Rebekan Milltownin-matka tarjosi hänelle kaiken sen viehätyksen mitä
tyttö hehkuvissa mielikuvissaan siitä oli odottanutkin, vaikka hänen
tosin täytyi tunnustaa itselleen, että Rooma ja Venetsia, joista hän
äskettäin oli lukenut, saattoivat hyvinkin voittaa Milltownin.
Kahden lapsen olisi mahdotonta nähdä enempää, ehtiä enempää, kulkea
enempää, loruilla enempää, syödä enempää tai kysellä enempää kuin
Rebekka ja Emma Jane ehtivät tänä tapahtumarikkaana keskiviikkona.
"Rebekka on paras seuratoveri minkä eläissäni olen tavannut", sanoi
rouva Cobb miehelleen samana iltana. "Meillä ei koko päivän pitkään
ollut ainoatakaan ikävää silmänräpäystä. Hän käyttäytyikin hyvin, sitä
paitsi hän ei koskaan pyytänyt mitään ja oli kiitollinen kaikesta
minkä sai. Katselitko, miltä hänen kasvonsa näyttivät silloin, kun
olimme siellä teltassa, jossa ne näyttelivät 'Setä Tuomon tupaa? Ja
huomasitko, millä tavoin hän kertoi siitä samasta kirjasta silloin, kun
istuimme syömässä jäätelöä?"
"Kyllä minä huomasin kaiken", sanoi herra Cobb, joka oli iloinen
nähdessään "äidin" ajattelevan Rebekasta samaan tapaan kuin hänkin.
"Enpä takaa, vaikka siitä tytöstä vielä tulisi jotakin erinomaista --
laulajatar, kirjailija tai vaikkapa lääkäri."
"En sittenkään jaksa kuvitella, että Rebekasta tulisi lääkäri", arveli
rouva Cobb. "Suussaan hänellä on tulevaisuutensa, se on varma paikka.
Kukaties hän rupeaa pitämään esitelmiä tai lukee sellaisia kappaleita
kuin portlandilainen taiteilija, joka oli täällä elojuhlassa."
"Luulen, että Rebekka pystyy itse kirjoittamaan kappaleensa", sanoi
herra Cobb luottavasti. "Hän keksii ne nopeammin kuin etsii niitä
kirjoista."
"Paha vain, ettei hän ole paljon minkään näköinen", tuumi rouva Cobb ja
puhalsi kynttilän sammuksiin.
_"Minkään näköinen?_ Äiti!" huudahti hänen miehensä ihmeissään.
"Katselepa hänen silmiään, katsele hänen tukkaansa ja hymyään ja
kuoppaa poskessa! Alice Robinsonia sanotaan kauneimmaksi lapseksi
mikä virran varrella on nähty, mutta Rebekka pimentää hänet ihan
näkymättömäksi! Minä toivon, että Miranda sallii tytön tulla meille
oikein usein; täällä hän saa päästellä höyryään hiukan vähemmäksi, niin
että kivitalossa on sen jälkeen heille kaikille turvallisempaa. Me
tiedämme, mitä lapset ovat, vaikka meidän ajastamme onkin kulunut jo
yli kolmekymmentä vuotta; ja me osaamme käsitellä sellaisia olentoja."
* * * * *
Cobbin perheen ylistelyistä huolimatta Rebekka oli tähän aikaan vielä
jotensakin avuton kirjoitusharjoituksissa. Neiti Dearborn kirjoitutti
tytöllä kaikenmoisista aiheista, joita hänen itsensäkin oli aikoinaan
pitänyt muovailla. Aiheilla oli tällaisia nimiä: "Pilvikuvia", "Abraham
Lincoln", "Luonto", "Ihmisrakkaus", "Orjuus", "Kohtuuttomuus",
"Velvollisuus ja ilo", "Yksinäisyys" -- mutta Rebekka ei tuntenut
ainoankaan niistä kannustavan intoaan.
