"Siellä oli kovin pieni kokous, Miranda täti", aloitti Rebekka, "ja
lähetyssaarnaaja ja hänen rouvansa ovat mukavia ihmisiä, ja he tulevat
tänne ja ovat tädin luona koko illan ja vielä huomisen päivänkin.
Toivon, ettei täti ole siitä pahoillaan."
"Tulevat tänne!" huudahti Miranda, pudottaen kutimen helmaansa ja
ottaen silmälasit nenältään, kuten tavallisestikin äärimmäisen
järkytyksen hetkinä. "Itsekö he tarjoutuivat tulemaan?"
"Ei", vastasi Rebekka, "minun oli pakko kutsua heidät. Mutta ajattelin,
että tädit pitäisivät niin mieltäkiinnittävistä ihmisistä. Kävi näin --"
"Anna selitysten nyt olla ja sano ensin, milloin he saapuvat? Nytkö
heti?"
"Ei, ei vielä kahteen tuntiin -- siinä puoli kuuden ajoissa."
"No, sitten voit selittää, jos kykenet, kuka sinut oikeutti kutsumaan
tänne kokonaisen liudan ihmisiä yövieraiksi, vaikka hyvin tiedät, ettei
meillä ole ollut mitään vieraskutsuja kahteenkymmeneen vuoteen emmekä
aio seuraavinakaan kahtenakymmenenä ketään kutsua -- tai ei ainakaan
niin kauan kuin minulla on ohjakset talossa."
"Älä soimaa häntä, Miranda, ennen kuin olet kuullut hänen
selityksensä", vaati Jane. "Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että
jotakin tämän suuntaista olisi tapahtunut, jos me olisimme menneet
kokoukseen, koska herra Burch kerran tunsi isämme."
"Siellä ei ollut paljon väkeä", sanoi Rebekka. "Minä kerroin kaikille
tätien terveiset, ja kaikki olivat pahoillaan, kun ette voineet
saapua, sillä puheenjohtajakaan ei ollut siellä, vaan rouva Matthews
joutui puheenjohtajan paikalle. Se oli vahinko, sillä tuoli ei ollut
hänelle likimainkaan tarpeeksi iso, ja hänen ulkonäkönsä muistutti
minulle kaiken aikaa erästä virttä, jonka lauloimme: 'Voi, kuinka avara
on pakanain valtakunta', ja hänellä oli päässään sellainen suuri,
leveälierinen huopahattu, joka aina valahtaa viistoon. Ja herra Burch
puhui kauniisti Syyrian pakanoista, ja laulut sujuivat hauskasti, ja
kolehtihaavissa näytti olevan noin neljäkymmentä senttiä, kun se tuli
meidän puolellemme. Mutta sillä ei voitaisi pelastaa edes pakanalasta,
vai mitä? Sitten herra Burch sanoi, että jos joku sisarista tahtoisi
majoittaa heidät, niin he jäisivät tänne huomiseksi ja pitäisivät vielä
pienen kokouksen jonkun kodissa, ja rouva Burch panisi syyrialaisen
puvun ylleen ja he näyttäisivät hauskoja ulkomaalaisia esineitä. Sitten
hän odotti ja odotti, eikä kukaan hiiskahtanutkaan. Ja herra Burch
toisti saman uudelleen, ja selitti, minkä vuoksi hän halusi viipyä,
ja jokainen näki hänen pitävän sitä velvollisuutenaan. Juuri silloin
rouva Robinson kuiskasi minulle, että lähetyssaarnaajat tulivat aina
kivitaloon silloin, kun isoisä eli, ja ettei isoisä koskaan sallinut
heidän mennä yöksi muualle. Minä en tiennyt, että tädit olivat
lakanneet ottamasta heitä vastaan, vaikka eihän täällä ole ollut ketään
matkustavia pappeja muulloin kuin yhtenä sunnuntaina minun aikanani.
Sen vuoksi minä luulin, että minun täytyy kutsua heidät, kun ei täti
ollut siellä eikä voinut itse pyytää heitä, ja kun täti oli sanonut,
että minun täytyy edustaa perhettä."
"Mitenkä sinä teit sitten? Menitkö sinä esittämään itsesi, kun ihmiset
poistuivat salista?"
"En, minä nousin kesken kokouksen. Minun täytyikin tehdä niin, sillä
herra Burch alkoi loukkaantua, kun ei kukaan puhunut mitään. Sen
vuoksi minä sanoin: 'Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer
tulisivat iloisiksi, jos te tahtoisitte tulla kivitaloon, niinkuin
lähetyssaarnaajat tekivät silloin kun isoisä eli, ja tädit pyytävät
minua esittämään tervehdyksensä'. Sitten istuin jälleen, ja herra Burch
rukoili isoisän puolesta ja sanoi häntä Jumalan mieheksi ja kiitti
Herraa siitä, että hänen henkensä yhä eli hänen jälkeläisissään (hän
tarkoitti tätejä) ja kiitti siitä, että tämä kunnon vanha talo, jossa
monet veljet olivat kokeneet lohdutusta ja saaneet apua ja josta monet
olivat lähteneet voimistuneina uusiin taisteluihin, oli yhä edelleen
vieraanvaraisesti avoinna muukalaiselle vaeltajalle."
