VII.

Juhana istui keinutuolissaan, pää taapäin vaipuneena. Hyvin hän tuntui

uupuneelta, väsyneeltä, kyllästyneeltä. Jäsenet roikkuivat

hervottomina, sieluttomina tuijottivat silmät ulos ikkunasta, --

ajatuskaan ei juossut. Poroa karisi sammuneesta sikaarista

housunpolvelle, mutta sitäkään ei hän viitsinyt pyyhkäistä pois, tuskin

katsettaan siihen kääntää. Jähmettyneeltä tuntuivat sielu ja ruumis.

-- Rasvaiset liharuoat ja monet jälkiruoat ... nehän ne raukaisevat,

tuumi hän vihdoin, jännittäen vähän voimiaan. Tätinsä luona hän oli

ollut päivällisellä. -- Ihan kuin olisi painajainen! Juhana huokaisi

syvään ja haukotteli. -- Vai liekö tuo yksin ruokakaan, joka painostaa,

ytelältäpä tuo tuntuu koko maailman meininki. Mikä lieneekin, jotakin

tässä on vinossa.

Juhana oli äsken suorittanut oikeustutkintonsa ja oli nyt ylimääräisenä

kirjoitettu senaattiin. Semmoinen hän oli laukkukainaloinen, joutilas

herra, jommoisia jo ennestään oli kylliksi vetelehtinyt Helsingin

kaduilla. Vähän oli työtä, vielä vähemmin palkkaa, -- ja semmoista kai

se tulisi olemaan pidemmät ajat. Ne sitten ovat elämän toiveita!

Kyllähän ne muutamat pikemminkin pääsevät kiinni ruunun kannikkaan,

varsinkin jos sattuu olemaan joku setä tai eno virastossa, mutta ei

Juhanasta mielestään ollut siihen kissanhännän vetoon. No, eihän niitä

velkojakaan vielä ollut hyvin paljon, mutta taival edessäpäin tuntui

niin mustalta, niin suljetulta, niin yksitoikkoiselta. Se ajatushan se

mieltä piti myötään nolona. Huoneensakin näytti hänestä ikävältä ja

raskaalta, vaikka olihan se nyt verrattain siisti ja hyvin sisustettu,

maksoikin 65 markkaa kuussa ilman päivällistä. Mutta ilotonta oli aina

siinä yksin istua, yksin kävellä, yksin lukea, yksin tuumailla, jättää

se sinne autioksi lähtiessään virastoon ja virastosta palata sinne

takaisin autioon yksinäisyyteen. Kolkolta tuntui. -- Menee kapakkaan.

Inhotti ajan pitkään. -- Ottaa eukon. Tekihän ne senkin muutamat --

hullut. Tappelemista tässä on kyllin markoista ja penneistä itse

puolestaankin, hiiteen se veisi akoittuminen keskinkertaisen neron. Ja

mitäpä siitä naisväestä sitten...!

Juhana käännähti, pyyhkäisi karstan vaatteiltaan ja työnsi keinutuolin

liikkeelle. Olisi sytyttänyt tupakankin, mutta ei nähnyt tulitikkuja --

eikähän tuo maistanut sekään.

Hittojako hän välitti niistä naikkosista! Mutta aina se palaili mieleen

vain tuo vanha ajatus perheellisestä onnesta, josta hän usein oli

uneksinut, ehk'ei tahtonut sitä itsekään tunnustaa. Hänkö tässä

uneksimaan, täysi mies selvillä päin -- pyhyttis! -- Niin, olihan hän

luvannut lähteä teatteriin illalla arkkitehtiläisten seurassa, ja Julia

tulisi mukaan. -- Vasta viisi kello, -- puoli kahdeksan kai sinne

mennään. Julia mukaan; hm -- eivät nuo mahda kovin iloisia olla

hänenkään päivänsä. Istuu konttorissaan kesät talvet, viikot umpeensa,

kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla kirjoittaen laskuja ja numeroita

ja viettää sitten vähät loma-aikansa parsimalla sukkiaan tai kutomalla

pitsejä, jotka sitten sunnuntaina pukee päälleen, kun käypi

arkkitehdissä istumassa.

