"Teidän sisarentyttärenne on ihmeteltävin lapsi, minkä olen nähnyt
vuosikausiin", sanoi herra Burch, kun ovi oli sulkeutunut pikku
tyttöjen jälkeen.
"Hän näyttää lopultakin kehittyvän ihmiseksi", vastasi Miranda neiti,
"mutta hän on yhä vielä hirveän huolimaton ja ihan liian eläväinen."
"Meidän on muistettava, että eloisuuden puute eikä sen liiallisuus
aiheuttaa suurimmat häiriöt elämässä", huomautti herra Burch.
"Hänestä tulisi verraton lähetyssaarnaaja", sanoi rouva Burch.
"Sellaista ääntä, sellaista puoleensavetävää voimaa ja niin luontevaa
puhekykyä ei ole monelle suotu."
"Ehkäpä minäkin puolestani sanon ajatukseni, ja se on, että hän minun
mielestäni sopisi parhaiten pakanaksi", ilmoitti Miranda lyhyesti.
"Sisareni ajattelee, ettei ole hyvä mairitella lapsia", kiiruhti Jane
neiti lisäämään, nähdessään kuinka rouva Burch tuntui säikähtyneenä
aikovan kysyä, eikö Rebekka ollutkaan "tunnustajia".
Rouva Cobb oli peläten odottanut keskustelut kääntyvän juuri tälle
tolalle -- ennen kaikkea hän vapisi ajatellessaan, että joku voisi
vihjata Rebekan saaneen rukouksen lahjat. Kokouksessa Sara täti oli
tuntenut hetkellistä ja kauttaaltaan perustelematonta vastenmielisyyttä
pastori Burchiin sen takia, että tämä oli kehottanut hänen suojattiaan
"johtamaan rukousta". Rouva Cobb oli nähnyt, kuinka kalpeus valahti
tytön kasvoille, kuinka avuton hätä kuvastui hänen katseissaan, kuinka
hänen silmäripsensä vavahtelivat luoden häälyviä varjoja poskille, ja
näistä merkeistä Sara täti oli ymmärtänyt, mikä koetus Rebekalla oli
ollut kestettävänään. Nyt oli rouva Cobbin tuntema vastenmielisyys
hälvennyt hänen kuunnellessaan pastorin ystävällistä puhelua ja
katsellessaan hänen miellyttävää käyttäytymistään, mutta kun hän
nyt huomasi, että rouva Burch oli poikkeamaisillaan vaarallisille
poluille, kysyi hän tältä odottamatta, täytyikö Riverborosta Syyriaan
matkustettaessa monestikin vaihtaa junaa. Rouva Cobb ymmärsi, ettei
se ollut mikään erikoisen älykäs kysymys, mutta se kuitenkin täytti
tarkoituksensa.
Tällä välin sanoi diakoni Milliken neiti Miranda Sawyerille:
"Tiedätkö, Miranda, ketä Rebekka muistuttaa?"
"Kyllä sen arvaan", vastasi Miranda kuivasti.
"Vai niin, sinäkin olet huomannut sen. Ensin minä luulin hänen tulleen
kokonaan isäänsä, jonka näköinen hän on ulkonaisesti; mutta niinpä ei
olekaan laita, vaan hän muistuttaa sinun isääsi, Israel Sawyeria."
"En ymmärrä, mistä sinä sen olet huomannut", sanoi Miranda perin pohjin
hämmästyneenä.
"Se välähti mieleeni tänään, kun hän nousi kokouksessa seisaalleen
ja esitti herra Burchille teidän kutsunne. Oli hiukan ihmeellistä,
että hän istui juuri samassa penkissä, jossa isäsi tapa oli istua
johtaessaan pyhäkoulua. Muistathan, kuinka hän nosti leukaansa ja
kallisti päätään taaksepäin noustessaan sanomaan jotakin? No niin,
tyttö teki aivan samoin; siellä huomasivat sen useammatkin."
Vieraat lähtivät pois ennen yhdeksää, ja tähän aikaan (kivitalossa
hyvin myöhäinen iltahetki) vanhat Sawyerin tytöt myöskin vetäytyivät
yölevolleen. Kun Rebekka kantoi rouva Burchin kynttilää näyttäen tälle
tietä portaissa, sanoi hän ujosti:
"Oletteko hyvä, rouva Burch, ja sanotte pastorille, etten minä ole
seurakunnan jäsen? En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä, kun
hän tänään pyysi minua rukoilemaan kokouksessa. En rohjennut sanoa,
etten ollut koskaan rukoillut ääneen ja etten ymmärtänyt kuinka se oli
tehtävä. Minusta tuntui niin häijyltä ja rohkealta rukoilla kaikkien
niiden vanhojen seurakuntalaisten kuullen ja tekeytyä paremmaksi kuin
olin. Mutta eikö Jumala olisi pitänyt minua kelvottomana, jos en olisi
tahtonut rukoilla, kun pappi kehotti minua siihen?"