"Kirjoita aivan samoin kuin puhutkin, Rebekka", kehoitti neiti Dearborn
raukka, joka salaisesti tiesi, ettei hän itsekään saisi kuunaan
syntymään kelpo ainetta mistään aiheesta.
"Mutta rakas neiti Dearborn, enhän minä koskaan puhu luonnosta enkä
orjuudesta. Enhän voi kirjoittaa, ellei minulla ole mitään sanottavaa,
enhän?"
"Siksipä juuri ainekirjoitus onkin hyödyllistä", vastasi neiti Dearborn
hiukan epäröiden; "se kasvattaa sinua keksimään sanottavaa. Viimeisessä
aineessasi, 'Yksinäisyydestä', olet tuskin sanonut mitään, mikä olisi
kovinkaan mielenkiintoista; olet tehnyt sen niin ylimalkaiseksi ja
arkipäiväiseksi, ettei se voi oikein vaikuttaa. Sinä käytät siinä
liian usein 'te' ja 'sinä' sanoja; sinun pitäisi silloin tällöin
keksiä lomaan jokin 'minä' tai 'me', jotta kaikki tuntuisi paremmin
kirjalliselta. 'Minä aukaisen mielikirjani'; 'ajatuksemme tarjoavat
meille suurta lohtua yksinäisyytemme hetkinä', ja niin edespäin."
"Minä en tällä viikolla tiedä yksinäisyydestä sen enempää kuin viime
viikolla tiesin ilosta ja velvollisuudesta", nurisi Rebekka.
"Sinä koetit kyhätä sukkeluuksia vakavasta asiasta", sanoi neiti
Dearborn nuhtelevasta, "ja sen tähden et tietenkään onnistunut."
"En tiennyt, että te aioitte määrätä meidät lukemaan ääneen
kirjoituksemme", sanoi Rebekka ja myhähti hämillään muistaessaan,
kuinka tunnilla oli käynyt.
Vanhempia oppilaita oli kehoitettu viiden minuutin kuluessa
kirjoittamaan "Velvollisuus ja ilo" nimisestä varsin innostavasta
aiheesta. Rebekka oli ponnistellut, yritellyt ja hikoillut turhaan. Kun
hänen olisi vuorollaan pitänyt lukea kirjoituksensa, tunnusti tyttö,
ettei hän ollut saanut mitään aikaan.
"Onhan sinulla ainakin kaksi riviä", huomautti opettaja, "koska näen ne
kivitaulullasi."
"En haluaisi lukea niitä; ne eivät ole kunnollisia", pyyteli Rebekka.
"Lue, minkä olet kirjoittanut, olipa se sitten hyvää tai huonoa,
lyhyttä tai pitkää. En voi sallia kenenkään vapautuvan tehtävistään."
Rebekka nousi seisaalleen, täynnään salaista naurunhalua sekä samalla
kauhistuksen ja häpeän tunnetta. Sitten hän luki matalaan ääneen
seuraavan säeparin:
"Jos Työ ja Ilo riitaantuu,
niin Työn saa jäädä tukkoon suu."
Dick Carterin pää katosi pöydän alle, ja Living Perkins oli
tukehtumaisillaan naurusta.
Neiti Dearbornkin nauroi. Hän oli tuskin vielä sen kummempi kuin lapsi,
eikä näiden nuorten ajatusten paimentaminen suinkaan liian usein
vedonnut hänen huumorintajuunsa.
"Saat yrittää uudelleen koulutuntien päätyttyä, Rebekka", sanoi hän,
mutta sanoi tämän hymyillen. "Sinun runottaresi ei tarjoa suinkaan
liian ylevää ajatusta nuorelle kelpo tytölle, jonka pitäisi rakastaa
velvollisuuksiaan."
