Nuorten Simpsonien isä vietti hyvin pienen osan elämästään perheensä
parissa, mikä seikka johtui niistä omituisista menettelytavoista, joita
hän suosi hevoskaupoissaan tahi maanviljelyskalujen tai ajopelien
"vaihdossa" -- yleensä liiketoimissa, joihin hänen asiakkaansa eivät
kauankaan pysyneet tyytyväisinä. Jokaisen onnistuneen yrityksen jälkeen
Simpson istui vankilassa pitemmän tai lyhyemmän ajan.
Tällä kertaa herra Simpsonin oli pakko elää kotipiirinsä ulkopuolella
syystä, että hän oli vaihtanut Rideout vainajan lesken reen Joseph
Goodwinin auraan. Goodwin oli äskettäin muuttanut North Edgewoodiin
eikä ollut koskaan ennen tavannut kohteliaasti ja vakuuttavasti
käyttäytyvää Simpsonia. Goodwinin auran vaihtoi herra Simpson
kiireimmiten eräälle Warehamin puolen miehelle, saaden tältä sitä
vastaan iäkkään hevosen, jota omistaja ei tarvinnut, koska hän oli
jättämäisillään kaupungin mennäkseen vuoden päiviksi tyttärensä luo.
Simpson lihotteli ikäkulua eläintä muutaman viikon laiduntamalla
sitä (myöhään illalla tahi varhaisina aamuhetkinä) milloin minkin
naapurin heinämaassa, ja vaihtoi hevosen sitten erään Milltownin
miehen kuomuvaunuihin. Tähän aikaan sattui Rideout'n leski kaipaamaan
rekeänsä, jota hän ei löytänyt vanhasta ratasvajastaan. Rekeä ei ollut
käytetty viiteentoista vuoteen, eikä sitä kenties olisi tarvittu vielä
seuraavinakaan viitenätoista ajastaikana, mutta leski arveli, että kun
se kerran oli hänen omaisuuttaan, ei hänen sovi eritä siitä noin vain
syyttä suotta. Kyläläisten ajatustapa oli ylimalkaan epäluuloista,
ja niinpä leski samana silmänräpäyksenä, jona hän huomasi rekensä
kadonneen, tuli oitis ajatelleeksi Abner Simpsonia. Erityisesti juuri
tämä vaihtojuttu oli kuitenkin niin monimutkainen, että poliisi sai
työskennellä monta viikkoa, ennen kuin sen onnistui todistaa Abner
Simpsonin rikollisuus kylän ja Rideout'n lesken tyytyväisyydeksi. Abner
itse selitti olevansa kokonaan viaton ja kertoili naapureille, kuinka
muuan punatukkainen ja ristihuulinen, täplikkääseen nuttuun pukeutunut
mies oli eräänä aamuna, päivänkoiton aikaan, herättänyt hänet ja
tarjonnut hyvää rekeä sellaisesta vanhasta hedelmänpuserrusvehkeestä,
joka oli silloin ollut hänen pihallaan. Kauppa olikin solmittu ja
sitten salaperäinen vieras oli nostanut puserruskojeen rattailleen ja
kadonnut seuraavaan tienmutkaan. Eikä häntä sen koommin ollut näkynyt
eikä kuulunut.
Tavallisissa maalaiskouluissa ei juuri tapaa ylenmääräistä
hienotunteisuutta tahi ritarillisuutta, ja niinpä Riverboronkin
koululasten kesken kierteli lukemattomia sanansutkauksia ja
laulunpätkiä, joissa käsiteltiin Simpsonin juttua. Se on kuitenkin
lasten kunniaksi tunnustettava, ettei näitä nerontuotteita koskaan
luettu aivan isoon ääneen eikä Simpsonin lasten saapuvilla ollessa.
Rebekka Randall oli aivan samaa ainesta ja hänen tuttavuussuhteensa
olivat samoja kuin toverienkin, joten on työläs selittää, miksi juuri
hän erityisesti inhosi alhaista juoruamista ja pysyttäytyi siitä
vaistomaisesti erillään.
Hänen ikäisiään Riverboron lapsia oli myös muuan tyttö, joka ylimalkaan
oli kaikkea muuta kuin yleisesti rakastettu, ja jolle oli annettu
kuvaavaksi liikanimeksi Minnie Urkkija. Hän oli kärpänsilmäinen,
vaaleatukkainen, hentojäseninen pieni olento, ja hänen luonteessaan oli
sekä papukaijaa että lammasta. Epäiltiin hänen jäljentävän vastauksia
toisten tyttöjen kivitauluista, vaikka häntä ei koskaan ollut tavattu
itse teosta. Rebekka ja Emma Jane tiesivät, milloin hänellä oli
ollut sokerileivos tahi kermatorttu eväsmytyssään, sillä sellaisina
päivinä Minnie aina jätti aamiaistunnilla iloisen toveripiirin ja
poistui yksinään metsään, palaten hetken kuluttua tyytyväinen hymy
sievistelevillä kasvoillaan.
Erään tällaisen yksinäisyydessä nautitun herkkuaterian jälkeen ei
Rebekka ollut jaksanut voittaa kiusausta, vaan oli kysynyt Minnieltä,
kun tämä jälleen palasi muiden joukkoon: "Onko päänsärkysi nyt
hellittänyt, Minnie? Annahan, kun minä pyyhkäisen mansikkahillon pois
suupielestäsi."
Eihän siinä näkynyt mitään hilloa, mutta tunnonvaivainen Minnie
pyyhkäisi pikaisesti nenäliinallaan punastuvia kasvojaan.