Kynttilänvalo lepatti Rebekan hehkuvilla, kiihtyneillä kasvoilla.
Rouva Burch kumartui ja suuteli häntä toivottaen hyvää yötä. "Älä ole
huolissasi", sanoi hän, "minä kerron tämän miehelleni ja uskon, että
Jumala kyllä ymmärtää sinut."
Seuraavana aamuna Rebekka nousi ennen kuutta; hänen mielensä oli niin
täynnä taloushuolia, ettei hän voinut nukkua. Hän meni ikkunan luo ja
katsahti ulos. Aamu oli pimeä, tuulinen ja tohiseva.
"Jane täti sanoi nousevansa puoli seitsemältä valmistamaan aamiaista",
mietti tyttö. "Mutta kyllä kai tädit ovat vilustumisensa vuoksi
raihnaisia, ja Miranda täti on varmaan hermostunut, kun talo on näin
täynnä väkeä. Luulen, että minun on parasta hiipiä alas ja ryhtyä
puuhiin ällistyttääkseni heitä."
Hän kiskaisi ylleen puuvillatäytteisen aamunutun, pani tohvelit
jalkaansa ja hiipi äänettömästi alas rauhoitettuja isoja portaita.
Keittiön oven hän sulki jäljessään estääkseen melua herättämästä
talon muuta väkeä ja hyöri sitten liukkaasti puolen tunnin ajan
talouspuuhissa. Sen jälkeen hän hiipi takaisin huoneeseensa
pukeutuakseen, ennen kuin herättäisi lapset.
Vastoin odotuksia oli Jane neiti, joka illalla oli tuntenut olonsa
pirteämmäksi kuin Miranda, heikontunut yön aikana eikä päässyt nyt
aamulla nousemaan vuoteesta. Miranda pukeutui kiireesti nuristen
ja valitellen kaiken aikaa. Hän soimasi koko maailmankaikkeutta
koettelemuksista, joita hänen oli täytynyt kestää ja joita vielä päivän
pitkään oli hänen edessään. Hän jopa rankaisi lähetysyhdistystäkin
siitä, että se oli lähettänyt Burchit Syyriaan, ja esitti sellaisen
käsittämättömän ajatuksen, että niiden, jotka lähtevät vieraisiin
maihin pelastelemaan pakanoita, olisi myöskin pysyttävä siellä eikä
laahusteltava ympäri maailmaa lapsilaumoineen hätyyttämässä ihmisiä,
jotka eivät heitä tarvinneet.
Miranda kulki jäykkänä ruokasalin halki, sitoi huivin päähänsä
estääkseen vetoa vaivaamasta ja ajatteli, että hän sytyttää ensin tulen
keittiöön ja huutaa sitten Rebekan avukseen. Määrätessään tytölle
töitä hän samalla aikoi esittää hänelle eräitä totuuksia, jotka
koskettelisivat perheen oikeata edustamista lähetyskokouksissa.
Hän aukaisi keittiön oven ja katsahti sitten hämmästyneenä ympärilleen.
Ikkunankaihtimet oli päästetty ylös, ja liedellä humisi täysi
valkea. Teekattila porisi ja lauloi syöksähdellen ilmoihin valkeita
höyrypilviä, ja sen paksuun nokkaan oli pistetty paperiarkin
puolikas, johon oli kirjoitettu: "Terveisiä Rebekalta." Kahvipannu
oli kiehumaisillaan, jauhettu kahviannos oli mitattu valmiiksi
kauhaan, jonka viereen oli asetettu muserrettuja munankuoria kahvin
selvittämistä varten. Puutarjottimella oli kylmiä perunoita ja
säilykelihaa ja leikkuuveitseen oli kiinnitetty paperilippu kohteliaine
kirjoituksineen: "Kunnioittaen, Rebekka." Hapanleipä oli otettu esille,
vehnäleipä samoin, paahdettu leipä niin ikään, samoin munkit, maito oli
kuorittu ja voi noudettu maitokamarista.
Miranda kiskaisi huivin päästään, vaipui istumaan keittiön
kiikkutuoliin ja huudahti hiljaa: "Se sitten on kaikkein merkillisin
otus! Sanonpa, että hän on täysi Sawyer kiireestä kantapäähän!"
Päivä ja ilta kuluivat loppuun jokaisen tyytyväisyydeksi ja iloksi,
myöskin Jane neidin, jolla oli älyä ruveta paranemaan eikä huononemaan
ja siten häiritsemään yleistä mielihyvää. Vanhat Burchit sanoivat
kaipausta tuntien jäähyväisensä ja pienet lähetyssaarnaajat vannoivat
kyynelissä kylpien ikuista ystävyyttä Rebekalle, joka lähdön hetkellä
painoi heidän käsiinsä ennen aamiaista kirjoittamansa runon: