Seuraavana perjantaina oli pienellä koulutalolla luvassa suuret
juhlallisuudet. Ylipäänsä oli perjantain iltapuoli aina varattu
runojen, vuoropuhelujen ja laulujen esittämiseen, mutta ei voinut
väittää, että tämä seikka olisi tehnyt siitä juhlapäivän sanan
varsinaisessa mielessä. Useimmat lapset kammoksuivat "kappaleiden
lukemista"; heistä oli tukalaa opetella niitä ulkoa, ja samalla he
pelkäsivät unohtavansa kenties kaiken keskellä esitystä. Neiti Dearborn
menikin tavallisesti perjantaisin kotiin pää kipeänä ja paneutui
huoneeseensa päästyään aina vuoteeseen, josta hän ei sinä päivänä enää
noussut. Ja ne harvat äidit, jotka silloin tällöin kävivät kuulemassa
perjantaiesityksiä, istuivat jossakin kaukaisimmalla penkillä ja
kuuntelivat kylmä hiki otsallaan kaikkia liiankin tutuksi käyneitä
hämmennyksestä johtuvia pysähdyksiä ja änkytyksiä.
Rebekan saavuttua Riverboroon nämä pelottavat iltapäivät kuitenkin
vähitellen muuttuivat toisenhenkisiksi. Tyttö oli opettanut Elias ja
Elisa Simpsonin lukemaan kolme säkeistöä niin hauskalla tavalla, että
lapset itse ihastuivat, samalla kun he huvittivat sillä opettajaa sekä
koko koulua. Pehmeäkielinen Susan taas sai Rebekalta luettavakseen
humoristisen runon, jossa hän joutui esittämään sammaltelevan
lapsen puhetta. Emma Jane ja Rebekka lausuivat yhdessä vuoropuhelun
muotoon kirjoitetun runon, ja elävä toveruuden tunne antoi Emma
Janelle niin paljon voimaa ja itseluottamusta, että hän selviytyi
esittämisvaikeuksista. Siksipä neiti Dearborn olikin ilmoittanut, että
erityisesti tänä perjantaina lupasivat esiintymisharjoitukset paljon
mieltäkiinnittävää, minkä vuoksi hän oli pitänyt asianmukaisena kutsua
koululle tohtorin rouvan, kappalaisen rouvan, pari kouluneuvoston
jäsentä sekä joitakuita lasten äitejä. Living Perkins sai tehtäväkseen
koristella toisen mustan taulun, ja Rebekan oli määrä koristaa
toinen. Living, joka oli koulun taiteilijasuuruus, piirsi taululleen
Yhdysvaltain kartan. Rebekka taas mieluummin piirteli vähemmän vaativia
aiheita, ja niinpä syntyikin hänen taululleen pikaisesti ihastuneen
lapsijoukon katseltavaksi Amerikan tähtilippu punaisella, valkoisella
ja sinisellä liidulla vedeltynä niin, että jokainen tähti oli oikealla
paikallaan ja lipun jokainen raita näytti läpättävän tuulessa. Lipun
viereen hän piirsi Columbian kuvan sellaisena kuin hän sen oli nähnyt
sen sikaarilaatikon kannessa, jossa liituja säilytettiin.
Neiti Dearborn oli ihastunut. "Ehdotan, että me taputamme kelpo tavalla
käsiämme Rebekalle, koska hän piirsi noin kauniin taulun -- taulun,
josta koko koulu saattaa ylpeillä."
Oppilaat taputtivat käsiään kaikesta sydämestään, ja Dick Carter
hurrasi valtavasti kättään huiskutellen.
Rebekan sydän hypähteli ilosta, ja hän tunsi hämmästyksekseen kyynelten
kohoavan silmiinsä. Tyttö tuskin näki sen jälkeen kävellä takaisin
paikalleen, sillä hän ei ollut koskaan yksinäisessä, vähäpätöisessä
elämässään ollut sellaisen suosion ja ylistyksen esineenä kuin tänä
ihmeellisenä, häikäisevänä hetkenä. Jos "jalous synnyttää jaloutta",
niin varmaan myöskin innostus aiheuttaa innostumista ja samoin älykkyys
ja kyvykkyys nostattaa ympärillään älyä ja kyvykkyyttä. Alice Robinson
ehdotti laulettavaksi: "Kolmesti eläköön puna-valko-sininen!" ja vaati,
että laulun kertosäkeisiin ehdittyään kaikki viittaisivat Rebekan
lippuun. Dick Carter ehdotti, että Living Perkins ja Rebekka Randall
kirjoittaisivat nimensä piirrostensa alle, jotta vieraat näkisivät,
kenen työtä ne olivat.