Eikähän tuo hyvin vanha hänkään vielä saata olla, olisiko

kahdenkolmatta, -- mutta murhaavina luulisi hänenkin toiveittensa

kajastavan. Jo kolmisen vuotta oli Juhana harva se pyhä ollut yhdessä

hänen kanssaan, ja aina oli tyttö yhdenlainen: hiljainen ja koruton

käytökseltään, puvultaan sievä ja miellyttävä, tasainen ja ystävällinen

luonteeltaan. Kauan oli hänestä jo Juhana pitänyt, ja vaikk'ei hän

ollut mikään ihmistuntija, vaikk'eivät he paljon olleet sanoja

tuhlanneet, niin oli sen jo nähnyt, ettei tyttökään... Hm! Juhanaa

nauratti itseäänkin ja pisteli. -- Tuotako laihaa nykerönenää hän siinä

taas oli istunut ja muistellut. -- Kaikkia! Hiidessäkö ne tulitikut? --

Ylös hän vihdoin nousi, haki eteisestä päällystakin taskusta tikut ja

sytytti sikaarin.

-- Ihmeppä, kun ei jo Eljasta näy. Ainapa se näihin aikoihin on

ilmestynyt. Mikä tullee siitäkin pojasta: terävä mies, mutta liian

tulinen ja epätasainen. Tiukassa sillä on raha-asiat, mutta luvuistaan

ei silti pidä täyttä huolta, ahmii vain noita uusia ulkomaalaisia

lorukirjoja, juoksee seuroissa ja kokouksissa ja pitää puheita uusista

aatteista. Ihmisten ennakkoluuloja, suvaitsemattomuutta,

teeskentelemistä vastaan hän saarnaa yksityisesti ja yleisesti, ja

paljon sillä jo onkin kannatusta ja paljon puolta tuumissaan

esimerkiksi miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta. Nyt, jos et ole

rikas, niin älä ajattelekaan avio-onnea, ennenkuin ikävoiton miehenä,

ja kumminkin semmoisella kuin minullakin pitäisi olla joku, jota saisi

rakastaa.

Juhana lämpeni oikein tuota ajatellessaan, hymyili taas omille

tuumilleen, sytytti sikaarin pätkän uudelleen ja vaipui taas

ajattelemaan teatteriin lähtöä, Juliaa, Eljasta tuumineen, omaa

sulotonta asemaansa, maailman tylyyttä ja viheliäisyyttä.

Ovelle soitettiin, piika avasi, ja Eljas tuli sisään takki päällä, --

kalossit tuskin riisui.

-- No mitäs se härassötinki siinä tuumailee? Itsekseen mököttää

niinkuin tavallisesti.

-- Kenen kanssapa tässä... Minä mietiskelin juuri, jotta on kai se

sittenkin joku mutka tässä maailmassa vähän vinossa.

-- Vinossa! Nurin se on koko laitos. Vai jo vihdoinkin vähän vinossa!

Et siis ole oloosi oikein tyytyväinen?

-- Hm. -- Eljaan kanssa puhellessaan oli Juhana tottunut ensiksi

panemaan puheen alulle. Sitten hänen ei tarvinnut vastata kuin väliin

no, niin, tai hm, -- kyllä Eljas jatkoi.

-- Ymmärrettävästi. Tuntuu kolkolta toisinaan syysiltoina. Ei vastaa

lämmin eikä maista tupakka. Marssi kapakkaan! Eikö miellytä?

-- Eikä kannata. -- Häntä iljetti pitempää kapakkaelämää ajatellakin.

-- Eli mene naimisiin. Kolakalta kai tuntuu koti. Johan olet

neljänkolmatta iässä, eikä miehellä vielä eukosta tietoa. Mene

naimisiin!

-- Hm, mene!

-- Niin. Vastahan kuuluu maisteri Erälä, medisiinari, menneen

naimisiin. Köyhä kuin rotta, tytölläkin velkoja. Arvaa sen, mihin se

viepi, jos kohta eivät lapsia saisikaan: kahden hampaat kalahtaa

naulaan. Mutta viis siitä -- rakkaus näet, ja rakastaa ei saa ilman

avioliittoa. -- Mietippäs sitä autuutta, jos sinäkin saman tekisit.

Kihloissa olisit ensiksi jonkin aikaa -- hurmaava aika, -- sitten

kuulutettaisiin kolmesti, toverit pitävät sinulle eropidot ja tytöt

pirakat, pitävät puheita ja lausuvat ja juovat maljoja. Sitten tulee

häät, itketään pikkuisen, veisataan, vihitään ja vannotaan, kättä

paiskataan, puheita pidetään, kipataan, syödään, juodaan ja tanssitaan

ja viimeksi saatetaan nuori pari nurkkakamariin, josta syrjäisellekin

oven raosta vilahtelee silkkiset takit ja lumivalkoiset vuodeliinat...

