Oli vielä muuan virstanpatsas -- niin, kokonainen "tapahtuma", jonka
vaikutus eri tahoilla oli varsin merkittävä ja joka aiheutti sitä
paitsi kelpo liudan muita vähäisempiä tapahtumia. Se sattui silloin,
kun Syyriasta palaavat lähetyssaarnaajat pastori Amos Burch ja hänen
puolisonsa käväisivät Riverborossa.
Lähetysyhdistys oli kutsuttu kokoukseen eräänä maaliskuun keskiviikkona
samana vuonna, jolloin Rebekka päätti koulunkäyntinsä Riverborossa ja
aloitti opiskelunsa Warehamissa. Päivä oli harmaa ja kolea; lunta oli
maassa vahvalti ja pilvet lupasivat sitä lisätä. Sekä Miranda että Jane
olivat vilustuneet eivätkä sen tähden mielestään voineet lähteä ulos
tällaisessa säässä, vaikkakin tämä velvollisuuden polulta poikkeaminen
suretti ankarasti Mirandaa, joka oli yhdistyksen johtokunnan jäsen.
Hänen vuokseen muodostui aamiainen kovin ikäväksi, ja sitten hän
pitkitti yhä voivotuksiaan valittaen, että Jane välttämättä halusi aina
kääntyä sairaaksi yhtä haavaa hänen kanssaan. Lopulta hän päätti, että
Rebekan on lähdettävä kokoukseen heidän asemestaan, ja sanoi tytölle:
"Sinä olet siellä toki tyhjää parempi, Rebekka; Jane täti kirjoittaa
opettajalle ja pyytää sinulle lomaa koulusta iltapäiväksi. Sinä voit
panna päällyskengät jalkaasi ja palata kotiin rukoushuoneen kautta.
Tämä herra Burch, ellen väärin muista, oli sinun äitisi isän tuttava
ja kävi täällä kerran nuorena lähetyskokelaana. Ehkäpä hän kyselee
meitä kokouksessa, ja silloin sinun täytyy edustaa perhettämme ja
kertoa hänelle meidän terveisemme. Älä nyt käyttäydy sopimattomasti.
Taivuta pääsi kumaraan rukousten aikana ja laula toisten mukana kaikki
virret, mutta älä huuda liian äänekkäästi ja rajusti laulaessasi. Kysy
ihmisiltä, kuinka rouva Stroutin poika voi, ja kerro kaikille, kuinka
hirveästi me olemme vilustuneet. Jos sattuu tilaisuutta, niin tomuta
harmonia nenäliinallasi ennen kuin kokous alkaa; ja muista nyt ottaa
mukaasi vierashuoneen tulitikkurasiasta kaksikymmentäviisi senttiä sen
varalle, että kokouksessa kerätään kolehtia."
Rebekka myöntyi halukkaasti kaikkeen. Hänen mieltään kiinnitti
mikä hyvänsä, myöskin tällainen lähetyskokous; ja tyttö suorastaan
hurmaantui, kun hänet näin lähetettiin perheen edustajaksi.
Hartaushetki oli järjestetty pyhäkoulun luokkasaliin, ja vaikka herra
Burch jo oli asettunut korokkeelle, kun Rebekka ehti sisään, oli
kokouksessa vain tusinan verran osanottajia koolla. Rebekka tunsi
itsensä ujostuttavan nuoreksi ja vähäiseksi tässä seurassa, ja sen
tähden hän etsi silmillään joitakin ystävällisiä kasvoja, joiden
turviin hän saattaisi hiipiä. Nähdessään Alicen äidin istuvan eräällä
sivupenkillä huoneen yläpäässä tyttö käveli arastellen käytävää
ylöspäin ja istui sinne rouva Robinsonin viereen.
"Molemmat tädit ovat pahoin kylmettyneet", kuiskasi hän hiljaisesti,
"ja he lähettivät sen vuoksi minut edustamaan perhettämme."
