Jerry setä yskähteli ja liikahteli tuolillaan monet kerrat Rebekan
kertoessa koettelemuksistaan, mutta ukko salasi huolellisesti jokaisen
hyödyttömän myötätunnon puuskauksen.
"Otattehan minut mukaanne Maplewoodiin, otattehan, herra Cobb?" pyyteli
Rebekka huolestuneesti.
"Älä siitä murehdi", vastasi ajuri, kätkien pääkoppaansa pienen
salaisen taka-ajatuksen. "Minä kyllä autan pienen matkustajani jollakin
tavoin pälkähästä. Syö nyt palanen virkistykseksesi, lapsi. Levitä
tuosta leivällesi tomaattihilloa ja käy lähemmäksi pöytää. Mitähän jos
istuisit siihen äidin tuolille ja kaataisit minulle uuden kupposen
kuumaa teetä?"
Herra Jeremias Cobbin älyllinen koneisto oli hyvin yksinkertainen ja
se toimi hiukan vaivalloisesti, paitsi silloin, kun kiintymys tai
myötätunto johonkuhun sysäsivät sen liikkeelle. Tällä hetkellä olivat
nämä molemmat alkuvoimat mukana, ja hän jutusteli edelleen samalla kun
hän rukoili jotakin käypää älynleimahdusta, joka ohjaisi hänet tielle.
Rebekka, joka ujostellen nautti siitä, että sai istua rouva Cobbin
sijaisena ja käsitellä siniposliinista teekannua, hymyili jo heikosti,
silitteli hiuksiaan ja kuivasi silmänsä.
"Äitisi on luultavasti julman iloinen saadessaan sinut jälleen
luokseen?" kysäisi herra Cobb.
Hienoinen pelko -- melkein huomaamaton -- liikahti Rebekan sydämen
pohjukassa ja alkoi nopeasti kasvaa.
"Arvaan, ettei äiti ilostu siitä, että minä karkasin tieheni, ja hän
on tietysti suruissaan, kun en voinut miellyttää Miranda tätiä; mutta
kyllä minä selitän asian hänelle, kuten selitin teillekin."
"Hän kai ajatteli sinun kouluttamistasi, lähettäessään sinut tänne,
mutta totta vieköön, voithan käydä koulua Temperancessakin kaiketi?"
"Siellä on nyt vain kaksikuukautinen koulu, ja kaikki muut koulut ovat
liian kaukana meidän talostamme."
"No niin, onhan maailmassa muutakin elämisen arvoista kuin
hieno kasvatus", huomautti Jerry setä ja nosti lautaselleen
omenakakkuviipaleen.
"O-on, vaikka äiti tosin arveli, että se olisi minulle hyödyksi",
vastasi Rebekka surunvoittoisesti nyyhkäyttäen samalla kun hän koetti
juoda teetään.
"Onpa teidän jälleen hauska elellä kotona kaikkien yhdessä -- koko
talo täynnä lapsia!" kuvaili hyväntahtoinen vanha kettuvaari, joka ei
toivonut mitään niin hartaasti kuin Rebekan omaa parasta.
"Se on _liian_ täynnä -- siinähän juuri koko onnettomuus onkin. Mutta
minä toimitan Hannan tilalleni Riverboroon."
"Arvelet, että Miranda ja Jane ottavat hänet vastaan? Minä pelkään
pahasti, etteivät he ole enää siihen halukkaita. He tavallaan
närkästyvät sinun karkaamisestasi luullakseni; ja ymmärräthän, ettei
heitä sen takia voi juuri moittia."
Siinä välähti esiin kokonaan uusi ajatus -- saattoihan kivitalo sulkea
ovensa Hannalta sen jälkeen kun hän, Rebekka, oli hylännyt sen kylmän
vierasvaraisuuden!
"Miltä tämä Riverboron koulu tuntuu sinusta, hyvältä kai?" kysyi Jerry
setä, jonka aivot toimivat vallan toisella vauhdilla kuin tavallisesti
-- vauhdilla, joka melkein pelotti ukkoa itseään.
"Oh, se on mainio koulu! Ja neiti Dearborn on verraton opettaja!"
