VIII.

Helsingissä elettiin syksyä edelleen kukin omaa elämistään ja omissa

harrastuksissaan, omissa huolissaan, omissa huvituksissaan. Musiikki

vaikeni kappelissa, mutta vallassäätyläisille tarjosivat siitä runsaan

korvauksen säännölliset soittajaiset »sosieteetin» muhkeassa salissa,

ja alempi rahvas sai itse hakea hyvitystään. Mutta huoneisiin ajoi

vilu, tuuli ja sade kaikki, niin ylemmät kuin alemmatkin.

Syksyisin on paras työaika ainakin ylioppilaalla. Kotonaan maalla on

hän lepäillyt pitkän kesän ja taas tullut työpajoille »jatkamaan»

lukujaan. Mutta useinkin huomaa hän, että ei ole mitä jatkaa, ja

pahalla omallatunnolla, katuen entisiä laiskottelemisiaan, alkaa hän

siis alusta vakavilla päätöksillä. Ja uutuuden halusta istuukin hän

huoneessaan ja lukee vahvasti koko päivät; sillä kadulla vetelehtiminen

ei miellytä, huveista on hän päättänyt pysyä erillään niin paljon kuin

suinkin ja kapakoita vältellä kerrassaan, -- pitää säästää aikaa ja

rahaa. Ja niin se työ edistyy aluksi joltisestikin.

Se on vakava aika.

Lassikin luki, niin että silmät muljottivat rillien alta, kun hän

milloin kadulla näyttäytyi. Hänhän oli kihloissa oleva mies, piti siis

saada jo jotakin käsistään tehdyksi, vähän sitä tähän mennessä vielä

olikin tullut tehdyksi. Nyt hänen piti näyttää, mihin kykenee. Ja nyt

piti vakautua, heittää kerrassaan pois kaikki toveripiirit ja niiden

viekotukset, -- nyt ei ollut leikki käsissä.

Maalla, Keravalla, asui Antti, luki ahkerasti ja kävi väliin vain

kaupungissa kirjoja ym. asioita toimittamassa, aloittipa jo

tenttaminatkin. Pian häneltä luvut suoriutuivat.

Mutta Eljaalta ne eivät paljon edistyneet. Väliin hän tosin suuttui

julmastikin lukemaan, aikoi heti ja äkkiä tiukalla työllä korvata

laiminlyömisensä, ja sitä semmoista lukua kesti päivän ja pari, tai

viikonkin. Mutta puuskia ne vain olivat, joista ei jäänyt näkyväistä

jälkeä, sillä muita asioita ja puuhia tuli keskeyttämään ja

häiritsemään. Tuli kokouksia, juhlia, seuroja, joista ei malttanut eikä

voinut olla poissa, tuli vielä muita yksityisempiä tai yleisempiä

harrastuksia. Etenkin raha-asiat häntä häiritsivät, hidastivat ja

huolestuttivat; nehän ne juuri alituisesti pitivät mielen haluttomana

ja raskaana, pitivät koko miehen kykenemättömänä, nolona.

»Nuori mies on paljasta rahaa», sanotaan, ja ensivuotias ylioppilas

sitä tavallisesti saapikin suuremmitta vaikeuksitta; -- hänestähän

voipi toivoa kaikkea hyvää, pitää siis auttaa. Mutta miehen, joka

useampia vuosia jo on yliopistossa »maannut» eikä näkyviä jälkiä

jättänyt tutkinnoissa, hänen asemansa on surkeampi, varsinkin jos

hänellä on näyttänyt olevan muita harrastuksia kuin tutkintonsa. Sen

sai Eljas kyllin kokea. Yritellyt hän kyllä oli pitkin syksyä

suullisesti ja kirjallisesti, kaupungissa ja maalla hankkia varoja

kaikkien mahdollisten sukulaisten ja tuttavien luona, mutta turhaan: ei

saanut takuita, siis ei rahoja. Ihmiset olivat tulleet varovaisiksi.

Elää piti kuitenkin hänenkin, pysyä ruoassa ja vaatteissa. Jo oli

Eljas kiinni jos jossakin kassassa -- niitä on ylioppilaitten

yhdistyksissäkin monta, joista tovereiden takuulla lainataan pieniä

summia pariksi kuukaudeksi, -- ja kun yhdestä lankesi velka

maksettavaksi, piti haalia laina toisesta omalla nimellä tai muitten

tahi viime hädässä yksityisiltä tovereilta kerätä summa kokoon ja

näille maksuksi taas »vipata» muilta tai kassoista. Semmoisissa

lainaamisjuoksuissa, alituisissa uudistamisissa ja vaihtamisissa, meni

aikaa, meni rahaa, ja mikä pahinta, meni luottamus. Ja silleen ne pikku

velat ihmeen sukkelasti kasvoivat, eikä niistä erilleen päässyt

mitenkään, kun suurempaa lainaa oli mahdoton saada. Ja elää piti.

Kummako, jos luvut pysähtyivät.

Niissä puuhissa meni Eljaalta syksy, tuli joulu ja meni sekin ja uusi

vuosi alkoi. Eräänä lauantai-iltana helmikuun alussa tulla torvesi

Eljas epätoivoisen ja uupuneen näköisenä Juhanan luo. Kalpea oli hän

kasvoiltaan ja hiki valui ohimoilta, kun hän voipuneena heittäytyi

sohvaan, suori tukkaansa kaksin käsin ja tuijotti sanatonna eteensä.

Juhana oli vasta tullut kotiin päivällisen syönnistä -- hän söi näet

ravintolassa --, oli muuttanut tohvelit jalkaansa ja niin

valmistautunut levossa ja rauhassa ryhtyäkseen kirjoittelemaan. Hänen

oli nimittäin onnistunut saada vähän syrjätyötä, hidastekoista tosin ja

vähäpalkkaista, mutta pitihän sitä tienestin tähden nuhertaa, jotta

jotakin vähää ilmestyisi tulon puolelle. Kovin vähäksi työnteko

kumminkin aina päivän osalle jäi, suututtavan vähäksi. Aina oli jotakin

estettä, johonkin menoa, joitakin asioita. Ja nyt taas tuli Eljas,

peijakas, sama jos heittäisi paperit pois huomiseen. Tulipa taas

pahalla ajalla, hemmetin...