"Tuolla istuu rouva Burch miehensä vieressä korokkeella", kuiskutteli
rouva Robinson. "Kauheasti päivänpaahtamana, eikö olekin? Jos
ihminen tahtoo pelastaa pakanasieluja, täytyy hänen uhrata näköjään
hieno hipiänsä. Eudoxia Mortonia odotetaan vielä. Minä toivon
kaikesta sydämestäni hänen tulevan, sillä muuten diakoni Millikenin
vaimo aloittaa virren niin korkealta, että me emme ylety siihen
edes tikapuillakaan. Etkö sinä voisi aloittaa, ennen kuin hän saa
kakistelluksi kurkkunsa puhtaaksi?"
Rouva Burch, johon Rebekan koko mielenkiinto oli tällä hetkellä
kohdistunut, oli hento ja heikko pieni nainen. Hänen tukkansa oli
tumma, otsansa leveä ja matala ja suunsa kärsivällinen. Yllään hänellä
oli musta lopen kulunut silkkileninki, ja hän näytti kaiken kaikkiaan
niin väsyneeltä, että Rebekan sydämen täytti harras ja syvä osanotto.
"He ovat köyhiä kuin kirkonrotat", kuiskasi rouva Robinson, "mutta jos
heille antaa jotakin, niin he oitis jakavat sen pakanoille. Pastorin
parsonsfieldiläinen seurakunta lahjoitti hänelle kultakellon, joka nyt
on hänen kädessään. Luultavasti hän olisi antanut senkin pakanoille,
jos he olisivat kellojen tarpeessa eivätkä katselisi aikaa vain
auringosta. Eudoxia ei näy tulevan. Luojan tähden, Rebekka, pidä nyt
varasi ja aloita veisuu hyvin matalalta, ennen kuin Millikenin rouva
saa ääntä kurkustaan."
Kokous aloitettiin rukouksella, ja sitten pastori Burch ehdotti, että
laulettaisiin virsi.
"Haluaisiko kukaan läsnäolevista avustaa soittamalla harmonia?" kysyi
pastori odottamatta.
Ihmiset katsahtivat toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut. Silloin
kuului eräästä syrjäisestä nurkasta ujostelematon kysymys:
"Miksi sinä et soita, Rebekka?"
Tämän sanoi rouva Cobb. Rebekka olisi voinut soittaa ehdotetun tutun
sävelen pimeässäkin; sen vuoksi hän meni kursailematta harmonin luo,
koska tädit eivät olleet läsnä häntä ujostuttamassa.
Puhe, joka sitten saatiin kuulla, oli lähimain sellaista tavallista
laatua. Herra Burch kehotti lämpimästi kuulijoitaan osallistumaan
evankeliumin levittämistyöhön: jokainen, joka ei itse voinut
persoonallisesti viedä valoa pimeydessä vaeltaville kansoille, oli
velvollinen avustamaan niitä, jotka uhrasivat elämänsä pakanoiden
hyväksi, sanoi hän. Pastori oli miellyttävä, vakava puhuja, ja
hän liitti saarnaansa kertomuksia pakanain elämästä, tavoista,
elämänkäsityksestä sekä puhetavoista. Hän kuvasi myös oman perheensä
elämää kaukaisella lähetystyömaalla, kertoi heidän työstään, alttiin ja
uhrautuvan puolisonsa toiminnasta sekä heidän pienestä lapsijoukostaan,
joka oli syntynyt kaukana täältä, Syyrian taivaan alla.
Rebekka oli hurmaantunut; hänelle oli avattu ovi uuteen maailmaan.
Riverboro oli häipynyt kaukaisuuteen, kokoussali hävisi näkyvistä
-- hän ei enää huomannut rouva Robinsonin suurta, punaista vaippaa,
diakoni Millikenin irtotukkaa, joka oli vinosti omistajansa päässä,
tyhjiä penkkirivejä, kuluneita virsikirjoja tai seinille naulattuja
raamatunlauseita ja karttoja -- hän näki vain sinisen taivaan, jolla
loimuavat tähdet välkkyivät, hän katseli valkeita turbaaneja ja
hehkuvia itämaisia värejä. Ehkäpä siellä oli myöskin moskeijoja ja
temppeleitä, minareetteja ja taatelipalmuja, vaikka herra Burch ei
ollut niistä mitään maininnut. Mitä ihmeellisyyksiä ne voisivatkaan
kertoa, nämä lapset, jotka olivat syntyneet Syyrian taivaan alla!
Samassa tyttöä pyydettiin säestämään laulua: "Missä vainen päivä
paistaa, siellä Jeesus hallitsee."
Kolehtihaavi kiersi pienen seurakunnan piirissä ja herra Burch vaipui
rukoukseen. Kun hän jälleen kohotti päänsä ja määräsi loppuvirren,
katseli hän vähälukuista kuulijakuntaansa ja pieniä kolikoita, jotka
kilahtelivat keräyshaaviin. Hän mietti, ettei hänen tehtäviinsä
kuulunut yksistään varojen hankkiminen, vaan myös harrastuksen
herättäminen lähetystyöhön näillä syrjäisillä ja yksinäisillä seuduilla.
"Jos läsnäolevista sisarista joku haluaisi tarjoutua majoittamaan
perheemme," sanoi hän, "niin vaimoni ja minä viipyisimme luonanne vielä
illan sekä huomisen päivän. Silloin voisimme järjestää yksityisen
kokouksen jonkun lähetyksenystävän kotiin. Vaimoni ja joku lapsistamme
voisivat esiintyä työalamme alkuasukkaiden puvuissa, me esittäisimme
näytteitä syyrialaisesta käsiteollisuudesta ja selittäisimme minkä
metodin mukaan me kasvatamme pakanalapsia kristityiksi. Jos seurakunnan
jäsenistä siis joku toivoo tätä ja tarjoaa meille vierasvaraisuuttaan,
niin me ilomielin viivymme teidän parissanne huomisiltaan ja kerromme
teille lisää Herran teoista."
Hiljaisuuden vaippa levittäytyi seurakunnan ylle. Jokaisella sisarella
näytti olevan pakottavia syitä, jotka estivät heitä ottamasta vieraita
vastaan. Rouva Burchin laihat sormet hypistelivät hermostuneesti
hänen mustaa silkkipukuaan. Eikö nyt kukaan puhu? ajatteli Rebekka,
jonka sydän läpätti täynnä myötätuntoa lähetysperhettä kohtaan. Rouva
Robinson kumartui ja kuiski hänen korvaansa merkitsevästi:
"Tavallisesti lähetyssaarnaajat ovat majailleet täällä ollessaan
kivitalossa. Niin kauan kun isoisäsi eli, hän ei olisi sallinut heidän
mennä mihinkään muualle."
Tämä oli tarkoitettu pistokseksi Mirandan saituudesta, hänellä kun
oli asunnossaan neljä tyhjää huonetta, joita ei ensinkään käytetty
tammikuusta joulukuuhun, mutta Rebekka ymmärsi nämä sanat opastukseksi
itselleen. Jos kerta tapa ennen oli ollut sellainen, niin varmaankin
tädit nyt toivoisivat hänen toimivan niinkuin Sawyerien odotettiin
toimivan -- miksi hän muuten edustaisi täällä perhettä? Ihastuneena
havaiten, että hänen velvollisuutensa osoittautui niin mieleiseksi,
Rebekka kohottausi penkiltään ja puhui kauniilla äänellään siihen
hiukan omituiseen tapaan, joka erotti hänet kylän muista nuorista:
"Minun tätini, neiti Miranda ja neiti Jane Sawyer, olisivat iloisia,
jos te tahtoisitte käydä tervehtimässä heitä kivitalossa, niinkuin
saarnaajilla oli tapana isoisän eläessä. Tädit pyysivät minua
ilmoittamaan tervehdyksensä."