Toisinaan, kun taivaankappaleet ovat tietyissä asemissa, on pelkkä
luonnollisuus kaikkein täydellisintä taidetta. Sanat tai teot,
joissa ei ole mitään vaikutuksen tavoittelua, tuntuvat innoituksen
henkäyksiltä.
Vuosikaudet oli Miranda Sawyer pitänyt eräät sielunsa portit tiukasti
suljettuina, vaikkakaan ne tosin eivät olleet sulkeutuneet äkisti,
vaan vähin erin ja hänen täysin siitä tietämättään. Jos Rebekka
olisi tahallisesti kolkutellut näitä portteja vaikkapa päivittäin,
hellittämättä ja vaikka kuinkakin taidokkaasti, ei hän kuitenkaan
olisi päässyt koskaan sisälle, kielletylle alueelle. Mutta nyt, heidän
kenenkään sitä aavistamatta, alkoivat portit kääntyä ruosteisilla
ja jäykillä saranoillaan. Rebekka oli käyttäytynyt siten kuin
diakoni Israel Sawyerin tyttärentyttären tulee käyttäytyä ja täten
epäämättömästi osoittanut, ettei hän sittenkään ollut pelkkä "Randall
kiireestä kantapäähän", niinkuin oli otaksuttu.
"No niin, kyllä huomaan, että sinun oli pakko tehdä näin, Rebekka",
sanoi hän, "ja myönnän, että esitit kutsun niin kauniisti kuin
sellaisessa tilaisuudessa saattaa tehdä. Toivoisin, että Jane täti
ja minä emme olisi näin kylmettymisen runtelemia; mehän emme pysty
nyt mitään puuhaamaan. Mutta tästä huomaat, Rebekka, kuinka järkevää
on pitää talo aina puhtaana ja hyvässä kunnossa, olipa se tyhjänä
tai asuttuna, ja kuinka mainiota on, kun ruokaa on aina varattu
enemmänkin, niin ettei tarvitse hätääntyä, tapahtuipa sitten mitä
hyvänsä. Kokouksessa oli puoli tusinaa ihmisiä, jotka olisivat voineet
majoittaa Burchit aivan huoletta, mutta he olivat joko liian saitoja
tai laiskoja. Miksi sinun lähetyssaarnaajasi eivät tulleet tänne heti
sinun mukanasi?"
"Heidän täytyi lähteä asemalle noutamaan tavaroitaan ja lapsiaan."
"Onko heillä lapset mukana?" älähti Miranda.
"On, Miranda täti, ja he ovat kaikki syntyneet Syyrian taivaan alla."
"Sinä syyrialainen isoäiti!" huudahti Miranda (mutta sehän oli kokonaan
perätöntä). "Montako heitä on?"
"Minä en tullut kysyneeksi; mutta minä järjestän kaksi huonetta kuntoon
heille, ja jos kaikki lapset eivät mahdu niihin, otan minä jonkun omaan
vuoteeseeni", toimitti Rebekka, salaisesti toivoen näin tapahtuvankin.
"Koska molemmat tädit nyt ovat puolittain sairaita, niin enkö minä
saisi kerrankin järjestää kaikkea kuntoon vieraita varten? Täti saa
tulla ylös tarkastamaan, kun minä kutsun. Suostuuko täti siihen?"
"Luulen, että minun täytyy suostua", huokasi Miranda epäröiden.
"Heittäydyn hetkeksi lepäämään Janen luo makuukamariin, sittenhän
nähdään, pääsenkö virkistymään sen verran, että saan illallisen
valmistetuksi. Kello on nyt puoli neljä -- älä anna minun nukkua
minuuttiakaan yli viiden. Minulla on kunnollinen tuli palamassa
keittiön pesässä. En todellakaan ymmärrä, mikä minut sai muhentamaan
koko padallisen papuja keskellä viikkoa, mutta nyt ne ovat hyvään
tarpeeseen. Isällä oli tapana sanoa, ettei kotiin palaavista
lähetyssaarnaajista maistu mikään niin mainiolta kuin pavut ja silava
ja hapanleipä. Pane kuntoon molemmat eteläiset kamarit, Rebekka."
