Kaksi vuotta oli »vierähtänyt iankaikkisuuden mereen» -- syksyyn asti
kolmatta.
Eljaasta oli keväällä tehty pappi, ja apulaisena hän nyt oli
kotiseudullaan. Häntä sanottiin hyväksi papiksi, ja useinpa heltyivät
itkuun sydämet hänen saarnatessaan ja puhuessaan. Sillä hyvät olivat
hänen luonnonlahjansa, hänen puheensa oli selvää ja äänensä helisevä,
kaunis. -- Ja häntä sanottiin myös oikeaksi papiksi: vakava oli ryhti
ja varmaa vakaumusta todisti koko hänen levollinen, harras, tyyni
olentonsa, ja lämpöisestä sydämestä tuntuivat hänen sanansa lähtevän.
Ja niin hän vakuutti usein itselleenkin, että siellä syrjässä, poissa
maailman metelistä, oli hän nyt löytänyt oikean paikkansa, voittanut
epäilyksensä ja houreensa, voittanut itsensä.
Ja hän oli jo kihloissa. Sehän on niin luonnollista kulkua tuo, että
apulainen maalla naipi rovastin tyttären, ja sitä luonnollisempaa vielä
Eljaan suhteen, kun hän jo lapsuudestaan oli morsiamensa tuttava ja jo
ennen poikana maalla ollessaan oli häntä väliin hentukseen kutsunut, --
nimikoksi tosin vain, sillä ainahan se pitää joku henttu olla, jos ei
muu niin nimikko.
Kaikki oli nyt niin luonnollista ja selvää. Rauha ja onni näytti
vihdoinkin saaneen varman asuntopaikan Eljaan ennen rauhattomassa
mielessä. -- Joulun alla ne häät oli pidettävä.
Syksy se näet taaskin oli, kolakka, harmaja syksy, jolloin pakkanen jo
on iskenyt roudan maahan, kelmentänyt luonnon ja riitoittanut rannat,
jolloin alaston maa peitteekseen odottaa puhdasta, talvista lunta ja
hallava taivas odottaa kirkasta, talvista tähtikoristettaan.
Sunnuntaipäivä oli jo ikäpuolelleen kulunut. Eljas oli saarnannut
aamupuolella, syönyt päivällisensä ja lepäili nyt hiukan lämpöisessä
huoneessaan, loikoili suloisesti sohvallaan silmäillen ulos syksyiseen
luontoon.
Elämä tuntui Eljaasta nyt niin levolliselta, niin varmalta. Oli
hänelläkin ollut tuommoinen kiihkoaikansa, jolloin hän katsoi elämätä
ainaiseksi taisteluksi, jolloin hän koko innollaan oli heittäytynyt sen
taisteluun, oli tahtonut siihen vaikuttavana ottaa osaa, taistella ja
voittaa, edistää yhteishyvää, niittää kunniaa. Silloin oli hän
sydämensä pohjasta halveksinut semmoista syrjään vetäytymistä, mokomata
pakolaisasemata, joka hänestä nyt jo oli käynyt niin suloiseksi. --
Nuoruuden unelmia! -- Se aika oli ohi. Mutta hän olikin jo koulut
käynyt, oppinut näkemään nuo taistelut kaikki turhuudeksi ja valheeksi.
Hän oli voittanut itsensä. --
Postin tulo nostatti Eljaan levoltaan. Harvoin sitä muutenkin tulee
postia maalle, syrjään valtateiltä, ja kelirikko sitä oli sitä nyt
vielä viivyttänytkin, joten se oli mieluisa vieras päivällislepoakin
häiritsemään. -- Sanomalehtiä tuli koko tukku, päivälehtiä ja
uskonnollisia aikakauskirjoja; ne pantiin syrjään, viikon varaksi.
Kuulutukset, kirjeet ja paperit pastorin kansliaan tuomiokapitulista ja
maaherralta joutivat myös jäädä avaamatta myöhäisempään; Yksityisten
kirjeitten kimppuun ensiksi käytiin.
Ja Eljaallekin oli kirje. Harvoin niitä tuli, sillä hän ei ollut
kirjeenvaihdossa paljon kenenkään kanssa. Hän oli katkaissut entiset
houreitten aikuiset tuttavuutensa eikä paljon rakentanut uusia. Kukapa
siis olisi kirjoittanut? Tämä kirje oli Juhanalta; Eljas oli hänelle
lähettänyt ilmoituksen kihloihinmenostaan, ja onnitellakseen kai se nyt
Juhana niin pian vastasi. -- Niinpähän olikin. Eljas luki:
Helsingissä lokakuun 16 p:nä 18--.
Rakas serkkuni.
Kiitosta monta kirjeestäsi ja kihlakortista. Arvasin semmoisen
kyllä tulevan, vaikka en vielä tiennyt odottaa. Mutta mitäpä siinä
onkaan vitkastelemista, kun kerran on tilaisuus naimispuuhiin
ryhtyä. Onnea siis, paljon onnea toivon sinulle täydestä, sulasta
sydämestäni! Vaalisi onnistumista en ensinkään epäile, sillä
vaikkakaan en Selmaasi tunne, -- en ole nähnyt sittenkuin
kymmenvuotiasna, -- niin on kai molemminpuolinen taipumuksenne
kyllin takeena onnenne kestäväisyydestä.
Sano siis Selmallesikin minun onnentoivotukseni. Jospa voisin,
niin mielellänihän tulisin hääjuhlaanne, samalla kotonakin taas
kerran käydäkseni, mutta pelkäänpä, että en täältä pääse
irtautumaan.
Tänne olen näet pikeytynyt pääkaupunkiin, ja samaa jatkutusta
on elämiseni kuin jo vuosia sitten. Aamupäivät virastossa,
illat ulkona missä milloinkin, aina sen mukaan kuin massi lupaa.
Onhan se minulla nyt jo muka viran nimellinenkin, ja hyvähän se
on sekin, vaikka ei sillä vielä kauas potkita noin taloudelliselta
kannalta minun oloissani. Sillä siitä minulla on monet vaikeudet
ollut, huolet ja harmit, kun olen tullut kirjoittaneeksi nimeni
muitten papereihin. Mutta eihän siitä saa nurkua, kun olen itsekin
taas apua tarvinnut. Huonompi se on Lassin laita, joka on tullut
kirjoittaneeksi muitten nimiä omiin papereihinsa. Nyt on mies
kesästä asti kateessa, Amerikkaan lie mennyt.
Kysyt, enkö minäkin jo kohta lähetä korttia, jossa olisi omani
ja Julian nimi. Yllämainituista rahallisista syistä jo huomaat
minulle tuiki mahdottomaksi omaa kotia ajatella. Ja sitäpaitsi
ne unelmani, joista sinäkin tiesit, ovat jo häipyneet. Kivulloinen
oli Julia jo koko menneen talvea, kesällä sai hän kovan
rintataudin, ja lääkärit selvittävät, että keuhkot ovat lopussa.
Nyt he ovat lähettäneet hänet maalle, jonkun sukulaisen luo muka
virkoamaan, mutta itse asiassa, niinkuin kaikki sen tietävät --
kuolemaan. Sinä ehkä arvelet niinkuin moni muukin, että eipä
tuossa köyhässä, laihassa kirjurinmamsellissa ollut paljon
kadottamistakaan; eihän siinä ollut, mutta minusta se tuntuu
usein raskaammalta kuin voit luullakaan. --
Uutisiapa en tiedä paljon mitä kertoisin, tärkeimmät tapahtumat
näet sanomalehdistä. -- Äskenhän oli taas, kuten tiedät, N.S:n
vuosijuhla Hellaassa vanhaan tapaan, ja minä olin siellä nytkin,
kuten edellisinä vuosina. Samanlaista hurakkaa siellä oli kuin
ennen vanhaan, jolloin me nuorina ensikertalaisina siellä
innostuimme; useimmat vanhat vain olivat poissa, uusia nuoria
paljon sijassa. Antti, joka oleskelee Helsingissä käytännöllisiä
opettajakokeita suorittelemassa, oli vanhemmista melkein ainoa
saapuvilla olija. Hänen kanssaan me muistelimme entisiä aikoja ja
iloja Hellaassa, kuinka sinäkin siellä nuorena maailmanparantajana
ensimmäisen tulisen puheesi pidit ja sittemmin monesti elämän
taisteluista innostuneena. Leikillään uhkasi Antti joskus tulla
naulaamaan sinun ovellesi lapun: »Tässä lepää Eljas...», johon
kerran puheessasi luvan annoit, jos muka joskus maailman taisteluja
pakoon ja syrjään vetäytyisit. Mutta samanlaisen lapunhan
tarvitsisi ovelleen hän itse ja me kaikki.
Siellä Hellaassa kuulin muitten kaskujen joukossa senkin, että
se Anni, se Hellaan entinen bufettityttö, se sama, jota ehkä
muistanet aikoinasi aikoneesi »pelastaa» ja haaveilleesi korjata
hylyksi joutumasta, hän kuuluu nyt olevan jossakin Punavuoren
puolessa, talossa, johon issikat yönaikaan opastavat nousevaa
sukupolvea... --
Eljas pysäytti lukemisen. Hän oli jo siitä saanut niin paljon
mietittävää, niin paljon sulatettavaa, että enempää ei yhteen otteeseen
mahtunut. Juhanan sanat synnyttivät hänessä paljon ristiriitaisia
tunteita, herättivät monta jo aikoja sitten uinahtanutta muistoa,
tapausta, tuumaa ja aietta. Hän muisti tuon illan Hellaassa, jolloin
hän innosta hehkuen teki päätöksensä uhrautua jalon aikeen
palvelukseen, miten hän oli ollut vakuutettu onnistumisestaan, miten
hän sitä varten oli tehnyt työtä. Hän muisti monta muutakin iltaa, hän
muisti pettymisiään ja yrittelyjään taas uudelleen voimakkaana astua
elämän taisteluihin, -- ja muisti, kuinka hän siitä oli luopunut. Koko
hänen nuoruutensa, sen unelmat ja toiveet palasivat hänen mieleensä, ja
hän tuli ajatelleeksi, että kenties hän ei ollutkaan taistellut
kylliksi. Kenties hän velttoudesta oli vetäytynyt pois, niinkuin etana
kuoreensa vaaraa pakoon, tuudittanut itsensä väärään unelmaan, että
entiset yrityksensä olivat olleet turhuutta ja nykyinen vakautumista.