Autuaallista! -- Kaikki ne temput, metkut ja juhlallisuudet tarvitaan,

ennenkuin saat henttuasi rakastaa ja omanasi pitää. Ja jos niihin et

uskalla ryhtyä, ennenkuin sinulla on kohtalaiset tulot ja vakava asema,

niin odota. Ja jos odotatkin neljänkymmenen ikäiseksi, niin eihän se

haittaa, silloin _saat_ naida, jos silloin enää haluttaa. -- Onko

se maailma vähän vinossa? -- Mutta tule ulos, lähdetään Kappeliin

istumaan.

-- Minä olen aikonut mennä teatteriin.

-- Kenen kanssa? Julianko? Vieläkö se teidän äänetön, vanha

ystävyytenne kestää? Entiselläänkö hän on?

-- Mikäpä hänet olisi muuttanut?

-- Puolessatoista vuodessa olisi jokin muutos voinut tapahtua. Yhä te

siis siellä arkkitehdissä istutte sunnuntaisin yhdessä ja huokaatte

kumpainenkin rakkaudesta. Mutta älä koske! Se on kielletty. Ei ole lupa

mennä naimisiin, ennenkuin jaksaa vaimonsakin elättää.

-- Kaikenlaisia sinä Eljas hourit kokoon. Kuka tässä nyt naimista

ajattelee!

-- Niin, niin, kyllä minä tiedän. Tulehan nyt kävelemään, minä kerron

sinulle muutaman jutun. Olin toisiltana Hellaassa.

-- Yhy. Vieläkö se tyttö on siellä?

-- Anniko? Eikö mitä. Sanoivat hänen menneen Tukholmaan, mutta kyllä

minä ne Tukholmat jo tunnen. Se ei ollut kukaan muu kuin hän, joka

tässä eräänä iltana ajoi vastaani, -- harso kyllä oli silmillä. Ja

niinhän tuo tuntui Lassikin tietävän, että sen on »hyyrännyt»

luutnantti Lendau, se sama, joka minua panetteli kerran kamreerin

luona, -- muistatko? Mutta niinhän sen pitikin mennä, ihan luonnollinen

kulku. Ja minä kun niitä pelastustuumia silloin hourailin! Muistatko,

kuinka minä luin sen syksyä! Olisipa Kiesus auttanut, jotta sitä olisi

riittänyt niin kauan, että olisin tentteeratuksi saanut!

-- Joko sinulla nyt pääaineesi alkaa valmistua, kysyi Juhana. Mutta

silloin Eljas meni äänettömäksi, katsella tuijotti ulos ja rupesi

ikkunalasille rummuttamaan Vaasan marssia. Sitten katsoi kelloaan.

-- No, lähdetään nyt. Onhan vielä toista tuntia aikaa teatteriin

menoon. Sattuu, niin minäkin tulen.

-- Mitä sinä lupasit jutella Hellaasta, kysyi Juhana pukien takkia

päälleen.

-- Niin, siellä oli Puhujayhdistyksen vuosijuhla, sen seuran, johon

minäkin ennen muinoin kuuluin. Sinne oli parhaat puhujat valittu

puhetta pitämään, joten sen arvaat, mikä määrä koreita sanoja ja

sananparsia siellä tulvi. Ja jokaisen puheen johdosta juotiin tietysti,

eikä siinä kapakkatyttö päässyt vähillä juoksuilla, mutta ei se

nykyinen niin sukkela olekaan kuin Anni ennen vanhaan. Tavalliset

puheet tietysti seuralle, perustajille, isänmaalle, puheenjohtajille ja

naisille. Ja vihoviimein nousi siellä muudan vanhempi oratori

tilapäiselle puhujalavalle ja alkoi sanella sitä puhetta, jonka Kossuth

piti Unkarin pienessä kaupungissa yllyttääkseen kansaa sotaan

sikäläisen vapaustaistelun aikana. -- Hän oli olevinaan Kossuth, me

Unkarin kansaa. -- Siinä puheessa sitä vasta oli tulta ja intoa

toiseksikin kerraksi. Siinä ihminen ja yksilö arvosteltiin kärpästäkin

halvemmaksi, ja isänmaa, isänmaa se vain oli pelastettava, maineella

verhottava, vaikkei siihen mainehikkaaseen isänmaahan jäisi tervettä

koiraakaan raatojen sekaan ulvomaan. Ja aina hetken kuluttua piti

meidän kuuntelijain köörissä vastata siihen puheeseen: vannomme!