"Se ei olekaan _minun_ ajatukseni", puolustautui Rebekka. "Minulla
oli vasta ensimmäinen rivi valmiina, kun näin teidän aikovan soittaa
kelloa ja sanoa, että määräaika oli kulunut. Olin silloin kirjoittanut
'riitaantuu' enkä minä voinut keksiä muita loppusointuja kuin 'luu' ja
'puu' ja 'suu'. Ja sitten se tuli tällaiseksi. Mutta minä voin korjata
sen näin:
"Jos Työ ja Ilo riitelee,
niin Ilosta sa loppu tee."
"Siinä on toki ajatus koko lailla parempi", myönsi neiti Dearborn,
"vaikka minun mielestäni 'lopun tekeminen' ei ole runollisena
ilmaisukeinona juuri sen kauniimpaa kuin 'suun tukkeaminenkaan'."
Kun Rebekalle nyt oli opetettu, että "me" ja "minä" sanojen käyttäminen
antaisi ainekirjoitukselle hienon ja kirjallisen sävyn, muokkasi hän
yksinäisyyttä käsittelevän aineensa huolellisesti uudelleen, ottaen
mahdollisimman tarkoin varteen neiti Dearbornin neuvot. Siten sai
kirjoitus seuraavan muodon, joka tuskin tyydytti enempää opettajaa kuin
oppilastakaan:
"YKSINÄISYYS"
"Olisi väärää väittää, että minä koskaan olen yksinäni, sillä
virkistävät ajatukset ovat alati minun lohtunani. Ihminen voi
olla tosin yksin, mutta hän saattaa ajatella. Minä aukaisen
mielikirjani ja luen siitä lempikertomukseni. Me puhelemme
tädillemme tai veljellemme, silitämme kissaamme tai katselemme
valokuva-albumiamme. Minulla on sitä paitsi työni ja askareeni:
kuinka suurta iloa ne tarjoavatkaan minulle, jos satun
rakastamaan työtä. Kaikki meidän pikku talousaskareemmekin
estävät meitä tuntemasta yksinäisyyttä. Tunnenko minä itseni
hylätyksi koskaan silloin kun noukin lastuja sytyttääkseni
valkean ja keittääkseni iltaruokani? Tahi silloin, kun pesemme
maitokiuluamme ennen kuin lypsämme lehmämme? Minä en voisi uskoa
sitä."
"R.R.R."
"Tämä on kerrassaan kauhea!" huokasi Rebekka luettuaan aineensa ääneen
opettajalle muiden lähdettyä. "Vaikka siinä aina onkin 'minä' ja 'me'
ja 'me' ja 'minä', ei se sittenkään tunnu oikein samanlaiselta kuin
kirjat; se näyttää kovin tyhmältä."
"Sinä puhut aineessasi niin omituisista seikoista", huomautti neiti
Dearborn. "En ymmärrä, mikä sinut johtaa sellaiseen. Miksikä sinä puhut
mokomastakin arkipuuhasta kuin lastujen kokoamisesta?"
"Sen vuoksi, että puhun edellisessä lauseessa 'talousaskareista' ja
että lastujen noukkiminen _on_ minun kotiaskareitani. Eikö totta, että
on hienoa sanoa illallista 'iltaruoaksi', ja eikö sana 'hylätyksi' ole
kaunis?"
"Kyllä, ovathan ne kohdat hyviä. Mutta kissaa, lastuja ja maitokiulua
minä en suosi."
"No niin", huokasi Rebekka. "Minä pyyhin pois sitten. Onko lehmäkin
pyyhittävä?"
"On, minä en halua lehmiä aineisiin", sanoi tunnontarkka neiti Dearborn.
* * * * *
Milltownin-matka aiheutti jossakin määrin myös ikäviä seurauksia,
sillä viikkoa myöhemmin Minnie Urkkijan äiti sanoi Miranda Sawyerille,
että hänen pitäisi huolehtia tarkemmin Rebekasta, koska tyttö oli
taipuvainen "kiroilemaan ja käyttämään rumia sanoja". Aivan samana
iltapäivänä oli kuultu hänen sanovan jotakin vallan hirveätä, ja se
oli tapahtunut Emma Janen ja Living Perkinsin seurassa, jotka vain
olivat nauraneet ja lähteneet nelinkontin ryömien ajamaan tyttöä takaa
maantietä pitkin.
Kun Rebekkaa syytettiin tästä rikoksesta, hän kielsi kaiken
närkästyneenä, ja Jane täti uskoi häntä.
"Muistelehan, Rebekka, ja koeta ajatella, mitä Minnie on voinut kuulla
sinun puhuvan", pyyteli hän. "Älä ole äksy ja pikapäinen, vaan ajattele
asiaa tarkoin. Milloin he ajoivat sinua takaa maantiellä ja mitä sinä
puuhasit silloin?"
Äkkiä Rebekan kasvot kirkastuivat.
"Nyt minä tiedän", hän huudahti. "Niinkuin muistatte, täti, oli
aamupuolella satanut rankasti, ja tie oli täynnä lammikoita. Emma Jane,
Living ja minä kuljimme pitkin tietä, ja minä kävin edellä. Kun näin
veden virtaavan tieltä alas niitylle, tulin ajatelleeksi Elisabetia,
joka 'Setä Tuomon tuvassa' juoksee jääpalasten päällitse Missisippin
yli lapsi sylissään ja verikoirat kintereillään. Ne näyttelivät sen
Milltownissa, emmekä me voineet olla nauramatta päästyämme ulos
teltasta, sillä heillä oli niin pieni näyttämö, että Elisabetin täytyi
juosta aina vain ympäri ja ympäri, ja toisinaan koirat ajelivat häntä,
mutta ajoittain taas hän koiria. Minä tiesin, että Living ja Emma
Janekin muistaisivat sen, ja riisuin sen tähden sadetakkini ja kiedoin
kirjat sen sisään ikään kuin siinä olisi ollut lapsi, ja sitten huusin:
_'Voi, Jumalani, virta!'_ aivan näin -- ihan niinkuin Elisabet siinä
näytelmässä. Sitten minä hyppelin lammikoiden yli, ja Emma Jane ja
Living seurasivat minua verikoirina. On tyhmän Minnien tapaista, että
kun hän näkee leikin, niin hän ei ymmärrä sitä. Mutta Elisabet ei
kironnut, kun hän sanoi: 'Voi, Jumalani, virta!' Se oli paremminkin
rukous."
"No, sinun nyt ei sovi ruveta enempää rukoilemaan kuin kiroilemaankaan
keskellä maantietä", huomautti Miranda. "Mutta olenpa iloissani, kun
se ei ollut tämän pahempaa. Sinä olet syntynyt puuhaamaan ikävyyksiä
samoin kuin lintu on syntynyt lentämään, ja pelkään, ettet säästy
niiltä ennen kuin opit hallitsemaan tottelematonta kieltäsi."
"Joskus toivoisin voivani hallita Minnien kielen", mutisi Rebekka
mennessään kattamaan pöytää illalliseksi.
"Täytyy sanoa, että hän _on_ kerrassaan hirmuinen ihmisvesa!" sanoi
Miranda ottaen lasit silmiltään ja pannen syrjään käsityönsä. "Etkö
luule, Jane, että hänellä on hiukan vikaa päässään?"
"En voi väittää, että hän olisi samanlainen kuin muut", vastasi Jane
miettivästi, levoton ilme miellyttävillä kasvoillaan, "mutta voi
tuskin päättää, onko hän muita parempi vai huonompi, ennen kuin hän
varttuu täysikasvuiseksi. Hänessä on mahdollisuuksia melkeinpä mihin
hyvänsä, mutta minusta tuntuu toisinaan, että me emme ole oikein kypsiä
hoitelemaan häntä."
