Rebekka oli saapunut kivitaloon perjantaina, ja seuraavana maanantaina
hänen kasvatuksensa alkoi Riverboro Centren koulussa, jonne oli mailin
matka hänen tätiensä asunnosta. Miranda Sawyer lainasi erään naapurin
hevosen sekä vaunut, ajoi tytön seurassa koululle ja keskusteli
opettajan, neiti Dearbornin kanssa valiten oppikirjoja ja ylipäänsä
järjestellen tytön alkumatkaa sillä polulla, jonka oli määrä johtaa
tiedon pohjattomille lähteille.
Tämän ensimmäisen aamun jälkeen Rebekka teki koulumatkansa jalkaisin.
Tätä päivän ohjelman osaa hän rakasti. Milloin sää oli kaunis eikä
kaste ollut liian runsasta, kulki hän metsän halki johtavaa oikopolkua.
Hän poikkesi maantieltä ryömien setä Woodmanin veräjän teljen alitse,
ajoi tieltään rouva Carterin lehmät ja kulki lyhytruohoisen hakamaan
poikki pitkin selväksi sotkettua jalkapolkua, joka kiemurteli ikään
kuin läpi villin puutarhan, joka oli täynnä voikukkia, putkiloita,
sananjalkoja sekä valtavia kallioimarrelehtoja. Hän juoksi alas pitkin
loivaa rinnettä, kulki kiveltä kivelle hyppien yli pienen metsäpuron ja
säikytti unisia sammakoita, joita sillä kohtaa aina oli tirkistelemässä
ja pilkistelemässä vasten aamuaurinkoa. Sitten alkoi "metsätaival",
jossa tytön jalat hyppelivät liukkaalla havunneulamatolla;
"metsätaival", joka oli tulvillaan kasteesta välkkyviä aamuyllätyksiä,
-- sienet helottivat punaisina ja kullankarvaisina, työntyen esiin
maassa lahoavien puunrunkojen keskeltä. Ne olivat kauniita, yhden
ainoan yön tuotteita. Siellä täällä näkyi pieni mättäikkö ihmeellisiä
vahanvärisiä "intiaanipiippuja", joita oli työläs havaita siksi
varhain, ettei vahingossa sotkenut niitä mäsäksi. Metsän kuljettuaan
tyttö kapusi aidan yli johtavat jalkaportaat ja tuli rehevälle
niitylle, kulki vielä parista veräjästä ja saavutti sitten jälleen
maantien oikaistuaan melkein puolen mailia.
Kuinka ihastuttavaa tällainen vaellus olikaan! Rebekka painoi
kielioppiaan ja laskukirjaansa vasten rintaansa siinä iloisessa
tunnossa, että läksyt sujuivat hyvin. Oikeassa kädessään hän kiikutti
eväsmyttyään hyvillään ajatellen, että siinä oli pari keksikorppua,
joille oli sivelty voita ja siirappia, kappale kuivaa piparkakkua,
munkkeja ja rasiallinen kermavanukasta. Kulkiessaan hän lausuili
"kappaletta", joka hänen oli esitettävä seuraavan perjantain
iltapuolella:
"Soturi nuori Algierissa kuolemahan käy:
ei hoitajata haavoilleen, naiskyyneltä ei näy."
Kuinka häntä miellyttikään runon poljento ja tunnesisältö! Kuinka
värähtelikään hänen äänensä joka kerta, kun hän toisti kertosäkeen:
"Mut Bingen, armas Bingen,
sit' emme enää nää!"
Tämä kuului hänen korvissaan ihanalta aina kun hänen kyynelinen,
kirkas äänensä kaiutti näitä sanoja halki väräjöivän aamuilman. Toinen
hänen varhaisia lempirunojaan oli seuraava (sekin peräisin lasten
lukukirjasta, jotka olivat Rebekan ainoina lähteinä hänen ensin
tutustuessaan runouden suureen maailmaan):
"Puu tämä yksin säästä vain,
en salli siihen kajota;
sen varjoss' ennen suojan sain,
nyt sitä suojaan ma."
Milloin hän ja Emma Perkins yhdessä kulkivat oikopolkua, oli heillä
tapana esittää tämä runo näytelmällisesti tehostettuna. Emma Jane
valitsi tällöin aina puunhakkaajan osan, koska hänellä ei silloin
ollut muuta tehtävää kuin heilutella käsissään kuviteltua kirvestä.
Sinä ainoana kertana, jona hän oli esiintynyt puun romanttisena
suojelijana, hän oli omien sanojensa mukaan tuntenut itsensä "hirveän
narrimaiseksi", eikä hän sen koommin enää suostunut samaa tehtävää
yrittämäänkään. Tämä koitui Rebekan salaiseksi iloksi, sillä hän taas
korkealentoisessa kunnianhimossaan piti puunhakkaajan osaa liian
vähäpätöisenä itselleen. Tyttö nautti runontekijän järkkymättömästä
kiellosta ja rukoili tunteetonta puunhakkaajaa käyttelemään kirvestään
niin häikäilemättä kuin suinkin, jotta hänellä olisi syytä enemmän
tehostaa sanojaan. Eräänä aamuna, ollessaan vielä tavallista
innostuneempi, hän vaipui polvilleen ja itki todellisia kyyneliä
puunhakkaajan hameisiin. Mutta omituista kyllä, hänen kohtuullisuuden
tajunsa tuomitsi tämän hillittömyyden heti, kun tunteenpurkaus oli
asettunut.
"Se ei ollut sopivaa; se oli tyhmää, Emma Jane. Mutta minäpä tiedän,
missä se olisi ollut paikallaan, -- 'Kolmessa maissinjyvässä'. Ole sinä
äiti, minä olen nälkäinen irlantilaistyttö. Laupeuden nimessä, pane jo
kirves pois! Sinä et enää ole mikään puunhakkaaja!"
"Mitä minä sitten teen käsilläni?" kysyi Emma Jane.
"Mitä tahansa", vastasi Rebekka tuskastuneesta. "Sinä olet vain äiti
nyt, siinä kaikki. Mitenkä _sinun_ äitisi pitelee käsiään? Nyt minä
aloitan:
"'Oi äiti! Kolme maissinjyvää
sa anna mulle vain,
niin elän, kunnes aamu jälleen
koittavi sarastain'."
Tällaiset puuhat tekivät Emma Janen hermostuneeksi ja rauhattomaksi.
Mutta hän oli Rebekan orja, ja hän rakasti kahleitaan, niin
epämukaviksi kuin ne joskus kävivätkin.
Viimeisellä veräjällä tytöt toisinaan kohtasivat joukon Simpsonin
lapsia, jotka vanhempineen asuivat Mustikkamaan tien varrella eräässä
punaovisessa mustassa talossa, jonka takana oli punainen lato. Rebekka
oli alusta saakka mieltynyt Simpsonin lapsiin, koska heitä oli tavaton
liuta ja he olivat yhtä paikattuja ja parsittuja kuin hänen omakin
siskoskatraansa kotona Temperancessa.
Näin he saapuivat koulutaloon, jonka harjalla oli lipputanko ja johon
tien puolelta johti kaksi ovea, toinen poikia ja toinen tyttöjä varten.
Talo oli kukkulan laella; sen toisella sivulla näkyi lainehtivia
peltoja ja heinämaita ja toisella mäntymetsikkö, jonka takaa
etäisyydessä kiemurtava joki välkkyi ja kimalteli. Sisällä ei talossa
ollut mitään kehuttavaa. Opettajan pöytä ja tuoli olivat korokkeella
eräässä nurkassa, siellä oli myöskin ränsistynyt kamiina. Sisustukseen
kuului vielä kartta, kaksi mustaa taulua, tinattu vesisanko ja
pitkävartinen juomakauha sekä lisäksi oppilaiden pöydät ja penkit.
