"Enpä tiedä, onko minut juuri luotu sitä varten, että minä jättäisin
jälkiä johonkin lapseen", oli Miranda täti sanonut, taittaessaan
Aurelian kirjeen jälleen kokoon ja työntäessään sen pöytälaatikkoon.
"Minä tietysti oletin, että Aurelia lähettäisi meille juuri sen tytön,
jota me pyysimme; mutta on ihan hänen tapaistaan tyrkyttää mokomaa
letukkaa pois käsistään."
"Muistathan, sanoimme, että Rebekka tai vaikkapa Jennykin saisi tulla,
ellei Hannaa käy päästäminen", huomautti Jane.
"Tiedänhän minä, että me niin sanoimme, mutta kukapa osasi
aavistaakaan, että saattaisi käydä niin", nurisi Miranda.
"Rebekka oli pieni vaapsahinen silloin, kun näimme hänet viimeksi kolme
vuotta sitten", jatkoi nuorempi sisar edelleen. "Hänellä on ollut aikaa
parantaa tapojaan."
"Tai huonontaa niitä!"
"Eikö meille ole ikään kuin iloa siitä, että saamme tilaisuuden ohjata
häntä oikeaan?" kysyi Jane ujosti.
"En tiedä, kannattaako puhua ilosta; työtä ja vaivaa siitä sen sijaan
kylläkin koituu arvattavasti. Jos kerran tytön äiti ei ole saanut häntä
taivutetuksi vielä tähän ikään, niin ei kai hän niin äkkiä notkistu
noin vain itsestään."
Tätä alakuloista ja vastahakoista mielialaa jatkui, kunnes vihdoin
valkeni se merkitsevä päivä, jona Rebekan oli määrä saapua.
"Jos siitä tytöstä on yhtä paljon vaivaa hänen täällä ollessaan
kuin ennen hänen saapumistaan, on meidän parasta heittää jo ajoissa
kaikki levon ja rauhan toiveet", huokaili Miranda, ripustellessaan
keittiönpyyhkeitä sivuoven luona oleville marjapensaille kuivumaan.
"Mutta olisihan meidän joka tapauksessa täytynyt siivota taloa
huolimatta siitä, tuleeko Rebekka vai ei", huomautti Jane. "Enkä minä
sitä paitsi jaksakaan käsittää, miksi sinä olet harjannut, pessyt ja
leiponut niin suurellisesti vain pienen tyttöraiskan takia ja miksi
sinun on pitänyt ostaa Watsonilta kaupan koko vaatetusvarasto."
"Minä tunnen ja tiedän Aurelian, vaikket sinä tuntisikaan," vastasi
Miranda. "Minä olen nähnyt hänen talonsa ja hänen lapsilaumansa, joka
kulkee toistensa vaatteissa aivan huolettomana siitä, onko niistä
nurja vaiko oikea puoli päälläpäin. Kun Aurelian tytär saapuu tänne,
on hänellä varmaan yhtä ja toista lainassa perheen muilta jäseniltä.
Luultavasti hänellä on Hannan kengät, Johnin paita ja ehkä Markin
sukat. Arvaan, ettei hän ole tähän saakka kokenut elämässään, miltä
tuntuu pitää sormustinta sormessaan, mutta nyt hän saa tottua siihen
ennen kuin on ollut montakaan päivää tässä talossa. Minä olen ostanut
käärön valkaisematonta musliinia ja kappaleen ruskeata kotikutoista,
joista hän saa ryhtyä ompelemaan vaatteita itselleen; siinä hänelle on
puuhaa. Hän tietenkään ei korjaa paikoilleen mitään mitä sirottelee
ympärilleen; eikä hän kai ole koskaan nähnytkään tomupyyhettä. Kyllä
siitä vaivaa koituu, ennen kuin sellaisen pakanan saa totutetuksi
meidän tapoihimme."
"Tietysti meidän elämässämme tapahtuu muutos", myönsi Jane, "mutta
ehkäpä hän sentään on taipuisampi kuin osaamme uskoakaan."
"Hänen on tehtävä mitä hänelle neuvotaan, olipa sitten taipuisa tai
ei", päätti Miranda ravistellen viimeistä märkää pyyhettään.
Tietenkin Miranda Sawyerilla oli sydän, mutta sitä ei koskaan ollut
käytetty muuhun kuin veren pumppuamiseen pitkin hänen suonistoaan.
