Kukkulalla oleva pieni koulutalo tarjosi yhtä hyvin voitonriemun
ylpeitä hetkiä kuin vaivan ja vastustenkin päiviä; mutta olihan Rebekan
onneksi, että hän koulun avulla saattoi turvautua kirjoihin ja uusiin
tuttavuuksiin hakien niistä virkistystä, sillä muuten hänen ensimmäinen
kesänsä Riverborossa olisi käynyt liian raskaaksi. Hän koetti oppia
sietämään Miranda tätiään (heti ensi tapaamisesta lähtien hän oli
karkoittanut jopa ajatuksenkin, että tätiä olisi rakastettava), mutta
epäonnistui monesti pyrkimyksessään.
On tarpeetonta sanoa, että Rebekka jokaisella henkäyksellään ärsytti
Mirandaa. Tyttö unohti tavantakaa määräykset; hän syöksyi usein
yläkertaan pääportaita myöten, koska ne johtivat suorinta tietä hänen
huoneeseensa; hän jätti vesikauhan keittiön hyllylle sen sijaan että
olisi ripustanut sen vesisangon yläpuolelle koukkuun; hän istui sille
tuolille, josta kissa piti eniten; hän läksi kernaasti asioille,
mutta unohti helposti, mitä hänet lähetettiin noutamaan; hän jätti
verkko-ovet selkoselälleen, jotta kärpäset pääsivät huoneisiin; hänen
kielensä pälpätti alituisesti; hän lauloi taikka vihelteli noukkiessaan
sytykelastuja; hän puuhaili yhtenään kukkasten parissa, poimi niitä
maljakkoihin ja kiinnitti niitä neuloilla pukuunsa tai hattuunsa;
lopuksi hän oli alituisena muistutteena hupsusta, arvottomasta
isästään, jonka kauniit kasvot ja valloittava käytöstapa olivat niin
perinpohjin hurmanneet Aurelian.
Mutta Jane täti oli Rebekan päivänpaisteena varjojen maassa. Jane,
jolla oli matala, tyyni ääni, ymmärtävä katse, huulilla alati
anteeksiantava sana näinä työläinä alkuviikkoina, joiden kuluessa
vilkas pieni muukalainen koetti tottua "kivitalon tapoihin".
Rebekka tarttui ompelukseensa ja istahti Jane tädin viereen keittiöön;
Miranda oli valikoinut tavallisen tirkistelypaikkansa arkihuoneen
ikkunanpielessä. Toisinaan taas heillä oli tapana istua käsitöineen
sivuoven luona, eteisen seinämällä, jossa suuret kaprifoliat
varjostivat heitä auringolta. Ruskean kotikutoisen kankaan päärmääminen
oli Rebekasta loputonta työtä. Hänen ei ollut helppo oppia ompelemaan;
lanka katkeili, sormustin tipahteli sireenipensaikkoon, neula lävisteli
hänen sormiaan. Tyttö pyyhkieli hikeä otsaltaan, sovitti kankaan ruudut
hullusti yksiin ja kurttusi saumat. Hän hioi neulojaan, tuikkien niitä
ison mansikan muotoiseen hiekkatyynyyn; neulat hupenivat ja pienenivät,
mutta kitisivät yhä, kun hän työnteli niitä kankaan läpi. Kuitenkaan
Jane tädin kärsivällisyys ei pettänyt, ja näin sai Rebekka vähitellen
hivenen näppäryyttä sormiinsa, jotka pitelivät piirrintä, sivellintä
ja kynää sangen taidokkaasti, mutta joihin pieni ompelijan neula ei
tahtonut ensinkään soveltua.
Kun ensimmäinen ruskea kotikutoinen puku oli ommeltu valmiiksi,
käytti tyttö hyväkseen tätä mielestään otollista tilaisuutta ja kysyi
Miranda tädiltään, saisiko hän nyt ommella seuraavan puvun jostakin
toisenvärisestä kankaasta.
"Minä ostin ruskeata koko pakan", vastasi Miranda lyhyesti. "Siitä
tulee sinulle kaksi pukua vielä tuon lisäksi, ja jäännöspaloista
riittää kangasta uusiin hihoihin ja paikkoihin ja jatkoksiin, niin että
kaikki käy huokeaksi."
"Sen minä tiedän, mutta herra Watson sanoo ottavansa kyllä osan
kangasta takaisin ja antavansa tilalle punaista ja sinistä kangasta
samaan hintaan."
"Oletko sinä kysynyt häneltä?"
"Ky-yllä."
"Kuuluikohan se sinun tehtäviisi?"
"Minä olin Jane tädin mukana valitsemassa esiliinaa, ja kysyin, kun
luulin, ettei täti välitä, mitä väriä minun pukuni ovat. Punainen pysyy
yhtä hyvin puhtaana kuin ruskeakin, ja herra Watson sanoo, että sitä
voi kiehuttaakin värin lähtemättä."
"Herra Watson ymmärtää kankaiden pesua saman verran kuin kukko munien
hautomista, luullakseni. Minä en mielelläni näe lasten kulkevan kaiken
maailman värisinä, mutta voinhan kysyä mitä Jane tätisi arvelee."
"Minun mielestäni meidän pitäisi antaa Rebekan saada punainen ja
sininen pukunsa", sanoi Jane. "Lapsi ikävystyy, kun hänen täytyy
kaiken aikaa ommella samanväristä kangasta. On vain luonnollista,
että hän kaipaa vaihtelua. Sitä paitsi hän näyttäisi jonkin
armeliaisuuslaitoksen holhokilta, jos hän alati kulkisi pukeutuneena
ruskeaan pukuun, valkoinen esiliina edessä. Ja se rumentaa häntä
hirvittävästi!"
"Kaunis on se, joka kauniisti elää; tämä on minun käsitykseni. Rebekka
ei toki koskaan joudu turmioon kauneutensa vuoksi, se on totinen tosi;
eikä maksa vaivaa houkutella häntä ajattelemaan ulkomuotoaan. Luulen,
että hän on jo nytkin turhamainen kuin riikinkukko, vaikkei hänellä ole
mitään syytä turhamaisuuteen."
"Hän on lapsi, ja häntä miellyttää kaikki mikä on iloista ja valoisaa
-- siinä koko juttu. Muistan hyvin, minkälainen minä olin hänen
iässään."
"Sinä olit melkoinen narri sen ikäisenä, Jane."
"Olin kyllä, Luojan kiitos! Toivon vain, että olisin ymmärtänyt säästää
hulluuttani, kuten muutamat tekevät, vähän myöhempiinkin päiviin,
vanhuuteni iloksi."
Rebekka sai kuin saikin punaisen villaleningin, ja kun se oli sievästi
ommeltu valmiiksi, keksi Jane täti iloisen yllätyksen suojatilleen.
Hän näytti tytölle, kuinka tämä voisi ommella pukuun kauniin
koristereunuksen kapeista valkoisista nauhoista, jotka oli neulottava
hienoin pistoin teräväkärkisiksi kulmiksi.
"Tämä on sinulle oivallista käsityötä", neuvoi hän, "sillä Miranda täti
ei suinkaan kernaasti näkisi sinun istuvan lueksimassa tulevina pitkinä
talvi-iltoina. Jos uskot osaavasi harsia kaksi valkoista nauhariviä
rinnan uuden hameesi helmaan ja taitavasti sovittaa ne ruutujen avulla
suoraan, niin minä tikkaan ne sitten kiinni ja reunustan vyötärön ja
hihat nauhakulmakkeilla. Siten puvusta tulee oikein sievä ollakseen
vain toiseksi paras pukusi."
Rebekan ilo oli rajaton. "Minä harsin niinkuin tuli polttaisi
hyppysiäni!" huudahti hän. "Luulen, että tämä hameen lieve on tuhannen
metrin mittainen, sillä se _tuntui_ siltä, kun ompelin sitä, mutta
vaikka se ylettyisi täältä Milltowniin, niin ompelen siihen kauniin
reunuksen. Voi, Jane täti! Luuletteko, että Miranda täti päästää minut
koskaan herra Cobbin kanssa Milltowniin? Hän on luvannut ottaa minut
mukaansa, tiedättekö? Mutta minun täytyi eräänä lauantaina poimia
mansikoita ja toisena satoi, enkä usko Miranda tädin olevan oikein
tyytyväinen, jos lähden. Kello on _minuuttia_ vaille puoli viisi, täti,
ja Alice Robinson on istunut jo pitkän aikaa viinimarjapensaiden alla
odottamassa minua. Saanko mennä leikkimään?"
"Kyllä, mene vain; mutta teidän on parasta juosta niin kauas ladon
taakse kuin voitte, ettei melunne häiritse Miranda tätiä. Näen aidan
takana piilossa Susan Simpsonin ja kaksoset ja Emma Jane Perkinsin."
Rebekka hypähti alas puutarhaan, kiskoi Alice Robinsonin esiin
viinimarjapensaasta ja onnistui vielä toisessakin, paljoa vaikeammassa
yrityksessä, koettaessaan erityisin merkinannoin saada Janen eroon
Simpsonin lapsista, joilta he kokonaan karkasivat. Pienimmät
Simpsonit olivat nimittäin liian vähäisiä ottamaan osaa eräihin täksi
iltapuoleksi suunniteltuihin hauskuuksiin, mutta heitä ei sopinut
kuitenkaan avoimesti loukata, sillä heidän kotipihansa oli kaikkein
ihastuttavin leikkipaikka koko kylässä. Siellä oli hujan hajan vanhoja
rekiä, heinähäkkejä, hevosharavia, tynnyreitä, selkänojattomia sohvia,
päädyttömiä sänkyjä; ne olivat kaikki kelvottomuuden eri asteilla, eikä
tämä romunpaljous koskaan ollut kahta päivää peräkkäin samanlaatuinen.