"Sinä taidat pitää hänestä? Se ei ole hullumpaa, sillä hänkin on
vuorostaan mieltynyt sinuun, sen saat uskoa. Äiti kävi nyt iltapäivällä
kaupassa hakemassa Seth Stroutille linjamenttiä, ja samalla tiellä hän
tapasi sillalla neiti Dearbornin. He alkoivat jutella koulusta, sillä
äidillä on usein ollut kesäisin opettajattaria täysihoidossa luonaan
ja hän pitää heistä. 'Miten se piskuinen Temperancen tyttö menestyy?'
oli äiti kysynyt. 'Oh, hän on minun paras oppilaani!' vastasi neiti
Dearborn. 'Minä voisin opettaa lapsia aamusta iltaan, jos ne kaikki
olisivat samanlaisia kuin Rebekka Randall', sanoi hän."
"Voi, herra Cobb, _sanoiko_ hän tosiaan niin?" huudahti Rebekka
punastuen, ja hänen kasvonsa alkoivat heti sädehtiä ja hymyillä.
"Minä olen kyllä lukenut läksyni tähänkin saakka, mutta nyt tutkin
koulukirjani niin että kannet lentävät niistä säpäleiksi."
"Tarkoitat, että tekisit sen, jos jäisit tänne", keskeytti Jeremias
Cobb. "Eikö sentään olekin surkeata, että sinun täytyy nyt luopua
kaikesta vain Miranda tädin takia? No niin, tuskinpa voi sinua sen
vuoksi moittia. Miranda on ikävä ja oikuttelevainen. Luulisi melkein,
että häntä on ruokittu vain piimällä ja happamilla omenoilla. Eivät
kaikki jaksa sietää sellaista, eikä sinulla taida olla paljonkaan
kärsivällisyyttä -- vai onko?"
"Ei kovinkaan paljon", vastasi Rebekka alakuloisesti.
"Jos olisimme puhelleet näistä asioista eilen", jatkoi herra Cobb,
"niin minä kai olisin neuvonut sinua toisella tavalla. Nythän se on
myöhäistä enkä tahdokaan väittää sinun olevan kokonaan väärässä. Mutta
jos voisimme tehdä kaiken uudelleen ja toisin päin, niin sanoisin:
kas niin, Miranda täti antaa sinulle vaatteet ja ravinnon ja asunnon
ja kouluttaa sinut ja aikoopa vielä lähettää sinut Warehamiinkin
jatkamaan, vaikka se maksaa paljon rahaa. Hänen kanssaan on hirmu
työläs tulla aikoihin ja hän melkein viskoo hyvättekonsa kalloosi niin
kuin ne olisivat tiilikiviä. Mutta sittenkin ne ovat hyviä töitä, ja
kenties sinun asiasi on koettaa kuitata ne olemalla hyvätapainen ja
kiltti. Jane onkin mukavampi ihminen kuin Miranda, eikö niin; vai onko
hänkin yhtä hankala?"
"Ei, Jane täti ja minä sovimme mainiosti!" huudahti Rebekka. "Hän on
niin hyvä ja ystävällinen kuin voi olla, ja minä pidän hänestä aina
enemmän ja enemmän. Minä melkein luulen, että hänkin pitää minusta; hän
sipaisi kerran kädellään tukkaani. Hän saisi torua minua vaikka päivät
päästään, sillä hän ymmärtää kaiken. Mutta hän ei voi varjella minua,
sillä hän pelkää Miranda tätiä melkein yhtä paljon kuin minäkin."
"Huomisaamuna Jane käy hyvin totiseksi, minä pelkään, kun hän huomaa
sinun lähteneen tiehesi. Mutta mitäpä siitä; eihän sitä voi muuttaa.
Jos hänestä on tuntunut ikään kuin hiukan ikävältä elää kahden kesken
Mirandan kanssa, joka on melkeinpä morakka, niin hän kaiketi on
nyt iloinnut aikalailla sinun seurassasi. Tässä eräänä iltana äiti
puheli hänen kanssaan rukoushetken päätyttyä. 'Te ette tuntisi enää
kivitaloa, Sara', puhui Jane. 'Minä johdan siellä ompelukoulua, ja
oppilaani on ommellut jo kolme pukua. Mitä siitä sanotte?' kysyi hän,
-- 'onhan siinä tällaisen vanhan neidin aikaansaannokseksi. Ja minä
olen ottanut pyhäkoulussa luokan johtooni', jatkoi hän, 'ja aion nyt
nuorentua jälleen ja ruveta juhlimaan Rebekan kanssa', puhui hän. Ja
äiti selitti, ettei hän ole koskaan nähnyt Jane neitiä niin nuoren ja
iloisen näköisenä."