Hän oli oikeutta rakastava, tunnollinen, säästeliäs ja ahkera,
kävi säännöllisesti kirkossa ja pyhäkoulun hartaushetkissä, oli
lähetysseuran sekä raamattuyhdistyksen jäsen. Mutta näiden koleahkojen
hyveiden rinnalla olisi suonut tapaavansa hänessä jonkin lämpimän
heikkouden tai sen puutteessa edes jonkin miellyttävän vajavaisuuden
tullakseen vakuuttuneeksi siitä, että hän todellakin oli elävä ihminen.
Jane oli sisäisen kehityksensä suhteen sikäli onnellisemmassa
asemassa, että häntä oli kohdannut vakava elämänsuru. Emme tarkoita
sitä luonnollista tuskaa, jonka iäkkäiden vanhempien kuolema hänelle
aiheutti, vaan jotakin paljon syvempää. Hän oli lupautunut nuoren
Tom Carterin vaimoksi, miehen, jolla tosin ei ollut mitään, millä
kodin pystyttäisi, mutta joka varmasti uskoi ennen pitkää pääsevänsä
turvattuun asemaan. Sitten syttyi sota. Tom pestautui joukkoihin ensi
kutsunnassa. Siihen saakka Jane oli rakastanut häntä hiljaisella,
ystävällisellä hellyydellä, omistaen myöskin isänmaalleen samanlaisen
lempeän tunteen. Mutta sota-ajan taistelut, vaarat ja huolet
nostattivat vuoksia ihmisten tunnetiloissa. Kansallisen vaaran ja
levottomuuden päivinä kasvoivat miehet ja naiset äkisti entistään
suuremmiksi, ja myöskin Jane heräsi siitä epämääräisestä, tylsästä
unesta, jota hän siihen saakka oli sanonut elämäkseen, havahtuen
kokemaan outoja toiveita, uusia huolia ja uusia pyrkimyksiä. Sitten,
kun oli kulunut tuskallinen vuosi, jonka kestäessä hän harvoin oli
silmännyt sanomalehteä tuntematta levottomuutta ja epävarmuuden
kalvavaa huolta, saapui sähkösanoma, joka kertoi Tomin haavoittuneen;
ja kysymättä edes Mirandan lupaa Jane täytti silloin matkalaukkunsa ja
matkusti etelään. Hän saapui kyllin ajoissa saadakseen pidellä Tomia
kädestä monen tuskien täyttämän tunnin ajan, kietoakseen käsivartensa
hänen ympärilleen ja näin suodakseen hänelle turvapaikan, johon mies
saattoi kuolla. Ja siinä olikin kaikki -- kaikki; mutta se myöskin
riitti.
Kun Jane jälleen lähti kotiin, lähti hän parempana naisena kuin oli
sieltä tullut. Vaikka hän sen jälkeen ei ollutkaan näinä monina
vuosina koskaan lähtenyt Riverborosta ja vaikka hänestä olikin
tullut samantapainen olento kuin sisarestaan tai muista laihoista
uusenglantilaisista neideistä, jäi tämä yhtäläisyys lopultakin vain
ulkonaiseksi kuoreksi, jonka alla yhä eli hänen nuoruutensa hellyys ja
murhe.
"Sinä olet vetelä, Jane", sanoi Miranda kerran. "Olet aina ollut
vetelä ja sellaisena pysytkin. Ellen minä tukisi sinun ryntiäsi, niin
luultavasti valahtaisit talosta pihalle."
Aika, jolloin herra Cobbin vaunut tavallisesti ratisivat kyläkadulla,
oli jo ohitse.
"Postivaunujen pitäisi olla jo täällä", sanoi Miranda katsahtaen
hermostuneesti suureen seinäkelloon varmaan kahdennenkymmenennen
kerran. "Nyt on luullakseni kaikki kunnossa. Minä olen naulannut
paksuja käsiliinoja kiinni seinään hänen pesutelineensä taakse ja
pannut maton vesikannun alle. Mutta lapset pitelevät kaikkea kovin
huolimattomasti. Pelkään, että meidän on vuoden kuluttua vaikeata
tuntea omaa taloamme."