Hulda Meserve pyysi saada peittää kalkittujen seinien pahimmat
kolot vihreillä lehvillä, ja hän halusi myös täyttää vesisangon
luonnonkukilla. Rebekan mieli leijui kaikkien käytännöllisten
pikkuseikkojen yläpuolella. Hän istui äänetönnä, sydän niin
täynnä kiitollisuutta ja iloa, että hän tuskin jaksoi muistella
tulevan vuoropuhelunsa sanoja. Välitunnilla hän käyttäytyi
ujostellen valtavasta voitonriemustaan huolimatta; ja tässä yleisen
hyväntahtoisuuden ilmakehässä haudattiin nyt Minnien--Rebekan
sotakirves maahan, ja Minnie taitteli vaahteranlehviä ja somisteli
niillä rumaa kamiinaa Rebekan valvonnassa.
Neiti Dearborn päätti aamupuolen tunnit jo neljännestä vailla
kaksitoista, jotta ne, jotka asuivat kyllin lähellä, ehtisivät
kotiin muuttamaan pukujaan. Emma Jane ja Rebekka juoksivat sulasta
mielenjärkytyksestä melkein koko matkan pysähtyen vain jalkaportailla
hetkiseksi hengähtämään.
"Antaakohan Miranda täti sinun panna yllesi parhaan leninkisi vai vain
keltaisen karttuunipukusi!" mietti Emma Jane.
"Minä kaiketi kysyn Jane tädiltä", vastasi Rebekka. "Voi, kunpa
punainen leninkini olisi jo kunnossa! Jane täti ompeli parhaillaan
napinreikiä, kun läksin."
"Minä pyydän äitiä lainaamaan minulle granaattisormuksensa", sanoi Emma
Jane. "Näyttää kerrassaan hienolta, kun se kimaltelee auringonvalossa
minun osoittaessani lippua. Hyvästi! Älä odota minua lähtiessäsi
kouluun, ehkäpä saan ajaa hevosessa."
Kun Rebekka ehti kotiin, oli takaovi lukittu, mutta hän tiesi, että
avain oli kynnyskiven alla -- ja sen tiesi tietysti jokainen Riverboron
asukas, sillä kaikilla oli tapana säilyttää avaimia jotenkin samalla
tavoin. Tyttö aukaisi oven ja meni ruokasaliin, jossa hän näki
päivällisensä valmiiksi katettuna pöytään ja siinä vieressä Jane tädin
kirjelippusen, joka kertoi, että tädit olivat ajaneet rouva Robinsonin
mukana Moderationiin. Rebekka söi pikaisesti voileipänsä ja lensi
sitten isoja portaita myöten suoraan makuukammioonsa. Siellä oli hänen
vuoteellaan uusi rusottava pumpulipuku, jonka Jane tädin ystävälliset
kädet olivat ommelleet valmiiksi. Saisiko hän, tohtisiko hän pukea sen
ylleen lupaa kysymättä? Oliko tilaisuus kyllin juhlallinen kaivatakseen
puvunvaihtoa vai haluaisivatkohan tädit, että hän säästäisi uuden puvun
konsertti-iltaan?
"Minä panen sen", mietti Rebekka. "Tädit eivät ole kotona, niin
etten voi pyytää lupaa heiltä, ja ehkeivät he olekaan siitä
lainkaan pahoillaan. Sehän on kuitenkin vain pumpulikangasta eikä
se olisi lainkaan hieno, ellei se olisi uusi ja ellei siinä olisi
nauhakoristeita ja ellei se olisi punainen."
Tyttö aukoi molemmat palmikkonsa, suki laineikkaat hiuksensa ja solmi
ne jälleen silkkinauhalla. Sitten hän vaihtoi kenkiä ja pujotteli
ylleen uuden kauniin pukunsa, jonka selkänapit hänen onnistui napittaa
kolmea lukuunottamatta; ne hän jätti Emma Janen napitettaviksi.
Sitten hänen katseensa osui rakkaaseen ruusuiseen päivänvarjoon,
jonka väri niin erinomaisesti soveltui hänen pukuunsa ja jota tytöt
eivät koskaan olleet nähneet. Päivänvarjo ei tosin ollut ihan sopiva
juuri koulumatkalle, mutta hänenhän ei tarvinnut ottaa sitä mukaansa
luokkasaliin. Hän saattoi kääriä sen paperiin, näyttää vain sitä
koulussa tytöille ja leväyttää sen päänsä ylle vasta kotimatkalla.