Samana iltapuolena Rebekka tunnusti Emma Janelle, että hänen
keksintönsä hävetti häntä. "Minä inhoan Minnien tapoja", huudahti
hän, "mutta olen pahoillani, kun näytin hänelle, että pidimme häntä
silmällä. Ja hyvittääkseni Minnien minä annoin hänelle sen pienen
poikkinaisen korallipalan, jota olen pitänyt helmikukkarossani --
tiedäthän?"
"Minä en ymmärrä, millä hän sen olisi ansainnut, kun hän itse on niin
saita", huomautti Emma Jane.
"Niin se onkin, mutta minusta tuntuu paremmalta, kun olen sen
antanut", sanoi Rebekka jalomielisesti. "Ja minähän olinkin pitänyt
korallipalasta jo kaksi vuotta, ja se on poikkinainen, niin ettei sitä
olisi voinut enää käyttää vaikka se onkin kaunis katsella."
Korallipala olikin jo osittain täyttänyt tarkoituksensa sovintolahjana,
kun Rebekka eräänä iltapäivänä palasi kotiin oikopolkua myöten
viivyttyään tapansa mukaan koululla kielioppia lukemassa. Kaukana
edellään, veräjien toisella puolen, hän huomasi Simpsonin lapset,
jotka juuri poikkesivat metsätaipaleelle. Heiluri ei ollut siskostensa
seurassa, ja sen vuoksi Rebekka kiirehti käyntiään saadakseen seuraa
kotimatkalleen. Metsä kätki edelläkulkijat pian näkyvistä, mutta kun
Rebekka oli jo saavuttamaisillaan heidät, kuuli hän Minnien laulavan
äänekkäästi puiden takana toisella puolen, ja samalla hän erotti lapsen
nyyhkytystä. Clara Bell, Susan ja kaksoset laukkasivat pitkin polkua,
ja Minnie tanssi heidän sivullaan edes takaisin hoilaten:
"Se reki Simpsoniin siis mieltyi kai?"
näin kysyi joka mies.
"Ei, Simpsonhan se lemmentaudin sai!"
sen opettaja ties.
Hämärään etäisyyteen katosi viimeinenkin häivähdys säikähtyneistä
Simpsonin lapsista ja heidän risaisista vaatteistaan. Yksi ainoa kivi,
jonka viskasi "äkeäksi kaksoseksi" sanottu urhea Elias, rapisi hetken
metsän puissa, mutta sekin putosi maahan kymmenien metrien päässä
Minniestä, joka huusi täyttä kurkkua: "Hirtehiset!" Sitten tyttö
kääntyi, ja kohtasi -- miellyttävää jännitystä tuntien -- Rebekan
katseen, tämän seisoessa liikkumattomana polulla, tilinteon uhka
selvästi näkyvänä leimuavissa silmissään.
Sinä hetkenä ei ollut soma katsella Minnien kasvoja, sillä arka olento,
joka on verekseltään tavattu pahanteossa, ei ole mikään miellyttävä
näky.
"Minnie Urkkija, jos -- minä -- vielä kerrankin -- kuulen -- sinun
laulavan -- jälleen samaa -- Simpsonin -- lapsille, -- niin tiedäthän,
kuinka käy?" kysyi Rebekka äänellä, joka ilmaisi patoutunutta raivoa.
"En tiedä -- enkä pidä siitä lukuakaan", sanoi Minnie iloisesti, vaikka
hänen muotonsa todisti hänen puhettaan vastaan.
"Minä otan pois korallipalani -- minä _luulen_, että sinä samalla saat
korvapuustin!"
"Sinä et tohdi", vastasi Minnie. "Jos sinä lyöt minua, niin minä sanon
äidille ja opettajalle -- tiedätkös!"
"Minä en välitä, vaikka sanoisit äidillesi ja minun äidilleni ja
koko suvullesi ja presidentille sen lisäksi", jatkoi Rebekka, jonka
rohkeus kohosi sitä mukaa kuin nämä uljaat sanat nousivat hänen
huuliltaan. "En välitä, vaikka kertoisit koko kylälle, tai Yorkin
piirikunnalle tai Mainen valtiolle tai -- tai koko maailmalle!" lopetti
hän suurenmoisesti. "Juokse nyt kotiin ja muista, mitä minä sanoin.
Jos sinä teet jälleen samoin, ja jos sinä vielä puhut 'hirtehisistä',
niin minä opetan sinut, jos näen, että teen siinä oikein ja täytän
velvollisuuteni."
Seuraavana aamuna Rebekka huomasi välitunnilla, että Minnie kertoi koko
jutun muunneltuna Hulda Meservelle. "Hän _uhkasi_ minua", kuiskasi
Minnie, "mutta minä en välitä hitustakaan hänen puheistaan."
Viimeisen huomautuksen Minnie tahallaan kuiskasi niin lujaa, että
se kuuluisi, sillä hänelläkin oli urheat hetkensä, milloin lain ja
järjestyksen täysi koneisto turvallisesti ympäröi häntä.
Kun Rebekka palasi jälleen paikalleen, kysyi hän opettajalta, saisiko
hän jättää Minnielle pienen kirjelippusen, ja saikin neiti Dearbornin
suostumuksen. Kirje kuului näin:
"Minnie Urkkija on ilkimys,
ja verraton viel' siksi.
Ma lahjain vaadin takaisin,
sen survon ruumeniksi.
_J.K.-- Uskotko nyt?_"
_R. Randall_.
Tämän tilapäisrunouden vaikutus osoittautui täysin tehokkaaksi, ja
vielä monet ajat jälkeenpäin Minnie Urkkija hätkähti pelokkaasti
kohdatessaan Simpsonin lapset vaikkapa kuinkakin loitolla kivitalosta.