Myöskin Janen mieli oli luonnollisesti täynnä pelonsekaisia
aavisteluja, joita olivat herättäneet Mirandan synkät ennustelut
kaikista tulossa olevista huolista. Erona sisarusten ajatuksissa oli
tässä suhteessa vain se, että Miranda huolehti yksinomaan siitä, kuinka
he jaksaisivat sietää Rebekkaa, kun sen sijaan Janen mielessä toisinaan
välähti kysymys, kuinka Rebekka voi sietää heitä. Erään tällaisen
välähdyksen takia hän riensi takaportaita ylös Rebekan kammioon
ja sovitti tytön kaapin reunalle maljakollisen omenankukkia sekä
tomaatinpunaisen neulatyynyn.
Nyt rämisivät postivaunujen pyörät kivitalon kohdalla ja pysähtyivät
sivuoven eteen, jossa herra Cobb auttoi Rebekan vaunuista ikään kuin
tyttö olisi ollut todellinen hieno matkustaja. Lapsi astui esiin hyvin
varovasti, antoi kuihtuneen kukkavihkonsa Miranda tädin käteen ja
otti vastaan tädin tervehdyksen, jota tuskin voi sanoa suudelmaksi
häpäisemättä tämän ystävyydenosoituksen kaunista nimeä.
"Ei sinun olisi tarvinnut vaivautua tuomaan tänne kukkia", huomautti
tämä rakastettava ja tahdikas nainen. "Meidän puutarhamme on aina
täynnä kukkia silloin kun on niiden oikea aika."
Jane suuteli Rebekkaa. "Laske matka-arkku käytävään, Jeremias", sanoi
hän. "Me toimitamme sen tytön huoneeseen sitten iltapuolella."
"Jos vain sanotte sanasen, tytöt, niin kannan sen puolestanne oitis
perille saakka."
"Ei toki; älä jätä hevosia. Tästä kulkee aina ohitse väkeä, jota voimme
kutsua avuksi."
"No niin, hyvästi sitten Rebekka; hyvästi Miranda ja Jane. Te olette
saaneet tänne eläväisen pikku tytön. Luulen, että hän on teille oikein
ratoksi."
Neiti Sawyer ilmeisesti hätkähti kuullessaan lapsesta käytettävän
sanaa "eläväinen", sillä hänen mielestään lasten, jos niitä nyt olikin
välttämättä joskus katseltava, täytyi ainakin pysyä siksi hiljaa, ettei
heitä tarvinnut kuulla. "Me emme ole juuri tottuneet liikaan meluun,
Jane ja minä", huomautti hän happamesti.
Herra Cobb näki osuneensa harhaan, mutta kun hän oli liian tottumaton
sananhalkomisiin voidakseen oitis selittää mitä oli tarkoittanut, ajoi
hän ilman muuta tiehensä, koettaen itsekseen miettiä, mitä sanaa hänen
olisi ollut varmempi käyttää "eläväisen" asemesta.
"Minä vien sinut yläkertaan ja näytän sinulle huoneesi, Rebekka", sanoi
Miranda. "Sulje tarkkaan jäljestäsi tämä ovi, johon on kiinnitetty
hyttysverkko; nyt ei vielä ole kärpästen aika, mutta on parasta,
että totut tähän jo alunpitäen. Ota mukaan tuo käärösi, jottei sinun
tarvitse tulla jälleen alas sitä noutamaan; käytä aina päätä apunasi,
niin säästät anturoitasi. Pyyhi jalkasi tähän palmikoituun mattoon, ja
ripusta aina hattusi ja päällystakkisi alaeteiseen, kun kuljet siitä
lävitse."
"Tämä on minun paras hattuni", sanoi Rebekka.
"No, ota se sitten mukaan ja pane se huoneesi vaatekaappiin. Mutta enpä
olisi luullut, että kukaan ottaa matkalle parhaan hattunsa."
"Tämä on minun ainoa hattuni", selitti Rebekka. "Arkihattuni ei ollut
kyllin siisti, enkä minä voinut sen vuoksi ottaa sitä mukaan. Fanny saa
nyt kuluttaa sen loppuun."
"Pane päivänvarjosi eteisen kappiin."
"Pahastuisiko täti, jos minä otan sen huoneeseeni? Se tuntuisi sentään
varmemmalta."
"Täällä ei tiedetä mitään varkaista, ja vaikka tiedettäisiinkin, niin
enpä luulisi niiden juuri vaivautuvan sinun päivänvarjosi takia; mutta
tulehan nyt. Pane mieleesi, että sinun on aina kuljettava takaportaita.
