"Siinäpä hän on; toista tuntia myöhästyneenä. Jos hän olisi viipynyt
vielä hiukan kauemmin, niin rajuilma olisi ollut hänen niskassaan,
mutta hän ei koskaan osaa katsoa eteensä", puheli Miranda Janelle.
"Ja kaiken muun lisäksi hän on pyntännyt uuden pukunsa ylleen,
kulkee samanlaisin tanssikouluaskelin kuin isänsäkin ja heiluttelee
päivänvarjoaan ikään kuin olisi teatterilavalla! Kuule nyt, Jane, minä
olen vanhempi meistä kahdesta, ja nyt minä aion puhua suuni puhtaaksi.
Ellet siedä kuulla, niin voit mennä keittiöön siksi aikaa kun olemme
selvinneet tästä. Tule tänne, Rebekka; minä haluan puhutella sinua.
Kuinka sinä panit ilman lupaa yllesi uuden puvun näin koulupäivänä?"
"Aioin päivällisaikana kysyä lupaa, mutta kun täti ei ollut kotona,
niin en voinut", alkoi Rebekka.
"Se ei ole totta; sinä otit sen yllesi sen vuoksi, että olit yksin
kotona, vaikka hyvin tiesit, etten minä koskaan olisi sallinut sitä."
"Jos minä olisin ollut _varma_, ettei täti sitä salli, niin minä en
olisi tehnyt näin", sanoi Rebekka, koettaen puhua totuudenmukaisesti.
"Mutta minä en ollut _varma_, ja sen vuoksi kannatti yrittää. Minä
ajattelin, että täti kenties olisi myöntänyt, jos täti olisi tietänyt,
että koulussa oli melkein oikea näytäntö."
"Näytäntö!" puhkesi Miranda puhumaan halveksivasti. "Sinä kyllä olet
näytäntö jo yksin tuollaisenaan, täytyy sanoa. Näyttelitkö sinä
päivänvarjoasi?"
"Päivänvarjo _oli_ joutavaa", tunnusti Rebekka ja painoi häpeissään
päänsä alas. "Mutta tämä oli ainoa kerta minun koko elämässäni,
jolloin minulla oli ylläni jotakin sen väriin sopivaa; ja se näytti
niin kauniilta punaisen puvun rinnalla! Emma Jane ja minä lausuimme
sellaisen vuoropuhelun, jossa toinen on kaupunkilaistyttö ja toinen
maalaistyttö, ja juuri kun olin lähdössä, ajattelin, että päivänvarjo
sopisi niin hyvin kaupunkilaistytölle; ja se sopikin. Minä en ole
lainkaan vahingoittanut pukuani, Miranda-täti!"
"Tuo sinun puuhiesi kavaluus ja salakähmäisyys se juuri on kaikkein
häijyintä", sanoi Miranda kylmästi. "Ja muistele vain, mitä muuta
sinä olet tehnyt! Näyttää ihan siltä kuin sinussa asuisi kiusaajan
henki! Sinä käytit pääportaita, kun menit ylös huoneeseesi, mutta
et osannut salata jälkiäsi, vaan pudotit nenäliinasi välille. Otit
ikkunastasi pois hyönteisverkon, niin että kärpäset pääsivät sisään ja
täyttivät koko talon. Et korjannut ruokapöytää syötyäsi etkä pannut
ruoanmuruakaan jälleen lämpenemään _ja jätit takaoven lukitsematta_ --
se oli auki puoli yhdestä kello kolmeen, niin että kuka hyvänsä olisi
voinut tulla sisään ja tyhjentää koko talon, jos olisi halunnut."
Rebekka vaipui hervottomana tuolille kuullessaan tätä pahojen tekojensa
luetteloa. Kuinka hän olikaan saattanut olla noin huolimaton! Kyynelet
alkoivat valua hänen silmistään, kun hän koetti selitellä rikoksia,
joita ei voitu selitellä eikä puolustella.
"Voi, kuinka olen pahoillani!" sammalteli hän. "Minä olin
luokkahuonetta koristamassa ja jäin sen vuoksi jälkeen ja juoksin koko
matkan kotiin. Minun oli vaikea saada yksinäni pukua napitetuksi enkä
ehtinyt syödä muuta kuin suupalan, ja kun minun sitten viimeisessä
silmänräpäyksessä todellakin -- _todellakin_ piti korjata ruoat ja
sulkea ikkunat ja ovet, katsoin kelloa ja näin, että tuskin ehdin
kouluun ennen kuin näytäntö alkaa, ja silloin säikähdin, kun ajattelin,
kuinka kauheata olisi, jos myöhästyisin ja saisin ensimmäisen
muistutuksen juuri perjantaina, kun pastorin rouva ja tohtorin rouva ja
kouluneuvosto ovat kuulemassa!"
