"Meitä on seitsemän".
Rebekan omaiset.
Erilaisia sydämiä.
Rebekan mielipide.
Tiedon polkuja.
Päivänpaistetta varjojen keskellä.
Riverboron salaisuuksia.
Ruusunpunaista.
Ruusujen tuhkaa.
Sateenkaaria.
"Herääviä voimia".
"Katso kalpeata marttyyria".
"Lumivalkoista" ja "Purppuraa".
Prinssi Aladdin.
Loistelamppu.
Kasvuaikoja.
Harmaita ja kultaisia päiviä.
Rebekka perheen edustajana.
Diakoni Israelin jälkeläinen.
Uusi sydän.
Näköpiiri avartuu.
Apilankukkia ja auringonruusuja.
Työläs vastamäki.
Aladdin hankaa lamppuaan.
Ilon ruusut.
Kutsut.
Loistava näky.
"Väistämätön ies".
Äiti ja tytär.
"Hyvästi, Hopeapuro!"
Miranda tädin anteeksipyyntö.
"MEITÄ ON SEITSEMÄN"
Vanhat postivaunut vierivät rämähdellen tomuisella maantiellä, joka
Maplewoodista johtaa Riverboroon. Sää oli helteinen kuin keskikesän
aikaan, vaikka toukokuu oli vasta puolivälissä, ja Jeremias Cobb
säästeli hevosiaan niin paljon kuin suinkin unohtamatta silti
hetkeksikään, että oli kuljettamassa valtion postia. Tie oli mäkinen,
ja herra Cobb hoiteli veltosti ohjaksia nojautuen ajopukillaan
selkäkenoon ja riiputtaen toista säärtään mukavuuden vuoksi pyörän
lokasuojuksen päällä. Hänen leveäreunainen nukkavieru huopahattunsa oli
painettu syvään otsalle silmien suojaksi, ja hän pyöritteli vasemmassa
poskessaan mehevää tupakkapurua.
Vaunuissa istui yksi ainoa matkustaja, pieni tummatukkainen olento,
pukunaan säämiskänkeltainen, jäykäksi silitetty karttuunihame
puseroliiveineen. Tyttö oli niin kevyen hento ja hänen pukunsa niin
sileäksi kovotettu, että hän vaunun heilahdellessa aina liukui istuimen
nahkapieluksella puolelta toiselle, vaikka hän ponnistikin jaloilleen
tukea keskipenkistä ja ojensi pumpulisormikkaisiin verhotut kätensä
sivuilleen pysytelläkseen jotenkuten tasapainossa. Milloin pyörät
vajosivat raiteissa tavallista syvempään tahi hypähtivät äkisti pienen
kiven yli, lennähti tyttö tahtomattaan ilmaan, putosi jälleen istumaan
ja työnsi otsaltaan takaisin hupaisen näköisen hattunsa tai korjasi
turvallisempaan asentoon pienen ruusunpunaisen päivänvarjonsa, jota
hän näytti pitävän tärkeimpänä omaisuutenaan. Sen lisäksi hän piti
erityistä huolta helmikuteisesta rahakukkarostaan, jonka suuta hän
aukoi aina milloin tien laatu sen suinkin salli tyytyväisyydekseen
huomaten, ettei kukkaron kallisarvoinen sisällys ollut kadonnut eikä
vähentynyt. Herra Cobb ei aavistanutkaan näitä matkan vaivalloisia
yksityiskohtia, hänen tehtävänään kun oli toimittaa ihmiset perille,
mutta ei välttämättä huolehtia heidän mukavuudestaan matkan aikana.
Sitä paitsi hän oli kokonaan unohtanut tämän merkityksettömän pikku
matkaajan mukanaolon.
Kun hän tänä aamuna oli tehnyt lähtöä Maplewoodin postiasemalta,
oli muuan nainen astunut maahan joistakin vuokravaunuista ja tullut
kysymään häneltä, olivatko nämä ehkä Riverboron postivaunut ja
oliko hän kenties herra Cobb. Saatuaan myöntävän vastauksen oli
nainen nyökännyt mukanaan tulleelle tyttöselle, joka oli innokkaasti
odotellut vastausta ja lensi nyt heidän luokseen ikään kuin peläten
myöhästyvänsä. Tyttö oli ehkä kymmenen tai yhdentoista ikäinen, mutta
laskipa hänen vuotensa kummaksi hyvänsä, niin hän näytti pieneltä
ikäisekseen. Äiti auttoi tytön postivaunuihin, sijoitti pienen mytyn
sekä kimpun sireenejä hänen viereensä, valvoi kuluneen matkalaukun
köyttämistä vaunujen perälaudalle ja maksoi lopuksi kyydin laskien
huolellisesti hopearahat, jotka hän työnsi ajajan kouraan.
"Pyydän teitä viemään hänet sisarieni luo Riverboroon", sanoi nainen.
"Tunnetteko Miranda ja Jane Sawyerin? He asuvat siellä kivitalossa."
Totisesti, herra Cobb tunsi heidät yhtä hyvin kuin jos hän olisi itse
luonut heidät!
