttä niin syvästi kuin
minä... Helmi kirjoittelee lystillisiä maalaismakuisia säkeitä,
tietysti kalikkasäkeitä, mutta kuinka liekään, silloin tällöin
hänen onnistuu liittää lomaan rivi, ajatus, runokuva, joka
osoittaa, että hän tietämättään tuntee salaisuuden... Näkemiin!
Minä otan Rebekan jonakin perjantaina mukanani kotiin, jotta sinä
ja äiti saatte itse nähdä, minkälainen hän on.
Teidän oma tyttärenne
_Emily_."