uhraamme! tai kuolemme! Minäkin tietysti innostuin niinkuin muutkin,

huusin »vannomme» niin että kurkkua kähisti ja lopussa »eläköön» ihan

henkihieveriini. Ja jos joku olisi tullut teurastajapuukko kädessä

minua pistämään, niin varmaan olisin silmiä räpäyttämättä antanut

pistää niinkuin vierasta sikaa. -- Silloin piti lähetettämän

Kossuthille sähkösanoma, ei auttanut, -- vanhalle ukkorahjalle, joka

vieraassa maassa mökön turkkia paikkailee. Se kyhättiin niin koreaksi

kuin suinkin, Unkarin kieltä tietysti pantiin parasta ja virstan

pituiselta -- arvaat sen, mitä semmoinen maksaa -- ja lähetettiin

sitten issikalla eläköön-huutojen kaikuessa. -- Mutta niinpä luulen,

että eilen monikin päätään pidellen kiroili, jotta siihenkin

sähkösanomaan meni kolmisen markkaa muitten virallisten ja

ylimääräisten juontien lisäksi. Niin ainakin minä tein.

-- Ohoo. Ja etkö sinä siellä puhetta pitänytkään?

-- Kuinkas muuten. Koetin tietysti vastapainona olla, mutta kaduttaa,

että menin koko juhlaan.

-- Rahoja meni -- paljonko?

-- Kymmenkunta juhlaan, ja sitten Hellaan isäntä karhusi minua vielä

vanhasta 20 markan velasta. Mikä sekin lienee ollut, mutta maksaa piti.

Mutta eivätpä nuo raha-asiat sen huonommiksi päässe muutaman kymmenisen

kautta, kun tuhansia kaipaan.

-- Kohtahan on N.S:n vuosipäivä taas. Aiotko tulla Hellaaseen silloin?

-- Eiköpä pitäne. -- Vasta on siis kaksi vuotta kulunut siitä, kun

siellä ensi kertaa olin. Tuntuu ihmisiältä.

Niin jutellen kävelivät serkukset Kruununhaasta, jossa Juhana nykyjään

asusti, keskikaupunkia kohden.

Eljas oli vuoden ollut maalla, syrjässä kaikista ajan virran kuohuista

ja vaihdoksista, kotiopettajana. Hänen isäntänsä siellä oli harvinaisen

sivistynyt mies, paljon lukenut, paljon ajatellut; mutta julma

vanhoillaanolija hän oli mielipiteiltään, moitti ja epäili kaikkia

uusia rientoja ja pyrintöjä, joita milloin milläkin alalla alkoi

pilkistää esiin meidänkin maassamme. Ja kaikenlaisia niitä oli

keksittykin: uskon vapautta, yhteiskasvatusta, naisliikkeitä, uusia

suuntia kirjallisuudessa, taiteessa -- mene tiedä kaikki! Kaikkia näitä

hän tuomitsi hunningolle vievinä, vaarallisina, turmiollisina

yrityksinä. Mutta halukas hän oli niistä keskustelemaan, ja kun Eljas

rupesi uusia aatteita vähin puolustelemaan -- aluksi vain, jotta

väittelyä syntyisi, -- soimaili ukko niitä sitä tuimemmin. Siten Eljas

niihin yhä enemmän innostui, muuttui miedosta puolustajasta lämpimäksi

kannattajaksi.

Pitääkseen väittelyssä puoliaan täytyi hänen oikein perehtyä noihin

kysymyksiin ja tilasi sentähden Helsingistä tuon tuostakin

ulkomaalaista, noita asioita koskevaa kirjallisuutta ja ahmi sitä. Ja

ne vähät kokemukset, joita hän itse oli ehtinyt saada, hänen

erehdyksensä Helsingissä ja muitten esimerkit kävivät hänestä selviksi,

luonnollisiksi. Se maailmankatsanto, johon hän vähitellen oli alkanut

kallistua, selvisi hänelle nyt lukemisen ja väittelyn kautta ainoaksi

järkeväksi. Nyt hän vasta huomasi tai oli huomaavinaan ne erehdykset,

ne puutteet, ne valheet, jotka maailmaa vallitsevat ja joita hän ei

ennen ollut nähnyt.

Ja niinpä, tullessaan pääkaupunkiin pitkän poissaolon jälkeen, esiintyi

hän kaikissa asioissa, kaikissa seuroissa jyrkkänä uusien aatteiden

miehenä; sillä hänen tulinen luonteensa pakotti hänet aina seisomaan

äärimmäisten, kiihkeimpien riveissä. Ja kun hänellä oli sujuva

puhelahja eikä hän sitä koskaan säästänyt, herätti hän piankin

jonkinverran huomiota.

