Rakas äiti!
Minä olen nyt kauniisti perillä kivitalossa. Minun pukuni ei
rypistynyt matkalla kovin pahoin, ja Jane täti auttoi minua
prässäämään sen jälleen. Minä pidän paljon herra Cobbista. Hän
pureksii tupakkaa, mutta hän osaa viskata sanomalehdet ihan
suoraan ihmisten oville. Istuin vähän aikaa ulkona kuskinpukilla
hänen vieressään, mutta menin jälleen sisään vaunuihin, ennen
kuin me tultiin Miranda tädin talon lähelle. En olisi mielelläni
istunut sisällä, mutta ajattelin, että sinä halusit sitä.
Miranda on niin kovin pitkä sana, ja sen tähden kirjoitan
sunnuntaikirjeissäni mieluummin vain M. täti ja J. täti. Minä
sain J. tädiltä sanakirjan, ja siitä minä saan katsoa kuinka
kaikki konstikkaat sanat oikeastaan kirjoitetaan. Se vie aikaa,
ja minä olen iloissani siitä, että ihmiset osaavat puhua ilman
että heidän tarvitsee pysähtyä tavailemaan oikeinkirjoitusta.
On paljon helpompaa puhua kuin kirjoittaa, ja puhuminen on
paljon hauskempaa. Tämä kivitalo on juuri sellainen kuin sinä
olet kertonutkin. Vierashuone on niin näpsä, että sen ovesta
sisään kurkistaessaan tuntee kutitusta ruumiissaan. Ja kaikki
kapistukset ovat myös hienoja ja kaikki huoneet, mutta täällä
ei ole mukava istua missään muualla kuin kyökissä. Se kissakin
on vielä täällä, mutta ne eivät anna sen pitää poikasiaan, eikä
sen kanssa voi leikkiä, kun se on jo niin vanha. Hanna sanoi
minulle kerran, että sinä karkasit täältä isän kanssa, ja minä
arvaan, että se oli hauskaa. Jos M. täti karkaisi tiehensä, niin
luulen, että minä voisin kyllä asua täällä J. tädin luona. Hän
ei kammoksu minua niin pahasti kuin täti M. Sano Markille, että
hän voi saada minun värilaatikkoni, mutta minä tahtoisin, että
hän säästäisi punaista väriä. Sillä eihän tiedä, koska minä tulen
kotiin jälleen. Minä toivon, etteivät Hanna ja John kyllästy
hoitamaan minun askareitani.
Sinun uskollinen ystäväsi
_Rebekka_.
J.K. -- Ole kiltti ja anna tämä runo Johnille, sillä hän pitää
minun runoudestani silloinkin, kun se ei ole ihan täysin
mainiota. Nämä värssyt eivät ole oikein hyviä, mutta ne ovat
tosia, ja koska sinä karkasit täältä, niin toivon, ettet sinä
loukkaannu niihin.
Tää talo synkkä, kolkko on
Ja ikävä ja valoton
Kuin hauta vain.
Ja asujat sen, kuolleet me
Kuin serraphiimit olemme,
Pois autuus vaan.
Kai enkelitkin nukkuneet
Jo ovat, koska hyljänneet
He ovat mun.
Kun olisin taas kotonain,
Siell' vaivattu ei mua ain.
Ah koti, oi!
J.K. uudelleen. -- Minä käytin tähän mallina erästä runoa, jonka
minä olen lukenut jostakin kirjasta, mutta minun on ollut vaikea
saada tätä sujumaan. Näethän, että sanat "vain" ja "vaan" eivät
oikein soinnu keskenään, ja että "mun" ja "oi" ovat kaikkea muuta
kuin loppusointuja. Minä kirjoitinkin sen vuoksi runon uudestaan.
Nyt se ei enää ilmaise yhtä tarkasti minun ajatuksiani, mutta
minä luulen, että se muuten on sirompi. Anna parempi näistä
runoista Johnille, sillä hän säilyttää minun runojani samassa
laatikossa, missä hänellä on linnunmunia. Tämä taitaa olla
parempi: