Heitä sanottiin Sawyerin tytöiksi silloin, kun he Mirandan ollessa
kahdeksantoista, Janen kahdentoista ja Aurelian kahdeksan ikäinen
alkoivat ottaa osaa kyläelämään tavalla tahi toisella. Siitä oli jo
aikaa kulunut, mutta jos Riverborossa kerta oli totuttu ajattelemaan
tai puhumaan jollakin määrätyllä tavalla, ei sittemmin nähty mitään
syytä luopua tästä tottumuksesta -- ei ainakaan samalla vuosisadalla.
Niinpä Riverboro edelleenkin puhui Sawyerin tytöistä, vaikka Miranda
ja Jane olivat iältään jo viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä
tämän kertomuksemme alkaessa. He olivat kumpikin pysyneet naimattomina;
vain Aurelia, nuorin, oli joutunut varsin romanttiseen avioliittoon,
omien sanojensa mukaan. Aurelian sisaret puolestaan sanoivat hänen
avioliittoaan aivan epäonnistuneeksi yritykseksi. "On elämässä
pahempaakin kuin vanhanpiian kohtalo", he sanoivat; on kuitenkin eri
asia, ajattelivatko he myös samoin.
Aurelian avioliiton romanttisuus oli pääasiassa siinä, että hänen
miehensä herra L.D.M. Randallin sielu oli liehunut kaikkien
maamiespuuhien ja kauppatouhujen yläpuolella. Hän oli taiteen
palvoja. Hän oli opettanut laulukoulussa, joka oli aikoinaan ollut
kyläelämän erikoisuuksia ja joka toimi noin puolentusinan lähimmän
yhdyskunnan piirissä. Hän oli soittanut viulua tanssitilaisuuksissa
ja sunnuntaisin kirkkojen urkuharmoneja. Hän oli opettanut kömpelöitä
nuorukaisia neuvoen heille ristitanssien mutkikkaita vuoroja ja
masurkan rytmillisiä askelia, ja kaikissa seurakutsuissa hän oli ollut
huomattavana tekijänä. Hänen hiuksensa olivat olleet hiukan pitemmät,
hänen kätensä hiukan valkeammat, kenkänsä hitusen verran ohuemmat
ja käytöstapansa hienostuneemmat kuin hänen arkisempien toveriensa.
Elämässä oli kuitenkin muuan ala, jolla hänen ei onnistunut loistaa --
hänen oli työläs hankkia kylliksi rahaa elääkseen.
Aurelian osuus Sawyerien vaatimattomaan perintöön hupeni puuhissaan
onnistumattoman Lorenzo de Medicin käsistä milloin mihinkin. Hänellä
oli rakastettavana ja runollisena tapana keksiä jokin uusi sijoitus
aina milloin heidän yhdyselämänsä siunautui pojan tai tyttären
maailmaantulolla. "Nyt pieni syntymäpäivälahja lapsukaisellemme,
Aurelia", tapasi hän sanoa; "piskuinen pesämuna tulevaisuuden varalle."
Kun Aurelia suostui Lorenzo de Medici Randallin vaimoksi, niin Miranda
ja Jane itse asiassa pesivät kätensä hänen kohtalonsa suhteen. Pian
olikin tämä huonon onnen vainoama pari tyhjentänyt kaikki Riverboron
sekä lähimmän ympäristön tarjoamat elämisen mahdollisuudet, ja
sitten he muuttivat aina loitommalle ja loitommalle samalla kun
heidän taloudellinen asemansa yhä huononi. Vihdoin he pysähtyivät
Temperanceen, majoittuen sinne lopullisesti ja kehoittaen kohtaloa
iskemään raskaimmat iskunsa -- mikä kehoitus pian kyllä tulikin
kuulluksi. Kotiin jääneet naimattomat sisaret kirjoittivat Aurelialle
kahdesti tai kolmesti vuodessa ja lähettivät lapsille vaatimattomia
mutta käyttökelpoisia joululahjoja; sen sijaan he kieltäytyivät
ehdottomasti auttamasta L.D.M:iä niissä taloudellisissa vaikeuksissa,
joita hänen nopeasti lisääntyvän perheensä huoltaminen aiheutti.
