Päivät vaihtuivat lentäen; niinkuin kesä oli väistynyt syksyn tieltä,
samoin syksy jätti nyt tilaa talvelle. Kivitalossa oli elämä viime
aikoina kulunut rauhallisemmin, sillä Rebekka ponnisteli rehellisesti
suorittaakseen askareensa ja velvollisuutensa yhä täsmällisemmin ja
hillitäkseen leikkinsä yhä meluttomammiksi. Samalla hän oli vähitellen
oppinut huomaamaan, kuinka lempeä ja sävyisä vastaus pystyy riistämään
aseet suuttumukselta. Ja vaikka Miranda tädillä nyt ei enää ollutkaan
syytä tyytymättömyyteen niin runsaasti kuin ennen, on tunnustettava,
ettei hän myös enää ollut yhtä kärkäs käyttämään kaikkia vihastumisen
tilaisuuksia hyväkseen.
Kaikesta huolimatta sattui kerran oikeamielinen suuttumuksen purkaus,
joka aiheutui Rebekan liiallisesta vieraanvaraisuudesta.
Muutamana perjantai-iltapäivänä Rebekka kysyi Miranda tädiltään,
saisiko hän viedä toisen puolen leipäänsä ja maitoaan ylös kamariinsa,
jossa muuan ystävä häntä odotteli.
"Mikä ihmeen ystävä sinulla nyt siellä on?" kysyi Miranda täti.
"Simpsonien nuorin, joka viipyisi täällä sunnuntaipäivän yli ellei täti
pane sitä pahakseen -- rouva Simpson kyllä antoi luvan. Tuonko minä
hänet tänne ja näytän hänet tädille? Hänellä on yllään muuan Emma Janen
vanha leninki, ja hän näyttää oikein näpsältä."
"Alas sinä kyllä saat tuoda hänet, mutta ei minun katseltavakseni! On
parasta, että toimitat hänet ulos samaa tietä kuin hänet toitkin. Mistä
onnettomasta sinä keksitkään kaikki päähänpistosi! Jopa nyt ihmeitä --
ottaa ja lainaa tänne lapsen sunnuntaiksi!"
"Täti on niin tottunut elämään ilman pientä lasta, ettei täti
tiedäkään, kuinka yksitoikkoiselta se tuntuu", huokasi Rebekka
alistuvasti mennessään ovea kohti. "Kotona Hopeapurolla meillä oli
aina joku uusi hauska pienokainen, jonka kanssa sai leikkiä ja jota
piti taputella. Siellä niitä kyllä oli liian useita, mutta se ei ole
puoleksikaan niin surullista kuin jos ei ole yhtään. Niin, kyllä minä
vien hänet kotiinsa. Hän on siitä hirveästi pahoillaan, ja rouva
Simpson myöskin, sillä hän aikoi lähteä huomenna Milltowniin."
"Hän saa luopua aikeesta", huomautti Miranda.
"Mutta ehkäpä minä saan mennä heille hoitamaan pikkuista?" ehdotti
Rebekka. "Minä otin hänet tänne vain sen vuoksi, että voisin sittenkin
toimittaa lauantaiaskareeni."
"Sinulla on yllin kyllin puuhaa kotona, ei sinun tarvitse lainkaan
ajatella lainattuja vekaroita ja ylimääräisiä juoksuja. Älä nyt enää
vastustele, vaan anna tytölle hiukan ruokaa ja vie hänet sitten sinne,
mistä hän on kotoisin."
"Eihän täti halua, että minä tuon hänet alas isoja portaita -- eikö ole
parempi, että tulen tätä tietä, niin tätikin saa nähdä lapsen? Sillä on
vaaleat hiukset ja suuret siniset silmät! Herra Simpson sanoo, että hän
on perinyt ne isältään."
Miranda neiti hymähti happamesti sanoessaan, että tyttö ei ollut voinut
periä mitään isältään, koska tämä oli tuhlannut perinnöt loppuun jo
aikoja ennen kuin lapsi syntyi maailmaan.
Jane täti oli yläkerroksessa ottamassa liinavaatekaapista esille
puhtaita lakanoita ja tyynynpäällisiä lauantain varalle. Hänen luokseen
Rebekka meni etsimään lohtua.
"Minä toin tänne nuorimman Simpsonin, Jane täti, jotta hän auttaisi
meitä yli ikävän sunnuntaipäivän, mutta Miranda täti ei anna hänen
jäädä tänne. Emma Jane on saanut luvan pitää tyttöä luonaan ensi
sunnuntaina ja Alice Robinson sitä seuraavana. Rouva Simpson halusi,
että minä ottaisin hänet ensiksi, kun olen niin tottunut pikkulapsiin.
Tulkaa katsomaan, kun hän istuu täällä minun vuoteellani, Jane täti!