-- No mitä sinulle nyt taas on tapahtunut, kysyi hän serkultaan

rypistellen otsaansa.

-- Sitä on enää mahdoton auttaa. Tunnin perästä valssaavat kolmen miehen

nimet minun paperissani. Rahoja en saa kokoon, en jos ulvoisin. --

»Valssaaminen» on tuttu sana ja asia ylioppilaspiireissä. Kun

laiminlyödään »velan määräaikainen takaisinmaksaminen», niin kadotetaan

oikeus siitä kassasta vasta lainata, silloin nimet »valssaavat».

-- Vai jo alkavat tanssia. Suuriko summa?

-- Ei kuin satanen, mutta viimelauantaiseen puolentoista sadan paperiin

näkyvät loppuneen minun mahdollisuuteni hoitaa asioitani. Lujassa oli

silloin, nyt on ihan mahdotonta. Ei saa nimiä eikä rahoja, ja kaikilta

loppuu kärsivällisyyskin, kun niitä myötään käy ahdistamassa. Olen

juossut koko viikon, tänään syömätönnä. Turhaan. Ja emäntäkin mankuu

joka päivä vuokrasta, ja pyykitkin on maksamatta...

-- Se on siis sitä, että jos tänään saisitkin velkasi maksetuksi, niin

jo viikon perästä olisi sama juttu edessä, ja emännät ja pyykit

olisivat siltä ennallaan.

-- Joka voittaa aikaa, voittaa kaikkia. Tähän asti olen hoitanut

kaiken, mutta nyt: kolmen kelpo miehen nimet ja viimeinenkin luottamus!

-- Onko sinulla toivoa saada mistään päin rahoja -- ensi viikolla?

-- Ensi viikolla? Ei vähintäkään, jos ei tule taivaasta. Yksi olisi

tosin takuumies, mutta hänkin ainoastaan sillä ehdolla, että kolme

takaa. Mistä ne ottaa meikäläinen?

-- No miten hornassa sinä täällä aiot jatkaa lukujasi semmoisilla

toiveilla?

-- Minä en aiokaan mitään, en voi mitään, en kykene mihinkään. Kaikki

aikani menee raha-asioihin, joita en jaksa hoitaa.

-- Eihän sinun lukuhommistasi siis tule koskaan mitään. Miksi et ole jo

aikoja heittänyt kaikkea ja antautunut jollekulle käytännölliselle

alalle?

-- Antautunut käytännölliselle! Mihin sinä luulet kelpaavan

ylioppilaan, joka ei ole muuta oppinut kuin kirjoja lukemaan, -- eikä

sitäkään? Olen pyrkinyt konttoristiksi ja muuksi kirjuriksi, mutta

nauravat. Ja sepän oppiin on myöhäistä lähteä elähtäneenä ja

velkaisena.

Juhana käveli muutamia kertoja lattian poikki edestakaisin. Aina kun

tuli uunin puoleiseen nurkkaan, sylkäisi hän, ja pöydän ääressä sytytti

hän yhä uudelleen jo ennestään palavan paperossinsa. Sitten pysähtyi

hän suoraan Eljaan eteen.

-- Sinun olisi, Eljas, pitänyt jo aikoja lähteä pois Helsingistä, sinun

täytyy nyt heti paeta, kuta pikemmin, sen parempi. Tännehän et voi

jäädä, näethän sen, muuten olet mennyttä miestä.

-- Niin olenkin jo, tunnin perästä. -- Pois! Mitenkä minä lähden, kun

en pääse. Ja jos pääsisinkin, niin minne? Onko minulla isänkotia, johon

voin huoletta ajaa seljälläni loikoilemaan, sulattamaan lohta ja viiliä

ja odottamaan parempia aikoja, niinkuin moni muu? Minulla on ja syntyy

karhuja kaikkialla. -- Isän kuoltua oli Eljaan äiti nuorempien lasten

kouluttamista varten muuttanut maakuntakaupunkiin, jossa eli niukkaa

elämää.

-- Hyh! -- Juhana käveli yhä Eljaan kertoessa siltaa edestakaisin ja

rypisteli otsaansa. Hänellä oli hyvin hellä sydän, ja varsinkin

serkkunsa eduksi olisi hän ollut valmis tekemään mitä suinkin hänen

mahdissaan oli. Mutta mitä tuommoisista sotkuista saattoi tehdä? Jos

kerraksi olisi kyennytkin auttamaan, niin siitä asiat vain pahenivat,

eikä se miestä auttanut vähääkään. Tuo asiain epätoivoinen tila ja

hyvän neuvon puute kävi Juhanastakin sietämättömäksi, hän ei

ymmärtänyt, mitä hän sanoisi ja neuvoisi -- ja se tuskastutti.

-- Ei tuntiakaan enää ja nimet ovat menneet, ja muilta en saa sitten

koskaan, puheli Eljas huoaten ja vaipui hervotonna sohvan nurkkaan.

-- Ja minulleko sinä tulit tuota viheliäisyyttäsi kertomaan, juurikuin

minä siihen olisin syypää. Minkä Herran nimessä minä sille teen? Omat

asiani eivät ole paljoa paremmat, niistä minulle on kyllin huolta.

Miksi minulle tulet kurjuuttasi purkamaan? -- Juhanan kärsivällisyys

oli lopussa ja näin häneltä pääsivät nuo huudahdukset.

Eljas katseli serkkuaan pitkään ja kauan, vavahti sitten hiukan.

Juhanakin oli siis häneen kyllästynyt, suuttunut; hän oli jo

rasitukseksi kaikille, kiusaksi, ja enin itselleen. -- Eljas nousi ylös

ääneti, tapasi lakkinsa ja lähti sanaa sanomatta.

Portailla ehätti hänet kumminkin Juhana leppyneenä jo ja katuen

äskeistä kiivastumistaan. Hän tarttui serkkuaan käsivarresta, ja niin

he yhdessä kävelivät ulos.

