Mainiolla korjuujuhlapäivällisellä, joka tarjottiin kivitalossa kello
yhden tienoissa; oli ollut vieraita -- Burnhamin sisarukset, jotka
asuivat Pohjois-Riverboron ja Sharker-kylän välillä ja jotka ainakin
neljännesvuosisadan ajan jo olivat tänä juhlapäivänä säännöllisesti
vierailleet Sawyerin tyttöjen luona. Kun päivällinen oli korjattu
ja astiat pesty, Rebekka istahti äänettömänä lueksimaan, ja kellon
lähetessä viittä hän pyysi lupaa saada lähteä Simpsoneille.
"Miksi sinä haluat lorvailla niiden Simpsonin lasten jäljissä näin
juhlapäivänä?" kysyi Miranda täti. "Etkö voisi nyt kerrankin istua
alallasi ja kuunnella vanhempien ihmisten keskusteluja? Sinä et voi
koskaan tyytyä olemaan paikoillasi, vaan tahdot välttämättä aina
juoksennella pitkin kyliä."
"Simpsoneilla on uusi lamppu, ja Emma Jane ja minä lupasimme mennä
sinne katsomaan, kun se sytytetään, niin että heillä olisi hiukan
juhlallisempaa."
"Mitä mahdottomia he tekevät lampulla, ja mistä he ovat saaneet rahoja
ostaakseen sen? Jos Abner olisi kotona, niin uskoisin hänen jälleen
käyneen vaihtamassa", sanoi Miranda.
"Lapset saivat sen palkintona saippuamyynnistään", vastasi Rebekka. "He
ovat tehneet koko vuoden työtä sen vuoksi, ja muistaahan täti, kuinka
minä kerroin, että myös Emma Jane ja minä autoimme heitä hiukan sinä
lauantaina, kun tädit olivat Portlandissa."
"Minä kai en silloin pannut sitä merkille, luullakseni, sillä nyt
vasta ensi kerran kuulen puhuttavan heidän lampustaan. No niin, voit
mennä sinne tunnin ajaksi, mutta et saa viipyä kauemmin. Muistakin,
että kello kuudelta on jo yhtä pimeätä kuin sydänyöllä. Haluatko ottaa
mukaasi joitakin Baldwin-omenoita? Mitä kummaa sinulla on leninkisi
taskussa, sehän kiskoo koko hameesi viistoon?"
"Siellä ovat minun päivällisrusinani ja pähkinäni", sanoi Rebekka,
jonka ei koskaan onnistunut salata viattomintakaan yritystä tädiltään,
"vain ne, jotka täti itse nosti minun lautaselleni."
"Miksi et syönyt niitä?"
"Minä olin jo kylläinen ja ajattelin, että jos säästäisin ne, niin
Simpsonien juhla voisi tulla hiukan hauskemmaksi", änkytti Rebekka
pahoillaan siitä, että häntä kuulusteltiin ja toruttiin vieraiden
kuullen.
"Pähkinät ja rusinat olivat sinun, Rebekka", sovitteli Jane täti, "ja
jos sinua halutti säästää ne muita varten, niin ei kukaan voi sinua
siitä moittia."
Burnhamin sisaret nyökkäsivät hyväksyvästi, kun Rebekka poistui,
ja sanoivat, etteivät he koskaan olleet nähneet lapsen kasvavan ja
kehittyvän siinä määrin näin lyhyenä aikana.
"Hänessä on vielä runsaasti kehittymisen varaa eräissä suhteissa; sen
kyllä huomaisitte, jos hän asuisi saman katon alla", vastasi Miranda.
"Onko kuultu kummempaa hullutusta kuin tämä lamppujuttu! Se on perin
kuvaava niille Simpsoneille, vaikka minä en tosiaan olisi uskonut
lapsilla olevan sen vertaa älyä, että pystyisivät myymään mitään."
"Jollakulla heistä täytyy olla hiukan älyäkin", sanoi neiti
Ellen Burnham, "sillä sitä tyttöstä, joka myi saippuaa Laddille
Pohjois-Riverborossa, Adam itse sanoi ihmeellisimmäksi ja hauskimmaksi
lapseksi, minkä hän ikinä on tavannut."
"Sen on täytynyt olla Clara Belle, vaikka en minä saa päähäni, missä
suhteessa hän olisi ihmeellinen", sanoi Miranda. "Onko Adam jälleen
kotona?"
"Kyllä, hän on oleskellut muutaman päivän tätinsä luona. Sanotaan, että
hän ansaitsee rahaa ihan kohtuuttomasti, ja aina hän tuo tullessaan
lahjoja naapureille. Tällä kertaa hän toi kokonaisen turkispuvuston
tädilleen. Ja ajatelkaas! Me muistamme vielä hyvin sen ajan,
jolloin hän kulki avojaloin ja omisti tuskin kahta paitaa samalla
kertaa. Kummallista, ettei hän ole mennyt naimisiin, vaikka hän on
niin mieltynyt lapsiin, että niitä on aina kokonainen liuta hänen
kantapäillään."
"Siinä suhteessa hänen tulevaisuutensa ei liene vielä ihan toivoton",
huomautti Jane neiti hymyillen. "Hänhän on tietääkseni vasta
kolmenkymmenen ikäinen."
"Riverborosta hän kyllä saisi vaimon, vaikka hän olisi yli sadan ja
kolmenkymmenen", arveli Miranda.
"Rouva Ladd väittää, että Adam ihastui niin mahdottomasti siihen
pieneen saippuanmyyjään -- Clara Belle siis on hänen nimensä, niinkö?
--, että on luvannut antaa tytölle joululahjan", jatkoi Ellen neiti.
"No niin, mikä mistäkin pitää!" huudahti Miranda neiti. "Clara Belle
on hiukan kierosilmäinen ja punatukkainen, mutta minä puolestani en
suinkaan kadehdi hänen joululahjojaan. Mitä enemmän Adam Ladd antaa
hänelle, sen vähemmällä kunta pääsee."
"Eikö Simpsoneilla ole toinenkin tytär?" kysyi nyt neiti Lydia
Burnham. "Tämä saippuanmyyjä ei voinut olla kierosilmäinen, sillä
rouva Ladd kertoi, että Adam oli erityisesti puhunut lapsen kauniista
silmistä. Adam oli sanonut, että niiden vuoksi hän osti ne kolmesataa
saippuapalaa."
"Kolmesataa saippuaa!" huudahti Miranda. "No, täytyy tunnustaa näin
kiitosjuhlana, että jos muut kylvöt epäonnistuvatkin, niin _yksi_
ainakin tuottaa täällä Riverborossa aina erinomaisen sadon."
"Mikä sitten?" kysyi miss Lydia kohteliaana.
"Hulluuden kylvö!" vastasi Miranda terhakkaasti ja vaihtoi sitten
puheenaihetta Janen tyydytykseksi, sillä tämä oli tuntenut olonsa
hyvin tukalaksi viimeisen neljännestunnin kuluessa. Oliko Riverborossa
Rebekkaa lukuunottamatta ainoatakaan lasta, jota voitiin sanoa
ihmeelliseksi ja hauskaksi? Ja oliko maailmassa ainoatakaan toista
lasta, joka olisi voinut houkutella järkimiehen ostamaan satamäärin
saippuoita, kuin juuri Rebekka?
Tällä aikaa oli "ihmeellinen" tyttö rientänyt edelleen tietään yhäti
sakenevassa iltahämyssä; mutta hän ei ehtinyt kauaksikaan, ennen kuin
kuuli kiirehtiviä askelia ja näki tutun olennon juoksevan luokseen.
Silmänräpäystä myöhemmin hän ja Emma Jane kohtasivat hengästyneinä
toisensa.
"Tämä on vallan hirmuista!" läähätti Emma Jane. "Aiotko sanoa, että
lamppu on särkynyt?" huudahti Rebekka.
"Ei, en toki, ei sentään! Se oli pakattu olkiin, ja jokainen palanen
nypittiin esiin ihka ehyenä. Minä olin siellä, mutta en hiiskunut
sanallakaan, että sinä myit ne kolmesataa saippuaa, sillä halusin, että
olisimme yhdessä, kun kerrot kaiken."
_"Me_ myimme kolmesataa saippuaa", oikaisi Rebekka. "Sinä olit siinä
yhtä paljon mukana kuin minäkin."
"Eipä, enkä ollutkaan, Rebekka Randall. Minä vain istuin portilla ja
pitelin hevosta."
"Niin, mutta _kenen_ se hevonen oli, joka vei meidät Aladdinin luo?
Silloin sattui vain olemaan minun vuoroni. Jos sinä olisit mennyt
sisään ja tavannut Aladdinin, niin lamppu olisi tullut sinun osallesi.
Mutta mikä nyt on hätänä?"
"Simpsoneilla ei ole öljyä eikä lampunsydämiä. Luulen heidän uskoneen,
että vierashuoneen lamppu on sellainen kapine, joka syttyy ja palaa
ihan itsestään. Heiluri meni pyytämään tohtorilta lampunsydäntä
lainaksi, ja äiti lähetti minun mukanani litran öljyä, mutta hän sanoo,
että enempää hän ei anna. Emme yhtään ajatelleet, mitä lampun kunnossa
pitäminen tulee maksamaan, Rebekka."
"Emme, se on totta. Mutta ei ajatella sitä nytkään ennen kuin juhlan
jälkeen. Minulla on hiukan pähkinöitä ja rusinoita ja muutama omena
mukanani."
"Ja minulla on piparminttupastilleja ja vaahterasokeria", sanoi Emma
Jane. "Tänään Simpsonit saivat oikean juhlapäivällisen; tohtori antoi
heille manteliperunoita, karpaloita ja nauriita, isä lähetti heille
kylkipaistin jäännöksen ja rouva Cobb kananpojan ja ruukullisen
lihamuhennosta."
Kello puoli kuuden aikoihin olisi sietänyt katsahtaa sisään Simpsonien
ikkunasta; juhlamieli oli silloin kohonnut korkeimmilleen. Rouva
Simpson oli päästänyt keittiötulen hiipumaan ja istui juhlivien
joukkoon nuorin pienokaisensa sylissään. Lamppu näytti kutsuvan ja
ottavan vastaan vieraita. Lapset olivat ottaneet sen alustaksi talon
ainoan pienen pöydän ja asettaneet sen huoneen perimmäiseen nurkkaan.
Siellä nyt loisti tämä pyhitetty, jumaloitu, kauan tavoiteltu esine ja
oli melkein niin kaunis ja lähes puoleksi niin korkea kuin kiertokirje
sanoin ja kuvin vakuutti. Messinki hohti kuin kulta, ja punainen
paperivarjostin hehkui kuin jättiläisrubiini. Laveassa valopiirissä
istuivat Simpsonit kunnioittavan ja juhlallisen äänettöminä, ja Rebekka
ja Emma Jane seisoivat heidän takanaan käsikkäin. Ei kukaan halunnut
puhella; tilaisuus oli siksi vakava ja hermoja värisyttävä.
"Toivoisin, että isä saisi nähdä tämän", sanoi uskollinen Clara Belle.
"Joth hän then näkithi, niin hän haluaithi jälleen vaihtaa then",
sammalteli Susan hiljaisesti.
Rebekka lähti kotiin juhlasta tädin määräämään aikaan, vaikka sangen
vastahakoisesti.
"Minä sammutan lampun samalla hetkellä, kun arvaan sinun ja Emma Janen
ehtineen kotiin", sanoi Clara Belle. "Ja voi, kuinka iloinen olen
siitä, että te molemmat voitte nähdä ikkunoistanne meidän lamppumme
valon! Kuinkahan kauan se jaksaa palaa öljyä lisäämättä, kun poltan
sitä vain tunnin ajan joka ilta?"
"Ei sinun tarvitse sammuttaa sitä öljyn puutteen takia", sanoi
Heiluri, joka parhaillaan tuli sisään vajasta, "sillä tuolla ulkona
on kokonainen nassakka täynnä petrolia. Herra Tubbs toi sen tänne
Pohjois-Riverborosta ja sanoi, että joku on lähettänyt sen postissa."
Rebekka likisti Emma Janen käsivartta, ja Emma Jane puristi ihastuneena
takaisin.
"Se oli prinssi Aladdin", kuiskasi Rebekka, kun tytöt juoksivat polkua
alas veräjälle. Mieli iloisena Rebekka saapui kotiin ja meni suoraa
päätä ruokasaliin. Burnhamin siskokset olivat lähteneet, ja tädit
istuivat äänettöminä, kutimet käsissään.
"Se oli autuaallinen juhla!" huudahti Rebekka riisuessaan hattunsa ja
nuttunsa.
"Mene takaisin eteiseen katsomaan, suljitko ulko-oven kunnollisesti
ja kierrä se sitten salpaan", käski Miranda täti tavalliseen ankaraan
tapaansa.
"Se oli oikea juhla!" toisti Rebekka palatessaan jälleen sisään. Hän
oli nyt niin innoissaan, ettei häntä vähillä saatu masennetuksi. "Ja
voi, Jane täti ja Miranda täti! Kunpa vain suostuisitte tulemaan
keittiöön ja katsomaan sen ikkunasta, niin näkisitte, kuinka Simpsonien
lamppu loistaa ihan punaisena, aivan kuin koko talo olisi tulessa."
"Niinkuin se luultavasti onkin ennen pitkää", huomautti Miranda. "Minä
en voi sietää sellaisia hupsuja päähänpistoja."
Jane lähti Rebekan mukana keittiöön. Vaikkakaan se heikko kajastus,
minkä hän onnistui huomaamaan Simpsonin asunnosta näin pitkän matkan
takaa, ei tuntunut hänestä erinomaisen häikäisevältä, koetti hän
kuitenkin innostua asiaan niin paljon kuin suinkin kykeni.
"Rebekka, kuka se möikään ne kolmesataa saippuaa herra Laddille
Pohjois-Riverborossa?"
"Herra _kelle?"_ huudahti Rebekka.
"Herra Laddille Pohjois-Riverborossa."
"Sekö on hänen oikea nimensä?" kysyi Rebekka hämmästyneenä. "Sittenhän
en arvannut niinkään hullusti", jatkoi hän ja naurahteli hiljaa
itsekseen.
"Minä kysyin, kuka möi saippuat Adam Laddille?" toisti Jane täti.
"Adam Ladd! Sitten hän on myöskin A. Ladd! Sehän somaa!"
"Vastaa, Rebekka!"
"Voi, anteeksi, Jane täti; minä ajattelin niin ankarasti. Emma Jane ja
minä myimme saippuat herra A. Laddille."
"Kiusasitko tai pakotitko sinä hänet ostamaan?"
"Mutta, Jane täti! Kuinka minä olisin voinut pakottaa ison,
täysikasvuisen miehen ostamaan, ellei hän olisi itse halunnut? Hän oli
mahdottoman kärkäs ostamaan saippuat lahjaksi tädilleen."
Jane neiti ei vieläkään näyttänyt täysin vakuuttuneelta, mutta hän
sanoi ainoastaan: "Toivon, ettei Miranda tätisi kiinnitä tähän
huomiotaan. Tiedäthän hyvin, Rebekka, kuinka ankara hän on tällaisissa
asioissa. Ja soisin todellakin, että et tekisi mitään tavatonta
kysymättä ensin hänen mieltään, sillä sinun puuhasi ovat toisinaan
hiukan eriskummallisia."
"Tällä kertaa en ainakaan ole tehnyt tyhmyyksiä", selitti Rebekka
lohduttavasti. "Emma Jane myi saippuaa setä Jerry Cobbille ja omille
sukulaisilleen, ja minä kävin ensin muutamissa taloissa sahan luona ja
sitten herra Laddin kotona. Herra Ladd osti kaiken mitä meillä oli ja
käski meitä pitämään asian salassa, kunnes lamppu tulisi Simpsoneille;
ja siitä saakka olen kuljeksinut niin onnettomana kuin lamppu olisi
minun sisässäni sytytettynä ja täydessä tulessa, niin että kaikki
voisivat sen nähdä."
Rebekan hiukset olivat irtautuneet ja valuivat hänen otsalleen
suortuvaisina laineina; hänen silmänsä säteilivät ja poskensa hehkuivat.
"Niin, siltä juuri sinä näytätkin -- kuin lamppu palaisi sisälläsi",
huokasi Jane täti. "Rebekka! Soisin sinun ajattelevan asioita tyynemmin
ja rauhallisemmin, lapseni; minä toisinaan pelkään ja vapisen sinun
tähtesi."