Tyttö, joka nyt sai ensi kertaa elämässään vapaan toimivallan
tällaisessa asiassa, ryntäsi portaita ylös kuin rajuilma. Kivitalon
kaikki huoneet olivat somia kuin nukkekaapit, eikä Rebekalla ollut
muuta tehtävää kuin päästää kierrekaihtimet ylös ikkunoissa, harjata
lattiat ja tomuttaa huonekalut. Tädit kuulivat hänen juoksentelevan
edes takaisin, ravistelevan pieluksia ja höyhenpatjoja, kalisuttavan
posliineja ja samalla laulelevan:
"Jumala turhaan hyvyydessä
näin jakaa meille lahjojaan,
jos pakanat ain' pimeydessä
kiviä kumartavat vaan."
Tytöstä oli vähitellen kehittynyt kätevä ja näppärä pieni olento,
joka vilauksessa suoritti ne tehtävät, joihin hän ylipäänsä pystyi.
Sitenpä hän olikin saanut aikaan ihmeitä kello viiteen mennessä,
jolloin hän kutsui tätejään tarkastuskierrokselle. Vuoteet olivat
tasaiset ja siistit, pesutelineillä riippui puhtaita pyyheliinoja,
vesikannut olivat täytetyt, saippuat ja tulitikut olivat somasti
käsillä, hiilipurnussa oli sanomalehtipaperia, sytykelastuja ja puita,
ja jokaisessa tulipesässä paloi hiljalleen lämmittävä valkea.
"Minä ajattelin, että täytyy lieventää meidän pakkastamme, koska he
tulevat suoraan Syyriasta", selitti tyttö. "Ja tästä minä nyt muistan,
että minun täytyy tutkia asiaa maantiedostani, ennen kuin he ehtivät
saapua."
Rebekan puuhissa ei ollut muistutuksen sijaa, ja niinpä tädit palasivat
alakertaan, parannellakseen hiukan ulkoasuaan ennen vieraiden tuloa.
Kun he sivuuttivat vierashuoneen oven, oli Miranda kuulevinaan sisältä
räiskettä ja hän kurkisti sen vuoksi ovelta huoneeseen. Ikkunanverhot
olivat työnnetyt syrjään, ja etuhuoneessa rätisi iloinen tulennos
avoimessa kaakeliuunissa, samalla kun takimmaisenkin liedellä
loimotteli hehkuva hiillos. Marmorisella kulmapöydällä loisti Rebekan
oma lamppu, prinssi Aladdinin toinen joululahja, ja sen ruusuisen
varjostimen himmentämä valo muutti jäykän ja ruman huoneen pyhäköksi,
jossa kelpasi istua ja tuntea rakastavansa lähimmäistään.
"Kaiken nimessä, Rebekka", huusi Miranda portaiden yläpäätä kohti,
"sopiko sinun mielestäsi ottaa nyt vierashuone käytäntöön?"
Hiuksiaan palmikoiva Rebekka ilmaantui porraskaiteen luo.
"Tehdäänhän näin korjuujuhlanakin ja jouluna, ja minä uskoin, että
tämä olisi melkein yhtä juhlallinen tilaisuus", selitti hän. "Minä
nostin vahakukat pois uuninreunukselta, jotteivät ne sulaisi, ja panin
helmiäiset, korallit ja sen vihreän täytelinnun hyllykaapin päälle,
etteivät lapset saisi niitä käsiinsä. Veli Milliken saapuu tänne
puhumaan herra Burchin kanssa liikeasioista, enkä minä ihmettelisi,
vaikka veli ja sisar Cobb myöskin sattuisivat kurkistamaan sisään.
Älkää lähtekö kellariin; minä tulen silmänräpäyksessä alas ja toimitan
juoksuaskareet."
Miranda ja Jane silmäilivät toisiaan hetken.
"Eikö vaan siinä olekin kummallisin letukka, mikä maailmaan ikänään
on syntynyt!" huudahti Miranda. "Mutta kyllä hän saa työt luistamaan,
milloin häntä huvittaa!"
Kellon käydessä kuutta oli kaikki kunnossa vieraiden varalle, ja ne
naapurit, joiden silmä kantoi kivitaloon saakka (nyt, kun ei puissa
ollut lehtiä, tämä talo näkyi varsin kauas), tunsivat äärimmäistä
uteliaisuutta ja hämmästystä. Molempien vierashuoneiden ikkunoista oli
kaihtimet kiskottu ylös! Samoin kummankin eteläisen makuuhuoneen! Ja
takkavalkeat joka huoneessa -- jos silmiinsä tohti luottaa! Ellei muuan
"sisar", joka oli ollut kokouksessa, olisi säälinyt näitä onnettomia
uteliaita ja pistäytynyt muutamissa naapureissa selittelemässä asiaa,
olisi moni Riverboron perhe varmaan viettänyt seuraavan yön sangen
unettomana.
