Kirjoittanut
_Rebekka Rowena Randall_.
Kuinka synkeä tää talo on,
Se haudankolkko, valoton
On ainiaan.
Ja asujat sen, kuolleet me
Kuin serafiimit olemme,
Pois autuus vaan.
Myös enkelit, kai nukkuu ne
Kosk' eivät mua suojele.
Voi mua, voi!
Taas kaipaan pientä kotiain,
Niin paljon rakkautta ain
Se mulle soi.
Rakas äiti, minä vapisen mielipahasta tänä aamuna. Näin sanoo
Cora, tohtorin rouva, jonka anoppi on hänelle yhtä tyly ja
armoton kuin M. täti on minulle. Toivoisin, että Hanna olisi
tullut tänne minun sijastani, sillä häntä he halusivat ja hän on
parempi ihminen kuin minä eikä hän ole niin suulas vastustelemaan
kuin minä olen. Onkohan siellä jäljellä yhtään palasia siitä
kankaasta, josta minun keltainen karttuunipukuni on tehty? J.
täti tarvitsisi sitä kangasta sen verran, että saisi muutetuksi
minun puseroni takaanapitettavaksi, sillä minä näytän nyt liian
ulkomaalaiselta. Riverborossa ovat muodit hyvin kauniita ja
ne puvut, joita täällä näkee hartauskokouksissa, ovat oikein
elegantteja, paljon hienompia kuin Temperancessa.
Tääll' loistoa ja hienoutta on
ja elo ihmisten n huoleton,
Mutta minä pääni kätken käsiini,
Kun kaipaan armahaiseen kotiini.
Koulu on oikein mainio. Tämä opettaja osaa vastata useampiin
kysymyksiin kuin Temperancen opettaja, mutta ei tämäkään kaikkeen
mitä minä kysyn. Minä olen etevämpi kuin kaikki koulun tytöt
paitsi yksi, mutta en niin etevä kuin kaksi poikaa. Emma Jane
laskee yhteen ja vähentää päässään niinkuin salama ja osaa
oikeinkirjoitusopin ihan ulkoa, mutta ei hänen päässään ole
mitään ajatuksia. Hän on kolmannella luokalla, mutta hän ei pidä
kertomuksista, joita on kirjoissa. Minä olen kuudennella, mutta
kun en minä osaa seitsemän kertomataulua, niin neiti Dearborn
uhkaa panna minut lastenluokalle, jolla on kaksi pientä kaksosta,
Elias ja Elisa Simpson.
Mun sieluni on tästä murheissaan,
vain kaksosiin nyt minut kiedotaan.
Ma Coran lailla olen onneton,
ja mahdoton mun tätä kestää on.
Minä koetan saada oikeinkirjoituspalkinnon, mutta pelkään, ettei
se onnistu. En minä siitä välittäisikään, mutta runoudessa
väärin tavaaminen on kauheata. Kun minä näin viime sunnuntaina
sanakirjassa serafiimin, niin minua hävetti, että olin
kirjoittanut serraphiimi. Mutta tätä ei voinut arvatakaan,
vaikka niitä on muita pitkiä ulkomaalaisia sanoja, jotka
tavaavat itse itsensä. Neiti Dearborn sanoo, ettei pidä käyttää
sellaisia sanoja, joita ei osaa tavata, ja että jos serafiimi
tuntuu vaikealta, niin pitää sanoa enkeli, mutta eivät enkelit
ole lainkaan samoja kuin serafiimit. Serafiimit ovat hohtavan
valkoisia ja niillä on isommat siivet ja ne ovat vanhempia ja
ennen kuolleita kuin enkelit, jotka ovat kuolleet ihan äsken ja
saavat olla taivaassa kauan aikaa suuren valkoisen valtaistuimen
ympärillä ennen kuin kasvavat serafiimeiksi.
Minä neulon ruskeita puuvillaleninkejä joka iltapäivä sillä aikaa
kuin Emma Jane ja Simpsonin lapset ovat talosilla tai juoksevat
tukkilautalla, kun heidän äitinsä eivät näe sitä. Heidän äitinsä
pelkäävät heidän hukkuvan ja M. täti pelkää että minä kastelen
vaatteeni, ja sen tähden en minäkään saa mennä tukeille. Minä
saan leikkiä puoli viidestä illalliseen ja vähän aikaa illallisen
jälkeen ja lauantaina iltapäivällä. On hauskaa, että meidän
lehmämme on saanut vasikan ja että se on kirjava. Nyt tulee
paljon omenoita ja heiniä ja sinä ja John tulette iloisiksi
ja me voimme maksaa kiinnitystä vähän enemmän. Neiti Dearborn
kysyi meiltä mikä on kasvatuksen tarkoitus ja minä sanoin, että
minun kasvatukseni tarkoituksena on auttaa minua maksamaan
meidän kiinnityslainaamme. Opettaja sanoi sen M. tädille ja täti
pani minut neulomaan ylimääräisesti rangaistukseksi sillä hän
sanoo että kiinnitys on häpeällistä niinkuin varastaminen ja
tuhkarokkokin ja nyt tietää koko kylä että meidän talossamme on
kiinnitys. Emma Jane ei ole kiinnitetty eikä Richard Caster eikä
tohtori Winship mutta Simpsonit ovat.
Nouse nyt oi sieluni,
kiinnitys tyhjäks tee.
Siitä sua äitisi
ja siskos kiittelee.
Pane paino tavulle _ni_ sanassa kiinnitys sillä muuten runo ei
oikein suju.
Sinua rakastava pieni ystäväsi
_Rebekka_.
Rakas John!
Muistathan kuinka se uusi koira puri köyttään ja huusi kun me
suljimme sen latoon. Minä olen ihan niinkuin se koira, vaikka
lato onkin kivitalo ja vaikka minä en voi purra Miranda tätiä
sillä minun täytyy olla hänelle kiitollinen ja kasvatus on minun
hyödykseni ja auttaa teitä maksamaan kiinnitystä kun me kasvamme
isoiksi.
Sinua rakastava
_Pekkasi_.