Tunnin kokemukset liikeuran vaivalloisuudesta masensivat tyttöjen
rohkeutta hyvän joukon. He eivät menneet yhdessä kolkuttamaan
valitsemiensa uhrien oville, koska he arvasivat, että silloin he tuskin
pystyisivät edes aloittamaan neuvotteluja vakavina. He erosivat aina
portilla, ja toinen jäi pitelemään hevosta sillä aikaa, kun toinen
saippuanäytteet kainalossaan yritti houkutella kauppoihin jokaista,
jonka mielentila näytti hiukankin otolliselta. Emma Jane oli saanut
myydyksi vain kolme ainokaista saippuapalasta, Rebekka sen sijaan
toki kolme pientä rasiallista. Emännät katsahtivat Emma Janeen ja
sanoivat, että he eivät ole saippuan tarpeessa. He kuuntelivat,
kun tyttö lateli ulkoläksynsä tavaran loistavista ominaisuuksista,
mutta eivät silti myöntäneet tarvitsevansa sitä. Rebekan käyntejä
ohjasivat toiset tähdet. Ne henkilöt, joille hän kaupitteli, muistivat,
että he saattoivat tarvita saippuaa joko parhaillaan tai ainakin
lähitulevaisuudessa; ja ihmeellisintä oli, että Rebekan kohdalla asiat
sujuivat melkein itsestään, kun taas Emma Jane yritti tunnontarkasti
onnistumatta.
"Nyt on sinun vuorosi, Rebekka, ja siitä minä olen iloinen", sanoi
Emma Jane pysäyttäen hevosen eräällä portilla ja osoittaen rakennusta,
joka oli hyvän matkan syrjässä tieltä. "Minä en ole vielä tointunut
viimeisestä säikähdyksestäni." (Muuan nainen oli pistänyt päänsä
toisen kerroksen ikkunasta ja huutanut: "Tiehesi sieltä, tyttö! Olipa
laatikossasi mitä hyvänsä, emme tarvitse sitä.") "En tiedä, kuka tuolla
mahtanee asua; kaihtimet ovat kokonaan alhaalla näissä päätyikkunoissa.
Ellei siellä ole ketään kotona, niin sinun täytyy koettaa taas
seuraavassa talossa."
Rebekka kulki pensasaitauksen välistä kapeata kujaa ja pysähtyi
talon sivuoven luona. Siinä istui kiikkutuolissa kuistikolla maissia
perkaamassa miellyttävän näköinen nuori mies -- tai olisiko hän ollut
keski-ikäinen; siitä Rebekka ei ollut aivan selvillä. Joka tapauksessa
hän näytti kaupunkilaiselta: huolellisesti ajellut kasvot ja kauniisti
sopivat vaatteet. Rebekkaa tämä kohtaaminen hiukan ujostutti, mutta
hänen ei auttanut muu kuin ryhtyä selittämään, millä asioilla hän
liikkui. Siksipä hän kysyi: "Onko talon rouva kotona?"
"Minä olen nykyisin rouvana tässä talossa", sanoi vieras hymyn häivettä
kasvoillaan. "Miten voin teitä palvella?"
"Oletteko kuullut puhuttavan -- haluaisitteko, tai minä tarkoitan --
oletteko saippuan tarpeessa?" kysyi Rebekka.
"Näytänkö minä siltä?" kysyi toinen odottamatta.
Rebekka hymyili. _"Se_ ei ollut minun ajatukseni. Minulla on hiukan
saippuaa myytävänä; tarkoitan, että haluaisin tutustuttaa teidät hyvin
huomattavaan saippualajiin, parhaaseen, mitä markkinat voivat tarjota.
Sen nimi on --"
"Oh, sen saippuan minä luulen hyvin tuntevani", sanoi herra
ystävällisesti. "Valmistettu puhtaasta kasvirasvasta, eikö niin?"
"Kaikkein puhtaimmasta", vahvisti Rebekka.
"Siinä ei ole syövyttäviä happoja?"
"Ei jälkeäkään niistä."
"Ja sentään voisi lapsikin pestä sillä koko perheen viikkopesun aivan
vaivattomasti?"
"Sylilapsikin", oikaisi Rebekka.
"Ohoh, sylilapsikin, niinkö? Se lapsi näkyy käyvän vuosi vuodelta yhä
nuoremmaksi, vaikka sen luulisi vanhenevan. Viisas lapsukainen!"
Sattuipa onni tavata tällainen ostaja, joka etukäteen jo tiesi tavaran
kaikki verrattomat ominaisuudet. Rebekka alkoi sädehtiä yhä enemmän, ja
hän istahti uuden ystävänsä kehotuksesta tuolille hänen lähettyvilleen.
Purppurasaippuaa sisältävän rasian kauneus paljastettiin ja samalla
sovittiin sen sekä Lumivalkoisen hinnasta. Ennen pitkää Rebekka oli
kokonaan unohtanut portille jättämänsä hiljaisen toverin tarinoidessaan
tämän miehen kanssa niin tuttavallisesti kuin olisi tuntenut hänet
elämänsä alusta saakka.
"Minä hoidan taloa tänään, mutta en asu täällä", selitti tämä
miellyttävän hauska herrasmies Rebekalle. "Minä tulin vain vieraisille
tätini luo, joka nyt on pistäytynyt Portlandiin. Minä asuin täällä
pikku poikana ja pidän tästä talosta."
"Luulen, ettei mikään vedä vertoja meidän lapsuutemme kodille",
huomautti Rebekka, halkeamaisillaan ylpeydestä, kun havaitsi
käyttäneensä tavallisessa keskustelussa monikkomuotoa yksikön asemesta.
Nuori mies katsahti häneen pikaisesti ja laski maissintähkän käsistään.
"Te siis pidätte lapsuuttanne jo menneisyyteen kuuluvana, vai miten,
nuori neiti?"
"Minä kyllä muistan sen vielä", vastasi Rebekka vakavana, "vaikka se
tuntuukin minusta jo niin tavattoman kaukaiselta."
"Minä muistan oman lapsuuteni sangen hyvin, ja se oli onnettoman
tukalaa aikaa", sanoi vieras.
"Niin oli minunkin", huokasi Rebekka. "Mikä oli teidän lapsuutenne
pahin huoli?"
"Pääasiassa ruoan ja vaatteiden puute."
"Voi!" huudahti Rebekka osaaottavasti. "Minulla taas ei ollut kenkiä
eikä kirjoja, ja pikkusiskoksia oli liian paljon. Mutta nythän teidän
on hyvä elää ja olette tyytyväinen, vai mitä?" hän kysyi hiukan
epäröiden, sillä vaikka mies näyttikin hyvinvoivalta, saattoi kuka
tahansa nähdä, että hänen katseensa pohjalla pilkisteli väsymys ja että
hänen suunsa oli alakuloinen, milloin hän ei puhellut.
"Kiitos, ei minulla nyt ole syytä valittaa", sanoi mies lohduttavasti
hymyillen. "No niin, sanokaahan, paljonko minun nyt sitten on ostettava
saippuaa?".
"Paljonkohan teidän tädillänne mahtaa olla sitä tällä haavaa? Ja
kuinkahan paljon hän tarvinnee?" kysyi vaatimaton ja perin kokematon
asiamies.
"No, sitä minä en tiedä tarkoin. Saippuahan ei pilaannu säilytettäessä,
vai kuinka?"
"Siitä minä en ole varma", sanoi Rebekka rehellisesti, "mutta minä
katson kiertokirjeestä -- siinä varmasti puhutaan asiasta." Ja hän otti
asiapaperit taskustaan.
"Mitä te aiotte tehdä niillä suurenmoisilla rahoilla, jotka
kauppatoiminnallanne ansaitsette?"
"Me emme myy omaan laskuumme", sanoi Rebekka luottamuksellisesti.
"Ystäväni, joka pidättelee hevosta portilla, on rikkaan seppämestarin
tytär, eikä hän tarvitse rahaa. Minä olen kyllä köyhä, mutta minä
asun kivitalossa tätieni luona, eivätkä he sallisi minun kierrellä
maailmalla rahaa ansaitsemassa. Me koetamme saada palkinnon eräille
ystävillemme."
Aikaisemmissa paikoissa ei Rebekan mieleenkään ollut juolahtanut kertoa
asian oikeata laitaa, mutta nyt hän odottamattomaksi hämmästyksekseen
huomasi äkkiä parhaillaan kuvailevansa herra ja rouva Simpsonia, heidän
lapsilaumaansa, köyhyyttään ja ilotonta elämäänsä ja sitä, miten
suuresti he tarvitsivat vierashuoneen lamppua, joka tekisi heidän
olemassaolonsa hiukan valoisammaksi.
"Sitä seikkaa teidän ei tarvitse todistella", nauroi mies ja
kohottautui katselemaan portilla odottavaa "rikkaan seppämestarin
tytärtä". "Käsitän, että heidän on saatava lamppu jos he sitä toivovat,
ja etenkin jos _te_ toivotte sitä. Minä tiedän kyllä kokemuksestani,
miltä elämä tuntuu ilman vierashuoneenlamppua. Antakaahan nyt
kiertokirje tänne, niin teemme pienen laskelman. Paljonko Simpsonien
myynnistä vielä puuttuu tällä hetkellä?"
"Jos he myyvät vielä kaksisataa saippuaa tässä kuussa ja samoin
seuraavassa, niin he voivat saada lampun jouluksi ja varjostimen sitten
keväämmällä. Mutta pelkään, etten minä voi auttaa heitä juuri muulloin
kuin tänään, sillä Miranda täti ei kai salli sitä."
"Ymmärrän. No, sittenhän kaikki on hyvin. Minä otan kolmesataa
saippuaa; silloin he saavat varjostimenkin samalla kertaa."
Rebekka oli istunut hyvin lähellä kuistikon ulkoreunaa, ja kuullessaan
nämä sanat hän liikahti äkkiä, kaatui taaksepäin ja hävisi tuuheaan
sireenipensaikkoon. Onneksi kuistikko ei ollut korkealla maasta, ja
huvittunut pohatta onki tytön käsiinsä ja harjasi hänen pukunsa.
"Teidän ei pidä milloinkaan ilmaista hämmästystänne, kun saatte suuren
ostomääräyksen. Sen sijaan, että kaaduitte selällenne noin kehnoon
liikemiestapaan teidän olisi pitänyt vastata: Ehkäpä sopisimme yksin
tein kolmesta ja puolesta sadasta?"
"Oi, minä en koskaan olisi saanut niitä sanoja suustani!" vastasi
Rebekka, joka kasvoiltaan tulipunaisena häpesi kömpelöä putoamistaan.
"Mutta minusta tuntuu, että ette menettele järkevästi ostaessanne niin
paljon. Tiedättekö varmaan, että teillä on siihen varaa?"
"Ellei ole, niin minun täytyy tietysti säästää jossakin muussa",
vastasi kujeellinen ihmisystävä.
"Ajatelkaahan! Ellei tätinne pitäisikään tästä saippualajista?"
huudahti Rebekka hermostuneesti.
"Minun tätini pitää aina kaikesta mistä minäkin", vakuutti mies.
"Minun tädistäni olisi synti sanoa samaa!" huudahti Rebekka.
"Silloin teidän tädissänne on jotakin vikaa."
"Tai minussa", nauroi Rebekka.
"Mikä teidän nimenne on, nuori neiti?"
"Rebekka Rowena Randall."
"Mitä?" -- mies hymyili huvittuneena. "'Ivanhoen' _molempien_
sankarittarien nimet? Teidän äitinne oli antelias."
"Hän ei voinut luopua kummastakaan, sanoo hän."
"Haluatteko tietää minun nimeni?"
"Luulen jo tietäväni sen", vastasi Rebekka iloinen välähdys silmissään.
"Uskon varmaan, että te olette prinssi Aladdin 'Tuhannen ja yhden yön'
saduista. Sanokaa, saanko juosta kertomaan tästä Emma Janelle? Hän on
väsynyt odottamaan ja tulee kovin iloiseksi, kun saa kuulla."
Kun nuori mies nyökkäsi myöntäen, kiiruhti Rebekka kujaa alas portille
ja huudahti tahtomattaankin jo matkan päästä: "Voi, Emma Jane! Emma
Jane! Me olemme myyneet loppuun!"
Herra Aladdin seurasi hyväntuulisena jäljessä ja saapui parhaiksi
vahvistaakseen tämän uskomattoman, hämmästyttävän uutisen. Hän nosti
vaunuista tyttöjen saippualaatikot, otti kiertokirjeen ja lupasi vielä
samana iltana kirjoittaa Excelsior-yhtiölle palkinnosta.
"Jos voisitte säilyttää salaisuuden -- te pikku tytöt --, niin
Simpsonit kokisivat miellyttävän yllätyksen, saadessaan lampun juuri
korjuujuhlan päivänä, eikö niin?" kysyi hän samalla, sovitellen vanhaa
jalkapeitettä heidän ympärilleen.
Tytöt myönsivät ihastuneina ja puhkesivat suoranaiseen liikuttuneiden
kiitossanojen tulvaan, ilonkyynelien välkkyessä Rebekan silmäripsissä.
"Oh, eihän siitä maksa puhua!" epäsi herra Aladdin nauraen ja kohotti
hattuaan. "Minä olen itsekin kerran ollut eräänlainen kauppamatkustaja
-- siitä on jo monta vuotta -- ja näen mielelläni, että tällaiset asiat
tulevat perin pohjin suoritetuiksi. Hyvästi, neiti Rebekka Rowena!
Antakaa vain minulle tieto, milloin teillä on jotakin myytävää; olen jo
etukäteen varma, että voin käyttää teidän tavaraanne."
"Hyvästi, herra Aladdin! Sen teen varmasti!" huudahti Rebekka työntäen
tieltään mustat palmikkonsa ja huiskuttaen ihastuneena kättään.
"Voi, Rebekka!" sanoi Emma Jane pelokkaasti kuiskaten. "Hän nosti
meille hattuaan, ja me emme vielä ole täyttäneet kolmeatoistakaan!
Kestää viisi vuotta, ennen kuin meistä tulee nuoria neitejä."
"Mitä siitä", vastasi Rebekka. "Me olemme jo nyt nuorten neitien
_alkuja."_
"Hän kiinnitti myös meidän jalkapeitteemme", jatkoi Emma Jane muiston
hurmaamana. "Voi, eikö hän ollut kohtelias! Ja kuinka suurenmoista,
että hän osti meiltä koko varaston! Ajattele, sekä lamppu että
varjostin vain yhden päivän työllä! Etkö olekin iloissasi, kun sinulla
oli nyt punainen puuvillaleninkisi yllä, vaikka äiti pakottikin sinut
pukemaan villaista sen alle? Sinä näytät niin kauniilta, kun sinulla on
heleä tai punainen puku, Rebekka; ja niin mitättömältä harmaassa tahi
ruskeassa puvussa."
"Tiedän sen", huokasi Rebekka. "Toivoisin, että olisin samanlainen
kuin sinä -- aina viehättävä!" Ja Rebekka katseli melkeinpä kadehtien
Emma Janen täyteläisiä, rusottavia poskia, hänen sinisiä silmiään ja
punaisia huuliaan, joilta ei vielä ollut kuultu ainoatakaan sanaa,
minkä unohtumista tarvitsisi surkutella.
"Älä ole pahoillasi!" sanoi Emma Jane lohduttaen. "Kaikki ihmiset
sanovat, että sinä olet kauhean älykäs ja sukkela, ja äiti uskoo, että
sinä näytät yhä kauniimmalta, mitä vanhemmaksi tulet. Et uskoisi,
kuinka hirveän ruma penikka minä olin vielä pari vuotta sitten, ennen
kuin punaiset hiukseni alkoivat tummeta. Mikä tämän hienon herran nimi
oli?"
"En edes ajatellutkaan kysyä sitä!" huudahti Rebekka. "Miranda täti
sanoisi, että se oli ihan minun tapaistani; ja niin se olikin. Mutta
minä puhuttelin häntä herra Aladdiniksi, koska hän antoi meille
lampun. Tunnetko sinä kertomuksen Aladdinista ja hänen ihmeellisestä
lampustaan!"
"Voi, Rebekka, kuinka sinä saatoitkaan _nimitellä_ häntä heti, kun ensi
kerran näit hänet?"
"Ei se oikeastaan ollut nimittelemistä -- ainakin hän nauroi ja näytti
tyytyväiseltä, kun minä sanoin häntä prinssi Aladdiniksi."
Uskomattomin ponnistuksin tyttöjen onnistui säilyttää ihmeellinen
salaisuus omana tietonaan, vaikka tosin jokainen saattoi heidät
nähdessään huomata, että he elivät aivan tavattomassa ja luonnottomassa
mielentilassa.
Korjuujuhlan päivänä saapui lamppu suureen laatikkoon pakattuna, ja
Heiluri Simpson, joka otti sen esille, alkoi äkillisesti ihailla ja
kunnioittaa siskojensa liikenerokkuutta. Rebekka oli kuullut uutisen
lampun saapumisesta, mutta hän jaksoi odottaa, kunnes ilta oli
hämärtynyt jo melkein pimeäksi. Silloin hän pyysi päästä Simpsoneille
nähdäkseen verrattoman voitonmerkkinsä sytytettynä säteilemään ihanaa
ruusuista valoaan punaisen kreppipaperivarjostimen lävitse.