Tavallaan koulu oli jaettu eri luokkiin, vaikkakaan ei yleensä kukaan
lukenut samaa kirjaa kuin joku toinen eikä muutenkaan ollut opillisessa
edistyksessä muiden kanssa samalla tasolla. Varsinkin Rebekkaa oli
niin työläs sijoittaa mihinkään luokkaan, että neiti Dearborn kahden
viikon kuluttua heitti kokonaan sikseen yrityksetkin luokittaa häntä
mitenkään. Rebekka sai lukea yhdessä Dick Carterin ja Living Perkinsin
kanssa, jotka uurastelivat riittävien alkeiden kimpussa voidakseen
päästä korkeampaan oppilaitokseen. Kertomataulua hän opetteli yhdessä
pienen, sammaltelevan "Thuthan Thimpthonin" kanssa, luki maantiedettä
Emma Jane Perkinsin parina ja opiskeli kielioppia koulutuntien
päätyttyä yksinään neiti Dearbornin kuulusteltavana. Mutta kun tyttö
oli äyräitä myöten täynnä teräviä ajatuksia ja sukkelia päähänpistoja,
menestyi hän aluksi perin huonosti kirjallisissa harjoituksissa.
Oikeinkirjoituksen vaivalloisuus rajoitti surkeasti hänen vapaita
ilmaisemistapojaan. Näiden oppiaineiden lisäksi hän lueskeli historiaa
"Alice Robinson-luokan" mukana, vaikka Alice tosin aloitti jo
Yhdysvaltain vapaussotaa silloin, kun Rebekan oli ryhdyttävä tutkimaan
vasta Amerikan löytöä. Mutta viikossa tyttö ehti ahmaista ne historian
sivut, jotka esittivät tapauksia Kolumbuksesta vapaussotaan saakka,
ja kymmenessä päivässä hän ehti Yorkin kaupunkiin, jonne luokan oli
määrä jäädä kesäleiriin. Kun Rebekka tällöin huomasi, että ylimääräiset
ponnistukset vain johtivat hänet lukemaan tätä ainetta yhdessä
vanhimman Simpsonin kanssa, pidätteli hän innostustaan tahallisesti,
sillä tiedon polku ei enää ollut miellyttävä eikä se myöskään johtanut
mihinkään rauhan majoihin, jos sitä oli taivallettava Heiluri Simpsonin
rinnalla.
Samuel Simpsonia sanottiin tavallisesti Heiluriksi, syystä että hänen
oli työläs päättää mitään. Olipa hänen sitten hyväksyttävä jokin
tavaustapa, määrättävä päivä jotakin erityistä tarkoitusta varten,
päätettävä uimaan tahi kalaan lähdöstä, valittava kirja pyhäkoulun
kirjastosta tai karamellipötky kauppiaan varastosta, niin hän aina
heilui aikeissaan sinne tänne, ja kun hän lopulta teki päätöksen, oli
hänen mielitekonsa säännöllisesti jo kiepahtanut aivan vastakkaiseksi.
Heiluri oli kalpea, pellavapäinen, sinisilmäinen ja kyssäniskainen
poika; ja milloin hän hätääntyi, änkytti hän hirmuisesti. Juuri
tahdottomuutensa vuoksi hän kai oli suuresti kiintynyt lujaluontoiseen
Rebekkaan, eikä hän voinut koskaan irroittaa silmiään tytöstä, vaikka
tämä usein läksytti häntä, kiukustumistakaan karttamatta. Se jäntevä
ote, jolla tyttö sitaisi kiinni kengännauhansa, kun ne olivat auenneet;
hartiain ja niskan rento nakkaus, jolla Rebekka heilautti mustaa
palmikkoaan ollessaan kiihtynyt tai kuumissaan; hänen tapansa opetella
ulkoa läksyjään -- kirja pöydällä, kädet ristissä rinnalla ja silmät
naulittuina vastapäiseen seinään -- kaikki antoi Heiluri Simpsonille
aihetta jatkuvaan ihasteluun. Kun Rebekka opettajan luvan saatuaan
meni juomaan vettä sangosta, kiskoivat näkymättömät voimat Heilurinkin
jalkeille ja hänen täytyi mennä juomaan Rebekan jäljissä.