"Niin, heidän luokseen tyttö on vietävä, he odottavat häntä. Oletteko
ystävällinen ja vartioitte häntä? Jos hän saa tilaisuuden eksyä
jonnekin tai unohtua ihmisjoukkoon tai takertua jonkun seuraan,
niin hän käyttää sitä hyväkseen. Voi hyvin, Rebekka; koeta välttää
ikävyyksiä ja istu kauniisti paikallasi päästäksesi perille siistinä
ja sievänä. Älä ole vastukseksi herra Cobbille. -- Katsokaas, hän on
hiukan kiihtynyt. Tulimme eilen junalla Temperancesta, nukuimme yön
serkkuni luona ja ajoimme sieltä tänne -- kahdeksan mailia -- tänä
aamuna."
"Hyvästi, äiti; älä ole huolissasi. Tiedäthän, etten minä nyt ole ensi
kertaa matkalla."
Nainen naurahti lyhyeen ja sanoi herra Cobbille selittäen:
"Hän on kerran ollut Warehamissa ja viipynyt siellä toiseen päivään
saakka, siinäpä syytä matkatottumukseen!"
"Se _oli matkustamista_, äiti", sanoi tyttö innokkaasti ja päättävästi.
"Me läksimme pois kotoa, otimme evästä mukaan, ajoimme hiukan hevosella
ja hiukan raitiotiellä, ja meillä oli yöpaidat mukanamme."
"Vaikkapa olikin, niin älä nyt julista sitä koko kylälle", sanoi äiti,
keskeyttäen kokeneen matkaajan muistelmat. "Olenhan jo ennen sanonut
sinulle", jatkoi hän kuiskaten, koettaen vielä kerran taivuttaa tyttöä
kuriin, "ettei sovi puhua ääneen yöpaidoista eikä sukista eikä --
sellaisista, ei varsinkaan silloin, kun on miesväkeä kuulemassa."
"Tiedän, äiti, kyllä tiedän, enkä puhukaan. Aioin vain sanoa" --
tällöin herra Cobb maiskautti huuliaan ja läjäytti ohjaksilla ja
hevoset aloittivat hidastellen tutun päivämatkansa -- "sen vain tahdoin
sanoa" -- vaunut vyöryivät nyt eteenpäin ja Rebekan täytyi työntää
päänsä ulos ikkunasta voidakseen lopettaa lauseensa -- "että silloin
_ollaan_ matkalla, kun otetaan mukaan yöpaitakin!"
Tämä loukkaava sana jäi kimakalla tytönäänellä julistettuna soimaan
rouva Randallin arkaan korvaan hänen katsellessaan pois vierivien
vaunujen jälkeen.
"Arvaan, että Miranda saa hänestä puuhaa", ajatteli rouva Randall
itsekseen -- "mutta eipä olisi ihme, vaikka se olisi Rebekalle onneksi."
Tämä oli tapahtunut puolisen tuntia sitten, ja tänä aikana olivat
aurinko, kuumuus, tomuisuus ja monien suuressa Milltownin kaupungissa
hoidettavien asioiden muisteleminen saaneet muutenkin raskasajatuksisen
herra Cobbin tyyten unohtamaan, että hän oli luvannut matkalla
huolehtia Rebekasta.
Odottamattaan hän kuuli ratasten räminän ja kirskunan sekä valjaiden
natinan keskeltä hennon äännähdyksen. Ensin hän arveli sitä linnun,
sirkan tai sammakon aikaansaamaksi, mutta onnistuttuaan päättelemään
miltä taholta ääni kuului hän käännähtihe kurkistamaan olkansa ylitse
ja huomasi tällöin pienen olennon kurottautuvan ulos vaununikkunasta
niin kauas, että hänen turvallisuutensa näytti epäiltävältä. Pitkä
musta hiuspalmikko häilähteli vaunun kupeella samassa tahdissa kuin
ajopelien heilahdukset. Tyttö riiputti hattuaan toisessa kädessään,
toisella hän yritti turhaan sohia ajajaa selkään pienoisella
päivänvarjollaan.
"Olkaa hyvä ja kuunnelkaa minua!" huudahti hän.
Herra Cobb pysäytti tottelevana valjaikkonsa.
"Onko maksu kalliimpi, jos istun siellä ylhäällä pukilla teidän
vieressänne?" kysyi tyttö. "Täällä sisällä on niin liukasta ja sileätä,
ja vaunut ovat minulle niin avarat, että jos vielä vähän aikaa
paiskiinnun täällä nurkasta nurkkaan, olen kohta kirjavana mustelmista.
Ja ikkunat ovat niin pienet, että näen maailmasta aina vain palasia
kerrallaan, ja olen jo melkein vääntänyt niskani sijoiltaan
koettaessani kurkistella, vieläkö matkalaukkuni on tallella tuolla
perälaudalla. Se on äidin laukku ja hän on siitä hyvin arka."
Herra Cobb odotti kunnes tämä sanavuolaus, tai oikeammin valittelun
tulva oli ehtynyt, ja sitten hän vastasi myhähdellen:
"Voit kyllä istua täällä pukilla jos haluat; ei minun vieressäni ole
sen kalliimpaa kuin sielläkään." Ja sitten hän auttoi tytön pois
vaunuista, heilautti hänet ajopukille ja kipusi itsekin jälleen
paikalleen.