Kun "tervehdys" esitettiin näin juhlalliseen tapaan, olisi luullut sen
käsittävän tarjouksen jonkun kaupungin kunniaporvarin nimitykseen tai
muistopatsaslahjoitukseen. Tädit olisivatkin epäilemättä värisseet
kauhusta, jos he olisivat aavistaneet, millä tavoin heidän terveisensä
toimitettiin perille; mutta joka tapauksessa tämä lyhyt puheenvuoro
teki erinomaisen vaikutuksen kuulijoihin, jotka otaksuivat, että
Miranda Sawyerin täytyi olla muuttamaisillaan uuteen, taivaalliseen
elämään -- mistäpä tämä äkillinen sydämenvaihdos muuten olisi johtunut?
Herra Burch kumarsi ja suostui tarjoukseen "samassa hengessä kuin
se tehtiinkin". Kokouksen päättyessä, kun Rebekka hartaana ja
liikuttuneena nosti päänsä, pastori katseli häntä suoraan silmiin ja
sanoi:
"Tahtoisiko nuori sisaremme nyt päättää hartaushetken johtamalla
seurakuntaa rukoukseen?"
Rebekan olemuksessa tuntui jokainen veripisara pysähtyneen liikkeessään
ja hänen sydämensä melkein taukosi sykkimästä. Äänettömyydessä kuultiin
selvästi rouva Cobbin kiihtynyt hengitys. Herra Burch ei tajunnut
ehdotuksessaan olevan mitään tavatonta. Matkoillaan maalaisseurakuntien
keskessä hän oli usein tavannut nuoria jäseniä, joilla oli
"uskonkokemuksia" ja jotka oli hyväksytty kirkollisiin yhdyskuntiin jo
yhdeksän ja kymmenen vuotiaina. Rebekka oli nyt kolmentoista ikäinen;
hän oli soittanut harmonia, johtanut laulua, esittänyt tätiensä
tervehdyksen tavalla, joka tuntui edellyttävän suurta maallista
ymmärrystä. Tästä kaikesta pastori arveli voivansa päätellä, että tyttö
oli kirkon nuoria tukipylväitä, ja hän esitti kehoituksensa sen vuoksi
aivan epäröimättä ja mitä parhaimmassa tarkoituksessa.
Rebekka tunsi tilanteen kiusalliseksi. Kuinka hän voisi kieltäytyä? Ja
kuinka hän voisi rukoilla kaikkien näiden vanhempien naisten kuullen?
Hänen mielessään välähteli huimana pyörteenä kuvia, joita pastori
Burchin sanat olivat nostattaneet. Hän luonnollisesti tunsi rukousten
tavanomaisen sanamuodon -- kukapa uusenglantilainen lapsi, joka on
tottunut keskiviikkoina pidettäviin hartausiltoihin, ei sitä tuntisi?
Mutta Rebekan omat kotirukoukset olivat toisenlaatuisia. Kuitenkin,
hän aloitti hitaasti ja väristen: "Isä meidän, joka olet taivaassa...
Sinä olet Jumala Syyriassa, samoin kuin täällä meidän Mainessammekin...
Siellä kaukana on tänään sininen taivas ja kultaiset tähdet ja polttava
aurinko... suuret puut huojuvat siellä lämpimässä tuulessa, vaikka
täällä paksu hanki peittää maan jalkojemme alla... Mutta Jumalalle ei
mikään matka ole liian pitkä kuljettavaksi, ja siksi Hän on täällä
meidän keskellämme samoin kuin Hän on siellä heidän kanssaan...
ja meidän ajatuksemme kohoavat Hänen luokseen 'kuin kyyhkysparvi
pesällen'"...