Me emme käytä isoja portaita, jottei matto niissä kuluisi. Ole
varovainen käänteessä äläkä kompastu; tästä poikkeat oikealle
huoneeseesi. Kun olet pessyt kasvosi ja kätesi ja kammannut hiuksesi,
voit tulla alas; sitten me hiljalleen otamme esiin sinun matkatavarasi
ja järjestämme ne ennen illallista. Oletko pannut puvun takaperin
yllesi?"
Rebekka painoi leukansa alas ja katseli helminappeja, joiden rivi
koristi ylhäältä alas saakka hänen pientä litteätä rintaansa.
"Takaperin? Ahaa, minä ymmärrän! Ei, kyllä tämä on oikein. Kun lapsia
on seitsemän, ei kukaan ehdi niitä yhtäpäätä napittamaan -- ne saavat
itse tehdä sen. Sen vuoksi meillä kaikilla on napit edessä. Vaikka Mira
on vasta neljännellä, on hänenkin pukunsa jo etupuolelta napitettava."
Miranda ei sanonut tähän mitään lähtiessään pois ja sulkiessaan oven
jäljestään, mutta hänen silmäyksensä korvasivat sanat ja olivat niitä
kaunopuheisemmatkin.
Rebekka seisahtui keskelle lattiaa silmäten siinä ympärilleen. Jokaisen
huonekalun eteen oli kiinnitetty vahamaton kappale, ja vuoteen vieressä
oli kokoon kääritty pehmeä matto. Vuode oli katettu valkoisella
ripsureunaisella koristepeitteellä.
Kaikki oli siroa ja somaa, mutta huoneen katto oli paljon
korkeammalla kuin mihin Rebekka oli tottunut. Huone oli talon
pohjoisella sivustalla, ja ikkunasta, joka oli korkea ja kapea, näkyi
ulkohuonerakennuksia sekä lato.
Huone ei tehnyt Rebekan mieltä surulliseksi, sillä se oli
miellyttävämpi kuin heidän omat huoneensa Randallin talossa; ei hän
myöskään välittänyt näköalan puutteesta, eikä pitkä matka ollut häntä
rasittanut, koska hän ei tuntenut väsymystä; olosuhteiden outous
ei häntä pelottanut, sillä hän rakasti outoja ja uusia kokemuksia;
mutta jokin selittämätön mielenliikutus valtasi tytön, ja hän laski
päivänvarjonsa nurkkaan, riisui parhaan hattunsa ja viskasi sen kaapin
päälle piikkisian harjaksista punotut koristeet alaskäsin, tempasi
koristepeitteen vuoteesta ja heittäytysi siihen pitkäkseen vetäen
peitteen päänsä ylle.
Hetken kuluttua ovi aukeni hiljaa. Koputtaminen oli niitä hienouksia,
joita Riverborossa ei tunnettu, ja vaikka siitä olisikin kuultu
puhuttavan, ei kukaan olisi vaivautunut sellaiseen puuhaan lapsen takia.
Miranda tuli sisälle, ja kun hänen katseensa kierteli tyhjää huonetta,
osui hän näkemään vuodepeitteestä muodostuneen valkoisen ja liikehtivän
meren, jossa laineet vuoroin nousivat aallonharjaksi, vuoroin
laskehtivat syviksi laaksoiksi.
"_Rebekka_!"
Sävy, jolla sana lausuttiin, sai sen kuulumaan siltä kuin se olisi
huudettu talonharjalta.
Tumma, pörröinen pää ja säikähtynyt silmäpari sukeltautuivat näkyviin
valkean peitteen alta.
"Sinäkö makaat siistissä vuoteessasi keskellä päivää, survot patjat ja
likaat pielukset tomuisine kenkinesi!"
Rebekka nousi jaloilleen syyllisen näköisenä. Tässä ei näyttänyt mikään
anteeksipyyntö auttavan. Hänen rikostaan oli mahdoton selittää tai
puolustella.
"Olen pahoillani, Miranda täti. Minusta tuntui niin oudolta; en tiedä
mikä minua vaivasi."
"Kas niin, jos saat saman vaivan uudelleen kovin pian, niin
meidän on otettava sen laatu selville. Järjestä vuoteesi kuntoon
silmänräpäyksessä, sillä Abias Flagg raahaa tänne parhaillaan
matka-arkkuasi, enkä salli millään ehdolla hänen nähdä huonetta
tällaisessa siivossa; hän levittäisi siitä jutun ympäri kyliä."