-- Kas, tuossahan se istuu Eljaskin, hän jonka kanssa tuonaan

väittelimme uskonvapaudesta ylioppilastalossa.

-- Sekö sama, josta tässä toissa keväänä niin paljon puhuttiin, kun oli

kapakkatytön seurassa julkisesti esiintynyt?

-- Taisivat ne olla juoruja vain. Mutta eikö hän ole suuri idealisti,

muistan, kun hän keltanokkana kerran N.S:n vuosipäivänä piti hyvin

innokkaan, joskin samalla lystikkään puheen. Hyvänlainen puhelahja...

-- Sama mies, mutta nykyjään on hän aivan »ympäriinskäännetty».

-- Niin, toisiltanakin Hellaassa piti hän P.Y:n vuosiklubissa oikein

jyrkän puheen, sättien valheeksi koko maailmaa, -- nähtävästi oli

Nordau'ta vasta lukenut. Omanvoitonpyynnin, egoismin ja intohimojen

sanoi olevan ainoan yllyttimen ihmisellä, kaikki muut periaatteet ja

ihanteet muka sulaa lörpötystä. Ja vähältä oli siitä syttyä riita, kun

seura hajausi kahteen puolueeseen.

-- Sitäpä olisi pitänyt olla kuulemassa. Hän puhuu, sen verran mitä

olen kuullut, vakaumuksesta, ja hänen puheissaan on paljon totta.

-- Onhan niissä. Mutta kuulisitpa hänen esittävän grisette-systeemin

tarpeellisuutta ja välttämättömyyttä meilläkin, niin sitten kai sinä

häneen vasta mielistyisit!

-- Sinä lyöt asian leikiksi, mutta minä pidän suuressa arvossa Eljasta

ja hänen mielipiteitään, sen sanon suoraan.

-- Lukisi kurssikirjojaan mies ja puhuisi vähemmän, niin olisi paljon

parempi. Ja hoitaisi raha-asioitaan, nekin kuuluvat olevan hiidessä.

-- Sehän on hänen oma asiansa. --

Näin juttelivat muutamat ylioppilaat, jotka istuivat Kappelissa

oluthaarikot edessään ja kuuntelivat soittoa. Kappelissa oli näet

soittoa ja mahdoton ihmistungos -- niinkuin ainakin ja pyhinä

varsinkin. Suomen kaartia suuri osa oli siellä esplanaadilla

kävelemässä kynkitysten naispuolisten kanssa, ja iso prosentti

pääkaupungin piikoja ja renkejä seisoi tiukalle ahdetussa läjässä

soittokomeron edustalla ja ympärillä. Mutta itse kappelissa, sen

portailla ja lähimmällä edustalla, istui pienien pyöreitten pöytien

ympärillä »parempia» ihmisiä eri joukoissa juoden olutta ja viiniä.

Siellä oli miehiä ja naisia, oli arvokkaita silkkihattuherroja,

pullevia rouvia, nuoria poikia, oli neitosia, oli ylioppilaita.

Pienissä parvissa he istuivat, puhelivat, tekivät toisistaan havaintoja

ja pilkkaa, -- ja joivat.

Vastamainittujen ylioppilaitten läheistössä istuivat Juhana ja Eljas ja

tekivät havaintojaan, eli Juhana istui ja Eljas teki havaintoja.

-- Tuommoista miestä minä sanoisin onnelliseksi, puhui Eljas, -- kuin

tuo lihavahko herra tuossa, maanviljelijä arvoltaan, mutta Helsingissä

hän elää koroillaan ja tuloillaan. Hänellä on melkein kuin jalansija

ulkopuolella tätä ahdasta yhteiskuntaa, hän on riippumaton maailman

meiningeistä, ei tarvitse kumarrella ketään, ei kuunnella ketään. Mutta

myöskään hän ei ole mikään ruhtinas, ei valta- eikä raharuhtinas, jolla

olisi velvollisuuksia muita kohtaan ja asioita heidän kanssaan. Elelee

vain missä tahtoo, kenen seurassa miellyttää, yhtyy mihin puolueeseen,

mihin rientoihin näkee järkevimmäksi yhtyä, toimii niiden eduksi

kykynsä mukaan -- eikä kellään ole oikeutta tulla häntä komentelemaan.