Eikö hän ole soma? Hän on sellaista lihavaa, tyytyväistä lajia, ei
laiha ja nyrpeä, niinkuin muutamat. Ja minä toivoin, että saisin pukea
ja riisua hänet kahdesti päivässä. Voi, rakas täti! Toivoisin, että
minulla olisi oikein painettu kirja, josta saisin katsoa _mitä_ saan
tehdä; sitten minä en kenties pettyisi niin usein!"
"Sellaista kirjaa, joka soveltuisi sinulle, Rebekka, ei koskaan
voitaisi painattaa", vastasi Jane täti, "sillä kukaan ei voi etukäteen
arvata, mitä kaikkea sinun päähäsi pälkähtää. Aiotko kantaa tuon
painavan tyttösen kotiin sylissäsi?"
"En, minä vedän häntä pienissä saippuarattaissa. Kas niin, piskuinen!
Ota peukalo suustasi, niin saat ajella Pekan mukana vaunuissasi." Hän
ojensi vahvat nuoret käsivartensa jokeltavaa tyttöä kohden, istui
tuolille lapsi polvellaan ja käänsi hänet muitta mutkitta ylösalaisin;
otti hänen vyötäisiltään vääntyneen nuppineulan ja viskasi sen
halveksuen pois, käveli (tyttö käsivarrellaan yhä edelleenkin melkein
pää alaspäin) kaapin luo, valitsi kätköistään ison lukkoneulan ja alkoi
sillä kiinnittää pienokaisen lyhyttä punaista alushametta jonkinlaiseen
paidantapaiseen, mikä lapsella oli yllään. Ja lojuipa tyttönen sitten
suullaan tai selällään tahi sätkytteli pää alaspäin pieniä jalkojaan
ilmassa, niin kaiken aikaa se jatkoi tyynenä jokelteluaan tuntien
olevansa varmoissa käsissä. Jane täti katseli kuvaelmaa hätääntyneen
hämmästyksen mykistämänä.
"Siunatkoon, Rebekka!" puhkesi hän vihdoin ääneen. "Osaatpa sinä
käsitellä pikkulapsia!"
"Pitäisihän minun osata. Minä olen kasvattanut kolme ja puoli pientä
vesaa", vastasi Rebekka hilpeänä ja oikoi nuoren Simpsonin sukat.
Jane neiti ojensi lasta kohti laihan kätensä, jonka nimettömässä
oli kapea, kulunut ja sileä kultasormus, ja pienokainen koukisti
typykkäiset sormensa ja tarrasi kiinni kimaltavaan koruun.
"Teillä on sormus kihlasormessanne, eikö niin, Jane täti? Onko täti
joskus aikonut mennä naimisiin?"
"Kyllä, rakkaani, kauan sitten."
"Mitä sitten tuli tielle, Jane täti?"
"Hän kuoli -- vähän ennen."
"Ah!" Rebekan silmät kostuivat.
"Hän oli sotilas ja kuoli haavoihinsa eräässä sairaalassa kaukana
Etelässä."
"Voi, Jane täti!" sanoi Rebekka hiljaisesti. "Eikä täti ollut edes
näkemässä?"
"Kyllä; olin hänen luonaan, kun hän kuoli."
"Oliko hän nuori?"
"Oli, nuori ja urhea ja kaunis, Rebekka. Hän oli herra Carterin veli,
Tom."
"Oh, se on minusta iloista, että täti sentään oli hänen luonaan! Sehän
ilahdutti häntäkin, eikö niin, Jane täti?"
Jane neiti ikään kuin katsahti puoleksi unohdettujen vuosien taakse,
ja hänen mieleensä nousi muisto Tomin ilosta: miehen heikko hymy,
kyynelet hänen väsyneissä silmissään, hänen hiljainen äänensä. Muisto
järkytti Jane tätiä. Hän ei koskaan ollut kertonut siitä ainoallekaan
ihmisolennolle, sillä kukaan hänen läheisistään ei olisi ymmärtänyt
häntä. Nyt hän ujoudesta punastellen nojasi päätään nuoren tytön olkaan
kätkeäkseen kyynelten täyttämät silmänsä hänen näkyvistään ja sanoi:
"Se oli julmaa, Rebekka!"
Pieni Simpson oli vaipunut unisena kokoon Rebekan polvella; hänen
päänsä oli retkahtanut taaksepäin, ja nyt hän imeskeli hiljaisena
peukaloaan. Rebekka taivutti päätään, kunnes hänen poskensa kosketti
tädin harmaisiin hiuksiin; hän hyväili tätiä arasti ja sanoi: "Olen
niin suruissani puolestanne, Jane täti!" Tytön silmät olivat lempeät
ja hellät, ja hänen sydämensä ikään kuin liikahti ja kasvoi rinnassa,
kasvoi ymmärtämyksestä ja syvästä osanotosta.