Syntyi hiljaisuus, jonka saattoi tuntea pienessä keittiössä. Rebekka
kuuli vain ison seinäkellon tikityksen ja oman sydämensä lyönnit, jotka
hänestä olivat vieläkin kuuluvampia kuin kellon naksutus. Sade taukosi;
huoneen täytti äkisti vaaleanpunainen hohde, ja ikkunasta näkyi
sateenkaari, joka siltana kaartui yli taivaan. Sillat auttavat meitä
kuilujen yli, ajatteli Rebekka, ja nyt oli Jerry setä rakentanut sillan
hänen surujensa poikki ja tehnyt tien jälleen avoimeksi hänelle.
"Myrsky on ohi", sanoi vanhus ja täytti piippunsa. "Se on puhdistanut
ilman ja pessyt maan kasvot puhtaiksi ja somiksi. Huomenna kimaltelee
koko maailma niinkuin uusi nuppineula -- kun sinä ja minä ajamme
yhdessä virran viertä ylöspäin."
Rebekka työnsi kuppinsa syrjään, nousi pöydästä ja pani äänetönnä takin
ylleen ja hatun päähänsä. "Tuskin minä lähden sille matkalle, herra
Cobb", sanoi hän sitten. "Minä aion jäädä tänne -- ottamaan vastaan
tiilikiviä. Enkä edes viskaa niitä takaisin. En tiedä, päästääkö
Miranda täti minua enää sisään, kun kerran karkasin, mutta koetan
pyrkiä takaisin nyt, kun minulla on siihen rohkeutta. Tahtoisitteko
olla niin hyvä, että tulisitte minun mukaani, herra Cobb?"
"No sen saat uskoa, ettei Jerry setä jätä sinulle hyvästejä, ennen kuin
tämä juttu on selvä!" huudahti ukko ihastuneena. "Sinä olet jo kestänyt
tänä iltana kaiken minkä voit sairaaksi tulematta; ja kun Miranda on
töykeä ja karski eikä ota kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta, niin
taitaa olla parasta, että teemme nyt näin: Minä ajan sinut kivitalon
luo kuomuvaunuissani; sinä istut hiljaa vaununnurkassa, ja minä menen
koputtelemaan Sawyerien takaovelle. Sitten minä houkuttelen Mirandan ja
Janen mukanani vajaan neuvottelemaan puista, joita minun on määrä tuoda
heille tällä viikolla, ja sillä välin sinä hiivit alas vaunuista, menet
huoneeseesi ja käyt levolle. Eihän pääovi ole lukittu, vai mitä?"
"Ei tähän aikaan illasta", vastasi Rebekka. "Sitä ei lukita, ennen kuin
Miranda täti menee levolle. Mutta voi, entä jos se sittenkin olisi
lukossa?"
"Mitä vielä, tietenkään se ei ole lukossa. Ja jos olisikin, niin
meidän kai täytyy kestää se, vaikka minun mielestäni olisikin parasta
järjestää eräänlaiset asiat näin vain salavihkaa kaikessa rauhassa ja
hiljaisuudessa. Sinähän, katsos, et vielä _ole_ karannut; sinä vain
tulit kysymään minun neuvoani aikeen suhteen, ja me olemme nyt yhdessä
päässeet siihen lopputulokseen, ettei maksa vaivaa karata ollenkaan.
Sen mukaan kuin minä jaksan asiaa pohtia järjelläni, on sinun ainoa
todellinen syntisi siinä, että poistuit kotoa ikkunasta, vaikka sinut
oli määrätty pysymään vuoteessa. Se nyt ei ole järki musta synnintyö,
ja sinä voit tunnustaa sen Jane tädille ensi sunnuntaina, kun hän on
hurskautta täynnä. Kas niin, tule nyt. Minun on pakko lähteä kohta
postitoimistoon. Älä unohda tätä myttyäsi. 'Silloin ollaan matkalla,
äiti, kun yöpaita otetaan mukaan', -- ne olivat ensimmäiset sanat,
mitä Jerry setä kuuli sinun sanovan, eikä hän olisi silloin arvannut,
että toisit yövaatteet mukanasi hänen taloonsa. Nouse vaunuihin ja
kätkeydy sinne nurkkaan. Meitä ei haluta antaa ihmisten töllistellä
pieniä karanneita tyttösiä silloin, kun he ovat matkalla takaisin
aloittaakseen kaiken jälleen alusta!"