Hän katsahti vierashuoneen kuvastimeen alakerrassa ja suorastaan
sähköistyi näystä, joka siitä kohtasi hänen silmiään. Tuntui melkein
siltä, ettei kauneus voinut saada enää suurenmoisempaa ilmennystä kuin
tämä hänen taivaan ihana punainen pumpulipukunsa! Hänen silmiensä
loiste ja poskiensa hehku jäivät aivan huomaamattomiksi ruusunpunaisen
puvun kaikkivoittavan väriloiston rinnalla. Armias! kellohan oli
jo kahtakymmentä vailla yksi; hän myöhästyisi. Rebekka tanssi ulos
takaovesta, taittoi punaisen ruusun veräjänpielessä olevasta pensaasta
ja riensi sen mailin matkan, joka erotti kivitalon opintemppelistä,
uskomattoman lyhyessä ajassa kohdaten koulun portaiden luona Emma Janen
myöskin hengästyneenä mutta loistavana.
"Rebekka Randall!" huudahti Emma Jane. "Sinä olet kaunis kuin kuva!"
"Minä?" nauroi Rebekka. "Loruja, se on vain minun punainen pukuni."
"Et sinä olekaan kauniin näköinen joka päivä", jatkoi Emma Jane, "mutta
nyt sinä olet jollakin tavoin erilainen kuin muulloin. Katsohan minun
granaattisormustani. Äiti hieroi sitä vedellä ja suovalla. Kuinka
ihmeessä Miranda täti sallikin sinun panna uuden puvun yllesi?"
"Tädit olivat molemmat poissa, enkä voinut pyytää lupaa", sanoi Rebekka
huolissaan. "Kuinka? Luuletko, että he olisivat kieltäneet?"
"Miranda tätihän kieltää aina, eikö totta?" kysyi Emma Jane.
"Ky-yllä; mutta nythän on sellainen -- merkkipäivä; melkein yhtä tärkeä
kuin pyhäkoulukonsertti."
"Niin", myönsi Emma Jane, "onpa tietystikin, kun taululla on sinun
nimesi ja me osoitamme sinun lippuasi; ja sitten vielä meidän ylevä
kaksinpuhelumme ja muuta."
Iltapuoli tarjosi jokaiselle pelkkiä voitonhetkiä. Kukaan ei
suoranaisesti nolannut itseään, ei näkynyt kyyneliä, eikä ainoankaan
äidin tarvinnut hävetä jälkeläistensä takia. Neiti Dearborn sai kuulla
monta ihailevaa mainintaa saavutuksistaan, ja hän epäröi itsekseen
kuuluivatko kiitokset hänelle vai Rebekalle. Tyttö ei koko iltapuolena
esiintynyt useammin kuin monet muutkaan oppilaat, mutta kuitenkin
hän joutui tavallaan etualalle. Rebekka ei voinut koskaan jäädä
huomaamattomana syrjään, vaikka hän ei suinkaan ollut tungetteleva. Hän
oli aina valmis ja halukas joka puuhaan eikä milloinkaan kainostellut;
mutta mitään tilaisuutta hän ei käyttänyt kerskailuun, hän pyrki
innokkaasti vain kiinnittämään toisia jokaiseen hauskutukseen mitä
keksittiin.
Vihdoin oli iltapäivän ohjelma lopussa, ja Rebekasta tuntui hänen
hiljalleen suoriutuessaan kotipolulle, ettei hän enää milloinkaan
voi kylmetä ja tyyntyä. Sinä iltana hänellä ei ollut enää läksyjä
luettavana, eikä ajatus, että hänen oli määrä huomenna auttaa
hilloamisessa, lainkaan kauhistanut häntä -- vastenmieliset mietteet
eivät voineet saada jalansijaa siinä kirkkaudessa, joka nyt ympäröi
hänen sieluaan. Taivaalle keräytyi paksuja pilviä, mutta siitä hän
vain sai aiheen iloita: nyt hän saattoi levittää auki päivänvarjonsa,
ilman että hänen tarvitsi pelätä sen kauhtumista. Oikeastaan Rebekka
ei nyt kävellytkään maisen kamaran pinnalla, ja hän tuskin aavistikaan
olevansa tavallisia kuolevaisia, ennen kuin hän saapui kivitalon
takaovelle ja näki Miranda tätinsä seisovan oviaukossa. Silloin tyttö
syöksyi korkeuksistaan äkisti maahan jälleen.