Tällaiset sisäiset kokemukset loivat eloa arkielämän hiljaisuuteen,
jota näinä aikoina yhä enensi se, että Dick Carter, Living Perkins ja
Hulda Meserve olivat lähteneet jatkamaan koulunkäyntiään Warehamiin.
Rebekan laatuiselle luonteelle elämä kuitenkaan ei voinut käydä
kokonaan yksitoikkoiseksi ja seikkailuttomaksi. Hänen mielensä oli
taipuisa ja vaikutelmille altis. Hän rakenteli tuttavuuksia joka
nurkassa ja kolossa.
Rebekka piti Emma Janesta, mutta tämän ystävyyssuhteen olivat kuitenkin
aiheuttaneet naapuruus- ja tilapäiset olosuhteet eikä sielujen
sukulaisuus. Rebekkaa miellytti pienen naapurittaren rakastettavuus,
uskollisuus ja alttius, mutta samalla hän etsi alituisesti niiden
takaa henkisiä aarteita; etsi, mutta ei löytänyt milloinkaan, sillä
vaikka Emma Jane oli häntä vanhempi, oli tyttö kuitenkin vielä
aivan kypsymätön. Hulda Meserven maailmantuntemus oli suorastaan
hurmaava, sillä hän oli oleskellut naimisissa olevien sisariensa luona
Milltowissa ja Portlandissa. Mutta Hulda oli purevakielinen eikä
hänessä voinut juuri huomata taipumusta myötätuntoisuuteen, ja nämä
seikat vieroittivat Rebekkaa hänestä. Dick Carterin kanssa Rebekka toki
saattoi keskustella järkevästi opinnoista ja läksyistä. Dick oli sangen
kunnianhimoinen poika, täynnään tulevaisuuden suunnitelmia, joita hän
avomielisesti pohti Rebekan kanssa; mutta kun Rebekka alkoi viittailla
omiin tulevaisuudentoiveisiinsa, laimeni pojan harrastus tuntuvasti.
Jerry sedän ja Sara tädin ystävyys oli kokonaan toista laatua -- se oli
hyvin miellyttävää, mutta kenties hiukan vaarallista lajia. Rebekan
käynti heidän majassaan sai vanhukset aina visertelemään ihastuksesta.
Tytön iloinen laverrus ja hänen hullunkuriset huomautuksensa elämästä
ylimalkaan suorastaan häikäisivät näitä sydämellisiä ihmisiä, jotka
tarkkasivat hänen jokaista sanaansa aivan kuin lapsi olisi ollut
profeetta. Ja Rebekka arvelikin joskus itsekseen, vaikkeivät mitkään
edelliset kokemukset olleet häntä tähän kasvattaneet, että oli
toisinaan arveluttavaa iloita edes tällaisen vanhan, arkipäiväisen
pariskunnan sokeasta ihastuksesta. Hyvällä syyllä voi sanoa, että
Jerry setä oli Rebekan ainoa todellinen uskottu koko kylässä, ainoa
olento, jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä. Kivitalossa
tyttö harjoitteli soittimen ääressä asteikkoja ja juoksutuksia, mutta
Cobbin pienen harmonin luona hän lauleli kuin lintu ja improvisoi
lauluilleen yksinkertaisia säestyksiä, joita hänen kuulijansa pitivät
suorastaan ihmeellisinä. Täällä hän oli iloinen ja rakastettu.
Mutta, tyttö ajatteli, ollapa edes joku ihminen, joka ei olisi yksin
pitänyt hänestä, vaan olisi myös ymmärtänyt häntä -- ihminen, joka
puhuisi hänen kieltään, käsittäisi hänen toiveensa ja tyydyttäisi
hänen salaperäisen kaipauksensa! Olisiko kenties Warehamissa,
suuressa maailmassa, ihmisiä, jotka ajattelisivat, unelmoisivat ja
ihmettelisivät elämää kuten hän!
Itse asiassa Jane Sawyer tuskin ymmärsi sisarentyttöään paljon
paremmin kuin Mirandakaan. Mutta heidän suhteissaan Rebekkaan oli se
suunnaton ero, että Jane silloinkin, kun tyttö sai hänet ymmälle, tunsi
pitävänsä hänestä ja uskoi hänestä parhainta, vaikka kuuntelikin ihan
neuvotonna selitystä vaikuttimista, jotka olivat aiheuttaneet tuon
tai tämän ällistyttävän teon. Janessa oli tapahtunut suuri sisäinen
muutos sinä aikana, minkä Rebekka oli asunut kivitalossa. Hänen
elämällään oli nyt tarkoitus, jota hän ennen ei ollut siinä tuntenut.