Rebekka asettautui varovasti istumaan, oikoi hameensa huolellisesti
ja sovitti päivänvarjonsa hameenlaskosten peittoon ajajan ja itsensä
väliin. Tämän tehtyään hän työnsi hatun niskaansa, suoristi valkeat
käsineensä ja sanoi tyytyväisenä:
"Hei, tämä on jo hauskempaa! Tämä se tuntuu matkustamiselta! Nyt minä
olen oikea turisti, mutta tuolla sisässä tunsin olevani kuin meidän
hautova kanamme, jonka aina väliin suljemme häkkiin. Kunhan matka
kestäisi vielä pitkän, pitkän ajan!"
"No, me olemme vasta alkupäässä", lohdutti herra Cobb ystävällisesti.
"Se kestää vielä ainakin kaksi tuntia."
_"Vain_ kaksi tuntia!" huokasi tyttö. "Sitten kello on puoli kaksi, kun
olemme perillä. Silloin äiti on ehtinyt Ann-serkun luo, lapset kotona
ovat saaneet päivällisensä ja Hanna on korjannut ruoka-astiat pois.
Minulla on hiukan evästä mukanani, sillä äiti sanoi, että alku tuntuisi
huonolta, jos minä saapuisin kivitaloon nälkäisenä ja Miranda tädin
täytyisi ensi työkseen antaa minulle syötävää. Tällaiset päivät ovat
mainioita kasvullisuudelle, eikö totta?"
"Varmasti; ehkäpä nyt on sentään kuumuutta liiaksi. Miksipä et aukaise
päivänvarjoa suojaksesi?"
Tyttö peitti puheenaolevan esineen vieläkin tarkemmin hameensa
liepeisiin ja sanoi: "Varjelkoon! Minä en pidä sitä koskaan esillä
auringon paisteessa. Tiedättehän, että tällainen vaaleanpunainen
väri kauhtuu kamalasti; sen vuoksi käytän päivänvarjoani ainoastaan
pilvisinä pyhäpäivinä käydessäni rukoushetkissä. Joskus putkahtaa
aurinko äkisti esiin, ja silloin minulla on hirmuisesti huolta
koettaessani suojella sitä auringonpaisteelta. Tämä varjo on minulle
rakkainta maailmassa, mutta vastusta siitä on vallan kamalasti."
Tällöin syntyi Jeremias Cobbin raskaasti työskentelevissä aivoissa
vähitellen aavistus siitä, että tämä lintunen, joka nyt oli lentänyt
hänen vierelleen, mahtoi olla kokonaan toista maata kuin hänen
tavalliset matkatuttavuutensa. Hän sovitti ruoskan tuppeen, siirsi
jalkansa pois lokasuojukselta, työnsi hattunsa takaraivolleen, sylkäisi
mällin poskestaan maantielle, ja kun hän näin oli valmistellut
sielunkykyjään vakavaan toimintaan, katsahti hän nyt ensi kerran
matkatoveriaan todella nähdäkseen hänet kiireestä kantapäähän. Tyttö
puolestaan vastasi hänen silmäyksiinsä vakavan lapsellisin katsein,
joissa kuvastui ystävällistä uteliaisuutta.
Pienen matkustajan keltainen karttuunipuku oli jo haalistunut, mutta
se oli nuhteettoman puhdas ja kovaksi silitetty aina miehustaa myöten.
Pienen, röyhelöisen pystykauluksen sisästä kohosi tytön kapea kaula
ruskeana ja laihana; ja hänen päänsä näytti pieneltä kantamaan raskaita
tummia kiharoita, jotka vankaksi palmikoksi kiedottuina valuivat hänen
vyötäisilleen. Hänen päässään oli pieni, oudonnäköinen hattu, joka
oli punottu valkeista höyhenistä; sen täytyi olla joko uusinta kuosia
lajissaan, tai sitten se oli jokin menneen ajan korukalu, joka nyt
oli muovailtu päähineeksi tätä matkaa varten. Siinä oli koristeena
vahankeltainen nauha sekä töyhtönä kimppu mustia ja oranssinkeltaisia
siilinpiikkejä, jotka milloin riippuivat, milloin jäykästi törröttivät
toisella korvallisella; ne antoivat tytön ulkomuotoon mitä hupaisimman
ja omituisimman lisäpiirteen. Hänen kasvonsa olivat värittömät ja
särmikkäät. Nenä, otsa ja leuka hänellä lienee ollut kuten ihmisillä
tavallisestikin, mutta herra Cobb ei kyennyt saamaan niitä selvästi
tähtäimeensä, sillä tytön silmät vangitsivat kokonaan hänen katseensa,
milloin hän kohdisti sen matkaajan kasvonpiirteisiin. Rebekan silmiä
täytyi verrata uskoon, joka on "luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautumista sen mukaan, mikä ei näy". Hänen hienonmuotoisten
silmäkulmiensa alla aivan kuin kimalteli kaksi tähteä, joiden välähtävä
säihke puoleksi kätkeytyi hohtavaan tummuuteen. Tytön vilkkaat silmät
tutkistelivat maailmaa innokkaasti ja hartaasti, ja kun hän kiinnitti
loistavan ja salaperäisen katseensa johonkin pitemmäksi ajaksi, tuntui
siltä kuin hän olisi nähnyt kaiken -- esineen, maiseman tai ihmisen
-- lävitse. Nuori taiteilijatar, joka keväällä oli tullut rouva
Randallin luo maalatakseen punaisen ladon, rappeutuneen myllyn ja puron
yli vievän sillan, oli hylännyt lopuksi nämä maiseman ihanuudet ja
kohdistanut kaiken huomionsa pieniin tytönkasvoihin -- tavallisiin,
arkipäiväisiin kasvoihin, joita valaisi loistava silmäpari täynnä
uinuvan lahjakkuuden ja älyn välähdyksiä.