"Älä siinä vetistele ja melua nyt enää; on myöhäistä itkeä sitten, kun
maito on kaadettu maahan", vastasi Miranda. "Parannuksen pisara on
parempi kuin katumuksen meri. Mutta sen sijaan, että koettaisit olla
vaivaksi niin vähän kuin suinkin talossa, joka ei ole sinun kotisi,
sinä näytät vain miettivän kuinka parhaiten voisit kiusata meitä.
Irrota tuo ruusu ja näytä millaisen tahran se on jättänyt röyhelöösi ja
millaiset ruosteenjäljet märkä nuppineula on saanut aikaan. Ei, tässä
ei näy mitään; mutta se on sinun onneasi pikemmin kuin ansiotasi. Minä
en jaksa sietää sinun ainaisia kukkiasi, sinun irtonaista tukkaasi,
sinun kääntelyjäsi ja vääntelyjäsi ja veikistelyjäsi ja keikistelyjäsi,
jotka aina tuovat mieleen mamsellimaisen isäsi."
Rebekan painunut pää kohosi kuin leimaus. "Miranda täti, minä koetan
olla niin kiltti kuin osaan, minä tottelen heti, kun minulle jotakin
sanotaan, enkä koskaan enää jätä ovia auki, mutta en voi kuulla isää
nimiteltävän. Hän oli o-oikein hy-v-ä i-i-isä, ja on _ilkeätä_ sanoa
että hän oli mamsellimainen!"
"Tohditko sinä vastata minulle noin häpeämättömällä äänellä ja sanoa,
että minä olen ilkeä? Sinun isäsi oli turhamainen, kyvytön houkkio, ja
yhtä hyvin saatat kuulla sen minun suustani kuin joltakulta toiselta.
Hän hävitti äitisi rahat ja jätti hänet tyhjin käsin huolehtimaan
seitsemästä lapsesta."
"On sentään j-jotakin, kun jättää j-jälkeensä s-seitsemän kunnon
lasta", nyyhkytti Rebekka.
"Tuskin vain silloin, kun muiden ihmisten täytyy ryhtyä heitä
vaatettamaan, ruokkimaan ja kasvattamaan", vastasi Miranda. "Mene
nyt huoneeseesi, riisuudu ja laittaudu vuoteeseen; ja pystyyn et saa
nousta ennen kuin huomisaamuna. Kaappisi päältä löydät kulhon maitoa
ja korppuja, enkä halua enää kuulla hiiskahdustakaan sinusta ennen
aamiaista. Jane, mene ottamaan pyyheliinat pois kuivausnuoralta ja
sulje vajan ovet; kohta tulee aikamoinen rajusää."
"Minusta tuntuu siltä kuin se jo olisi koettu", sanoi Jane hiljaisesti
lähtiessään täyttämään sisaren käskyjä. "Usein minä en pyri
tyrkyttämään ajatuksiani, Miranda, mutta sen sanon, että sinun ei
olisi pitänyt puhua mitään Lorenzosta. Hän oli mikä oli eikä muutu sen
kummemmaksi; mutta hän oli joka tapauksessa Rebekan isä, ja Aurelia
sanoo aina, että hän oli hyvä perheen päämies."
Miranda sanoi tylysti: "Kyl-lä; minä olen huomannut, että kuolleet
aviomiehet tavallisesti ovat olleet kunnon miehiä. Mutta silloin
tällöin sopii totuudenkin päästä kuuluville, eikä tästä tytöstä tule
kalua, ennen kuin hänestä juntataan isää hiukan vähemmäksi. Olen
hyvilläni, että sanoin juuri ne sanat mitkä sanoin."
"Näen sen", huomautti Jane, sillä hänellä oli kerran tai kahdesti
vuodessa rohkeudenpuuskansa. "Mutta missään tapauksessa se ei ohut
säädyllistä eikä kristillistä myöskään."
Ehkäpä, tarkkaan ajatellen, on syytä puhua vain kerran vuodessa, kunhan
sitten puhuu niin että jyrähtää.