Eräänä lämpimänä kesäpäivänä Rebekan janoisuus sivuutti kaikki
kohtuuden rajat. Kun hän kolmannen kerran pyysi lupaa kurkkunsa
kostuttamiseen yhteisellä kaivolla, nyökkäsi neiti Dearborn tosin
myöntävästi, mutta kohotteli kulmakarvojaan pahanenteisesti Rebekan
lähestyessä hänen pöytäänsä. Kun tyttö ripusti juomakauhan jälleen
paikoilleen, kohotti Heiluri Simpson kätensä, ja opettaja nyökkäsi
väsyneesti.
"Miten sinun laitasi on, Rebekka?" kysyi hän.
"Minä sain aamiaiseksi suolaista makrillia", vastasi tyttö.
Näissä sanoissa, jotka vain selittivät kysyttyä asiaa, ei olisi luullut
olevan mitään leikinsekaista, mutta tukahdutettu nauru kohahti samassa
läpi huoneen. Neiti Dearborn ei pitänyt pilasta, jota hän itse ei ollut
keksinyt eikä ymmärtänyt, ja hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi.
"On luullakseni parasta, että sinä seisot siinä sangon luona viitisen
minuuttia, Rebekka. Ehkä se opettaa sinua hillitsemään janoasi."
Rebekan sydän alkoi laukata hätäisesti. Hänenkö täytyi seisoa nurkassa
kaikkien koululasten tirkisteltävänä. Tyttö ilmaisi tiedottomalla
liikkeellä vastustushalunsa ja astui jo askelen omaa paikkaansa kohden,
kun samassa neiti Dearborn pysähdytti hänet määräämällä yhä lujempaan
sävyyn:
"Seiso vesisangon luona, Rebekka! Samuel, kuinka monesti sinä tänään
olet pyrkinyt juomaan?"
"Tämä on n-n-neljäs kerta."
"Ole hyvä ja anna kauhan olla alallaan. Koko iltapäivänä ei koulu ole
tehnyt muuta kuin juonut; lukemiseen ei ole saatu aikaa ensinkään.
Sinäkin söit kai aamiaiseksi jotakin suolaista, Samuel?" kysyi opettaja
purevasti.
"Söin ma-m-m-makrillia kuten R-r-reb-ekk-k-kakin." (Vastustamaton
tyrskähdys luokasta.)
"Arvasin sen. Seiso siinä sangon toisella puolella, Samuel."
Rebekan pää painui häpeästä ja vihasta. Hänestä elämä oli liian julmaa
elettäväksi. Rangaistus itsessään jo oli koettelemus, ja kun se oli
kestettävä Heiluri Simpsonin rinnalla, kävi se ihmiselle ylivoimaiseksi.
Iltapäivän viimeisenä aineena oli laulua, ja Minnie valitsi
laulettavaksi "Voimmekohan tulla yhteen?" Se oli alhainen valinta,
sillä siihen näytti sisältyvän salainen ja tuskin huomattava vihjaus
äskeisiin tapahtumiin ja niistä johtuneeseen tilanteeseen; ainakin
tuntui ilmeiseltä, että jokin hämärä vaikutin sai lapset erikoisella
ilolla ja ponnella kertaamaan yhä uudelleen ja uudelleen kertosäkeisiin
sisältyvän toiveen:
"Yhtehen, yhtehen
voimmekohan tulla kerran
tuolla puolen Jordan-virran --"
Neiti Dearborn katsahti salavihkaa Rebekan kumaraista päätä ja
säikähtyi. Tytön kasvot olivat kalpeat, lukuunottamatta kahta
hohtavaa täplää hänen poskipäillään. Kyynelet kimaltelivat hänen
silmäripsissään, hänen hengityksensä oli lyhyttä ja läähättävää, ja
nenäliinaa pitelevä käsi värisi kuin haavanlehti.
"Sinä, Rebekka, saat istua paikallesi", sanoi opettaja ensimmäisen
laulun loputtua. "Samuel, sinä seisot siinä tunnin loppuun saakka.