Tänään tytöt pujahtivat toiseen mieluiseen leiripaikkaansa,
niinsanottuun "lymykköön". Sawyerin taloon kuuluvalla laidunmaalla oli
pieni ala sametinhienoista ketoa, jonka ympärillä oli ihastuttavia
rotkoja ja kumpareita sekä vihreitä lehvistöjä, joihin sopi rakennella
majoja. Pieni puuryhmä kätki paikan uteliaiden katseilta ja loi
samalla miellyttävän katveen sen erakkomajojen ylle. Paljon raskasta
mutta samalla rakasta vaivaa oli nähty kuljettamalla sinne sahalta
monet kantamukset pölkkyjä ja laudanpätkiä. Työn viehätystä oli vain
lisännyt se, että rakennusaineiden hankinnan oli täytynyt tapahtua
hämärissä, illallisen jälkeen. Siellä lapset säilyttivät aarteitaan
pensaikkoon kätketyissä saippualaatikoissa: astioita ja kuppeja,
posliininpalasia, joita käytettiin tarjoiluvälineinä, nukkeja, jotka
kohtapuoleen joutuisivat hylättäviksi, mutta jotka nyt palvelivat heitä
erinomaisesti henkilöinä kaikenlaisissa näytelmissä -- kuolinhetkissä,
hautajaisissa, häissä, ristiäisissä. Tänä iltapäivänä oli heidän
aikomuksensa rakentaa korkea lautamaja Rebekan ympärille, jotta hän
voisi esittää vankilansa ikkunanristikkoon nojautuvaa Charlotte
Gordayta.
Tytön mielessä liikkui ihmeellisiä ailahduksia kun hän seisoi
lautaseinien sisäpuolella Emma Janen esiliina päänsä ympärille
kiedottuna. Hän huomasi ihmeekseen, että kun hän nojasi päätään ikkunan
ristikkoon, se tuntui muuttuneen kylmäksi raudaksi, samalla kun hänen
silmänsä eivät enää ilmaisseet Rebekka Randallin mielentiloja, vaan
kuvastivat aavistuttavasti Charlotte Cordayn toivotonta tuskaa.
"Eikö olekin kaunista?" kuiskailivat nöyrinä Rebekan molemmat
leikkitoverit, jotka olivat suorittaneet työstä suurimman osan, mutta
jotka myöskin saivat ihailla vaivannäön tulosta.
"Minä en haluaisi jälleen hajoittaa kaikkea", sanoi Alice. "Siinä oli
aika lailla työtä."
"Jos voisitte nostaa tänne muutamia kiviä ja ottaa pois vain ylimmät
kerrokset, niin minä luulen pääseväni täältä pois kiipeämällä seinän
yli", ehdotti Charlotte Corday. "Jättäkää sitten kivet paikoilleen,
niin voitte huomenna laskeutua vankilaan ja ruveta Towerin prinsseiksi,
ja minä saan surmata teidät."
"Miksikä prinsseiksi? Minkä Towerin?" kysyivät Alice ja Emma Jane
yhteen ääneen. "Kerro meille siitä."
"En nyt; minun pitää lähteä illalliselle." (Rebekka harrasti jotenkin
ankaraa kuria.)
"Olisipa ylevää, jos sinä surmaisit meidät", sanoi Emma Jane
uskollisesti, "vaikka sinä olet aina niin kovakourainen, kun sinä
surmaat jonkun. Ehkäpä Elias ja Elisa rupeaisivat prinsseiksi?"
"Ne alkaisivat kirkua surmattaessa", huomautti Alice. "Tiedäthän,
kuinka tyhmiä ne ovat leikeissä, kaikki muut paitsi Clara Belle. Ja
jos näytämme niille lymykön, niin ne käyvät täällä aina ja varastavat
kaiken niinkuin heidän isänsäkin."
"Eihän heidän silti tarvitse varastaa vaikka heidän isänsä sen
tekeekin", vastusti Rebekka. "Ja muistakaa, ettette puhu siitä heidän
kuultensa, jos tahdotte olla minun salaisia ystäviäni. Äiti on sanonut,
ettei pidä koskaan puhua ihmisten kuullen pahaa heidän omaisistaan. Hän
sanoo, ettei kukaan jaksa kestää sellaista ja että on ilkeätä häpäistä
ihmisiä sellaisesta syystä, jolle he eivät mahda mitään. Muistakaa
Minnie Urkkijaa!"
Tyttöjen ei ollut suinkaan vaikea muistaa Minnien juttua, sillä tämä
draamallinen välikohtaus oli sattunut vain paria päivää aikaisemmin,
ja Minnie itse oli kertonut siitä kylän joka tytölle sellaisin sanoin,
joiden olisi luullut sulattavan kovimmatkin kivisydämet. Kuitenkin,
koska juuri Rebekka eikä hän itse oli lähtenyt voittajana tästä verisin
sanoin käydystä ottelusta, hautoi Minnie, sydän kiukkua tulvillaan,
hirveitä kostotuumia.