"Me emme voi kaikki ruveta lähetyssaarnaajiksi ja ryhtyä opettamaan
ihmisiä hyviksi... muutamat meistä eivät ole vielä itsekään oppineet
olemaan hyviä; mutta jos Sinun valtakuntasi on lähestyvä ja Sinun
tahtosi tapahtuva niin maassa kuin taivaissa, niin jokaisen täytyy
koettaa ja auttaa puolestaan... sekä niiden, jotka ovat vanhoja ja
väsyneitä että niiden, jotka ovat nuoria ja voimakkaita... Ne pienet
lapset, joista me kuulimme, ja jotka ovat syntyneet Syyrian taivaan
alla, suorittavat Sinun kunniaksesi ihmeellisiä ja outoja tekoja, ja
muutamat meistä haluaisivat mielellään matkustaa kaukaisiin maihin ja
tehdä suuria ja urheita palveluksia pakanoille ja ottaa lempeydellä
heiltä pois heidän puiset ja kiviset epäjumalansa. Mutta meidän
kenties täytyy jäädä kotiin ja suorittaa täällä, mitä osaksemme on
määrätty... väliin sellaistakin, mikä ei ole meille mieleen... mutta
sen juuri, täytyy olla sitä, mistä äskeisessä virressä puhutaan, kun
siinä sanottiin, että suloiset tuoksut kohoavat taivaisiin jokaisen
aamu-uhrin mukana... Näin kasvattaa Jumala meitä nöyryyteen ja
kärsivällisyyteen ja olkoon elämämme raskas taikka kevyt nyt, on
lohtunamme ajatus että näin on Luoja säätänyt. Amen."
Taitamaton, haaveellinen tyttöraukka! Hänen rukouksensa
yksinkertaisesti oli täynnään virrensäkeitä ja puhujan saarnassaan
käyttämiä kuvia, mutta hän yhdisteli ja ilmaisi niitä omaan tapaansa
ja siten ne vaikuttivat hänen omilta sanoiltaan ja ajatuksiltaan.
Muutamien ihmisten sanoihin voisi aina liittää miinus-merkin loppuun,
ja se merkitsisi silloin, että sanojen merkityksestä olisi pikemminkin
vähennettävä kuin niihin lisättävä puhujan oman persoonallisuuden
vaikutus; mutta Rebekan sanoihin olisi siinä tapauksessa aina ollut
lisättävä plus-merkki.
Kun tyttö oli sanonut "amen", istuutui hän tai ainakin kuvitteli
istuutuvansa jollekin, minkä hän otaksui penkiksi, ja sitten luettiin
siunaus. Minuutin tai parin kuluttua, kun huone ei enää tuntunut
pyörivän hänen silmissään, Rebekka meni rouva Burchin luo, joka suuteli
häntä ystävällisesti ja sanoi:
"Rakas lapsi, kuinka olenkaan iloinen siitä, että saamme olla teidän
luonanne. Onko liian myöhäistä, jos saavumme puoli kuudelta? Kello
on nyt kolme, ja meidän täytyy vielä käydä asemalla noutamassa
matkatavaramme ja lapsemme. Me jätimme ne sinne, kun emme tienneet,
lähtisimmekö heti takaisin vai viipyisimmekö täällä."
Rebekka sanoi, että puoli kuudelta heillä oli tapana aterioida, joten
se aika soveltui hyvin; ja sitten hän myöntyi rouva Cobbin tarjoukseen
ja lähti ajamaan kotiin Sara tädin vaunuissa. Tytön kasvot hehkuivat
ja hänen huulensa värähtelivät tavalla, jonka Sara täti oli oppinut
ennestään tuntemaan; eikä rouva Cobb sen vuoksi ryhtynyt tyttöä
puhuttelemaan. Mutta kolea viima ja vanhan ystävän tyynnyttävä läsnäolo
auttoivat Rebekkaa saavuttamaan jälleen tasapainonsa, ja kun hän sitten
saapui kivitaloon, oli hänen mielensä hilpeä ja vapaa. Tytöllä oli
liian paljon uutisia sydämellään hänen voidakseen pysähtyä eteiseen
riisumaan päällyskenkiään; sen vuoksi hän nosti ovensuusta maton
arkihuoneeseen, astui sen päälle ja ryhtyi purkamaan tietojaan.
"Sinun kenkäsi ovat tuossa lämpiämässä tulennoksen vieressä", sanoi
Jane täti. "Vedä ne jalkaasi puhuessasi."