Kun Rebekka jälkeenpäin ajatteli paria lähintä Simpsonien juhlapäivän
jälkeistä vuotta, hän saattoi muistaa vain eräitä virstanpatsaita ajan
hiljaisen radan varrelta.
Ensimmäinen virstanpatsas oli joulupäivä. Aamu oli raikas ja
huurteinen; puissa riippui välkkyvinä ripsuina pieniä jääpuikkoja.
Simpsonien punainen lato loisti kuin hehkuva väritäplä valkoisessa
maisemassa. Jo viikkokaudet ennen joulua Rebekka oli toimekkaasti
askarrellut koettaessaan saada aikaan joululahjan Hopeapuron
seitsenhenkisen perheen jokaiselle jäsenelle -- työläs pyrkimys
sellaiselle, jolla on käytettävänään tähän tarkoitukseen vain
viisikymmentä senttiä, jotka nekin oli koottu uskomattomin
ponnistuksin. Kuitenkin hänen yrityksensä oli vihdoin jotenkuten
onnistunut, ja paria päivää ennen joulua hän saattoi lähettää
postitse kallisarvoisen pakettinsa. Miranda Sawyer oli ostanut
sisarentyttärelleen sievän puuhkan sekä harmaan kauluksen, joka oli
mikäli mahdollista tyttöä vieläkin rumentavampi kuin hänen muut
päällysvaatteensa. Jane täti sen sijaan oli ommellut hänelle mitä
kauneimman vihreän kashmirleningin -- sen vihreys oli leppeätä ja
samalla heleätä kuin äsken puhjenneiden lehtien väri. Lisäksi tyttö oli
saanut äidiltään kauniin irtokauluksen, rouva Cobbilta punaiset lapaset
ja Emma Janelta nenäliinan.
Rebekka itse oli valmistanut tädeilleen hienosti ommellun teekannun
peitteen, joka oli koristettu "M"-kirjaimella, sekä kauniin
ruusukereunaisen neulatyynyn, omistettu "J":lle. Näin siis joulua
olisi voinut pitää sangen onnistuneena, vaikkei sen enempää olisi
tapahtunutkaan, -- mutta jotakin sattui tapahtumaan.
Aamiaisen tienoissa kuului koputus ovelle, ja kun Rebekka meni
avaamaan, kysyi ulkona seisova poika häneltä, asuiko neiti Rebekka
Randall tässä talossa. Kun kysymykseen vastattiin myöntävästi, jätti
poika Rebekalle käärön, jonka tyttö otti vastaan kuin unessa ja vei
mukanaan ruokasaliin.
"Siinä oli joululahja; sehän siinä täytyy olla", sanoi Rebekka ja
katseli kääröä hämmästyneenä. "Mutta minä en osaa aavistaakaan, kuka
sen on mahtanut lähettää."
"Sopiva keino asian selville saamiseen lienee paketin aukaiseminen",
huomautti Miranda neiti.
Kun käärepaperi oli irrotettu, tuli näkyviin kaksi pienempää kääröä,
ja Rebekka avasi vapisevin sormin toisen niistä, joka oli osoitettu
hänelle. Kääröstä tuli esiin rasia, ja siitä löytyi kaulanauha -- pitkä
rivi hienoja rusottavia korallihelmiä ja päätteenä koralliruusujen
muodostama risti. Ristin alla oli kortti ja siinä sanat: "Iloista
joulua, toivottaa herra Aladdin."
"Eihän ihmeessä!" huudahtivat vanhat neidit ja nousivat kumpikin
tuoliltaan. "Kuka sen on lähettänyt?"
"Herra Ladd", sanoi Rebekka hiljaa.
"Adam Ladd! Totisesti, sanon! Muistathan, kuinka Ellen Burnham kertoi
hänen aikovan lähettää saippuatytölle joululahjan. Mutta en olisi
uskonut hänen voivan pitää näin kauan mielessään sellaista asiaa",
sanoi Jane. "Mitä siinä toisessa käärössä on?"
Siinä näkyi olevan sinisellä emaljisoljella kiinnitettävä hopeainen
kaulanauha Emma Janelle. Tämä oli ilon kukkura -- Aladdin muisti heidät
molemmat! Samalla löytyi myös seuraavansisältöinen kirje:
"Rakas neiti Rebekka Rowena!
Käsitykseni joululahjasta on sellainen, että sen pitää olla
kokonaan tarpeeton ja hyödytön. Olen aina huomannut, että ihmiset
ovat pitäneet minun lahjoistani silloin, kun olen valinnut ne
tämän periaatteen mukaisesti, ja sen vuoksi toivon, etten nyt
ole valinnut väärin teille ja toverillenne. Teidän täytyy olla
ystävällinen ja ripustaa kaulanauha yllenne tänä iltapäivänä,
jotta saan nähdä sen teidän kaulassanne; ajan sinnepäin uudessa
joulureessäni ja pyydän teitä kumpaakin mukaani pienelle
ajelulle. Tätini on ihastunut teidän saippuaanne.