Randallin viimeinen rahansijoitus -- tehty vähän ennen pikku Mirandan
syntymää (tytölle annettiin tädin nimi, toivoen siitä hänen osakseen
suosion merkkejä, joita ei koskaan saatu nähdä) -- oli siinä, että hän
osti pienen maatilan, joka sijaitsi parin mailin päässä Temperancesta.
Sen hoiti Aurelia itse yksin; mutta se osoittautui kuitenkin kodiksi,
jossa onnettomuuksien ahdistama Lorenzo saattoi kuolla päästäkseen
kunnialla haudatuksi -- velvollisuus, jonka täyttämisen hän monen
mielestä oli jättänyt liian myöhään.
Tässä melkeinpä sattuman armoille jääneessä perhekunnassa Rebekka siis
oli kasvanut. Perheen jäsenet, muuten, olivat tavallisuuden mukaan
erilaisia -- pari kolme lasta oli siinä kaunismuotoista, muut tuon ja
tämän näköisiä; kolme heistä oli jotakuinkin lahjakasta, kaksi ahkeraa
ja kaksi arkipäiväistä ja kyvytöntä. Rebekka tuli isäänsä ja olikin
hänen lahjakkain oppilaansa. Hän lauloi alttoa korvakuulolta, tanssi
karkeloita, joihin häntä ei ollut opastettu, ja soitteli harmonilla,
vaikkei tuntenut nuotteja. Mieltymyksensä kirjoihin hän taas oli
perinyt äidiltään, jonka oli työlästä lakaista lattiaa, keittää ruokaa
tai ommella niin kauan kun talossa vielä oli lukematon romaani.
Mutta Rebekassa oli muitakin voimia vaikuttamassa, -- tuntemattomien
esi-isien ominaisuuksia kätkeytyi hänen olemuksensa soluihin. Lorenzo
de Medici oli ollut veltto ja ryhditön; Rebekka oli täynnä henkeä ja
tulta. Isältä oli puuttunut tarmokkuutta ja rohkeutta; tytär oli urhea
jo kaksivuotiaana ja peloton täytettyään viisi. Rouva Randall ja Hanna
olivat kokonaan huumorintajua vailla; Rebekka ilmaisi lahjakkuutta
siinä suhteessa heti kun hän hän pystyi kävelemään ja puhumaan.
Kuitenkaan hän ei ollut saattanut periä kaikkia vanhempiensa ja
kelvollisten esi-isäinsä hyveitä ja samalla säästyä inhimillisten
heikkouksien taakalta. Niinpä hänellä ei ollut sisarensa Hannan
kärsivällisyyttä eikä veljensä Johnin juurevaa mielenlujuutta. Hänen
tahdonvoimansa harhautui joskus itsepäisyydeksi, ja se helppous,
millä hän suoriutui useimmista tehtävistä, teki hänet haluttomaksi
vaikeampiin tai pitkällisempiin ponnisteluihin. Ja Randallin talossa
oli kullakin vapaus tehdä oman halunsa mukaan -- mitä tahansa muuta
heiltä puuttuikin, niin vapautta toki riitti. Lapset kasvoivat, tekivät
työtä, tappelivat, söivät mitä saivat ja nukkuivat missä oli tilaa,
rakastaen toinen toistaan sekä vanhempiaan kelpo tavalla, vaikkei tosin
millään troopillisella hehkulla.
Hanna oli äidin suosikki, mikäli Aurelialla riitti aikaa
puolueellisuuden suomaan mielenvirkistykseen. Äiti, jonka on pakko
ruokkia ja vaatettaa seitsemän lasta ylen niukoilla tuloilla, saa
harvoin tilaisuutta sanottavasti erotella mielessään näitä perheensä
jäseniä toinen toisestaan. Kuitenkin, neljäntoista ikäinen Hanna se
erityisesti tasasi äidin taloushuolet, samalla kun hän oli äidin
uskottu, melkeinpä kuin seuratoveri. Kun Aurelia oli työssä pellolla
tai ulkosuojissa, hoiti Hanna taloutta sisällä.