"Loruja ja tyhmyyksiä!" sanoi Miranda. "Puhu sinä itsestäsi, jos
tahdot, mutta minä tunnen olevani kypsä ohjaamaan mitä lasta hyvänsä,
joka kerran on maailmaan syntynyt!"
"Tiedän sen, Miranda; mutta sinun varmuutesi ei vielä _tee_ sinua
kypsäksi", vastasi Jane hymyillen.
Hänessä tosiaan kehittyi aivan levottomuutta herättävässä määrin tapa
ilmaista ajatuksensa vapaasti ja pelkäämättä.
"KATSO KALPEATA MARTTYYRIA"
Näihin aikoihin juolahti Rebekan mieleen, kun hän juuri oli lukenut
spartalaisen pojan tarinan, että hänen sietäisi itse rangaista itseään
jollakin lempeällä tavalla aina, kun hän tunnossaan olisi täysin
varma rangaistuksen terveellisyydestä. Välittömän aiheen tällaiseen
päätökseen tarjosi muuan onneton tapahtuma, vieläkin murheellisempi
kuin useimmat muut tässä hairahduksien rikastuttamassa elämässä.
Rebekka oli lähtenyt paras pukunsa yllään Cobbien luo juomaan teetä.
Mutta kun hän kulki sillan yli, valtasi virran kauneus äkkiä hänen
kaikki ajatuksensa, ja tyttö nojautui äskenmaalattuun kaiteeseen
ilahduttaakseen silmiään vaahtoavaa vesiputousta katselemalla.
Lepuuttaen kyynärpäitään ylimmällä kaidepuulla hän kumartui
miellyttävän vapaasti yli rintanojan ja jäi siihen unelmoimaan.
Padon yläpuolella virta laajeni tyveneksi suvannoksi muistuttaen
peilikirkasta järveä, jonka pintaan sininen taivas ja vehmaat rannat
heijastuivat kaikessa ihanuudessaan. Sillan luona kohisi vesiputous,
jossa virta ihmeellisinä pyörteinä ja kullanloistavina, vinhasti
kiitävinä patsaina syöksyi yli esteiden, kadoten lumivalkoisena
vaahtoavaan syvyyteen.
Rebekka ei voinut koskaan kulkea sillan yli kumartumatta kaiteen
reunalle ihmettelemään ja mietiskelemään, ja tällä kertaa hän
parhaillaan viimeisteli runoa, johon vesiputouksen katseleminen oli
antanut innoittavan aiheen:
Vierivän virran rannalla
kaks tyttöä ma näin,
Rebekka toinen nimeltään
ja toinen Emma Jane.
"Ah, oisipa mun eloni",
näin sanoi Emma Jane,
"kuin virta tää, niin rauhainen,
ja tyyni, kirkas näin."
"Ma pärskehenä olisin
taas kosken kuohuissa!
Ei tyyni rauha mulle käy,
ja sit' en suosi ma!"
(Näin sanoi tumma tyttönen
nyt toverillensa;
he ystävykset olivat,
vaan eivät sukua.)
Mut, ah! se mitä toivomme
ei aina käykään päin;
kai rauha tulee osaksein,
saa kuohut Emma Jane!
"Minua ei miellytä tämä 'saa kuohut Emma Jane', mutta en nyt keksi
siihen muutakaan. Ui, mikä maalinhaju! Kas, sehän lähtee _minusta!_
Voi, voi -- minun paras pukuni näin täynnä väritahroja! Huh! Mitähän
Miranda täti tästä sanookaan!"
Itsesoimauksen kyynelet valuivat tytön kasvoille, kun hän juoksi mäkeä
ylös Cobbien luo tietäen saavansa siellä myötätuntoa ja toivoen samalla
kaikesta huolimatta jotakin apuakin ahdinkoonsa.
