RIVERBORON SALAISUUKSIA

Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä

parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita

hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien

"vaihdossa" -- yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät

kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen

Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.

Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella

syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph

Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin

eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti

käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson

kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä

vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli

jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo.

Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla

sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin

naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin

miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan

rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut

käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä

seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun

se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain

syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista,

ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä

kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri

tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai

työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner

Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner

itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka

muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut

mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja

tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä,

joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja

sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja

kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt

eikä kuulunut.

Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä

hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin

koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja

laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin

lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan

luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.

Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa

olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri

hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä

vaistomaisesti erillään.

Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan

oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu

kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen,

vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli

sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia

toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu

itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli

ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina

päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja

poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy

sievistelevillä kasvoillaan.

Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei

Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä,

kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt

hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois

suupielestäsi."

Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie

pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.

Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen

keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti

hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä

silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen

poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani --

tiedäthän?"

"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin

saita", huomautti Emma Jane.

"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen

antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt

korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä

olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."

Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana,

kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten

viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana

edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset,

jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa

seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa

kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun

Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan

äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen

nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua,

ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:

"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"

näin kysyi joka mies.

"Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"

sen opettaja ties.

Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä

Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi,

jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken

metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä

Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö

kääntyi, ja kohtasi -- miellyttävää jännitystä tuntien -- Rebekan

katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka

selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.

Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento,

joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä

näky.

"Minnie Urkkija, jos -- minä -- vielä kerrankin -- kuulen -- sinun

laulavan -- jälleen samaa -- Simpsonin -- lapsille, -- niin tiedäthän,

kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.

"En tiedä -- enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka

hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.

"Minä otan pois korallipalani -- minä _luulen_, että sinä samalla saat

korvapuustin!"

"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon

äidille ja opettajalle -- tiedätkös!"

"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja

koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka

rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen

huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin

piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai -- tai koko maailmalle!" lopetti

hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin.

Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä',

niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän

velvollisuuteni."

Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko

jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän _uhkasi_ minua", kuiskasi

Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."

Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että

se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja

järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.

Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko

hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin

suostumuksen. Kirje kuului näin:

"Minnie Urkkija on ilkimys,

ja verraton viel' siksi.

Ma lahjain vaadin takaisin,

sen survon ruumeniksi.

_J.K.-- Uskotko nyt?_"

_R. Randall_.

Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja

vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti

kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.

Villiruusu · 第 12 / 34 题