"Eräs maalaileva neiti Ross, antoi minulle päivänvarjon", kertoi
Rebekka vaihdettuaan silmäyksiä herra Cobbin kanssa ja painettuaan
muistiinsa hänen kasvonjuonteensa. "Oletteko huomannut tämän
kaksinkertaisen ruusunpunaisen röyhelön sekä valkean varren ja
kädensijan? Ne ovat norsunluuta. Kahvassa on arpi, niinkuin
näette, sillä Fanny pääsi imeskelemään ja pureksimaan sitä kerran
hartauskokouksessa, kun minä satuin katselemaan muualle. Sen jälkeen en
minä ole koskaan oikein suostunut Fannyyn."
"Onko hän sinun sisaresi?"
"On, muuan heistä."
"Montako teitä sitten on?"
"Seitsemän. Tiedättehän, että seitsemästä sisaruksesta on kirjoitettu
runojakin:
"'Ah, herra', vastas tyttönen --
'Meit' ompi seitsemän'.
"Minä opettelin tämän ja lausuin sen koulussa, mutta toiset olivat
häijyjä ja nauroivat. Vanhin meistä on Hanna; seuraava olen minä,
sitten John, sitten Jenny, sitten Mark, sitten Fanny ja seitsemäs on
Mira."
"Vai niin, no _onpahan_ siinä perhettä!"
"Aivan liiaksi, niin sanoo jokainen", vastasi Rebekka odottamatta
läpeensä pikkuvanhalla avomielisyydellä, joka sai herra Cobbin
mutisemaan: "Totisesti!" ja täyttämään vasemman poskensa jälleen
tupakalla.
"Ovathan ne herttaisia, mutta vaivaa siitä on, ymmärrättehän, ja
eläminen tulee niin kalliiksi", jatkoi tyttö edelleen samaan sävyyn.
"Hanna ja minä emme ole vuosikausiin tehneet muuta kuin hoivanneet
pienokaisia levolle illalla ja ottaneet ne taas aamuin vuoteesta
käsiimme. Mutta nyt on kaikki lopussa, se on toki lohdutus; ja meille
alkaa oikein ihana aika, kun me kaikki olemme täysikasvuisia ja
kiinnityslaina on saatu maksetuksi."
"Kaikki lopussa? Niin, tarkoitat sillä, että lähdet nyt pois kotoa?"
"Ehkä, mutta nyt ei ole enää sellaisia pienokaisia, joita täytyisi
alituisesti hoitaa -- meidän perheemme on nyt valmis. Äiti sanoo niin,
eikä hän ole koskaan pettänyt sanaansa. Miran jälkeen ei ole enää
tullut uusia, ja hän on neljännellä. Hän syntyi samana päivänä kun isä
kuoli. Miranda täti halusi luokseen Riverboroon Hannan eikä minua,
mutta äiti ei tule aikoihin ilman häntä; hän hoitaa taloutta paljon
paremmin kuin minä, Hanna nimittäin. Eilisiltana sanoin äidille, että
jos minä näytän saavan uusia sisaruksia sinä aikana kun olen poissa,
niin äidin pitää lähettää hakemaan minua, sillä silloin kun meillä on
pikkulapsia, tarvitaan aina sekä Hannaa että minua kotona, koska äiti
itse ei jouda muuhun kuin valmistamaan ruokaa ja hoitamaan taloa."
"Ahaa, te siis asutte maalaistalossa, niinkö? Missä päin se on? Lähellä
Maplewoodiako, jossa tulit vaunuihin?"
"Lähellä? Hoh, sinne on kai satoja peninkulmia! Me tulimme
Temperancesta junalla. Sitten me ajoimme hevoskyydillä Ann-serkun luo
ja nukuimme yötä siellä. Sitten me aamulla nousimme taas ja ajoimme
hirmuisen pitkän matkan ennen kuin olimme Maplewoodissa, josta
postivaunu lähtee. Meidän talomme on ihan yksinäisellä paikalla, mutta
koulu ja rukoushuone ovat Temperancessa ja sinne on vain kaksi mailia.