-- No, no, älähän pahastu, vaikka minä siinä tarpeettomasti tuskausin.

Koetetaanhan nyt asetella asioita jollakin tapaa. Vielä on puoli tuntia

aikaa, minä pistäyn ohimennessä arkkitehdissä lainaamassa satasen --

sitä ei ollut Juhana ennen koskaan tehnyt, -- ja muut velat voitaneehan

järjestää nekin vähän vakavammalle kannalle.

-- Vaikea sinun taitaa olla sieltä lainata, ja takaisinhan se on sekin

maksettava. Ja pitäähän minun elääkin. -- Hiiteenhän se kumminkin minut

viepi, samapa jos jo tänään taikka viikon perästä. Mutta vielä elää

juutalainen.

-- Juut... Syö jo äimiä Eljas, sinäkö proosikseen?

-- Sinne se tulee meno ennemmin tai myöhemmin.

-- Mitä vielä, tätilästä kyllä saadaan, eikä ole sinne niin hoppu

takaisin maksaa, ja muutkin asiat kyllä asetellaan. Mutta on se

toisakseen aivan tarpeellista, että sinä nyt siirryt tästä maalle,

aluksi ainakin. Minä kirjoitan huomisaamuna kotiini, että sinä tulet

sinne joksikin aikaa.

-- Sinun kotiisi -- ei veli, niistä ei tule mitään.

-- Ole huoletta, kyllähän sinä siellä sentään toimeen tulet,

vaikk'eivät siellä liiat prameudet haittaa. Vanhuksista minä vastaan.

Siellä voit ehkä tehdä jotakin kirjoitustyötä, ja sieltä voit paremmin

koettaa saada rahojakin; ja jos et saa, niin antaudut rautatielle tai

lääninhallitukseen tai muualle. Eihän nyt vielä ole epätoivon syytä.

-- Eihän tässä ole, siltä se on näyttänyt tämänkin viikkoa! Ja miten

sinä luulet täältä päästävän?

-- Jokin satanen, neljä, viisi, nyt aina saadaan, ei se kalahda

kumpaiseenkaan laitaan.

Silleen lohdutteli Juhana Eljasta, ja serkukset tunsivat toisensa.

Juhana häpesi, kun oli syyttä suotta ottanut närkästyäkseen

huolestuneelle serkulleen, jota hänen juuri oli velvollisuus auttaa

koronkiskojien kynsiin joutumasta, ja Eljas häpesi, että oli hetkeäkään

luullut Juhanan häneen todella suuttuneen.

Ja Juhanan ehdotuksen mukaan asiat järjestettiin siten, että Eljas jo

ensi viikolla pääsi lähtemään Helsingistä. Huononlaista oli Juhanankin

taloudellinen toimeentulo, ja kun hän nyt vielä serkkunsa eduksi

sitoutui kaikenlaisiin asioihin, kävi se yhä enemmän huolestuttavaksi.

Ja Eljasta pitivät jo useimmat huonon jäljelle joutuneena, menneenä

miehenä, haaksirikkoutuneena, joka jo ennen pitkää kai jossakin maan

nurkassa tulisi alituisissa puutteissa ja huolissa elää kitkuttamaan

surkeata elämätä, niinkuin monet muut hukkaan joutuneet nerot. Kun se

kerta noin oli lähtenyt vierimään, niin ei se ennen pysähtyisi, kuin

mies ryysyissä kulkisi ryyppylanttia kerjäämässä. Sitä oli nähty

ennenkin, oireet olivat samat. Semmoista ajatteli jo vähin Juhanakin,

mutta toivoi kumminkin, ja oli iloinen, kun sai serkkunsa ajoissa pois.

Hyvillä mielin hän siis samana päivänä, jona oli saattanut Eljaan

asemalle, meni tätinsä nimipäiville. Harvemmin oli hän viime aikoina

siellä käynyt. Sen teatteri-illan jälkeen oli kulunut kuukausi, niin

ettei hän ollut näyttäytynytkään, -- Juliata näet ei tahtonut tavata,

-- ja Julia oli pysynyt saman verran aikaa poissa. Mutta sitten eräänä

pyhänä tulivat he kumpainenkin ja sopertelivat rouvalle kumpikin

erikseen saman syyn, että näet olivat sattuneet olemaan muualla. Mutta

sen jälkeen kävivät he arkkitehdissä niinkuin ainakin, tapasivat

toisensa, puhelivatkin joskus ja olivat niinkuin ennenkin. Mutta tyttöä

ei Juhana sen koommin kotiin saattanut -- ei! Arkkitehdissä olivat

tavallistakin ystävällisempiä; kyselivät Eljaasta ja hänen aikeistaan

ja tuli sitten puhe Juhanankin toiveista ja tulevaisuudesta. Arkkitehti

kehoitti Juhanata toimeliaammin leipäpaikkaa hankkimaan, kehoitti häntä

puuhaamaan sitä varten suoranaisemmin ja innokkaammin, käymään

asianomaisten, vaikuttavien henkilöiden luona kumartelemassa. Käski

empimättä vain hakea virkoja, joita saattoi hakea, jos kohta ei

olisikaan toivoa niitä saada, sillä siitä on aina etua, kun

yritteleekin ja tekeytyy huomatuksi.

-- Mutta kun on niin paljon muita, soperteli vastaan Juhana.

-- Paljon on, mutta ei auta. Jos sinä siellä ylimääräisenä istut

äänetönnä ja unhotettuna, niin saat kai semmoisena pysyä kymmenen

vuotta, eikä kukaan tule sinulle sittenkään paikkaa tarjoamaan. Onko

sinulla ketään tuttavia ylempäin virkamiesten joukossa?

-- Ei ketään. Ketäpä minulla olisi?