-- No mikäs tekee juuri hänet noin riippumattomaksi?

-- Mikäs, kuin raha? Sattuu mies perimään eräitä tuhansia -- niillä on

hän onneensa autettu; toinen vaikka tekisi pikku ihmeitä saapi

kumminkin kaiken ikänsä veloissa nuhertaa ja tiukennella suolivyötään

ja kumarrella jokaista tusinaporvaria, joka on saanut keplotelluksi

itselleen pikkuisen rahoja. Onko se kohtuus?

-- Onhan se siitäkin kohden maailma vähän vinossa. Minkälaisia

vastauksia olet saanut takuupyyntöihisi? -- Juhana arvasi, mistä kohden

se taas Eljasta kipeimmästi nipisti.

-- Minkälaisia! Yksi on vasta saanut maksaa tuhansia eikä koskaan enää

mene takuuseen, toista ei rouvansa lupaa, -- akkavalta näet, -- kolmas

kirjoittaa, että niin epävarmaa asiaa kuin tasautumattoman nuoren

miehen tulevaisuutta hän ei voi taata. Voivat ne olla oikeassakin,

mutta jos niihin kahteen kirjeeseen, jotka minulla taasen on

maailmalla, tulee samanlaiset vastaukset, en tiedä muuta neuvoa kuin

ruveta hampuusiksi eli pap... -- Ka, hitto, Lassia! No tuo nyt on

naurettavaa!

Lassi käveli sinne taluttaen käsivarresta Antin sisarta. Kihloissa

siis! Oli siitä tosin puhuttu, ja itse oli Lassi siitä varsinkin

puhunut, että niin tulisi käymään, mutta naurettu oli sille puheelle

eikä todeksi uskottu. Lassi kyllä oli vanhastaan tunnettu

ajattelemattomaksi, mutta mikäpä tyttö voisi olla niin typerä, että

menisi kihloihin ylioppilaan kanssa, nulikan, josta ei vielä tiennyt,

tulisiko siitä miestä koskaan? Mutta siinä sen nyt näki! Lassi käveli

siinä uljaasti selkä suorana ja pää pystyssä taluttaen morsiantaan, ja

sehän se Eljaalta kirouksen päästi. Mutta hän nousi kumminkin

kohteliaasti, tervehti ja toivotti onnea.

-- Onpa se tyttökin höperö, puhui Eljas, kun kihlatut olivat siirtyneet

ohi. -- Mennä nyt kihloihin vuodeksi tai puoleksi ja sitten purkaa,

sillä ei suinkaan Lassista ole naimaan, jos lie koskaan, mutta ei

ainakaan kymmeneen vuoteen. Lääkäriksi mies aikoo ja nyt kihlaa! --

Isää sanovat tosin talonpojat pohataksi, mutta kauaksiko ne

arkunpohjalta rahat riittävät, kun niitä kovin paljon menee, eikähän se

toki ukkokaan viimeisiään anna. -- Kas kuinka rakkaina! Lassiksi tuo ei

ole kumma, mutta kun tyttökin...

-- Rakkaus, näet, Eljas, ei ole mikään potaatti.

-- Rakkaus -- höpsis! Vai aiotko sinäkin rakkaudesta kihlata Julian,

ehkä jo tänä iltana teatterissa, -- ja sinuksi tuo sentään olisi

toista.

-- Ne ovat asioita, joita sinä et ymmärrä. Juodaan pukit pohjaan ja

lähdetään.

-- Minäkö ymmärrä? Minulla oli sielläkin maalla kolme henttua

peräkkäin, joihin kaikkiin olin pikeytynyt kuin tervaan, -- ei vain

ollut yhtään kyllin rikasta.

Juhana meni arkkitehtiläisiä noutamaan, ja Eljas käveli hetken kuluttua

Arkadiaan suoraan Lassin ja hänen morsiamensa kera. Rakkaina nämä

kuhertelivat ja puhua lirkuttelivat kuin lintuset, niin että Eljasta,

joka siinä kolmantena oli, melkein tympäisi, ja hän ajatteli, että

parempi olisi itsellenne kuta vähemmin kuhertaisitte, -- vieläpä sen

näette.

