Kirjoittanut
_Rebekka Randall_.
Vierivän virran partaalla
kaks tyttöä ma näin.
Ol' tumman nimi Rebekka
ja vaalean Emma Jane.
"Ah, oisipa mun eloni",
sanoi vaalea tyttö nyt,
"kuin virta tää, niin rauhainen,
ja kirkas, tyyntynyt."
"Mut minä oisin mieluummin
tuo koski vaahtoinen!
Pois tyyneys, ja rauha myös,
ma niitä suosi en!"
(Sen toisen, tumman tyttösen,
nää ovat sanoja;
he ystävykset olivat,
ei lainkaan sukua.)
Mut' ah! se mitä toivomme
ei aina käykään päin;
kai rauha tulee osaksein,
saa kuohut Emma Jane!
Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan
erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.
"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa
Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt",
sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin,
että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot
murheiset', -- ja tämä on paljon selväjärkisempi."
"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä
'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra
Cobb arvostelevana.
"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka.
"Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän
yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin
'opetus' -- siten tämän saisi päättymään kauniisti."
"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä
sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää,
kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry
setä.
"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt
sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän
runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, että _minä_ seison virran
partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta
tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan
sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään
runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa
aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:
"Mut, ah! ei aina käykään niin
kuin toivoo ihminen.
Ken tuulta kaipaa, -- tyven sää
voi tulla osaks' sen.
"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset
säkeet!"
Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja
voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja
hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:
"Mut olkoon sitten elomme
vakaa tai myrskyinen,
on tukenamme lohdutus:
näin Luoja sääti sen."
Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän
täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään
salavihkaa lankapussilla.
"Kuinka maailmassa sinä osasit?" huudahti rouva Cobb.
"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita
hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa
niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen
toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat
kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset
painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."
_"Jonkin!"_ huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka
saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee,
niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit
lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."
"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?"
kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.
"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä
kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla
kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."
Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli
todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri
oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti
sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki
ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti
huomattavissa.
Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä
niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan
hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä.
Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen
niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana
eroon."
"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka
Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa
eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen
täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä
siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."
* * * * *
Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti
Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä
kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään
kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään
tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi
riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla
tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka
oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin
tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa
pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.
Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa,
hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut
kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä
estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi
ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei
pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä
Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut
Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot
hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa
niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin
tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa
ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen
sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä
ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa -- missä muualla hyvänsä,
kunhan vain ei kotonaan.
Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää
katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai
sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi
nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän
olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat
heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin
hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi
liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran
koulumatkaa juostavanaan.
Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut
suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään
Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin
näihin tilaisuuksiin -- muun puutteessa -- sanomattoman ihastunut.
Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista,
jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa -- sillä Rebekka
taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse -- nyt
epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut
lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja
oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen
kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi,
ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan
tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo
muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava,
kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset
ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi,
jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi
tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin,
alkaa kotinurkista, mutta -- päinvastoin kuin armeliaisuuden
-- myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin
olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan
siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta
puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin -- niin, asia oli
auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän
voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän
silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät
hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi
taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta
pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi:
hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta
seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni
uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin
hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan.
Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän
muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa
Ganges-virran pyhille krokotiileille.
Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten
ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta
aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi
vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein
mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen,
etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin
ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon
norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin,
ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan
sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine
teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa
mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista
kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton
ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan
kädenkäänteessä.
Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua
näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto
ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään
kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat
saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:
"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä
minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet,
ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle;
minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä
kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä
hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen
vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja,
puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."
"LUMIVALKOISTA" JA "PURPPURAA"
Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota
täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa
köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin
mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.
Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään
katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta
lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita
ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin
syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita;
sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat
tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten
sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat
perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa
kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille
asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi
kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui
heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn
kappalelukuun päässeille myyjille.
Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa,
joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän
että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot,
joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme
loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen
lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat
myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen
tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä
hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella);
sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua.
Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei
myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa,
että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat
päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he
itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät
ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat
tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa
huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä -- kertoi kiertokirje,
-- vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja
varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää,
oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri
värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.
Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle
oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi
kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat
vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat
mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä
täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu
myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein,
tusinoittain sekä laatikoittain.
Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän
jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä
"Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu
pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.
Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli
järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön
kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla
he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa
patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli
myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili
tavaraa hänelle.
"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla
on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa.
Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta.
Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi
vaikka syöttää sairaalle -- se on niin maukasta ja hyvälaatuista."
"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane
tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."
"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi,
että minä toisinaan pelkään sinun se _olevankin_", nuhteli Rebekka.
"Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se
syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."
"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa
koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa
pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten
likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi
sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."
_"Lapsi_, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen
puhuessa kiertokirjettä.
"Sehän on kumminkin sama asia", väitti Emma Jane.
"Tietysti _asia_ on sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua
kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot
mieluummin sylilapsi?"
"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin
pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia
kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"
"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä
minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän
ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka.
"Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä
tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne
tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin
minä lasketan niille koko jutun -- sairaista ja lapsista ja kaikesta!
Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen
muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään
tyytyväisyydestä'."
Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa,
jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina
sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin
erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli
tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he
saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä
heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata
takaisin täsmälleen kello neljäksi.
Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen
poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien
saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta
hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa
ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä
tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun
hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen
tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.
Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja
ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka
merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin
vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat
matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi
olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta,
ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha
hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta
ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä
häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi
vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon
haltioittamana:
"Suur', avara maailma, ihmeellinen,
ja meri, sua kaartava, pauhuinen,
ja vihanta peite, mi rinnallas on:
ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"
Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta
niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä
Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi,
hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä
matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen
viehätystä.
Tuuli lennätti vaunuihin loistavan lehden.
"Saavatko värit sinut pyörälle päästäsi?" kysyi Rebekka.
"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."
"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se
hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä.
Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"
Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli
onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin
että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.
"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu -- se jolla on punaiset kukat,
siellä meidän sikokarsinamme luona."
Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin
odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera
tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella.
"Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä
sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin
punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja
ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan
isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen
puvun -- kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut,
ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen,
että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta
mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita,
luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin
näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen
kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."
"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane.
"Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset
sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."