Aamupuhdetta elostutti Rebekan kouluunlähtö kaikkine pikku puuhineen
-- tytön kouluaamiainen oli järjestettävä kääreisiin ja rasioihin,
oli tarkattava, ettei Rebekka unohtaisi kalossejaan tai sadetakkiaan
ja sateensuojaansa, sitten tuli jäähyväisten vuoro, ja sen jälkeen
Jane vielä tiedottomasti viivähti ikkunanpielessä tavoittaakseen tytön
kädenhuiskutuksen.
Täti hämmästyi huomatessaan ylpeilevänsä siitä, että Rebekka näytti
viikko viikolta kauniimmalta, että tytön kaula ja posket pyöristyivät
ja hänen kasvojensa väri kävi raikkaammaksi. Ei kukaan olisi osannut
aavistaa, mikä hiljainen ilo täytti hänen sydämensä, kun hän katseli
Rebekan tummaa päätä sen kumartuessa kirjan ylle. Janen rajoitettu,
arkinen elämä alkoi versoa siitä katseesta, joka pirahteli tästä
nuoresta, raikkaasta kukasta.
Vähitellen tytön mielestä alkoi hälvetä ajatus pyrkiä taiteilijaksi
vanhan ystävänsä neiti Rossin tapaan; hän alistui ymmärtämään,
kuinka vaikeata olisi ollut hankkia hänelle asiaankuuluvaa opetusta.
Miranda täti ei ymmärtänyt sellaisen taipumuksen kehittämisessä
olevan mitään järkeä eikä hän myöskään sanonut käsittävänsä, kuinka
taiteella milloinkaan voitaisiin ansaita rahaa. Oli toiveita, hyvin
häälyviä toiveita, että neiti Morton, joka soitti kirkon harmonia
jumalanpalveluksissa, antaisi Rebekalle muutamia musiikkitunteja; mutta
näiden toiveiden toteuttaminen riippui kokonaan siitä, suostuisiko
rouva Morton ottamaan häkillisen heiniä palkkioksi tyttärensä suomasta
opetuksesta. Soitto oli Miranda tädin mielestä yhtä arvotonta,
tarpeetonta ja tyhmää huvia kuin maalailu tai tanssiminenkin, mutta
hän salli kuitenkin Rebekan harjoitella tunnin verran päivittäin
talon vanhalla pianolla ja lupasi sisarensa pyynnöstä myöntää hiukan
ylimääräistäkin aikaa musiikkiopetukseen, jos Jane voisi taivuttaa
jonkun antamaan Rebekalle tunteja suuremmitta palkkioitta.
Hopeapurolta kuuluvat uutiset olivat ylipäänsä paremminkin toiveikkaita
kuin hälyttäviä. Ann-serkun mies oli kuollut, ja Rebekan vanhin
ja rakastetuin veli John oli mennyt leskeksi jääneen serkun luo
oppiakseen hoitamaan maataloutta. Korvaukseksi vaivoistaan hän saisi
hyvän alkeiskoulukasvatuksen. Kaikki Johnin pyrkimykset tähtäsivät
siihen, että hänestä oli tuleva lääkäri ja Rebekka saisi hoitaa hänen
talouttaan. Tämän unelman toteutuminen näytti nyt niin varmalta
ja läheiseltä, että John jo saattoi kuvitella näkevänsä, kuinka
hevonen kahlaa lumikinosten halki, kun hän, tohtori Randall, istuu
reessä, lääkearkku jalkojensa välissä, matkalla huojentamaan jonkun
sairaan kärsimyksiä, ja neiti Rebekka Randall istuu mustaan silkkiin
pukeutuneena hänen vieressään.
Hanna solmi nyt hiuksensa nutturalle niskaan ja käytti hameita,
jotka ylettyivät nilkkoihin saakka. Mark oli taittanut solisluunsa,
mutta se näkyi jo paranevan erinomaisesti. Pikku Mira oli kasvamassa
ihmeen kauniiksi tyttöseksi. Ja nykyisin huhuiltiin, että suunniteltu
Temperancen ja Plumvillen välinen rata tulisi johdettavaksi kylän
ohitse aivan Randallin talon läheisyydestä, joten maan arvo kohoaisi
jonkinlaiseen hintaan, sen sijaan että se nykyisin oli melkein
olematon. Rouva Randall kuitenkin kieltäytyi uskomasta perheen
taloudellisen aseman paranemiseen. Hän tyytyi ahkerasti puuhailemaan
aamusta iltaan vain hankkiakseen lapsilleen elämisen mahdollisuudet ja
hänen kaikki toiveensa perustuivat yksinomaan lasten tulevaisuuteen
eikä hänen omaan elämäänsä.