* * * * *
Kun herra Cobb oli samana iltana hoitanut hevosensa talliin, nosti
hän alleen keittiötuolin ja istahti vaimonsa viereen tuvan takapäässä
olevaan eteisloukkoon.
"Tänään, äiti, minä toin vaunuissani pienen Randallin likan tänne
Maplewoodista. Se on Sawyerin tyttöjen sukua ja jää heidän luokseen
asumaan", kertoi hän istuutuessaan ja ottaessaan veistostyönsä käsille.
"Hän on sen Aurelian tytär, joka karkasi Susan Randallin pojan kanssa
samoihin aikoihin kuin me asetuimme tänne."
"Onko se kuinkakin vanha, se tyttö?"
"Jotain kymmenen vuotta sillä lie ikää kaiketi, ja vähäinen se on
senkin ikäiseksi. Mutta armias isä, puheistaan päättäen se voisi
olla satavuotias! Kyllä minä löysin lämpimäni koettaessani vastailla
hänelle. Tämä se sitten on jo ihmeellisin kaikista kumman lapsista,
joita olen tavannut. Ei tämä mikään kaunis ole -- kasvot pelkkinä
silminä. Mutta jos niiden silmien rinnalle joskus kasvaa vähän muutakin
ja jos tyttö vähän paisuu lihoissaan, niin saavatpa vainkin ihmiset
tirkistellä. Hohoi, äiti! Toivoisinpa, että sinä olisit saanut kuulla
hänen puheitaan."
"En ymmärrä, mitä juttelemista sellaisella letukalla voi olla oudolle
ihmiselle", vastasi rouva Cobb.
"Outo vai tuttu, se ei näytä hänelle liikoja merkitsevän. Hän voisi
jutella kaivonvivun tahi myllynkiven kanssa. Kai hän ennemmin olisi
puhellut itsekseen kuin ollut ääneti."
"Mitä hän sitten jutteli?"
"Haljetkoon, jos minä voin toistaa siitä ainoatakaan sanaa! Tyttö
pani minut niin ymmälle, että hukkasin kokonaan älyni. Sillä oli
pieni punainen päivänvarjo -- kuin mikäkin nuken kalu -- ja siinäkös
se riippui kiinni kuin takkiainen villasukassa. Minä neuvoin häntä
leväyttämään auki suojansa, kun aurinko niin paahtoi; mutta eipäs -- se
voisi haalistua, sanoi tyttö ja kätki sen hameensa liepeisiin. 'Se on
minun rakkain kapistukseni', sanoi hän, 'mutta vaivaa ja huolta siinä
on hirveästi'. Näin hän juuri sanoikin, mutta siinä onkin kaikki, minkä
minä jaksan muistaa. 'Se on minulle rakkainta elämässä, mutta siitä
on huolta'." -- Tässä herra Cobb nauroi ääneen ja viipotti tuoliaan
takakenoon huoneen seinää vasten. -- "Oli hänellä joku toinenkin juttu,
mutta en taida muistaa sitä tarkalleen. Oli puhe sirkusparaatista ja
käärmeenlumoojasta, joka ajoi kultavaunuissa, ja tyttö sanoi siitä
naisesta: 'Hän oli niin verrattoman ihana, herra Cobb, että häntä
katsellessaan täytyi vain _nieleskellä'_. Tyttö tulee tapaamaan sinua,
muori, ja sittenhän näet ja kuulet itse. En käsitä, kuinka hän tulee
Miranda Sawyerin kanssa juttuun -- poloinen!"
Samaa epäili enemmän tai vähemmän julkisesti koko Riverboro, vaikkakin
asiaa käsiteltiin kahteen suuntaan. Toiset arvelivat, että Sawyerin
tytöt olivat mahdottoman jalomielisiä ottaessaan Aurelian lapsen
kasvatettavakseen; toiset taas pelkäsivät, että tämä kasvatus oli
maksettava kalliilla hinnalla, joka ei ollut lainkaan oikeassa
suhteessa kasvatuksen todelliseen arvoon.
Rebekan ensimmäinen kirje äidilleen näytti osoittavan, että hän
kaikesta sydämestään yhtyi jälkimmäiseen mielipiteeseen.