Ja istuessaan siinä pöytäänsä nojautuneena tunsi hän kaipausta
mielessään; hänestä tuntui juuri kuin tuo kirje, jota hän piti
kädessään, olisi syyttänyt häntä siitä, että hän oli pettänyt
nuoruutensa unelmat, pettänyt itsensä. Sillä hän tunsi, että siten kuin
hän silloin oli lämmennyt rohkeimmistakin toiveistaan, siten ei hän
enää voisi lämmetä koskaan.
Pehmoinen käsi peitti silloin äkkiä takaapäin hänen silmänsä ja raikas
nauru helähti. Hän ei ollut huomannutkaan, kun hänen morsiamensa hiljaa
hiipi huoneeseen.
Eljas käännähti, mutta kummallisen surun voittoinen oli katse, jonka
hän nyt tyttöön loi. Sillä hänen silmäinsä edessä olivat juuri
kuvastaneet toiset kasvot, joita hän kerran oli rakastanut hellemmin,
puhtaammin kuin nyt.
-- Oletko surullinen, armaani, kysyi Selma hämmästyen ja istui
sulhasensa viereen. -- Ja mistä syystä? Tuoko kirje?
-- Niin, sekin...
-- Keneltä se on? Annas kun luen.
-- Ei. Se on Juhana-serkultani. Hän onnittelee meitä.
-- Onnittelee, ilkiö! Kun sinut panee noin pahalle tuulelle.
-- Ei se ole Juhanan syy. Muistatko häntä ensinkään?
-- Hyvin vähän. Mutta millä lailla hän on voinut saattaa sinut noin
murheelliseksi?
-- Hän kertoo eräästä...
-- Kenestä? Ystävästäkö? Onko hän kuollut?
-- Ystävästä, niin... Ei, hän ei ole kuollut. Kunpa hän vain olisikin
kuollut!
-- Huih! kun toivot toisen ihmisen kuolemaa, ja vielä ystäväsi! Oliko
se hyväkin ystävä?
-- Oli ennen, mutta siitä on aikoja. -- Ja ne ajat ovat menneet.
Eljasta tympäisi tytön läsnäolo ja hänen utelemisensa. Hän olisi nyt
tahtonut olla yksin muistoissaan, olisi tahtonut kuin tuomarina yksin
tutkia sisintänsä. -- Mutta parempi ehkä on näin. Hän ei ehkä olisi
uskaltanutkaan käydä pohjaa myöten sydämensä kammioita katselemaan, hän
ei ehkä olisikaan kestänyt sellaista tutkintoa. Parempi oli näin,
nykyisyydessä hän eli, häipyköön kerrassaan se, joka ei voi konsanaan
palata.
-- Voi, unohda se nyt jo, Eljas, ja tule ulos vähän kävelemään ennen
illan tuloa. Raitis on ilma, se karsii pahat muistosi. Ilkeä Juhana,
kun...
Ulos he lähtivät ja kävelivät käsikkäin pitkin polkua joen ahteella,
astelivat äänettöminä siihen lepikkoniemeen, kosken alle, jossa kuohut
jo alkavat lannistua ja tyyntyä, mutta vielä kiertasevat eräitä
vihaisia pyörteitä, ennenkuin ihan kesyttyvät ja suvannossa asettuvat
lauhkeina lepoon.
Siihen niemen törmälle he seisattuivat hetkeksi, katselivat vettä ja
katselivat taivasta. Sillä pilvet, jotka koko päivän olivat sakeina
peittäneet laen, olivat nyt illan suussa häipyneet pois, ja taivas oli
selkeän sinervä.
Mutta päivä oli jo ehtinyt laskea, ennenkuin pilvet edestä väistyivät.
Helakan ruskon loi se vain enää taivaan rannalle, osoittaakseen, kuinka
kirkkaana se olisi paistanut, elleivät sitä pilvet olisi peittäneet.
Tuota se Eljas katseli. Hän näki, miten jo ruskokin vähitellen kelmeni,
varjot tummenivat ja hämärä laskeusi.
-- Tule, armaani, sanoi hän ja tarttui tyttönsä käteen. -- Täällä käy
kolakaksi, päivä on jo laskenut. Lähdetään kotiin, suojaan, lämpimään!
Pois he kääntyivät ja kävelivät käsikkäin kiirein askelin kotiin päin.
1889.