Rouva Cobb ymmärsi tilanteen silmänräpäyksessä ja selitti, että
hän pystyi poistamaan melkeinpä minkälaiset tahrat hyvänsä lähes
kaikenlajisista kankaista, ja Jerry setä riensi vahvistamaan hänen
vakuutustaan todistaen, että äiti kyllä puhdistaa minkälaisen puvun
tahansa. Joskus hän tosin syövytti itse kankaan samalla kuin tahrankin,
mutta kätevä ihminen hän oli näissä hommissa, tämä äitimuori.
Vahingoittunut puku riisuttiin Rebekan yltä ja upotettiin melkein
kokonaan tärpättiin; ja tyttö sai istua juhlapöytään rouva Cobbin
siniseen karttuunivaippaan kietoutuneena.
"Älä anna tällaisen tapaturman tärvellä ruokahaluasi, lapsi", sanoi
rouva Cobb hyväillen. "Minulla on kermakakkua ja hunajaa sinun
varallesi. Ellei tärpätti nyt tepsi, niin minä koetan räätälinliitua,
magnesiumia ja kuumaa saippuavaahtoa. Ja ellei tämäkään auta, niin isä
saa juosta lainaamaan Stroutilta hiukan sitä pulveria, jota Martta osti
Milltownista poistaakseen sillä viinimarjatahrat morsiuspuvustaan."
"En ole vielä oikein jaksanut käsittää tätä värionnettomuutta", sanoi
Jerry setä leikillisesti ojentaessaan Rebekalle hunajaa. "Kun siltaan
on kiinnitetty julistuksia, joissa sanotaan, että se on 'Maalattu' niin
näkyvästi, ettei edes sokeainopistokaan voisi olla niitä huomaamatta,
niin minun on vaikeata ymmärtää, kuinka sinä puutuit koko kaiteisiin."
"Minä en huomannut julistuksia", sanoi Rebekka alakuloisesti.
"Luultavasti näin vain vesiputouksen."
"Putous on ollut siinä asemillaan aikojen alusta saakka ja arvatenkin
se pysyy siinä tuomiopäivään asti, niin ettei sinulla olisi ollut niin
hirveätä hätää sen katselemiseen. Lapset ovat hirmun syvämielisiä,
äiti; mutta kaiketi meidän on koetettava ymmärtää heitä", jatkoi hän
iskien silmää vaimolleen.
Kun illallinen oli korjattu, tahtoi Rebekka ehdottomasti pestä astiat
ja kuivata ne sillä aikaa kun rouva Cobb käsitteli hänen pukuaan
tarmolla, joka selvästi osoitti, kuinka vaikealuontoinen tämä tapaus
oli. Tavan takaa pistäytyi Rebekka askareensa lomassa huolestuneena
katselemaan, missä määrin Cobbin emännän vaivannäkö tuotti tuloksia, ja
välillä oli myös Jerry setä puuhassa jaellen hyviä neuvoja.
"Sinun on täytynyt kokonaan maata sillalla, hyvä lapsi", sanoi rouva
Cobb, "sillä väri ei ole syöpynyt yksin hihoihin, kaulukseen ja
rintamukseen, vaan se peittää leningin koko etupuolen."
Kun puku alkoi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, ilostui Rebekan
mielikin vähitellen. Vihdoin hän vei puvun pestynä kuivumaan ulkoilmaan
ja palasi sitten jälleen arkihuoneeseen.
"Voisinkohan minä saada pienen paperinpalasen?" kysyi hän.
"Kirjoittaisin muistiin runon, jota parhaillaan mietiskelin silloin,
kun makailin värikylvyssä."
Rouva Cobb istuutui työvasunsa ääreen kutimineen, ja Jerry setä otti
käsille pienen kangaspussin, joka sisälsi purjelangan pätkiä, ja alkoi
solmia ja kietoa niitä kerälle; tämä puuha oli hänen mieleisintä
iltahuviaan.
Rebekka oli pian kirjoittanut säkeensä pyöreällä koulukäsialallaan
parannellen niitä samalla sikäli kuin muutoksia sattui hänen mieleensä
juolahtamaan.