Täällä teidän vieressänne on melkein yhtä hauskaa kuin rukoushuoneen
kellotapulissa. Minä tunnen erään pojan, joka kiipesi meidän
tapuliimme. Hän sanoi, että ihmiset ja lehmät näyttivät sieltä katsoen
vallan kärpäsiltä. Emme ole vielä kohdanneet ihmisiä, mutta minä olen
_hiukan_ tyytymätön siihen, miltä lehmät näyttävät. Ne eivät tunnu niin
pieniltä kuin olin toivonut, mutta" -- hän jatkoi ilostuen -- "eiväthän
ne sentään näytä täältä yhtä isoilta kuin aivan vierestä katsoen,
eiväthän?"
Herra Cobb pyyhkäisi suutaan kädenselällä ja haukkoi ilmaa. Hänestä
tuntui samalta kuin jos häntä olisi lennätetty vuorenharjalla huipulta
toiselle hänen saamatta aikaa henkäistä välillä.
"Minä en oikein pysty arvaamaan teidän talonne paikkaa", sanoi hän,
"vaikka olen kyllä käynyt Temperancessa ja kulkenut niitä teitä. Mikä
teidän perheenne nimi on?"
"Randall. Äidin nimi on Aurelia Randall, ja meidän Hanna Lucy Randall,
Rebekka Rowena Randall, John Halifax Randall, Jenny Lind Randall,
Markiisi Randall, Fanny Elsler Randall ja Miranda Randall. Äiti on
antanut nimen toiselle puolelle meistä ja isä toiselle puolelle;
mutta kun Mira syntyi, niin he kumpikin ajattelivat, että hänet on
ristittävä Riverboron Miranda tädin kaimaksi. He toivoivat, että siitä
olisi jotakin hyötyä; mutta kun ei siltä näyttänyt, niin me aloimme
sanoa häntä vain Miraksi. Meidät on kaikki ristitty jonkun erityisen
henkilön mukaisiksi. Hanna Lucy on se Hanna, joka istuu ikkunassa ja
solmii kengännauhojaan, ja minä olen peräisin Scottin Ivanhoesta, John
Halifax oli erään kirjan sankari; Mark sai nimen setänsä, Markiisi
de Lafayetten mukaan, joka kuoli kaksosena. (Kaksoset kuolevat usein
ennen kuin ehtivät täysikasvuisiksi, tiedättekö sen, herra Cobb?) Me
emme kuitenkaan sano häntä Markiisiksi, vaan lyhyesti Markiksi. Jenny
on erään laulajattaren ja Fanny erään ihanan tanssijattaren kaima;
mutta äiti väittää, että ne nimet epäonnistuivat, sillä Jenny ei saa
ainoatakaan säveltä kurkustaan ja Fanny on jokseenkin kankeakoipinen.
Äiti tahtoisi sen vuoksi hylätä heidät keskimmäiset nimensä, mutta hän
pelkää, että sellainen olisi vääryyttä isää kohtaan. Äiti sanoo, että
meidän täytyy aina olla isän puolella, sillä hän sai kokea pelkkää
vastoinkäymistä elämässä; eikä isä olisikaan kuollut, ellei hänellä
olisi ollut kaikessa niin huono onni. Pelkään, että muuta ei meissä ole
kertomista", päätti tyttö vakavissaan.
"Siunatkoon! Luulisin tämän jo riittävän!" huudahti herra Cobb. "Eipä
ollut enää monta nimeä jäljellä, kun teidät kaikki oli ristitty.
Sinullapa on vankka muisti! Sinun ei kai ole työläs oppia läksyjäsi,
vai mitä?"
"No, ei pahasti. Vaikeinta on saada hankituksi kenkiä, joilla voisi
käydä koulussa läksyjä saamassa. Nämä, mitkä minulla on jalassani,
ovat upouudet, ja niiden täytyy kestää kuusi kuukautta. Äiti vaatii
minua aina säästämään kenkiäni. Niitä ei voi säästää muulla tavoin kuin
kiskomalla ne jalasta ja kävelemällä avojaloin; mutta Riverborossa
minä en saa tehdä niin, sillä se olisi Miranda tädille häpeäksi. Nyt
minä saan käydä koulua tarpeeksi asti, kun jään asumaan Miranda tädin
luo, ja kahden vuoden kuluttua pääsen Warehamin opistoon. Äiti sanoo,
että sen pitäisi olla minulle opiksi. Kun olen läpäissyt koulun,
niin minusta tulee maalari, samanlainen kuin neiti Rosskin on. Siksi
_minä_ ainakin luulen tulevani. Äiti sanoo, että minun pitäisi ruveta
opettajaksi."
"Eihän teidän kotinne liene sama talo, jonka Hobb ennen muinoin omisti,
vai mitä?"
"Ei, tämä on pelkästään Randallin talo -- siksi äiti ainakin sitä
sanoo. Minä sanon sitä Hopeapuron taloksi."
"Luulen, että on samantekevää miksi sitä sanotaan, kunhan ihmiset vain
tietävät missä se on", huomautti herra Cobb kuivanjärkevästi.
Rebekka tähtäsi nuhtelevana, melkeinpä ankarana silmiensä koko tulen
herra Cobbiin samalla kun hän vastasi:
"Ohoh, johan te nyt puhutte yhtä joutavasti kuin kaikki muutkin!
Nimillä on aina suuri ero. Kun minä sanon: 'Randallin talo', niin
voitteko silloin arvata, miltä talo näyttää?"
"En, en voi väittää arvaavani", myönteli herra Cobb levottomana.
"Mutta kun minä sitten sanon: 'Hopeapuron talo', niin mitä te silloin
siitä ajattelette?"
Herra Cobb huomasi olevansa samassa asemassa kuin oikeasta
elementistään kiskaistu, hiekalla sätkyttelevä kala. Hän tunsi, ettei
maksanut vaivaa kieltäytyä vastaamasta, sillä Rebekan katse tunkeutui
kuin valonheittäjä hänen aivoihinsa ja paljasti niiden tyhjät ontelot.
"Kaiketi siellä on puro jossakin lähettyvillä", sanoi hän arastellen.
Rebekka näytti pettyneeltä, mutta ei kokonaan toivottomalta. "Ei
hullummastikaan", sanoi hän rohkaisten. "Te pyyhkäisitte liepeitä,
mutta ette saanut niitä kouraanne. Onhan siellä puro, mutta se ei
olekaan mikään tavallinen puro. Sen vierillä on nuoria puita ja
pensaslapsukaisia; se on sellainen matala, soliseva pikku puro, ja sen
pohja on valkoista hiekkaa, jossa kimaltelee lukemattomia pieniä kiviä.
Milloin hyvänsä aurinko vähänkin pilkistää esiin, sieppaa puro heti
päivänsäteet mukaansa ja sitten se säkenöi niin pitkälti kuin päivää
riittää. Eikö teidän mahanne tunnu tyhjältä? Minun kumminkin tuntuu.
Minä pelkäsin, että myöhästyisimme postivaunuista, enkä sen vuoksi
voinut syödä aamiaista."
"Sitten on viisainta, että nyt syöt evääsi. Minä en saa mitään ennen
kuin saavun Milltowniin, jossa saan palasen kaakkua ja kupin kahvia."
"Kunpa minäkin saisin nähdä Milltownin kaupungin! Se taitaa olla vielä
suurempi ja isoisempi kuin Wareham -- enemmän Pariisin tapainen?
Neiti Ross kertoi minulle Pariisista; hän osti sieltä minun punaisen
päivänvarjoni ja helmikukkaroni. Kuulettehan, kuinka vieteri napsahtaa,
kun tämän aukaisee. Minulla on täällä kaksikymmentä senttiä rahaa, ja
sen pitää riittää kolmeksi kuukaudeksi postimerkkeihin, paperiin ja
musteeseen. Äiti sanoi, ettei Miranda täti mielellään anna minulle
rahaa enää sellaisiin, kun hänen kuitenkin täytyy ruokkia ja vaatettaa
minut ja maksaa minun koulukirjani."
"Pariisi ei kylläkään ole mikään iso kaupunki", tuumi herra Cobb
vastahakoisesti. "Se on ikävin paikka koko Mainen valtiossa. Minä olen
ajellut siellä aina toisinaan."
Rebekan oli jälleen pakko nuhdella herra Cobbia. Se tapahtui tyynesti
ja hiljaisesti, mutta ei suinkaan tehottomasti, vaikka moite
sisältyikin vain yhteen ainoaan silmäykseen, joka pikaisesti välähti
ohitse.
"Pariisi on Ranskan pääkaupunki, ja sinne on mentävä laivalla", sanoi
hän opettavasti. "Pariisista puhutaan minun maantieteessäni, joka sanoo
näin: 'Ranskalaiset ovat iloista ja kohteliasta kansaa, mieltyneitä
tanssiin ja mietoihin viineihin'. Minä kysyin opettajalta mitä ne
miedot viinit ovat, ja hän sanoi arvelevansa, että sillä tarkoitetaan
nuorta hedelmämehua tai kenties inkiväärijuomaa. Minä näen Pariisin
yhtä selvästi kuin tämän päivän, kun vain suljen silmäni. Kauniit
naiset tanssivat alati iloisina käsissään ruusuiset päivänvarjot ja
helmikukkarot, ja hienot herrat myöskin tanssivat kohteliaina ja
maistavat aina välillä inkiväärijuomaa. Mutta te saatte nähdä Milltowin
joka ikinen päivä, vaikka pidätte silmänne auki," lisäsi Rebekka
kaipaavana.
"Milltown ei ole mikään suurkaupunki sekään", lohdutti herra Cobb
sen näköisenä kuin hän olisi katsellut kaikki maailman kaupungit ja
havainnut ne järjestään mitättömiksi. "Katsohan nyt, kun minä nakkaan
tämän lehtipinkan suoraan neiti Brownin kynnykselle."
Puks! Sanomalehtikäärö putosi juuri siihen, mihin oli tarkoitettukin,
ulko-oven sisäpuolella olevalle maissinruokoiselle matolle.
"Oh, sehän kävi loistavasti!" huudahti Rebekka innostuneena. "Te olette
niinkuin veitsenheittäjä, jonka Mark näki sirkuksessa. Kunpa olisi
oikein pitkä, pitkä rivi taloja, ja jokaisen oven sisäpuolella olisi
maissimatto, jolle teidän pitäisi heittää sanomalehtiä!"