Heidän viereiseen aitioon osuivat teatterissa Juhana ja Julia istumaan,

ja usein kääntyivät Juhanan silmät kihlattujen puoleen. Onnellisia he

näyttivät olevan, puhtaasti onnellisia. Ja taas kääntyivät Juhanan

silmät Juliaan päin, ja hän ajatteli, että miksei voisi hänkin

olla yhtä onnellinen; Eljaskin oli sanonut, että häneksi se ei

niinkään kumma olisi, jos kihlaisikin. Ja mitä se siitään paranee

viivyttelemällä, jos siitä milloinkaan on tolkkua tuleva. Ei ollut

heidän välillään tytön kanssa tosin koskaan puhuttu viittaustakaan

sinnepäin, vaan sen tiesi Juhana kumminkin, että hänen menestyksensä

olisi varma. Miksei hän voisi jo tänä iltana puhua puhtaaksi suunsa ja

sydämensä? Puhuttavaa tuntui olevan niin paljon.

Näyttämöllä juuri esitettiin, kuinka kaksi rakastavaista heitti

viimeiset, sydäntä särkevät jäähyväiset toisilleen -- -- iäksi

päiväksi. Heidän ei sallittu mennä yhteen; ylpeys esti, säätyerotus

esti, vanhemmat estivät. -- Niistä Juhana viisi välitti. Mutta siihen

se loppuikin toinen näytös. Suurin osa yleisöä meni ravintolapuolelle

teetä eli muuta juomaan. Ovella oli Eljas jysähtää puhki muutamaan

lihavaan herraan, -- niin, kamreeri Hallmanhan se olikin, ja perhe oli

muassa. Eljas tervehti kohteliaasti ja sai ystävälliset vastaukset; ei

hän mennyt siinä vähääkään hämilleen muistaessaan entisiä aikoja ja

minkätähden hän kerran oli joutunut heidän seurastaan pois, sillä hän

oli jo oppinut, että ainoastaan rohkeudella ja hävyttömyydellä tässä

maailmassa eteenpäin päästään. Ja kun hän siinä ahdingossa joutui

Sylvin rinnalle seisomaan, aloitti hän heti keskustelun vapaalla,

sujuvalla tavallaan.

-- Suomalaisessa teatterissahan olette, miten se on ymmärrettävä?

-- Miksi niin, me käymme täällä aina toisinaan.

-- Todellakin, en olisi luullut teidän täällä viihtyvän.

-- Näytteleväthän täällä paremmin kuin ruotsalaisessa, ja kieli ei tee

vaikeutta entiselle maalaiselle. Voisin vaikka huomauttaa vikoja heidän

lausumistavassaan.

-- Sepä harvinaisen ilahduttavaa... -- Näyttelemisestä ja teattereista

he sitten jatkoivat puhettaan hetkisen. Mutta syyt kamreerin ja hänen

perheensä oloon suomalaisessa teatterissa olivat kyllä haettavat

syvemmältä kuin Sylvia sanoi, eli ne riippuivat nekin kamreerin

valtiollisesta ohjelmasta. Ei ollut hyvä suututtaa jyrkkyydellä tai

halveksimisella mitään puoluetta, parempi oli niitä mielistelemällä

tehdä kaikki suopeiksi itselleen ja keikkua sillä välillä. Oli taas

suuri etu olla suomalaisuuteen kallistuvien luvussa, ja sitä asemaa

tahtoi kamreeri ylläpitää. Siksi piti väliin esiintyä sen puolueenkin

piireissä.

-- Milloin Leopold tulee sinua täältä noutamaan, kysyi Alma, kääntyen

sisarensa ja Eljaan puoleen.

-- Anteeksi tietämättömyyteni, kiiruhti Eljas sanomaan. -- Saan siis

toivottaa onnea kihloissa olevalle.

-- Paljon kiitoksia. Sulhaseni ei joutanut tänne mukaan kanssamme,

mutta lupasi tulla noutamaan minua täältä yhdeksän aikaan.

Hetkisen kuluttua näkikin Eljas vanhan tuttavansa, luutnantti Lendaun

tulevan ja tervehtivän ja kohta vievän hymyilevän Sylvian

käsikoukussaan pois. Alma seurasi mukana, mutta kamreeri rouvineen jäi

vielä kolmanneksi näytökseksi istumaan. Silloin oli hänkin jo

mielestään täyttänyt kaiken vanhurskauden, ja lähti.

Viimeisellä väliajalla istui Eljas itsekseen paikoillaan, viitsimättä

lähteä ravintolaan tungeskelemaan. Eivät häntä nyt miellyttäneet

teatterit eivät muut; kaikki tuntui niin tyhjältä ja teeskennellyltä.