-- Se on vahinko, mutta ei se sentään tee mitään. Käyt vain esittämässä

itsesi, pyytämässä puoltosanaa. Niitä on aina toisinaan auki joitakin

sijaispaikkoja ja pikkuvirkoja, mitättömiä tosin. Mutta kun

semmoisenkin kerran onnistuisit saamaan, niin se olisi jo suuri askel

eteenpäin, -- niin, sillä olisi jo melkein kaikki voitettu, mitä nyt

voi toivoa. Kun kerran on portailla, niin kyllä sitten aina sisälle

pääsee. Sinulla kai ei nykyjään ole mitään tuloja?

-- Ei muuta kuin mitä vähän syrjätöistä, kirjoituksista.

-- Niistä on vain haittaa, heitä ne jo ajoissa. Vakinainen paikka, jos

pienikin aluksi, se olisi toista. Ja sellaisia nyt tavallisesti saapi,

kun oikein koettaa, eihän se mikä mahdottomuus ole. Ja silloin olisi

asemasi vakaisempi, silloin voisit jo omaa kotiakin ruveta

ajattelemaan.

Kun arkkitehti mainitsi oman kodin, käänsi Juhana tahtomattaankin

katseensa Julian puoleen, joka, vaikka istui syrjässä käsityönsä

ääressä, kuitenkin heidän puhettaan kuunteli, ja myöskin samassa nosti

silmänsä ylös, niin että heidän katseensa osuivat vastakkain. Ja ne

katseet käsittivät toisensa, vaikka eivät silmänräpäystäkään vastakkain

olleet. Välähti tuokion vain, mutta tulta ja toivoa! -- Juhana soimasi

itseään tyhmyri-pöllöksi, kun ei ennen ollut tehnyt kaikkea mahdollista

saadakseen asemansa vakaisemmaksi. Nyt hän päätti koettaa kaikkia

keinoja, kaikkia kiertoteitä, voidakseen tulevaisuudessa, niin

läheisessä kuin suinkin, perustaa oman kodin. Vielä oli aikaa. Hän

päätti lähteä kumarruksille, kamreeri Hallmanille ensiksi, hänhän oli

ainoa, joka oli vähääkään tuttu.

Tuo päätös häntä innostutti, eikä hän voinut olla sitä Julialle

kertomatta, kun he taas vierekkäin sattuivat istumaan. Ja tyttökin

kehoitti hymyillen häntä toimimaan, -- sillä tukalatahan se kai on elää

pitemmän aikaa noin epävarmalla kannalla. Mutta silmiin ei uskaltanut

katsoa, ne olisivat puhuneet paljon enemmän, -- liiaksi.

Kun siis arkkitehti vielä hyvästellessä neuvoi häntä kaikkialla

katsomaan eteensä ja sanoi, että maailmassa pitää rientää ja reistailla

maailman mukaan, niin oli Juhana ihan samaa mieltä -- vaikka tuo

kumartelemisaate häntä tosin vähän tympäisi. Jo huomispäivänä aikoi hän

harjata hännystakkinsa ja opettelipa jo ruotsiksi puheen, minkä

kamreerille sanoisi. --

Mutta tekemättä ne jäivät kumminkin Juhanalta sillä kertaa aiotut

kumarrukset. Muutamia päiviä myöhemmin makasi hän näet klinikassa,

houri kuumeessa.

Taudin teitä, niitä ei osaa arvata. Kaupungissa oli lavantauti

liikkeellä ja pieni vilustuminenko kylmässä huoneessa sille lie

valmistanut sijaa vai mikä. Aamulla Juhana tunsi pahoinvointia,

iltapäivällä pani jo pitkälleen ja parin päivän perästä tuli lähtö

klinikkaan.

Siellä makasi Juhana kauan ja huonona. Ja kun viimein tauti hellitti ja

hän alkoi toipua, olivat sittenkin surkeanlaiset hänen päivänsä. Maata

piti siellä toisten kituvaisten seurassa, hoitokin oli kehnonlaista ja

epäystävällistä, harvoin uskalsi joku toveri tulla häntä tapaamaan.

Täti kävi pari kertaa, sittenkuin vihdoin sai tiedon hänen

sairastumisestaan.

Mutta Juhana oli niinkin tyytyväinen ilottomaan potilaana olemiseen.

Sillä joka sunnuntaiaamu tuotiin tuolille hänen vuoteensa ääreen

vihkonen tuoreita, kauniita, tuoksuvia kukkia, ja Juhana tiesi, mistä

ne tulivat. Juhana tiesi, kuka se häntäkin muisteli, ja ajatteli, että

moni on häntäkin onnettomampi. Ohi ne menevät vielä nämä kovat päivät,

ja iloisemmat koittavat. Ja kun hän siksi oli toipunut, että jo pääsi

kävelemään, tuli Julia itse kerran tädin seurassa kukkia tuomaan.

Silloin kohosi hieno puna kalvakalle poskelle ja likeltä piteli, ettei

kyynel kimaltanut silmän nurkassa; tauti oli näet miehen pehmentänyt.

Kotoaan toi hänelle täti taas pitkät kirjeet. Niissä pyydettiin häntä

tulemaan kotiin voimistumaan niin pian kuin jaksaisi. Eljas, joka

siellä oli voittanut kaikkien suosion, kuului lähtevän pian takaisin

Helsinkiin papiksi lukemaan.

-- Takaisin ... papiksi... Juhana luki sen kolmeen kertaan. Hyvin se

häntä ihmetytti, kun sitä ei tarkemmin selitetty. Juhanan vanhemmat

olivat vanhoillisia ihmisiä, ankaran uskonnollisia, jyrkkiä

puhdaskirkollisilta mielipiteiltään, oikein »vanhan testamentin

ihmisiä», kuten Eljaan oli ollut tapa sanoa. Kaikki uudet ilmiöt, eivät

ainoastaan liikkeet ja aatteet, joista he tuskin olivat kuulleet

puhuttavankaan, vaan myös kaikenlaiset keksinnöt, ajanmukaiset

parannukset ja muutokset olivat heistä maailmanlopun enteitä. Juhanaa

oli hyvin epäilyttänyt lähettää serkkuaan kaikkine vapaamielisine

aatteineen tuohon ahdasmieliseen, joskin ystävälliseen kotiin. Hän oli

pelännyt, että kun niin vastakkaiset ainekset jysähtäisivät yhteen,

niin hyvä sopu pian pilautuisi, ja oli katsonut tarpeelliseksi oikein

kirjeessä pyytää vanhuksia olemaan pitkämielisiä. Ja nyt sai hän

tietää, että Eljas oli siellä kaikkien suosiossa ja tulee pian

Helsinkiin papiksi lukemaan. Kummallinen käänne!