"Voisinhan joskus viskata harhaankin sentään", sanoi herra Cobb,
sädehtien vaatimatonta ylpeyttä. "Jos Miranda tätisi sallii, niin minä
voin kyyditä sinut Milltowniin jonakin kesäpäivänä, kun vaunuissa ei
satu olemaan väkeä liikaa."
Iloisen liikutuksen värähdys hulvahti läpi Rebekan koko olemuksen. Se
kierähti uusista kengistä ylöspäin aina höyhenhattuun saakka ja valahti
jälleen alaspäin pitkin tytön selässä olevaa mustaa palmikkoa. Hän
puristi kiihkeästi herra Cobbin polvea ja huudahti itkuisella, ilon ja
hämmästyksen sekaisella äänellä: "Voi, se ei käy toteen, -- ei _saata_
käydä toteen! Minäkö saisin nähdä Milltownin! Sehän on ihan niinkuin
saduissa, kun haltijattaret ovat lasten kummeina ja kysyvät sitten mitä
he toivovat ja antavat sen kaiken tapahtua. Oletteko koskaan lukenut
'Tuhkimoa' tai 'Keltaista kääpiötä' tai 'Loihdittua sammakkoa' tai
'Kultakutria'?"
"En", vastasi herra Cobb varovasti mietittyään ensin hetkisen. "En
muista lukeneeni juuri tuon nimisiä. Missä olet saanut tilaisuutta noin
paljoon lueskelemiseen?"
"Oh, minä olen lukenut aika liudan kirjoja", sanoi Rebekka
huolettomasti. "Kaikki isän kirjat ja neiti Rossin kirjat ja kaikkien
eri opettajien kirjat ja pyhäkoulun kirjaston kaikki kirjat. Minä olen
lukenut 'Lampunsytyttäjän' ja 'Skottilaisia päälliköitä' ja Ivanhoen'
ja 'Redclyffen perillisen' ja 'Coran eli Tohtorin vaimon' ja 'David
Copperfieldin' ja 'Chickareen kullat' ja Plutarkhoon elämäkerrat ja
'Warsovan Taddeuksen' ja 'Kristityn vaelluksen' ja paljon muita. Mitä
te olette lukenut?"
"En ole sattunut koskaan lukemaan juuri noita kirjoja, joita sinä
luettelit, mutta hoh hoi! olen minäkin lukenut aika tavalla eläissäni.
Nykyisin, kun minulla on niin paljon ajoa, tyydyn almanakkaan,
viikkolehteeni ja Mainen valtion maamieslehteen. Katsopas, tuossa on
virta jälleen kupeellamme; tässä alkaa viimeinen ylämäki, ja kun olemme
päässeet sen laelle, niin näemme etäältä jo Riverboron savupiiput.
Sinulla ei ole enää pitkältikään perille. Minä puolestani asun itsekin
siellä lähellä, vajaan kilometrin päässä kivitalosta."
Rebekan käsi liikahti hermostuneesti hänen polvellaan ja tyttö hytkähti
istuimellaan. "En olisi uskonut, että minua alkaa pelottaa", sanoi hän
melkein kuiskaten, "mutta olen hiukan, hiukan vain rauhaton, kun te
sanoitte, että kohta ollaan -- siellä."
"Tahtoisitko pyörtää takaisin?" kysyi herra Cobb uteliaana.
Tyttö katsahti häneen ylpeästi ja sanoi sitten ääni lujana: "En koskaan
kääntyisi takaisin -- vaikka pelkäänkin, niin minua hävettäisi lähteä
karkuun. Mutta Miranda tädin luo meneminen on samaa kuin jos pitäisi
lähteä alas kellariin pimeässä. Siellä voi portaiden päässä olla petoja
tai jättiläisiä, mutta siellä _voi_, niinkuin minä Hannalle sanoin,
olla myös keijukaisia ja haltijattaria ja loihdittuja sammakoita! Onko
Riverborossakin pääkatu, sellainen kuin Warehamissa?"
"Luullakseni sanoisit sitä pääkaduksi, ja sen varrella juuri tätisi
asuvatkin; mutta siellä ei ole mitään kauppoja eikä myllyjä niillä
main, ja koko kylä on sietämätön pesä! Sinun täytyy kulkea virran
poikki meidän puolellemme, ennen kuin löydät jotakin nähtävää ja
kuultavaa."