Kiikarilla katseli hän pitkin melkein tyhjiä rivejä ja luki sitten

kattoon maalattuja kirjailijain nimiä. Silloin sattui hän laskemaan

putken ylimmäistä riviä kohden, paratiisiin päin, ja samassa kohtasivat

hänen katsettaan tutut silmät, tutut kasvot ja pää, joka nyökäytti

hänelle tervehdykseksi; siihen tervehdykseen hän vastasi, vaikka se oli

tuiki sopimatonta. Niin -- Hellaan Annihan se oli tuo, joka

paratiisista tervehti. -- Tukholmassa! tiesinhän minä, sopersi

itsekseen Eljas. Ja vasta meni täältä se luutnantti Lendau, taluttaen

autuasta morsiantaan. Tuommoista pesäkuntaa minä kerran haaveksin

parantavani, tuotakin tyttöä pelastavani! Höpsis!

Jo ennen näytelmän loppua, pikkuista ennen kuin siellä nuoret

rakastavaiset olivat vihdoinkin saaneet toisensa ja kaikki oli

päättynyt onnellisesti, nousi Eljas ja hiipi teatterista pois yksin.

Kotiinsa hän aikoi mennä, mutta pistäysi kumminkin ohimennen

ylioppilastalon eteisessä katsoakseen olisiko siellä kirjeitä. -- Kas,

oli kerran ihmeeksi, oli kirje oudolla käsialalla. Keltähän tuo...

Jaha, entiseltä isännältä ... ja mitä se vastaa? Eljas luki: »-- -- --

Kaunista ja mieluistakin olisi auttaa eteenpäin pyrkiviä nuoria ja

toivorikkaita, mutta perheellisenä ja jo vanhana miehenä olisi ihan

kevytmielistä minun sitoutua takuisiin siksi suurista summista aivan

epävarmalla vakuudella, varsinkin kun minulle on kerrottu, että sinä et

luvuistasi ole tarpeellistakaan huolta pitänyt, vaan enemmin muihin

joutaviin aikaasi tuhlaat...»

Eljas rutisti kirjeen kokoon, tukki sen taskuunsa, painoi lakin

syvemmälle päähänsä -- kolakka oli syksyinen ilta, -- pisti kädet

taskuihin ja lähti niin ulos jatkamaan matkaansa. Käveli katua alas,

toista takaisin vetäen verkalleen jalkojaan perässään ja miettien

asioitaan mieli täynnänsä katkeruutta. --

Sillävälin päättyi näytäntö teatterissa, ja ihmisiä lappoi ulos oven

täydeltä. Juhana ja Julia tulivat myös siinä virrassa, joka Heikinkatua

pitkin vieri kaupunkiin. Ääneti he kulkivat, -- eihän siinä joukossa

juuri sopinutkaan puhua, mutta Juhana arveli, että kun he poikkikadulle

kääntyisivät, niin silloin se paremmin sopisi. Ja ylöspäin he pian

kääntyivätkin Simonkatua, mutta senkin kävelivät kokonaan ääneti. Vasta

siinä mutkassa, jonka katu nakkaa vasemmalle, sai Juhana virketyksi:

-- Siellä päättyi kaikki onnellisesti, nimittäin näyttämöllä.

-- Niin, he pääsivät kuitenkin vastusten jälkeen yhteen.

Valtavasti sykähti Juhanan povi, ja jo oli hänellä ääni vähällä

tunkeutua kurkusta, sanat solahtaa kieleltä: eikö sopisi näin

todellisuudessakin, että kaksi rakastavaista kerran pääsisivät yhteen.

Ja paljon muuta olisi siinä silloin tullut jäljestä. Mutta sanaakaan

hän ei sanonut; ainoastaan hieno, huokauksen tapainen ääni lähti

kurkusta, kieleltä ei hiiskaustakaan lohennut. »Olethan sinä hullu,

Juhana, ja lapsellinen! Kosimaan nyt tässä, velkainen rotta, jolla ei

ole palkkaa eikä palkasta toivoa! Sinun pitää hillitä itsesi.» Näin

puhui hän itsekseen. Ja hän hillitsi itsensä. Kalpealta hän näytti

siinä lyhdyn valossa, ja kalpeana kulki tyttökin hänen rinnallaan.

Samassa sitä oltiinkin Julian kotiportilla.

-- Hyvää yötä, sanoi tyttö, vain hieno värähdys äänessään.

-- Hyvää yötä, vastasi Juhana, ja hänen äänensä värähti vähän

tuntuvammin.

Julia meni huoneeseensa nukkumaan, noustakseen aamulla aikaisin

konttoritöihinsä. