KAKSI TOIVOMUSTA

Kirjoittanut

_Rebekka Randall_.

Vierivän virran partaalla

kaks tyttöä ma näin.

Ol' tumman nimi Rebekka

ja vaalean Emma Jane.

"Ah, oisipa mun eloni",

sanoi vaalea tyttö nyt,

"kuin virta tää, niin rauhainen,

ja kirkas, tyyntynyt."

"Mut minä oisin mieluummin

tuo koski vaahtoinen!

Pois tyyneys, ja rauha myös,

ma niitä suosi en!"

(Sen toisen, tumman tyttösen,

nää ovat sanoja;

he ystävykset olivat,

ei lainkaan sukua.)

Mut' ah! se mitä toivomme

ei aina käykään päin;

kai rauha tulee osaksein,

saa kuohut Emma Jane!

Tyttö luki runonsa ääneen, ja Cobbit julistivat sen ei ainoastaan

erinomaiseksi, vaan suorastaan ihmeelliseksi hengentuotteeksi.

"Arvaan, että jos se kirjailija, joka astui Portlandissa

Congress-kadulla, olisi kuullut runosi, niin hän olisi hämmästynyt",

sanoi rouva Cobb. "Jos minun mieltäni kysyttäisiin, niin minä sanoisin,

että tämä palanen on parempi kuin se hänen 'Jätä sikseen ne numerot

murheiset', -- ja tämä on paljon selväjärkisempi."

"Totta puhuen en ole vielä päässyt edes selville, mitä hän niillä

'murheellisilla numeroilla' mahtaa tarkoittaakaan", huomautti herra

Cobb arvostelevana.

"Sitten ette ole koskaan laskenut murtolaskuja!" huudahti Rebekka.

"Mutta kuulkaa, Jerry setä ja Sara täti; kai te nyt lisäätte tähän

yhden säkeistön, sellaisen tavallisen loppusäkeistön, jossa on jokin

'opetus' -- siten tämän saisi päättymään kauniisti."

"Jos värssyjä saisi syntymään vain kiertämällä kampea, niin minä

sanoisin: sitä hauskempaa mitä enemmän! Mutta enpä jaksa ymmärtää,

kuinka voisit keksiä runoosi vielä kauniimman lopun", huomautti Jerry

setä.

"Tämä on vallan hirveä!" nurisi Rebekka. "Ei minun olisi pitänyt

sanoa: 'kai rauha tulee osaksi"'. Minä olen kyllä kirjoittanut tämän

runon, mutta ei kenenkään tarvitse tietää, että _minä_ seison virran

partaalla. Siinä olisi pitänyt puhua vain 'Rebekasta' tai 'tummasta

tytöstä' eikä 'minusta'. Ja tämä 'saa kuohut Emma Jane' on ihan

sietämätön. Toisinaan minusta tuntuu, ettei pitäisi yrittääkään

runoilla, on niin vaikea saada ajatustaan selväksi; joskus se luistaa

aivan kuin itsestään. Mahtaisiko tämä tuntua paremmalta:

"Mut, ah! ei aina käykään niin

kuin toivoo ihminen.

Ken tuulta kaipaa, -- tyven sää

voi tulla osaks' sen.

"Lieneekö tämä nyt sitten parempi vai huonompi. Nyt vielä viimeiset

säkeet!"

Muutaman minuutin kuluttua runoilija kohotti päänsä punastuvana ja

voitonriemuisena. "Tämä luisti aivan kuin ei mitään! Kuunnelkaa!" Ja

hän luki hitaasti, kauniissa äänessään lapsellista paatosta:

"Mut olkoon sitten elomme

vakaa tai myrskyinen,

on tukenamme lohdutus:

näin Luoja sääti sen."

Aviopuolisot vaihtoivat äänettöminä ihailevia silmäyksiä; Jerry sedän

täytyi jopa kääntää päänsä ikkunaan päin ja pyyhkäistä silmiään

salavihkaa lankapussilla.

"Kuinka maailmassa sinä osasit?" huudahti rouva Cobb.

"Oh, se oli helppoa", vastasi Rebekka. "Kaikki virret, joita

hartauskokouksissa lauletaan, ovat tämän tapaisia. Warehamin koulussa

niillä on oma painettu sanomalehti. Dick Carter sanoo, että sen

toimittajana on aina joku poika, tietysti, mutta että tytötkin saavat

kirjoittaa siihen ja toimittaja valitsee sitten parhaat kirjoitukset

painettaviksi. Dick luulee, että minäkin saan jonkin kelpaamaan."

_"Jonkin!"_ huudahti Jerry setä. "Minä en hämmästyisi lainkaan, vaikka

saisit kirjoittaa yksin koko lehden. Ja mitä sen toimittajiin tulee,

niin poikia kuin ne ovatkin, niin uskallan väittää, että sinä voisit

lyödä ne laudalta, vaikka toinen kätesi olisi sidottuna selän taakse."

"Saisimmeko me tästä runosta jäljennöksen perheraamattumme väliin?"

kysyi rouva Cobb kunnioittavasti.

"Voi, haluaisitteko saada sen?" kysyi Rebekka. "Tietysti! Minä

kirjoitan sen teille oikein kauniisti violettimusteella ja hienolla

kynänterällä. Mutta nyt minun täytyy tarkastaa pukuraukkaani."

Vanha aviopari seurasi Rebekkaa. Leninki oli jo kuiva, ja se oli

todellakin käynyt puhtaammaksi rouva Cobbin käsissä, mutta kankaan väri

oli levinnyt ja kuviot olivat käyneet sotkuisiksi. Rouva Cobb silitti

sen vielä kuumalla raudalla, ja sitten Rebekan piti pukea leninki

ylleen, jotta nähtäisiin, olivatko tahrat silloinkin yhtä helposti

huomattavissa.

Ne olivat; auttamattomasti. Sameinkaan silmä ei voinut olla näkemättä

niitä. Rebekka katsahti niihin arvelevana ja sanoi sitten ottaessaan

hattunsa naulasta oven luota: "Luulen, että minun täytyy nyt lähteä.

Hyvää yötä! Jos minun kerran on kuunneltava nuhteita, niin kuuntelen

niitä mieluimmin niin pian kuin suinkin päästäkseni niistä tänä iltana

eroon."

"Onneton pikku raukka!" huokasi Jerry setä katsellessaan, kuinka

Rebekka kiiruhti mäkeä alas. "Soisin, että hän osaisi paremmin katsoa

eteensä, mutta takaan, että jos hän olisi meidän lapsemme, niin hänen

täytyisi tuhria maaliin koko talo, ennen kuin hennoisin kovistaa häntä

siitä. Tässä on hänen runonsa; hän unohti sen. Lue se uudelleen, äiti."

* * * * *

Rebekka alistui urheasti nuhteluun, jonka hän oli ansainnut. Neiti

Miranda sanoi, että niin huolimattomasta tyttöletukasta epäilemättä

kypsyisi täydelleen tylsämielinen hupsu. Hänet määrättiin jäämään

kotiin Alice Robinsonin syntymäpäiväjuhlasta ja pitämään yllään

tahraista ja sotkeutunutta pukuaan sellaisenaan, kunnes se kuluisi

riekaleiksi. Puolisen vuotta myöhemmin Jane täti lievensi aika lailla

tätä rangaistusta valmistamalla Rebekalle poimutetun esiliinan, joka

oli niin taidokkaasti suunniteltu, että se peitti kokonaan leningin

tahrat. Täti oli ilahduttavan kekseliäs aina kun hän halusi vapauttaa

pienen synnintekijän hänen rikkomustensa pahimmista seurauksista.

Kun Rebekka oli kuullut tuomionsa ja vetäytynyt pieneen kammioonsa,

hän alkoi mietiskellä vakavasti. Hän ei millään ehdolla aikonut

kehittyä hupsuksi, kaikkein vähimmän tylsämieliseksi hupsuksi; ja tätä

estääkseen hän päätti itse rangaista itseään aina, milloin tuntisi

ansainneensa hyveellisen sukulaisensa närkästyneet moitteet. Hän ei

pitänyt minään rangaistuksena kieltoa, joka esti häntä pääsemästä

Alice Robinsonin syntymäpäiville. Hän oli jo aikaisemmin sanonut

Emma Janelle, että koko juhla tuntuisi hänestä samalta kuin pidot

hautausmaalla, sillä Robinsonien talo muistutti hänen mielestään hautaa

niin paljon kuin ihmisasumus voi sitä muistuttaa. Lapset päästettiin

tavallisesti taloon sisälle pienestä takaovesta, ja koko vierailunsa

ajan he saivat seistä varovasti paikoillaan lattialle levitettyjen

sanomalehtien päällä. Tämän vuoksi Alicen ystävät pyytelivätkin häntä

ottamaan heidät vastaan ladossa tahi vajassa -- missä muualla hyvänsä,

kunhan vain ei kotonaan.

Kun Rebekka oli tarkoin punninnut, olisiko tehokkaampaa käyttää

katumisharjoituksena jouhikangaspalasta puvun alla ihoa vasten vai

sietää pientä kiveä kengässään jalkapohjan alla, hän lopuksi hylkäsi

nämä molemmat keinot. Jouhikangasta ei ollut saatavissa, ja jos hän

olisi pannut kiven kenkäänsä, niin tädin tarkat silmät olisivat

heti keksineet hänen parannusyrityksensä. Se oli sitä paitsi perin

hankala itsekasvatuskeino sellaisen käytettäväksi, jonka täytyi

liikkua ketterästi talouspuuhissa ja jolla oli lisäksi mailin verran

koulumatkaa juostavanaan.

Hänen ensimmäinen ponnistuksensa marttyyrinkruunua kohden ei ollut

suinkaan joka suhteessa täysin onnistunut. Rangaistakseen itseään

Rebekka oli jäänyt pois pyhäkoulun illanvietosta, vaikka hän olikin

näihin tilaisuuksiin -- muun puutteessa -- sanomattoman ihastunut.

Hänen poissaolostaan oli seurauksena, että pari esiintyvää pienokaista,

jotka olivat ehdottomasti luottaneet hänen apuunsa -- sillä Rebekka

taisi aina muiden lausuntatehtävät paremmin kuin he itse -- nyt

epäonnistuivat auttamattomasti. Lisäksi oli hänen luokkansa sitoutunut

lukemaan vuoron mukaan jakeittain erään vaikean raamatunkohdan, ja

oppilaat olivat ahkeroineet koko sunnuntai-iltapäivän laskeakseen

kotonaan, mikä jae tulisi istumajärjestyksen mukaan kunkin luettavaksi,

ja harjoitelleet vain sitä. Kun heidät sitten kutsuttiin suorittamaan

tehtäväänsä, eivät he aluksi edes huomanneet, että Rebekan poissaolo

muuttaisi koko järjestyksen; ja niinpä isku sitten olikin musertava,

kun kaikki jebusealaiset ja amorilaiset, hebrealaiset, kreikkalaiset

ja farisealaiset joutuivat sellaisten esiintyjien äännettäviksi,

jotka eivät pystyneet lainkaan selviytymään niistä. Rebekka huomasi

tästä, että oikean itsekurituksen täytyi, kuten armeliaisuudenkin,

alkaa kotinurkista, mutta -- päinvastoin kuin armeliaisuuden

-- myöskin päättyä niihin, ulottumatta vieraisiin, viattomiin

olentoihin. Tyttö katsahti epätietoisena ympärilleen seisoessaan

siinä ikkunan luona. Hänen täytyi uhrata jotakin, ja hänellä ei totta

puhuen ollut paljon uhrattavaa, tuskin muuta kuin -- niin, asia oli

auttamaton, ei muuta kuin rakas, ruusuinen päivänvarjo. Eikä hän

voinut kätkeä sitä ullakolle, sillä jonakin heikkona hetkenä hän

silloin varmasti hakisi sen jälleen käsiinsä. Tyttö pelkäsi, etteivät

hänen siveelliset voimansa riittäisi siihenkään, että hän koettaisi

taittaa sen palasiksi. Hänen katseensa harhailivat päivänvarjosta

pihan omenapuihin ja osuivat sitten kaivon vipuun. Nyt hän sen tiesi:

hänen täytyi viskata rakkain omaisuutensa kaivon syvyyksiin. Toiminta

seurasi viipymättä päätöstä. Rebekka hiipi ulos pimeään, läheni

uhripaikkaa, nosti syrjään kaivonkannen, värisi vasten tahtoaankin

hetkisen ja heitti sitten päivänvarjonsa kaivoon, kaikella voimallaan.

Uhrautumisen tuskallisimpana hetkenä häntä lohdutti ajatus, että hän

muistutti suuresti niitä pakanaäitejä, jotka heittivät pikkulapsensa

Ganges-virran pyhille krokotiileille.

Tekonsa jälkeen hän nukkui hyvin ja nousi aamulla virkistyneenä, kuten

ylennetyn sielun laita aina pitäisi olla ja toisinaan onkin. Mutta

aamiaisen jälkeen huomattiin, että oli mahdotonta saada vintatuksi

vettä kaivosta. Rebekka oli mennyt kouluun puhdistunein ja kirkastunein

mielin. Abias Flagg haettiin apuun. Hän aukaisi kaivonkannen,

etsi vaikeuksien syytä ja löydettyään sen viimein onnistui suurin

ponnistuksin poistamaan haitan. Seikka oli se, että päivänvarjon

norsunluinen kädenkoukku oli tarttunut kiinni vesikiulun ketjuihin,

ja kun tädit sitten yrittivät vintata kiulun ylös, oli katuvan

sydämen uhrilahja auennut levälleen ja takertunut monihaaraisine

teräsjousineen melkein lähtemättömästi kaivon seinämyksiin. On turhaa

mainitakaan, ettei mikään pahanilkinen kujeilija olisi saanut tällaista

kiusanvehjettä onnistumaan ilman pimeyden valtain apua, mutta onneton

ihmisvesa oli koettaessaan vaeltaa hyveen polkuja saanut sen aikaan

kädenkäänteessä.

Kätkekäämme verhon peittoon näytelmä, joka Rebekan koulusta tultua

näyteltiin. Miranda tädin puolella olivat terve järki, oikeudentunto

ja logiikka. Kun Rebekka paran vihdoin äärimmäisessä hädässä, ikään

kuin seinää vasten puserrettuna, oli pakko tunnustaa syyt, jotka olivat

saaneet hänet uhraamaan päivänvarjonsa, sanoi hänen tätinsä:

"Kuule nyt, Rebekka: sinä olet liian suuri saadaksesi vitsoja, enkä

minä koskaan lyö sinua; mutta milloin sinä vastedes jälleen tunnet,

ettei sinua ole rangaistu tarpeeksi, niin puhu vain siitä minulle;

minä koetan miettiä, voisinko keksiä jotakin. Minä tosin en ole yhtä

kekseliäs kuin eräät toiset, mutta koetan ainakin parastani. Ja mitä

hyvänsä sitten löytänenkin sinun varallesi, niin varmaa on, ettei sen

vuoksi ainakaan koko perheen tarvitse nieleksiä norsunluujauhoja,

puutikkuja ja punaisia silkkiriepuja juomavetensä mukana."

"LUMIVALKOISTA" JA "PURPPURAA"

Korjuujuhlien aikoihin olivat Simpsonien asiat luisuneet tilaan, jota

täytyi todella sanoa pulaksi, yksinpä tämänkin seikkailunomaisessa

köyhyydessä syntyneen ja kasvaneen perheen piirissä. Heillä oli tuskin

mitään syötävää, vielä vähemmän ylle pantavaa.

Näinä aikoina, kun nuoret Simpsonit alakuloisina ja nälissään

katselivat muiden ihmisten kalkkunoita, jotka olivat haljeta

lihavuuttaan, ja kaikkia varastoihin koottuja meloneja, kurpitsoita

ja maissintähkiä, heissä virisi yritteliäisyyden halu. Jo aikaisemmin

syksyllä he olivat myyneet naapuritaloissa erään tehtaan saippuoita;

sillä tavoin he olivat hankkineet lapsenvaunut, jotka olivat

tosin perin heikkorakenteiset mutta kestivät sentään jotenkuten

sileillä teillä. Nyt Simpsonin lapset, jotka arvatenkin olivat

perineet isältään hivenen liikemiehentaitoa, päättivät ulottaa

kauppatoimensa myös lähikyliin. Saippuayhtiö Excelsior maksoi pienille

asiamiehilleen perin vähäisen myyntipalkkion, mutta se ymmärsi

kiihottaa lasten mielikuvitusta: tehtaan kiertokirjeiden mukana saapui

heille koreanvärisiä kuvia palkinnoista, joita annettiin tiettyyn

kappalelukuun päässeille myyjille.

Clara Belle ja Susan Simpson neuvottelivat asiasta Rebekan kanssa,

joka innostui yritykseen koko sydämestään ja lupasi, että sekä hän

että Emma Jane Perkins koettavat auttaa sitä menestymään. Palkinnot,

joiden voittamiseen oli mahdollisuuksia, olivat seuraavat kolme

loistoesinettä: kirjahylly, plyyshipäällyksinen tuoli ja vierashuoneen

lamppu. Simpsoneilla ei tietystikään ollut kirjoja, ja he luopuivat

myöskin ajattelemasta plyyshituolia, joka olisi tosin ollut hyödyllinen

tässä seitsenhenkisessä perheessä (isää ei voitu ottaa lukuun, sillä

hän istui tavallisesti jossakin muualla valtion kustannuksella);

sen sijaan lapset hehkuivat innosta ajatellessaan loistolamppua.

Se kävi pian heille rakkaammaksi kuin ruoka, juoma ja vaatteet. Ei

myöskään Rebekan tahi Emma Janen mielestä siinä ollut mitään outoa,

että Simpsonit tavoittelivat vierashuoneenlamppua. He katselivat

päivittäin lampun kaunista kuvaa ja tunsivat mielessään, että jos he

itse olisivat vapaita asioitsijoita, niin he uurastaisivat, kärsisivät

ja hikoilisivat voittaakseen sellaisen tavattoman edun, että saisivat

tulevina talvi-iltoina olla ja elää moisen lampun valaisemassa

huoneessa. Lamppu oli kiillotettua messinkiä -- kertoi kiertokirje,

-- vaikka katsojat ylipäänsä luulivatkin sitä puhtaaksi kullaksi; ja

varjostin, joka saatiin lampun mukana, jos myytiin sata saippuaa lisää,

oli ruusuteltua kreppipaperia, ja siitä oli olemassa kaksitoista eri

värivivahdusta, joista asiamies saisi valita mieleisensä.

Heiluri Simpson ei ollut lainkaan mukana liikeyhtymässä. Clara Belle

oli varsin onnistunut myyjä, mutta sammaltava Susan ei saanut kootuksi

kovinkaan suuria asiamiespalkkioita; ja kaksoset, jotka olivat

vielä liian nuoria, jotta heihin olisi voitu täysin luottaa, saivat

mukaansa aina vain puolisen tusinaa saippuapalasta kerrallaan. Heillä

täytyi myös olla kauppamatkoillaan ostajille näytettävänä kirjoitettu

myyntiohje, jossa ilmoitettiin saippuan hinta yksin kappalein,

tusinoittain sekä laatikoittain.

Rebekka ja Emma Jane tarjoutuivat lähtemään puolen mailin matkan päähän

jollekin taholle koettaakseen, saisivatko he kaupatuksi saippuamerkkejä

"Lumivalkoinen" ja "Purppura", joista edellinen oli tarkoitettu

pesusaippuaksi ja jälkimmäinen toilettitarpeisiin.

Tämän matkan valmistelut tapahtuivat hilpeässä neuvottelussa, joka oli

järjestetty Emma Janen ullakkokamariin. Tytöt tutkivat saippuayhtiön

kiertokirjeitä oppiakseen ulkoa sopivia ylistyslauseita, ja samalla

he koettivat muistella erään Milltownin markkinoilla tapaamansa

patenttilääkkeiden kaupustelijan sanatulvaa. Emma Jane harjoitteli

myymistä olettaen Rebekkaa ostajaksi, ja Rebekka vuorostaan tarjoili

tavaraa hänelle.

"Saanko myydä teille muutaman saippuan tänään, hyvä rouva? Minulla

on Lumivalkoista ja on Purppuraa; kuusi palasta sievässä rasiassa.

Valkoinen maksaa vain kaksikymmentä senttiä ja punainen viisikolmatta.

Saippua on valmistettu kaikkein puhtaimmista aineista, ja sen voisi

vaikka syöttää sairaalle -- se on niin maukasta ja hyvälaatuista."

"Ei, Rebekka, emme kai me voi sanoa siten!" keskeytti Emma Jane

tarjouksensa huolestuneena. "Silloin minä tunnen itseni kovin noloksi."

"Tarvitaan niin kovin vähän, kun sinä jo tunnet itsesi noloksi,

että minä toisinaan pelkään sinun se _olevankin_", nuhteli Rebekka.

"Minulle ei nolostuminen ole niin perin helppoa. Jätä sitten pois se

syöttäminen, ellet pidä siitä, ja anna kuulua edelleen."

"Lumivalkoinen on varmasti paras pesusaippualaatu mitä maailmassa

koskaan on valmistettu. Pankaa vaatteet vesisoikkoon ja hieraiskaa

pikkuisen saippuaa likaisimpiin kohtiin. Jättäkää pyykki sitten

likoamaan auringon laskusta sen nousuun. Pieninkin kapalolapsi voi

sitten vaivatta pestä vaatteet puhtaiksi."

_"Lapsi_, eikä kapalolapsi", oikaisi Rebekka, joka tarkkasi Emma Janen

puhuessa kiertokirjettä.

"Sehän on kumminkin sama asia", väitti Emma Jane.

"Tietysti _asia_ on sama, mutta kiertokirjeissä ei voida puhua

kapalolapsista sen paremmin kuin runoudessakaan. Ehkäpä sanot

mieluummin sylilapsi?"

"En", mutisi Emma Jane, "sylilapsi on vielä inhottavampaa kuin

pelkkä lapsi. Rebekka, luuletko, että meidän pitäisi pyytää kaksosia

kokeilemaan tätä saippuaa, ennen kuin alamme sitä myydä?"

"Minä en jaksa käsittää, kuinka lapsi voisi pestä pyykkiä

minkäänlaisella saippualla; mutta sen kai täytyy olla totta, eiväthän

ne muuten olisi uskaltaneet painaa sitä tähän", vastasi Rebekka.

"Ei meidän kannata huolia siitä sen enempää. Voi, Emma Jane, tästä

tulee mahdottoman hauskaa! Joissakin taloissa, sellaisissa, missä ne

tuskin voivat minua tuntea, ei minua pelota vähääkään, ja silloin

minä lasketan niille koko jutun -- sairaista ja lapsista ja kaikesta!

Ehkä vielä lisään tämän viimeisenkin lauseen, jos vain jaksan sen

muistaa: 'Meidän saippuamme saa koko maailmankaik-ke-uden hymisemään

tyytyväisyydestä'."

Harjoittelu tapahtui eräänä perjantai-iltapäivänä Emma Janen kodissa,

jossa Rebekka oli rajattomaksi ilokseen saanut luvan oleilla aina

sunnuntai-iltaan saakka, sillä hänen tätinsä olivat menneet Portlandiin

erään vanhan ystävänsä hautajaisiin. Koska lauantai oli lupapäivä, oli

tytöille luvattu silloin lainaksi vanha valkoinen hevonen, jolla he

saisivat ajaa puolen mailin päässä olevaan Pohjois-Riverboroon. Siellä

heidän oli määrä syödä lounas Emma Janen serkkujen luona ja palata

takaisin täsmälleen kello neljäksi.

Kun lapset kysyivät rouva Perkinsiltä, saisivatko he mennen tullen

poiketa tien varrella oleviin taloihin kaupitellakseen Simpsonien

saippuoita, kielsi Emma Janen äiti ensin lyhyesti ja jyrkästi. Mutta

hän oli kuitenkin sangen myöntyväinen äiti, eikä hänellä itse asiassa

ollut mitään sitä vastaan, että Emma Jane huvitteli näin merkillisellä

tavalla. Ainoastaan Rebekan tähden hän tunsi epäilyksiä; mutta kun

hän lopulta tuli täysin vakuuttuneeksi yrityksen armeliaisuuteen

tähtäävästä luonteesta, hän myöntyi vihdoin pyyntöön.

Tytöt poikkesivat matkalle lähtiessään herra Watsonin kauppaan ja

ottivat sieltä mukaansa useita laatikollisia saippuoita, jotka

merkittiin Clara Belle Simpsonin tilille. Laatikot sijoitettiin

vaunujen takalaudalle, ja sitten Rebekka ja hänen toverinsa aloittivat

matkansa niin iloisen onnellisina kuin kaksi nuorta tyttöä suinkin voi

olla. Oli lämmin jälkikesän päivä ja ilma oli tuoksuvaa ja raikasta,

ja jokaisella pellolla näkyi keltaisia kuhilaita ja aumoja. Vanha

hevonen unohti ikävuotensa, ahmi sieraimiinsa leppoisaa kirkasta

ilmaa ja juoksi tietään ketterästi kuin varsa. Kaukana etäisyydessä

häämötti Nokomis-vuoren harja sinisenä ja kiehtovana. Rebekka kohosi

vaunuissa seisaalleen ja huudahteli maisemalle äkillisen elämänilon

haltioittamana:

"Suur', avara maailma, ihmeellinen,

ja meri, sua kaartava, pauhuinen,

ja vihanta peite, mi rinnallas on:

ah, maailma, nostat mun hurmiohon!"

Hidassieluinen Emma Jane ei milloinkaan ollut tuntunut Rebekasta

niin läheiseltä, rakkaalta, koetellulta ja uskotulta kuin nyt; eikä

Emma Jane ollut koskaan ennen tuntenut Rebekkaa niin loistavaksi,

hurmaavaksi ja ihastuttavaksi ystäväksi kuin tällä heidän yhteisellä

matkallaan, joka sitä paitsi tarjosi heille kiihottavan liikeyrityksen

viehätystä.

Tuuli lennätti vaunuihin loistavan lehden.

"Saavatko värit sinut pyörälle päästäsi?" kysyi Rebekka.

"Ei", vastasi Emma Jane kauan mietittyään. "Eivät saa; eivät vähääkään."

"Kukaties minä en käyttänyt ihan oikeata sanaa, mutta sen tapaista se

hyvin on. Minä tahtoisin syödä väriä, juoda väriä ja nukkua värissä.

Jos sinä voisit muuttua puuksi, niin mikä puu sinä tahtoisit olla?"

Emma Jane oli jo tottunut tämäntapaisiin keskusteluihin, ja Rebekan oli

onnistunut aukaista hänen silmänsä näkemään ja kielensä kertomaan, niin

että Emma Jane saattoi "leikkiä mukana" jossain määrin.

"Minä olisin mieluimmin kukkiva omenapuu -- se jolla on punaiset kukat,

siellä meidän sikokarsinamme luona."

Rebekka nauroi. Emma Janen vastauksiin sekoittui aina jotakin

odottamatonta. "Minä tahtoisin olla tuo kirkkaanpunainen vaahtera

tuolla vesipadon luona", sanoi hän, osoittaen puuta piiskanvarrella.

"Silloin näkisin paljon enemmän kuin sinun omenapuusi siellä

sikokarsinan lähellä. Saisin tarkastella koko metsää ja näkisin

punaisen pukuni kuvan vedenpinnassa, ja näkisin kaikki nuo keltaiset ja

ruskeat puut, jotka näyttävät kasvavan vedessä ylösalaisin. Kun kasvan

isoksi ja ansaitsen rahaa, niin hankin itselleni tämän lehden värisen

puvun -- kokonaan rubiininvärisen. Ymmärräthän, sen täytyy olla ohut,

ja siinä on pitkä laahustin ja väreilevät laskokset. Ja sitten luulen,

että teettäisin ruskean vyön, saman värisen kuin puiden rungot. Mutta

mihin saisin vihreän värin mahtumaan? Käytetäänkö vihreitä alushameita,

luuletko? Minä tahtoisin vihreän alushameen, joka silloin tällöin

näkyisi toisen alta osoittaakseen, minkä värisiä lehteni olivat, ennen

kuin minusta tuli kirkkaanpunainen vaahtera."

"Minä luulen, että se näyttäisi kauhean mitättömältä", sanoi Emma Jane.

"Minä aion hankkia valkoisen silkkipuvun ja punaisen vyön, punaiset

sukat, kullatut kengät ja kultahelaisen viuhkan."

Villiruusu · 第 17 / 34 题