Eljas itse ei koko talvena ollut kirjoittanut kellekään, ei Juhanalle

eikä muille. Huhuna vain kerrottiin, että hän olisi puuttunut

kotipuolessaan vallitseviin uskonnollisiin rientoihin, kerrottiin, että

hän olisi liittynyt hihhulilaisuuteen, ruvennut tuon laajalle levinneen

lahkolaisuuden varsinaiseksi pääapostoliksi. Tuota nyt eivät toverit

Helsingissä uskoneet, he nauroivat koko sille huhulle. Ja toiselta

puolen kuuluikin, että hän juuri oli esiintynyt mainitun lahkolaisuuden

ankarana vastustajana, saarnannut kirkossa ja seuroissa sitä vastaan ja

innokkailla ja hartailla puheillaan saavuttanut suurta kansansuosiota.

Tuollaisia suupuheita niitä oli kulkenut, tietysti löyhiä huhuja,

joihin ei paljon voinut luottaa, kun Eljaalta itseltään ei mitään

kuulunut. Mutta jotakin peräähän niissä nyt kai täytyi olla, ja

tovereista arvelivat muutamat Eljaan pahanlaisesti ilveilleen, toiset

hänen joutuneen mielenvikaan.

Mutta eräänä iltana, kun jonkin kokouksen jälkeen ylioppilastalon

kapakan puolella istui joitakuita ukkosia juttelemassa tuutingin

ääressä, sattui joku taas mainitsemaan Eljaan nimen.

-- Nyt minä tiedän sen varmasti, on niissä puheissa sittenkin perää,

huudahti muudan, katkaisten entisen keskustelun.

-- Ettäkö hän olisi hihhuliksi ruvennut?

-- Ei, muuten vain yhtynyt siihen kirkolliseen herännäisyyteen, joka

niillä paikoin nykyjään on hyvin valtava ja johon hänen setänsäkin

kuuluu, -- ruvennut uskovaiseksi.

-- Liekö jo körtitkin laittanut. Ja mistä sinä nyt sen niin varmasti

tiedät?

-- Minä sain kirjeen velimieheltäni, joka siellä oli käynyt. Eljas

kuuluu siellä seuroissa kulkeneen ja seuroja pitäneen, saarnanneen,

puhuneen, lukeneen ja veisanneen. Sanalla sanoen: tehnyt parannuksen ja

parantanut muita.

-- Loruja! Eljas, joka aina oli niin vapaamielinen ja järkevä.

-- Eihän se mikään mahdottomuus ole, puolusti joukossa muudan. -- Eljas

oli hyvin tunteellinen ja vaikutuksille herkkä, hän koetti ja rientoili

jos jonnekin päin, yhdestä tuumasta nakkautui toiseen, -- miksei siis

uskonnonkin helmoihin, jolla on niin suuri vaikutus ihmisiin?

-- Ja kun hän vielä viime aikoina oli joutunut ahtaalle ja maailma

kaikilta puolin tuntui sulkeutuvan hänelle, kun hän jo alkoi kyllästyä

jokapäiväisiin, joutaviin riitoihin, niin onpa luonnollistakin, että

hän siihen tuli turvautuneeksi. Kenties hän, niinkuin moni muu, näki

turhuudeksi kaikki nämä maailman riennot ja haki rauhan satamaan. --

Näin puhuja oli teologi.

-- Minä olen Tuomas, jos niinkuin jatketaan puhetta vertauksissa. Minä

en usko koko herännäisjuttua. Mikä se nyt miehen parissa kuukaudessa

olisi kääntänyt!

-- Saatpahan nähdä, kun hän itse tulee tänne jonkin ajan perästä.

-- Tänne? Mitä varten?

-- Papiksi lukemaan tietysti.

-- Papiksi! Ja millä rahoilla? Aikooko hän maksaa velkansakin, ja

sitten vielä lukea täällä papiksi? Mistä Eljaalle ne rahat?

-- Sitä en tiedä, tulevan vain kuuluu.

Mutta joukosta eräs napsautti sormiaan ja päästi naurun:

-- Nyt se peijoonin poika on hoksannut viimeisen hätäkeinon. Eli ei

juuri hoksannut, sillä johan sitä on ennenkin käytetty.

-- Ettäkö olisi heittäytynyt?

-- Heittäynyt uskonnolliseksi tietysti, pitänyt saarnoja ja veisannut

sionia, veitikka. Poikennut tositeologisille poluille. Siten puijannut

herännäisyydellään ukkoloilta rahoja, -- siellä on ukkoja semmoisia

kyllin, jotka mieluiselle papinkisällille kaivelevat setelejä arkun

pohjalta, kunhan mies itkettää heidän eukkojaan! -- Sitä keinoa on

ennenkin käytetty.

-- Liekö käytetty, mutta Eljas ei semmoisiin keinoihin kajoa. Hän on

puhdasluonteinen, tervesydäminen mies, eikä ryhdy mihinkään vastoin

vakaumustaan. Kevyt on hän kyllä, mutta petosta ja valetta hän

vähimmässäkin inhoaa, saatikka sitten tunteen arimmissa asioissa.

-- Hätä kun käskee, niin la-la-la -- hiiteen vakaumukset. --

Minkätähden sitten papiksi, ja mistä ne rahat?

-- Ehkäpä on saanut rahat sieltä maalta ja ehkä rupeaa papiksi, mutta

miks'ei vakaumuksesta?

-- Ei Eljas mikään tyhmä mies ole koskaan ollut. Henki raiska on kallis

ja papin pala lihava -- vakaumusta kylliksi! Eivätkä ne sen kauniimpia

ole monen muunkaan vaikuttimet. -- Hän puhui teologille.

-- Kaikiksi se tosin ei näyttäisi kumma olevan, mutta Eljas oli aina,

vaikka vapaamielinen, kumminkin suora luonteeltaan, -- jota ei

monestakaan muusta voisi sanoa.

Keskustelu oli livahtanut arkaluontoisille paikoille, ja sentähden

ryhtyi eräs vanhempi jäsen sovittelemaan.

-- Älkäähän riidelkö. Pääasia nyt on, että Eljas on saanut rahoja ja

rupeaa papiksi. Syyt ja vaikuttimet olkoot hänen asianaan. --

Puhutaanpa jo muistakin. --

Vaikea sitä olikin syrjäisen arvostella, oliko Eljas pyörähtänyt elämän

uudelle polulle halusta vaiko pakosta. Kenties sovittelemalla

kumpaisetkin vaikuttimet mahtuisivat samaan päätökseen, ei

kokonaisuudessaan, mutta osaksi, noin vähän muodostelemalla. Ei enemmän

toinen kuin toinenkaan, mutta kumpainenkin saattoi siihen vaikuttaa.

Eikä Eljaskaan ruvennut lähempiin selvityksiin, kun hän huhtikuun viime

päivinä saapui Helsinkiin ja kirjoitutti itsensä jumaluusopilliseen

tiedekuntaan, -- ei ruvennut selvittämään Juhanallekaan, vaikka hän

tälle muuten oli hyvin ystävällinen ja kiitollinen. Eikä tämä taas

kysynytkään. Juhana oli vasta päässyt sairashuoneelta pois, oli

voimaton vielä ja työhön kykenemätön. Eljas koetti auttaa ja huvittaa

häntä kaikin keinoin, teki hänen seurassaan kävelymatkoja, istui illoin

hänen luonaan juttelemassa, avittelipa kirjoitustoimissakin, kun Juhana

vähitellen rupesi virastossa käymään. Ja Juhanan raha-asiat, jotka

taudin aikana olivat ihan häiriölle joutuneet, järjesti nyt Eljas

vuorostaan. Sillä rahoja hänellä oli; vaikka kaikki entiset

pikkuvelkansa maksoi pois, niin riitti vielä Juhanatakin autella. Mutta

rahalähteitäänkään ei Eljas sen tarkemmin kertonut.

-- Kävithän sinä kaupungissa omaisiasi katsomassa sieltä maalta, kysyi

kerran Juhana.

-- Ei tullut käyntiä. Ei tuo himottanut mennä äitimuorin näkyviin,

ennenkuin vähän ovat puhdistuneet entiset jäljet.

-- Etkö sinä sieltä sitten käynyt lainaasi ottamassa?

-- Enhän minä sieltä mitä lainaa ole ottanut.

-- Vai sieltä maaltako sinä kaikki sait?

-- Sieltä, setäkin auttoi. -- Voih, kun pääsisi pois tästä pahasta

pesästä -- pois, pois maalle! Täällä pelkään, että alan taas tuntea

erään, jota en koskaan enää tahdo tuntea, entisen itseni.

Juhana ymmärsi jo, ettei Eljas halunnut raha-asioistaan puhella,

ymmärsi sen, vaikkei hän muuten serkkuaan enää täysin ymmärtänyt eikä

tuntenut.

Ja muuttunut se olikin Eljas kokonaan miehekseen: luonne ja käytös oli

ihan toinen. Siitä Eljaasta, joka vastuksissakin kantoi päätään

rohkeasti pystyssä, siitä innokkaasta Eljaasta, joka aina oli valmis

väittelemään hetkisenkin harrastuksensa puolesta, siitä avomielisestä

Eljaasta, joka pienimpiäkään aikeitaan, tuumiaan, tunteitaan ei voinut

olla heti toiselle kertomatta, siitä, joka aatteittensa ja rientojensa

palveluksessa aina oli tulena ja leimauksena, -- siitä Eljaasta ei

ollut merkkiäkään jäljellä. Allapäin ja vakavana asteli hän nyt,

milloin ihmisten seurassa esiintyi, ja jokin surunvoittoinen leima

näytti lepäävän hänen kasvoillaan. Hänen puheensa oli hiljaista,

väsynyttä, hänen luonteensa umpinaista, suljettua. Vanhoja tovereitaan

hän ei suorastaan juuri vältellyt, vaan ei hakenutkaan. Toverit

paremminkin hakivat häntä, ja niinä päivinä ne juuri sattuivat olemaan

Antin kandidaattipidot. Tapa on näet vanha ja kaunis, että sen, joka on

jonkin julkisen tutkinnon suorittanut, täytyy tämän johdosta juoda itse

ja juottaa muita. Ja kyllähän sitä silloin mielellään ryypätäänkin

hyvien tovereiden seurassa, kun on takanapäin kaikki tenttituskat,

jännitykset, kuristukset ja vavistukset, kun vihdoin saapi heittää

inhottavaksi käyneen frakin kaappiin tomuttumaan, saapi ruveta

unhottamaan niitä kiusallisia pikkuasioita, joita on pitkät ajat

päähänsä ahtamalla ahtanut. Niille määrin se oli nyt Antti päässyt, ja

hänen kekkereihinsä piti saada Eljaskin mukaan vaikka väkisin, --

kaikki luokkatoverithan toki koulun ajoilta piti olla koossa. Eljas

empi ensin, vaan lupasi sitten kumminkin tulla Hellaaseen.

Muut olivat jo koolla, kun Eljas saapui. Jo ulkona hän kuuli »hip»- ja

»hurraa»-ääniä. Anttia, päivän sankaria, hurrattiin, nostettiin,

viskottiin kattoa kohden, -- sen tiesi Eljas, ja ennen olisi hän ollut

siinä ensimmäinen mies. Mutta nyt hän ei kiirehtinyt. Ja kun hän

porstuassa kuuli tutun laulunpätkän:

Eikä ne surut paljon paina

Tällä kymmenellä,

niin hän jo vakavasti tuumasi palata: mitä hän tuossa joukossa teki?

Meni kumminkin sisälle.

-- Kas Eljas! -- Yleinen oli riemastus. -- Yksi konjakkari jo ovella,

muutoin et tähän seuraan pääse. Ka siinä!

Pitihän se nielaista. Mutta syrjäpuoleen vetäysi Eljas heti

hiljaisuudessa.

Pitkä pöytä oli taaskin asetettu keskelle Hellaan salia, ja sen

ympärillä istui miehiä pariinkymmentä juoden, puhellen, laulaen ja

rähisten, ihan niinkuin silloin, jolloin Eljas ensi kertaa siinä

huoneessa oli. Samoin kuin silloin komennettiin kapakkatyttöä ja

kisailtiin hänen kanssaan, samoin kuin silloin pidettiin puheita,

kilistettiin ja huudettiin »eläköön».

Kaikki oli vanhoillaan, Eljas vain ei. Ensi miesnä hän nyt ei johtanut

keskusteluja, ei ehdottanut lauluja, ei noussut lasiaan kilistellen

pitämään puheita, joihin toverit niin usein jo olivat tottuneet

mielistymään. Miettiväisenä istui hän siinä pöydän alapäässä jutellen

kahdenkesken, jos ken tuli hänen pakinoilleen, ja maisteli lasistaan

tuskin nimeksi. -- Lassin kanssa puheli hän kauan, toisten laulellessa

ja kaskutessa. Sillä Lassi oli aluksi myöskin vakavatuulisena, vähän

niinkuin lannistettuna. Vasta oli kihlat purettu. Antin välityksellä se

oli tehty kaikessa sovussa ja hiljaisuudessa molemminpuolisella

suostumuksella, sillä he olivat vihdoinkin kumpainenkin tulleet

ajatelleeksi, ettei niillä kihloilla ollut mitään merkitystä, kun

naimista ei kumminkaan voinut ajatella, varsinkin koska Lassin jo oli

täytynyt ruveta velkautumaan, kun isäukko kävi tiukaksi. Ei se

Lassi sitä sentään juuri surrut, mutta vähän oli noin toverien

keskuudessa häpeissään, kun nämä eivät malttaneet olla pientä pilaa

laskettelematta.

Niistä he puhelivat, ja tuli sitten puhe Eljaastakin, vaikka tämä itse

koetti sitä vältellä.

-- Aiotko tulla syksyksi Helsinkiin, kysyi Lassi.

-- Luultavasti en.

-- Olisithan jo syksyllä saanut kandidaattisi sinäkin, ja sitten voinut

kääntyä teoloogiksi. Miksi noin äkkiä pyörähdit?

-- Siitä ei ollut tietoa minun kandidaatistani. Ja mitäpä minä sillä?

Joutava koristus.

-- Hyvähän se olisi ollut olemassa. Nyt lukea poruutat teologiaa?

-- Niin. Hankin täällä nyt kirjat ja menen kohta taas takaisin

kotipuoleen lukemaan. Helsingissä aion olla vain sen verran kuin on

välttämätöntä.

-- Joko niin olet Helsinkiin kyllästynyt?

-- Olen jo saanut siitä tarpeekseni, olen leikkinyt kylliksi.

Joku siinä sillävälin piti leikillistä puhetta. Sille taputettiin

käsiä, naurettiin ja huudettiin »eläköön». -- Ja Antti oli hyvä isäntä.

-- Soo! Kolmas lasi pojat! -- Eikö Lassi juokaan; entä Eljas. Kippis!

Pankaa pohjaan ja tehkää uutta. Vielä yksi ehditään siemata ennen

iltasta.

Iltasen jälkeen olivat taas kahvin ja liköörin ja yhteisten laulujen

mieluisat hetket käsissä. Silloin Eljas hiljaa ja huomaamatta vetäysi

pois. Sivumennen hän nykäisi Lassia, joka myös oli aikaisin luvannut

lähteä, mutta tämä oli nyt vasta päässyt makuun, oli juuri

lystimmillään ja poislähdön tuumat olivat hävinneet. Eljas läksi siis

yksin tiehensä Hellaasta: hänen paikkansa ei ollut enää siellä,

iloisissa seuroissa, niistä oli hän jo erillään. Hän oli reuhtoillut ja

tempoillut aikansa, nyt olivat todet edessä, työalat toisilla

vainioilla. -- Niitä hän mietti kävellessään tuota tietä Hellaasta

kaupunkiin, jota hän niin usein ennen oli kävellyt, eikä hän voinut

olla muistelematta, mitä hän milloinkin oli aikonut, millä mielellä

ollut ennen kulkiessaan näitä polkuja. Ne olivat menneitä aikoja! Nyt

hän käveli Hellaasta viimeistä kertaa.

-- Eljas!

Ajatuksistaan hän havahtui, kun äkkiä kuuli nimeään mainittavan, ja

kääntyessään taapäin katsomaan tunsikin hän huutajan, Annin, entisen

Hellaan Annin. Olisihan Eljas voinut jatkaa matkaansa tytöstä

välittämättä -- pakkoko niitä on tuntea kaikkia, jotka kadulla

huutelevat, -- mutta hänessä heräsi äkkiä halu puhutella Annia,

tiedustella, kysellä hänen nykyistä elämistään, menneitä kohtaloltaan.

Kuihtuneilta näyttivät illan hämärässä ennen niin sirot kasvot, arka

oli katse, puku huoleton, huonohko. Kiusallista oli Eljaasta viipyäkin.

Mutta hän tahtoikin kiusata itseään, sillä kenties oli juuri hänkin

tavallaan kiirehtinyt tuon tytön turmiota. Tuota naista oli hän kerta

säälinyt, oli häntä rakastanut, lämpöisestikin, oli tahtonut korjata

hänet hylyksi joutumasta, -- niin, oli häntä ajatuksissaan ja

unelmissaan jo omanaan lempinyt. Se oli siihen aikaan, kun hän

itsestään luuli voivansa jotakin, uskoi tahdon voimaan ihmisessä. Hän

ansaitsi kurituksensa. Hän päätti nyt samalta naiselta kuulla, kuinka

tämä oli vajonnut vajoamistaan, laskeunut ihmisarvossa myötään maailman

ja omissa silmissään, kuulla, että tämä ei enää surrutkaan elämänsä

haaskiota, halunnutkaan pois mieronsa tieltä. Sen verran oli hän omasta

voimastaan toimittanut! -- Ja semmoista hän saikin kuulla kylliksensä.