Pystyihän tosin Rebekkakin yhteen ja toiseen; hän esti pikkulapset
saattamasta itseään tai toisiaan liian rajuun hengenvaaraan, hän ruokki
kanoja, noukki lastuja, perkasi mansikoita ja kuivasi astioita. Mutta
ylipäänsä häntä pidettiin epäluotettavana, ja Aurelia, joka tarvitsi
tukea (nerokas Lorenzo ei sitä ollut koskaan hänelle suonut), nojautui
Hannaan.
Hanna oli harvasanainen, hyvätapainen ja luotettava tyttö, ja siksipä
Riverboron tädit olivatkin kutsuneet hänet perheensä jäseneksi,
tarjoutuen jakamaan hänen kanssaan oman turvatumman yhteiskunnallisen
asemansa kaikki edut. Oli tosin kulunut jo monta vuotta siitä, kun
Miranda ja Jane viimeksi olivat katselleet Randallin pienokaisia,
mutta tädit muistelivat vieläkin mielihyvin, ettei Hanna ollut
kysymättä päästänyt suustaan heidän parissaan ainoatakaan sanaa;
ja erityisesti tämän vuoksi he olivatkin halukkaita saamaan tytön
omaan seuraansa. Rebekka sen sijaan oli pukenut Johnin vaatteet
koiran ylle; ja kun häntä oli kehoitettu siistimään kolme nuorinta
siskostaan päivällisasuun, niin hän oli kuljettanut heidät pumpun
alle ja harjannut sitten heidän hiuksensa sileiksi päätä myöten,
kuljettaen lapset päivällispöytään niin vedenvälkkyvinä ja kiiltävinä,
että Aureliankin täytyi hävetä lastensa ulkonaista hahmoa. Rebekan
omat mustat kiharat olivat tavallisissa oloissa suitut sileästi
taaksepäin otsalta, mutta tässä samassa tilaisuudessa hänellä oli
keskellä otsaa sähiäiskiehkura -- muuta nimeä en voi sille antaa
--, joka kuitenkin jäi lyhytikäiseksi. Hanna kiinnitti näet äidin
huomion tähän koristeelliseen kiharaan, ja Rebekka sai käskyn mennä
viereiseen huoneeseen sekä järjestää siellä asunsa sellaiseksi, että
voi palata takaisin kristityn näköisenä. Tämän määräyksen tyttö käsitti
ehkä liian kirjaimellisesti, sillä kun hän kahden minuutin kuluttua
palasi, nähtiin, että hänen oli onnistunut sukia tukkansa äärimmäisen
hurskaaseen kuosiin, joka vaikutti aivan yhtä tehokkaalta, vaikkakaan
ei niin silmäänpistävältä, kuin äskeinen kiharalaite.
Nämä tytön juonittelut johtuivat pelkästään hermostuneesta
kiihtymyksestä, jonka hänessä oli aiheuttanut Miranda tädin jäykkä,
töykeä ja toraisa kohtelutapa. Mutta ne olivat joka tapauksessa
jättäneet kivitalon hiljaisten vanhojen tyttöjen mieliin Rebekasta niin
eloisan muistikuvan, että he nyt hätkähtivät suunniltaan, kun Aurelia
sisar kirjoitti lähettävänsä heidän luokseen Rebekan Hannan sijasta,
jota ilman hän ei voinut tulla toimeen vielä moneen vuoteen.
Muuten Aurelia ilmoitti suostuvansa heidän tarjoukseensa mitä
suurimmalla kiitollisuudella ja sanoi uskovansa, että säännöllinen
koulun- ja kirkonkäynti samoin kuin Sawyerin talon yleinen vaikutuskin
epäilemättä jättäisivät Rebekkaan jälkensä.