* * * * *
Rebekka kipusi väsyneesti ylös takaportaita, sulki jäljessään kammionsa
oven ja riisui vapisevin käsin rakkaan ruusunpunaisen pukunsa yltään.
Hän oli pusertanut nenäliinansa kovaksi palloksi, ja joka kerran kun
hän ojentautui ylettyäkseen aukomaan puvun vaikeimmin tavoitettavia
nappeja hartiain ja vyötärön välillä, hän tunnollisesti nosti
pallon vetistäville silmilleen, jotteivät suolaiset pisarat pääsisi
tipahtelemaan siihen koreuteen, jonka hän oli pukenut ylleen niin
kalliiseen hintaan. Hän silitti leningin huolellisesti suoraksi,
oikoi valkoisen kaulusröyhelön ja sovitti puvun nyyhkyttäen samalla
ylimääräisesti elämän ankaruuden tähden. Kuihtuva punainen ruusu
kierähti lattiaan. Rebekka katseli sitä ja ajatteli itsekseen:
'Samanlainen kuin minun onnenpäivänikin!' Hän kätki ruusun laatikkoon
puvun viereen ikään kuin olisi näin haudannut koko päivän tapahtumat
kaikkine surullisine muistoineen.
Hän palmikoi hiuksensa, riisui jalastaan parhaat kenkänsä (joita illan
tilinteossa onneksi ei ollut huomattu), samalla kun hänen mielessään
kyti ja yhäti lujeni päätös lähteä tiehensä kivitalosta ja palata
jälleen kotiin. Siellä häntä ei otettaisi vastaan avosylin -- ei
kannattanut toivoakaan sellaista --, mutta hän jäisi auttamaan äitiä
talouspuuhissa ja Hanna saisi lähteä Riverboroon hänen tilalleen.
"Toivon, että Hanna viihtyy täällä!" ajatteli hän hetkellisessä
vahingonilon puuskassa. Hän istuutui ikkunan luo ja koetti suunnitella
aikeensa toteuttamista katsellen samalla, kuinka salamat leimahtelivat
mäen harjalla ja kuinka saderyöpyt ajelivat toisiaan syösten alas
pitkin ukkosenjohdatinta. Tämä päiväkö se oli koittanut niin täynnä
riemun aiheita! Auringonnousu oli ollut loistavan purppuranpunainen,
ja hän oli nojautunut ikkunanpenkkiä vasten ja lukenut läksyjään
ajatellen, kuinka ihana maailma sentään oli. Ja sitten koko
kullanhohtava päivä!
Hän eli muistoissaan jälleen päivän esitykset, varsinkin
kaksoislausuttavansa Emma Janen parina. Hän muisteli, kuinka
onnellinen pälkähdys johti hänet käyttämään vihreään verhottua
kamiinaa sammaleisena rinteenä, jonka kupeella maalaistyttö saattoi
istua lampaitaan kaitsemassa. Tämä luonnonmukaisuus sai Emma Janen
tuntemaan itsensä aivan vapaaksi, ja hän lausuili osansa paremmin kuin
koskaan muulloin. Rebekka oli ajatellut, että Miranda täti ihastuisi
kuullessaan, miten hyvin hänen sisarentyttärensä menestyi koulussa;
mutta ei, ei kannattanut toivoakaan, että hän voisi miellyttää tätiä
enempää tällä kuin millään muullakaan tavalla. Hänen täytyy huomenna
lähteä herra Cobbin mukana Maplewoodiin ja sieltä jollakin tavoin
kotiin Ann-serkun avulla. Uudelleen ajatellessaan tätä seikkaa Rebekka
tuumi, että tädit kenties eivät suostuisi aikeeseen. Mutta -- no niin,
hän voisi nyt hiipiä herra Cobbin luo kuulemaan, saisiko hän olla yötä
siellä ja pääsisikö hän lähtemään aamulla jo ennen aamiaista.