Lähetyssaarnaajan perhe saapui määräaikaan, ja Mirandan iloksi vain
kaksi lasta oli mukana, sillä seitsemän tai kahdeksan oli jätetty
veljien ja sisarien hoteisiin Portlandiin, jotta matkalaukut eivät
paisuisi onnettoman suuriksi. Jane opasti vieraat yläkertaan ja
Miranda rakenteli illallista. Mutta Rebekka otti heti huostaansa
perheen molemmat pikku tytöt, riisui päällysvaatteet heidän yltään,
silitti heidän hiuksensa ja vei heidät sitten keittiöön tunnustelemaan
silavassa käristettyjen papujen tuoksua.
Ateria oli varsin runsas, ja lasten läsnäolo poisti siitä kaiken
jäykkyyden, mikä arvatenkin muuten olisi vallinnut. Aterian
päätyttyä Jane täti korjasi ruokia pöydältä Mirandan seurustellessa
vieraiden kanssa vierashuoneessa, mutta Rebekka ja pienet Burchit
pesivät ja kuivasivat pöytäastioita ja muuttivat koko keittiön
karnevaalitantereeksi. Kuitenkaan he eivät saaneet aikaan varsin
suuria vaurioita -- he särkivät vain yhden kupin ja yhden
vadin, jotka kumpikin olivat jo vanhastaan poreilla, heittivät
hopealusikan pesuveden mukana takaoven luo ja kaatoivat kahvinporot
likavesisiivilään. Kun Rebekka oli hävittänyt kaikkien näiden rikosten
jäljet, siirtyivät lapset vierashuoneeseen, jonne herra ja rouva Cobb
sekä diakoni Milliken rouvineen jo sitä ennen olivat ilmestyneet.
Olipa se hupaisa ilta! Toisinaan he jättivät pakanat kaikessa
sokeudessaan kumartamaan puita ja kiviä -- ei pitkäksi aikaa, vain
sen verran, että he itse (sekä pakanat) ehtivät hiukan hengähtää, ja
silloin herra ja rouva Burch kertoilivat ihmeellisiä, kauniita ja
eriskummallisia asioita. Molemmat pikku tytöt laulelivat yhdessä, ja
Rebekankin täytyi, rouva Burchin hartaiden pyyntöjen taivuttamana,
istuutua vanhan rämisevän pianon ääreen ja laulaa vuorostaan.
Kello kahdeksalta Rebekka hiipi lattian poikki ja antoi Miranda
tädilleen palmunlehväisen viuhkan, näköjään sen vuoksi, että täti voisi
sillä suojata häikäistyjä silmiään lampunvalolta. Mutta oikeastaan
tämä oli pieni sotajuoni, sillä Rebekka sai näin tilaisuuden kuiskata
tädilleen:
"Mitenkä kaakkujen käy?"
"Pitäisikö niitä sitten olla?" suhahti Miranda täti vastaukseksi.
"Perkinsit aina tarjoavat niitä."
"No hyvä. Tiedäthän, missä ne ovat säilössä."
Rebekka poistui ovelle, ja nuoret Burchit seurasivat hänen jäljissään,
aivan kuin heidän olisi työläs kestää silmänräpäyksenkään eroa uudesta
ystävästään. Viiden minuutin kuluttua he palasivat takaisin, ja Burchin
pikku tytöillä oli käsissään kulhot kukkuroillaan torttuja, sydämiä,
vinoneliöitä ja palmikkoleivoksia -- kaikki sievästi sokeroituina ja
siroteltuina kuminalla, jota oli korjattu talon omasta puutarhasta.
Tällaiset leivostuotteet olivat Jane neidin erikoisalaa. Rebekka
seurasi jäljessä kantaen tarjotinta, jolla kimalteli kuusi pientä
kristallilasia täynnä voikukkaviiniä, jonka valmistajana Miranda oli
paikkakunnan kuuluisuus. Tätä viiniä oli vanha diakoni Israelkin aina
tarjoillut, ja lasitkin olivat hänen Bostonista ostamiaan. Miranda
ihaili niitä rajattomasti, ei yksin niiden kauneuden tähden, vaan
myöskin siksi, että niihin mahtui kovin vähän.
Kun nämä virvokkeet oli sievästi nautittu -- toimitus, jota
Riverborossa sanottiin "siivilöimiseksi" -- katsahti Rebekka kelloon
ja nousi sitten äkisti tuoliltaan lasten nurkasta, sanoen tovereilleen
hilpeästi:
"Tulkaa, nyt on pienten lähetyssaarnaajien aika käydä levolle!"
Tämä komennus sai kaikki nauramaan -- isot lähetyssaarnaajat muita
makeammin --, ja syyrialainen pikku väki toivotti huoneelle hyvää yötä
poistuen Rebekan mukana yläkertaan.