"Olen siitä melkein suruissani", sanoi Rebekka huoaten. "Olisi ollut
niin ylevää ajaa suuren kylän halki istuen näin korkealla kahden komean
hevosen vetämänä ja punainen päivänvarjo levällään, niin että kaikki
olisivat ihmetelleet, kenelle sireenivihko ja karvainen matkalaukku
oikein kuuluvatkaan. Se olisi ollut samanlaista kuin sen kauniin
naisen kulku sirkusparaatissa. Viime kesänä tuli sirkus Temperanceen,
ja aamulla niillä oli juhlakulkue, jota katsomaan äiti laski meidät
kaikki. Kun meillä ei ollut varaa mennä iltapäivällä sirkukseen, niin
Mira sai ajaa lastenvaunuissa, joita äiti itse työnsi. Ja siellä
kun oli ihania hevosia ja eläimiä häkeissä ja ratsastavia klovneja;
ja lopuksi tulivat pienet punaiset ja kultaiset vaunut, joita kaksi
ponihevosta veti, ja niissä istui samettityynyllä käärmeenlumooja,
silkkiin ja pitseihin puettuna. Hän oli niin verrattoman ihana,
herra Cobb, että häntä katsellessaan täytyi yhtämittaa nieleskellä,
ihan kuin kurkussa olisi ollut jotakin paksua, ja kylmät väreet vain
kierivät ylös ja alas pitkin selkää. Ymmärrättehän, minkälaista se oli?
Oletteko te koskaan nähnyt sellaista, mikä on saanut teidät tuntemaan
samanlaista kurkussanne ja selässänne?"
Tänä hetkenä herra Cobb tunsi olonsa oudommaksi kuin kertaakaan ennen
samana tapahtumarikkaana aamuna, mutta hän kiersi kysymyksen taitavasti
sanomalla: "Mikäpä meitä estää saapumasta kylään niin komeasti kuin
näissä oloissa on mahdollista. Minä irrotan ruoskan, suoristan selkäni
ja ajan hyvää vauhtia; sinä pidät kukkavihkon näkyvissä polvillasi
ja levität auki punaisen päivänsuojasi, ja totisesti kyläläiset
tirkistelevät meitä!"
Tytön kasvoilla sädehti ilo silmänräpäyksen, mutta samassa se sammui
hänen virkkaessaan: "Minä unohdin -- äiti työnsi minut lähdettäessä
sisään vaunuihin, ja hän kai soisi minun olevan siellä, kun tullaan
Miranda tädin luo. Ehkäpä se näyttää sopivammalta, kun minua ei silloin
tarvitse kenenkään nostaa alas, niin että hameet liehuvat ympärilläni,
vaan voin avata oven ja tulla esiin niinkuin oikeat rouvasmatkustajat.
Oletteko kiltti ja pysäytätte vähän, että minä pääsen muuttamaan
paikkaa?"
Ajaja pysäytti hyvänsävyisesti hevosensa, nosti alas pukilta pienen
kiihottuneen olennon, aukaisi vaununoven ja auttoi tytön sisälle
laskien sireenikimpun ja päivänvarjon hänen viereensä.
"Meillä on ollut kaunis matka", sanoi hän, "ja olemme tutustuneet
toisiimme koko lailla, vai mitä? Ethän unohda Milltowniin lähtöä?"
"En koskaan!" huudahti tyttö kiihkeästi. "Oletteko varma, että tekin
pidätte sen mielessänne?"
"Aina! Niin totta kuin elän!" vakuutti herra Cobb juhlallisesti
kavutessaan jälleen istuimelleen. Ja kun vaunut sitten vierivät
edelleen pitkin kyläkatua, jota vihreät vaahterat reunustivat, näkivät
ne, jotka sattuivat kurkistamaan ikkunoistaan, pienen ruskean olennon
istuvan keltaiseen karttuuniin pukeutuneena vaunun takaistuimella
arvokkaan suorana, valtava kukkavihko toisessa kädessään ja toisessa
hohtava päivänvarjo. Jos he olisivat olleet tarkkanäköisiä, he
olisivat kenties huomanneet, että vaunujen kääntyessä kivitalon ovelle
karttuuninen rintaröyhelö kohosi ja laski nopeasti pienen sykkivän
sydämen yllä, punastus vuoroin lehahti ja haihtui kalpeilla poskilla ja
kyynelet sumensivat kahta loistavaa tummaa silmää. -- Rebekan matka oli
päättynyt.
"Siinähän postivaunut kääntyivät Sawyerin tyttöjen pihamaalle", sanoi
rouva Perkins miehelleen. "Nyt se kai tuli se sisarentytär sieltä
Temperancen puolesta. He taisivat kirjoittaa Aurelia sisarelleen
pyytäen tätä lähettämään Hannansa heidän luokseen, mutta Aurelia
vastasi, että hän voi paremminkin tulla aikoihin ilman Rebekkaa, jos
Mirandalle ja Janelle kelpaisi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin. Niinpä
sieltä siis taisi tulla nyt Rebekka. Hänestä meidän Emma Janemme saa
sopivan kumppanin, mutta en usko, että tädit pitävät häntä luonaan
kolmeakaan kuukautta! Tyttöhän näyttää mustalta kuin intiaani, elleivät
silmäni valehtele -- mustalta ja hurjapäiseltä. Sanotaan, että joku
Randall nai kerran espanjattaren -- nainen oli ollut musiikin ja
kielten opettajana jossakin yksityiskoulussa. Lorenzo olikin hyvin
mustapintainen, niinkuin muistat; ja tämä tytönrääpäle niinikään. No,
en sentään tahdo väittää, että espanjalainen veri olisi suvulle ihan
häpeäksi, varsinkaan, jos siitä jo on kulunut aikaa ja jos nainen
sattui olemaan kunniallinen."