Valitettavasti Rebekka ei koskaan harkinnut kauan suunnitelmiaan; hän
puki ylleen vanhimman pukunsa, hattunsa ja päällysnuttunsa, kietoi
yöpukunsa, kamman ja hammasharjan pieneen myttyyn ja pudotti sen
hiljaa alas ikkunasta. Hänen huoneensa oli kulmarakennuksessa eikä
ikkuna ollut kovinkaan korkealla maasta; ja vaikka olisi ollutkin,
niin tuskin mikään olisi voinut tyttöä pidättää tällä hetkellä. Joku
nuohooja oli aikoinaan katolle kiivetessään naulannut lankunpätkän
talon seinään noin puolimatkaan Rebekan ikkunan ja eteisen katon
välille. Rebekka kuunteli ruokasalista kuuluvaa ompelukoneen hyrinää ja
keittiöstä erottuvaa kalkutusta; ja kun hän näin oli saanut selville,
missäpäin tädit olivat tällä hetkellä, hän kapusi ulos ikkunasta ja
liukui, ukkosenjohdattimesta tukea hapuillen, lankunpätkälle, joka nyt
oli hyvin tarpeeseen. Siitä hän hypähti eteisen katolle ja laskeutui
edelleen maahan käyttäen tikkainaan humalaköynnöstä varten pystytettyä
ristikkoa. Sitten hän syöksyi rajusäässä eteenpäin maantietä myöten
ehtimättä punnita sen tarkemmin tekoaan ja vastaisia aikeitaan.
* * * * *
Jeremias Cobb istui yksinäisellä ateriallaan keittiön ikkunan
edessä olevan pöydän ääressä. "Äiti", kuten hän nimitti vaimoaan
vanhanaikaiseen tapaansa, oli hoitelemassa erästä sairaana makaavaa
naapuria.
Sade valui maahan herkeämättä, ja avaruus oli pimeänä, vaikka kello oli
vasta viisi. Kun vanha ajomies silmäsi ovelle kesken teenjuontiaan,
huomasi hän oviaukossa surkeannäköisen olennon. Rebekan kasvot olivat
niin itkun turvottamat ja huolten vääristämät, että herra Cobb aluksi
tuskin saattoi tuntea häntä. Kuullessaan tytön kysyvän: "Saanko tulla
sisään, herra Cobb?" ukko huudahti: "Hoh, katsopas vain! Siinähän on
minun pieni matkustajani! Tulit tervehtimään Jerry setää ja hiukan
rupattelemaan ajankuluksi, vai? Pahkeinen, sinähän olet märkä kuin
pesuriepu. Tule tänne uunin luo. Minä rakensin tulen takkaan, vaikka
ilta olikin lämmin, sillä halusin jotakin kuumaa illallisekseni. Olen
näes vähän noin yksinäinen, kun äitimuori on poissa. Tänä yönä hän
valvoo Seth Stroutin vuoteen pielessä. Kas noin, ripustamme valuvan
hattusi tähän naulaan; sitten pannaan nuttusi levälleen tuohon
tuolinselukselle, ja kun nyt käännät selkäsi tuleen päin, niin kuivut
sentään kelpo lailla."
Jerry setä ei koskaan ennen ollut pudotellut suustaan näin monta sanaa
yhteen menoon. Hän näki tytön punottavat silmät ja kyynelten liottamat
posket, ja hänen kunnon sydämensä paisui säälistä.
Rebekka seisoi hetken äänetönnä, kunnes Jerry setä jälleen siirtyi
paikalleen pöydän ääreen. Mutta sitten tyttö ei enää voinut hillitä
mieltään, vaan huudahti:
"Voi, herra Cobb, minä olen karannut kivitalosta ja tahdon kotiin
jälleen! Saanko olla yötä täällä, ja otatteko minut mukaanne
Maplewoodiin aamulla? Minulla ei ole yhtään rahaa, millä maksaisin
kyydin, mutta kyllä minä myöhemmin ansaitsen jollakin tavoin sen
verran."
"No-o, mehän kyllä sovimme aina maksusta, sinä ja minä", sanoi ukko.
"Se meidän ajomatkammehan onkin vielä tekemättä, vaikka niinhän
se aikomus oli, että lähdettäisiin virran alajuoksua kohden eikä
vastakkaiseen suuntaan."
"Minä en koskaan saa nähdä Milltownia!" nyyhkytti Rebekka.
"Tulepa tänne minun viereeni ja kerro minulle koko juttu", sanoi Jerry
setä suostutellen. "Istu vain tuohon puujakkaralle ja anna minun kuulla
ihka kaikki."
Rebekka nojasi lumottavaa päätään herra Cobbin sarkapolveen ja
kertoi murheellisen tarinansa. Vaikka illan tapahtumat tuntuivatkin
suurenmoisen onnettomilta hänen kiihkeästä ja kesyttömästä mielestään,
kertoi hän kaiken totuudenmukaisesti ja liioittelematta.