* * * * *
Kun Rebekka oli hiipinyt huoneeseensa, riisuutunut pimeässä ja makasi
vihdoin vuoteessaan, tunsi hän eräänlaisen rauhan levittäytyvän
ympärilleen siitä huolimatta että hänen jokainen hermonsa vapisi
ja tykähteli kipeästi. Hän oli estynyt tekemästä hullutuksia ja
erehdyksiä, huolettamasta äitiään ja suututtamasta ja häpäisemästä
tätejään.
Tytön sydän oli nyt pehmennyt, ja hän päätti jollakin ihmeellisellä
tavalla voittaa Miranda tädin suosion, samalla kun hän päätti unohtaa
ne sanat, joilla täti oli solvannut hänen isäänsä ja jotka olivat häntä
eniten katkeroittaneet.
Rusennetun, onnettoman pikku tytön mieli olisi varmaan ollut
lohdullisempi, jos hän olisi tiennyt, että myöskin Miranda Sawyerin yö
oli rauhaton ja että täti hiljaisuudessa katui kovuuttaan -- osaksi sen
tähden, että Jane oli tuominnut hänen ankaruutensa niin kovin ylevästi
ja hyveellisesti. Miranda kärsi suuresti, milloin Jane ei yhtynyt hänen
ajatuksiinsa, vaikka hän ei milloinkaan olisi suostunut paljastamaan
tätä heikkouttaan.
Kun Jerry setä sitten ajoi takaisin kotiinsa tähtiyössä sangen
tyytyväisenä toimiinsa rauhanvälittäjänä, muisteli hän kaivaten kuinka
Rebekka oli nojannut päätään hänen polveensa ja kuinka tytön kyynelet
olivat kostuttaneet hänen kättään. Ukko muistutteli mieleensä tytön
somaa järkevyyttä, kun tämä oli oppinut näkemään asian oikeassa
valossa, ja hänen pikaista päättäväisyyttään, kun hän oivalsi
velvollisuutensa. Liikuttuneena vanha Cobb ajatteli sitä rakkauden
ja ymmärtämyksen nälkää, mikä oli tytölle niin luonteenomaista.
"Laupias Jumala!" huudahti hän hiljaa itsekseen. "Miranda Sawyer
olisi tottamaarin hyvän joukon parempi nainen, jos hänelläkin olisi
muisteltavana pieni hautakivi, niinkuin äidillä ja minulla on."
Lauantai-iltana huomautti Miranda Sawyer Janelle: "Enpä ole koskaan
nähnyt lapsen edistyvän työssään niin nopeasti kuin Rebekka tänään on
tehnyt. Se läksytys minkä annoin hänelle oli nähtävästi ihan parhaiksi,
ja tohdin uskoa, että se auttaa meitä kuukauden päivät eteenpäinkin."
"Onhan hauskaa, että sinä olet tyytyväinen", vastasi Jane. "Sinua
miellyttää ryömivä mato, mutta ei iloinen, hymyilevä lapsi. Rebekka
näyttää minusta siltä, kuin hän olisi kokenut kaikki seitsenvuotisen
sodan järkytykset. Kun hän tuli aamulla alas portaita, näytti hän
minusta vanhentuneen yhdessä ainoassa yössä. Jos otat varteen minun
neuvoni, mikä kylläkin harvoin tapahtuu, niin sallit hänen ja Emma
Janen lähteä huomenna kanssani virralle ja kutsut Emma Janen tänne
kunnolliselle sunnuntaipäivälliselle. Ja jos sitten annat Rebekalle
luvan mennä Cobbin väen mukana Milltowniin keskiviikkona, niin tyttö
ehkä virkistyy hiukan ja saa ruokahalunsa takaisin."