Vilpitön ystävänne
_Adam Ladd_."
"Hyvänen aika!" huudahti Jane täti. "Eikö hän olekin ystävällinen!
Lydia Burnham sanoo hänen pitävän kovasti lapsista. Syö nyt aamiaisesi,
Rebekka, ja kun sitten olemme pesseet astiat, niin saat juosta viemään
Emma Janelle hänen kaulanauhansa. Mikä sinua vaivaa, lapsi?"
Rebekan mielenliikutukset näyttivät yhä edelleen olevan ikään kuin
sijoitetut vierekkäisiin aivolokeroihin, joista ne milloin hyvänsä
saattoivat sekaantua toisiinsa. Tällä hetkellä, vaikka tytön ilo oli
niin suuri, ettei sitä voinut sanoin ilmaista, vierähti silloin tällöin
kyynel hänen poskilleen, ja voileipä tuntui olevan tukehduttamaisillaan
hänet.
Herra Ladd saapui kuten oli luvannut ja tutustui täteihin viidessä
minuutissa yhtä hyvin kuin jos olisi tuntenut heidät vuosikaudet.
Tulennoksen lähellä istui Rebekka jakkarallaan hiljaisena ja
ujona tuntien hienon ulkoasunsa sekä Miranda tädin läsnäolon niin
painostavaksi, ettei voinut saada sanaakaan suustaan. Tämä oli hänen
"kauniita päiviään." Onnellisuus, mielenliikutus, vihreä kashmirpuku
ja korallikäätyjen kaunis hohde olivat tällä kertaa muuttaneet pienen
ruskean peukaloisen värikkääksi paratiisilinnuksi, jota Adam Ladd
katseli mieltyneenä. Sitten seurasi ajoretki, jonka kestäessä Rebekka
jälleen tunsi sanojen tulvivan suuhunsa ja kielensä kannan laukeavan;
ja niin vihdoin päättyi tämä ihana joulupäivä. Mutta monen monena yönä
jälkeenpäin Rebekka levolle mennessään kätki rakkaan korallinauhansa
pieluksen alle ja piteli siitä kiinni toisella kädellään ollakseen
varma sen säilymisestä.
Toisena virstanpatsaana muistui hänen mieleensä päivä, jolloin
Simpsonit muuttivat Riverborosta kiluineen ja kaluineen,
silmäänpistävimpänä omaisuutenaan loistolamppu. Oli suloista tuntea
lopullisesti vapautuvansa Heilurin vihatusta naapuruudesta, vaikka
muuten näin monen leikkitoverin menetys yhdellä kertaa synnyttikin
tyhjältä tuntuvan aukon Riverboron nuoren väen piirissä. Rebekan oli
nyt pakko rakentaa ystävyyttä Robinsonien pikku pojun kanssa, joka sinä
talvena oli ainoa sylilapsi koko kylässä.
Lähtönsä edellisenä iltana oli uskollinen Heiluri tehnyt vierailuretken
kivitalon takaovelle, ja kun Rebekka oli aukaissut oven hänen
koputuksestaan, änkytti poika juhlallisesti: "S-saanko minä o-olla
s-sinun se-s-seurassasi, kun s-sinä kasvat su-s-s-suureksi?"
"Tietysti _et"_, vastasi Rebekka ja kiskaisi oven kiinni melkeinpä
liian pikaisesti varhaiskypsän ihailijansa nenän edessä.
Herra Simpson oli päässyt kotiin juuri parahiksi viedäkseen määräaikana
vaimonsa ja lapsensa takaisin siihen kaupunkiin, jossa he olivat
syntyneet ja joka ei suinkaan ottanut heitä avosylin vastaan.
Riverboron viranomaiset valvoivat perheen muuttopuuhia, joita myös
koko naapuristo tarkkasi eräänlaisen huolestuneisuuden vallassa; mutta
kaiken valvonnan uhallakin hävisi Simpsonien mukana kirkosta tuoli,
useita öljylamppuja sekä pieni kamiina, jotka herra Abner onnellisesti
vaihtoi matkalla. Rebekka ja Emma Jane tunsivat mielensä katkeroituvan,
kun he myöhemmin kuulivat, että erään kylän nuori ja kunnianhimoinen
saarnaaja oli vaihtanut ikälopulla polkupyörällään kirkkoonsa komean
loistolampun, maksamatta penniäkään väliä. Asian valopuolena kuitenkin
kerrottiin, että kun Abner Simpson tämän kauppatoimen jälkeen ei saanut
lohdutetuksi jälkeläisiään, niin hän hyppäsi polkupyöränsä satulaan
ja ajoi tiehensä, eikä hänestä sitten kuultu mitään enää lohdullisen
pitkään aikaan.