Ja kuulkaa, lapset, kun nyt sanon teille, että minä määräsin Rebekan
seisomaan nurkassa vain saadakseni loppumaan alinomaisen ja yleisen
juomisen, johon oli syynä pelkkä tarkkaamattomuus ja halu liikkumiseen
lattialla edes ja takaisin. Joka kerran, kun Rebekka pyysi päästä
juomaan, lähti koko koulu hänen jäljissään, toinen toisensa perästä.
Rebekka on ollut tosiaan janoinen, ja oikeastaan minun olisi pitänyt
rangaista teitä, jotka seurasitte esimerkkiä, eikä häntä, joka sen pani
alulle. Mitä me nyt laulamme, Alice?"
"'Mun vanha tammikorvoni', jos opettaja sallii."
"Mieti jotakin kuivempaa, Alice, ja vaihda aihetta. Niin, 'Tähtilipun'
me voimme laulaa, tai mitä muuta hyvänsä."
Rebekka vaipui penkilleen istumaan ja otti laulukirjansa esille. Neiti
Dearbornin julkinen selitys oli hiukan huojentanut taakkaa, joka
pusersi hänen sydäntään, ja hän huomasi arvontuntonsa hiukan kohonneen.
Laulun ajalla vallitsevan vapauden kestäessä alkoi hänen alttarilleen
kerääntyä uhrilahjoja huomaavaisen myötätunnon osoitukseksi. Living
Perkins, joka ei osannut laulaa, pudotti hänen polvelleen palasen
vaahterasokeria kulkiessaan siitä ohitse piirtämään Maine-valtion
karttaa mustalle taululle. Alice Robinson kieritteli jalallaan aivan
uuden liitukynän lattian poikki, kunnes se vierähti Rebekan puolelle;
ja hänen oma vierustoverinsa Emma Jane oli tällä aikaa valmistanut
pienen läjän paperikuulia ja kirjoitti nyt niiden otsikoksi: "Kuulia
sen varalle, jonka itse tiedät."
Ylipäänsä alkoi olemassaolo jo käydä valoisammaksi, ja kun Rebekka
jäi kielioppinsa vuoksi opettajan kanssa kahden kesken, oli hän jo
melkein täysin saavuttanut sisäisen tasapainonsa, mitä samaa ei voinut
sanoa opettajattaresta. Viimeisten askelten kaiku oli jo hälvennyt
luokkahuoneesta ja Heiluri oli saanut ovelta takaisinpäin luomaansa
katuvaan silmäykseen vastaukseksi leimahduksen, joka uhkui jäistä
ylenkatsetta.
"Rebekka, pelkään rangaisseeni sinua häijymmin kuin olin
tarkoittanutkaan", aloitti silloin neiti Dearborn, joka itsekin oli
vasta kahdeksantoista ikäinen ja joka ei tähän saakka ollut tavannut
Rebekan moista oppilasta.
"Minä en ollut vastannut kertaakaan väärin koko päivänä enkä ollut
kuiskaillutkaan", nyyhkytti rikollinen, "enkä osannut ajatella, että
minua häväistäisiin vain sen tähden, että minua janotti."
"Sinä yllytit juomisellasi kaikki muut liikkeelle, ainakin minusta
näytti siltä kuin olisit sen tehnyt. Teetpä sinä mitä hyvänsä,
niin heti toiset jäljissä, nauratpa sinä sitten, vastaat hullusti,
kirjoittelet muistivihkoosi tai pyydät päästä ulos taikka juomaan.
Sellainen täytyy estää."
"Sam Simpson on apina", riehahti tyttö. "En minä olisi välittänytkään,
vaikka minut olisi pantu nurkkaan seisomaan yksin -- luulen, etten
olisi huolinut siitä kovinkaan paljon. Mutta minä en kestänyt sitä,
että _hän_ seisoi siellä myöskin."
"Minä näin, ettet voi kestää sitä, ja siksihän minä annoinkin sinulle
luvan mennä paikallesi, mutta jätin hänet seisomaan. Muistathan,
että sinä olet täällä vieras ja että toiset sen vuoksi panevat
merkille kaiken, mitä sinä teet; sen vuoksi sinun täytyy olla
varovainen. Nyt alamme läksyn. Taivuta teonsana 'olla' konjunktiivin
pluskvamperfektissä, käyttäen lisänä teonsanaa 'voida'."