Nykyjään oli tyttö myyjättärenä syrjäisessä, pahamaineisessa

olutkapakassa, ja jonkin ajan kuluttua luultavasti vielä syrjäisemmässä

-- niinhän se meni, ja yhden teki!

Katkeroilta tuntuivat Eljaasta nuo kertomukset, vaikka hän ne kyllä jo

saattoi ennestään arvata. Ja hän mietti, olisiko tuota ollut mikään

mahdollisuus pelastaa siihen aikaan, kuin hän sitä haaveksi. Mutta hän

tuli siihen päätökseen, että ei olisi ollut. Tyttö oli silloin jo

määrätty ihmiskunnan hylyksi; se oli jo laki, jota ei voinut muuttaa.

Ihmisen pyrinnöt siinä olivat turhuutta.

-- Ja etkö nyt halua mitään parempaa, etkö toivokaan pois tuosta

kapakkamaailman viheliäisyydestäsi, kysyi vielä Eljas, vaikka tyttö jo

siihen kerran oli vastannut.

-- En. Muistatko ehkä, kun kaksi vuotta sitten viimeistä kertaa

tavattiin, että minä silloin sanoin: kun ihminen vähitellen

hyytymistään hyytyy, niin hän ei enää koskaan sula? Ymmärsitkö silloin,

mitä tarkoitin?

-- Niin, ymmärsin.

-- Silloin olit sinäkin sattumalta vähän jäähdytetty jostakin

tuumastasi. Olet kai siitä jo lämminnyt?

-- Lämminnyt ja jäähtynyt moneen kertaan.

-- Tiesinhän sen. Ja mikä sinusta sitten on oikeastaan tullut?

-- Ei mikään -- vielä.

-- Ja mikä sinusta sitten tehdään?

Eljas vitkasteli pikkuisen aikaa, vastasi sitten vakavasti, melkeinpä

juhlallisesti:

-- Pappi.

-- Pa-pappi! No niin, miks'ei? Puhumaan kyllä olet ovela ja mieliä

sulattamaan ja sydämiä valloittamaan. Ja taidatpa olla taitava

teeskentelemäänkin ja valehtelemaan.

-- Älä ivaile vakavista asioista.

-- Ohoo! Ja mistä se pappi tulee tähän aikaan vuorokautta?

-- Minä kävelen Hellaasta.

-- Vai Hellaasta, tutusta paikasta. Vieläkö siellä pappinakin

kuljetaan? Ja vieläkö siellä on kaikki entisellään? Vieläkö siellä

seisotaan tiskin luona puhuttelemassa kapakkatyttöä, josta nyt kai

aiotaan tehdä papin rouva. Vieläkö siellä eteisessä puristetaan

lämpöistä kättä ja vannotaan että: ei suukkoakaan -- ha-ha-ha-ha!

-- Kuule...

-- Ei. Tästä kääntyy minun tieni syrjäpoluilleni, olutputkaani,

tännepäin ei papin sovi kääntyä; tänne laskeudutaan. Hyvästi!

Puhellessaan olivat he yösydännä verkalleen kävelleet kaupungin halki

siihen torinkolkkaan, josta Robertinkatu lähtee ohjaamaan kaupungin

laiteille. Siinä se Anni hyvästit sanoi ja lähti viiltämään alaspäin

hämäränlaista katua ja katosi ensi nurkasta vasemmalle. Eljas seisoi

siinä hetken ja asteli hänkin sitten päinvastaiseen suuntaan, nousi

Korkeavuorenkatua, jossa hänellä oli asunto.

Ja yksin kävellessään hän mietti tuota kohtausta.

Oli se Anni häntä pilkannut ja soimaillutkin, mutta ne soimaukset eivät

häneen sattuneet, ne sinkoilivat ohi, kalahtivat jotakin tuntematonta

vastaan, jonka Eljas oli entisyyteensä haudannut. Sillä hän oli itse

pettynyt; se oli ollut erehdystä, unelmaa kaikki, mitä hän oli luullut

ja luottanut saavansa toimeen -- omin voimin. Se oli ollut turhuutta,

valetta. Hän oli hapuillut kuin sokea, yritellyt ja kierrellyt kaikilla

suunnilla, juossut joukon matkassa ja vasten joukkoa, -- aina muka

vakuutettuna asiansa oikeudesta. Ja aina se oli ollut turhuutta,

valetta! Nyt oli hän vasta oikealle polulle päässyt, nyt oli hän

löytänyt sen vaikutusalan, jota oli hakenut, nyt oli hän vasta

vakuutettu.

Vai oliko hän todella nytkään oikein vakuutettu! -- pieni epäilys pisti

semmoisena kiilana varmuuden väliin. Oliko se hänen oikea

vaikutusalansa? Oliko se hänen kutsumuksensa? Eiköhän nytkin ollut

teeskentelemistä, valetta seassa; eikö hän nyt valehdellut

itselleenkin? Eiköhän ehkä kaikki hänen nykyinen vakaumuksensa ollutkin

petosta?

-- Ei, tuumi Eljas päättäväisesti, kääntyen sisään kotiportistaan. --

Ei, nyt minä vasta tunnen sen, että olen löytänyt tieni ja työni; minä

olen siitä vakuutettu, minä tunnen sen!

Ja noustessaan ylös portaita hän vielä puoliääneen toistelihe: minä

olen siitä vakuutettu, ikäänkuin joku olisi tahtonut väittää vastaan.

Mutta yksin hän oli, ei kukaan voinut väittää vastaan, -- ellei

hienoinen, moittiva ääni hänen omassa povessaan.