Tämä vuosi oli huomattava senkin vuoksi, että Rebekka sen kuluessa
kasvaa rehotti kuin nuori pyökki. Hän ei näyttänyt kasvaneen tuumaakaan
siitä lähtien, kun oli täyttänyt kymmenennen ikävuotensa, mutta
nyt, kun hän kerran pääsi taas alkuun, kasvoi hän samalla tarmolla
ja voimalla, millä hän suoritti kaiken muunkin, eikä Jane täti
joutanut koko talvena paljon muuhun kuin ompelemaan jatkoksia tytön
hameenliepeisiin ja hihansuihin.
Oli vielä muuan surullinen virstanpatsas, jota merkitsemään jäi pieni
hauta värisevän raidan alla Hopeapurolla. Randallien perheen nuorin,
Mira tyttönen, kuoli, ja Rebekka matkusti sen vuoksi kotiin parin
viikon ajaksi. Tämä kotiintulo oli Rebekalle murheellinen. Miran
kuolema, Johnin, hänen parhaan toverinsa, poissaolo, äidin surullisuus,
pienen talon yksinäisyys ja siellä vallitseva tiukka säästäväisyys --
kaikki nämä seikat tuntuivat painostavilta.
Hanna näytti Rebekan poissaollessa kehittyneen nuoreksi naiseksi. Hänen
käyttäytymisensä oli ennenkin ollut vanhahtavaa ja kuivan järkevää, ei
milloinkaan lapsekasta -- mutta nyt Rebekasta tuntui kuin hän olisi
jopa Jane tätiäkin vanhempi ja tasaantuneempi.
Rebekka kierteli katsomassa lapsuutensa kaikkia leikkipaikkoja ja
tuttuja, salaisia olinsijoja. Siinä oli aukio, jossa "intiaanipiiput"
kasvoivat; tässä rämeinen ala, jossa merikukka kasvoi suurimmaksi ja
kirkkaimman siniseksi; tuossa kalliovaahtera, jossa hän oli keksinyt
rastaanpesän; siinä pensaikko, jossa peltohiiri asusteli; tuosta
sammaleisesta kannosta putkahtivat valkoiset hattusienet tavallisesti
esiin kuin taikaiskulla.
Näinä yksinäisinä kävelyhetkinä Rebekan ajatukset palasivat alituisesti
samaan asiaan: Hanna ei ollut tähän saakka milloinkaan saanut
tilaisuutta vapautua jokapäiväisistä kotiaskareistaan ja huolistaan;
Rebekka oli yksin nauttinut kaikki tätien tarjoamat edut. Kivitalossa
eläminen ei suinkaan ollut ruusuilla tanssimista, mutta siellä oli
kuitenkin monenmoisia mukavuuksia ja toisten lasten seuraa sekä
tilaisuutta lukemiseen ja opiskeluun. Rebekka vuodatti useammin kuin
kerran kyyneliä yksinäisyydessään, ennen kuin hän tunsi itsensä kyllin
lujaksi kieltäytyäkseen kaikesta, mitä hän niin hartaasti oli itselleen
toivonut. Sitten eräänä aamuna, kun hänen määräaikansa jo alkoi
täyttyä, hän tarttui suoraan asiaan ja sanoi sisarelleen:
"Hanna, tämän lukukauden päätyttyä minä voin jäädä kotiin, ja sinä saat
lähteä Riverboroon. Miranda täti on aina halunnutkin sinne juuri sinua,
ja on vain oikein, että sinäkin saat osasi."
Hanna oli parsimassa sukkia. Hän pujotti langan neulansilmään ja
katkaisi sen sopivanmittaiseksi, ennen kuin vastasi:
"Ei, Pekka; kiitoksia vain. Äiti ei tulisi aikoihin ilman minua, ja
koulunkäynti on minulle vastenmielistä. Minä osaan lukea ja kirjoittaa
ja laskea yhtä puhtaasti kuin kuka tahansa, ja sen kummempia taitoja
en tarvitse. Mieluummin kuolisin kuin ansaitsisin leipäni opettamalla
muiden vekaroita. Talvi kuluu nopeasti, sillä Will Melville on luvannut
lainata minulle äitinsä ompelukoneen ja minä alan valmistella itselleni
alushameita siitä valkoisesta musliinikankaasta, jonka Jane täti
lähetti minulle. Ja tänne Temperanceen perustetaan nyt laulukuoro
ja nuorten seura, niin että minulla tulee kyllä olemaan hauskuutta
nyt, kun alan olla täysikäinen. Minäpä en aiokaan tuntea elämääni
yksinäiseksi", sanoi Hanna ja punastui. "Minä pidän tästä kolkasta."
Rebekka huomasi sisarensa puhuvan tosissaan, mutta hänen punastumistaan
tyttö ei voinut käsittää ennen kuin vuotta tai paria myöhemmin.