"Minä olisin voinut olla.
Sinä olisit voinut olla.
Hän olisi voinut olla.
Me olisimme voineet olla.
Te olisitte voineet olla.
He olisivat voineet olla."
"Ole hyvä ja muodosta esimerkkejä."
"Minä olisin voinut olla iloinen.
Sinä olisit voinut olla iloinen.
Hän, se olisi voinut olla iloinen."
"Hän olisi kyllä voinut olla iloinen, koska sana 'hän' tarkoittaa
henkilöä; mutta olisiko myöskin _'se'_ voinut olla iloinen?" kysyi miss
Dearborn, joka piti saivartelusta.
"Miksikä ei?" kysyi Rebekka.
"Sana 'se' tarkoittaa eläintä tai esinettä tai --"
"Eikö sopisi sanoa kissanpojasta: 'Se olisi voinut olla iloinen, jos se
olisi tiennyt, ettei sitä hukuteta'?"
"No ni-in", vastasi opettaja epäröiden, sillä Rebekan kysymykset
tekivät hänet tavallisesti epävarmaksi, "kyllä niinkin; mutta seikka
onkin siinä, että 'se' sanalla tarkoitetaan myöskin kasveja ja
elottomia esineitä ja muita."
Rebekka mietti kotvan ja sitten hän kysyi:
"Onko villiruusuköynnös kasvi?"
"On; onpa tietenkin, Rebekka."
"Mutta eikö sitten voitaisi sanoa: 'Villiruusuköynnös olisi voinut
olla iloinen, koska tuli sade, mutta pieni, heikko villiruusu oli
juuri puhkeamassa nupustaan, ja köynnös pelkäsi, että rajuilma voisi
vahingoittaa sitä ja sentähden villiruusuköynnös oli enemmän huolissaan
kuin todella iloinen'?"
Neiti Dearborn näytti olevan vallan ymmällä vastatessaan: "Tietenkään
villiruusuköynnökset eivät todella voi olla iloissaan, suruissaan eikä
kauhuissaan, Rebekka-kulta!"
"Luulen, että me emme tiedä sitä", vastasi tyttö, "mutta _minä_ ainakin
uskon, että ne ovat. Mitä minä nyt sanon?"
"Sano teonsana 'tietää' konjunktiivin pluskvamperfektissä."
"Minä olisin tiennyt.
Sinä olisit tiennyt.
Hän olisi tiennyt.
Me olisimme tienneet.
Te olisitte tienneet.
He olisivat tienneet."
"Voi, tämä on kaikkein surullisin taivutus!" huokasi Rebekka. "Kaiken
aikaa vain 'olisin, olisin, olisin'! Tuntuu siltä, että jos ihmiset
_tietäisivät_, niin kaikki asiat _olisivat_ paremmin!"
Neiti Dearborn ei ollut tätä seikkaa ennen ajatellut, mutta harkittuaan
Rebekan sanoja hänen täytyi tunnustaa, että ihmisen kielessä on
todellakin "surullisia taivutustapoja".
"Muodosta tästä vielä jokin esimerkki, Rebekka; sitten saakin jo
riittää täksi päiväksi", sanoi hän.
"Jos _minä_ en olisi pitänyt makrillista, niin minua ei olisi niin
pahasti janottanut", sanoi tyttö melkeinpä itkunsekaisesti hymyillen ja
sulki kielioppinsa. "Jos _sinä_ olisit pitänyt minusta enemmän, niin
sinä et olisi käskenyt minua nurkkaan seisomaan. Jos Samuel ei olisi
häijy, niin _hän_ ei olisi tullut minun jäljessäni juomaan."
"Ja jos Rebekka olisi rakastanut koulun järjestyssääntöjä, niin hän
olisi hillinnyt janoaan", päätti neiti Dearborn opetuksen suudellen
tyttöä, ja he erosivat hyvinä ystävinä.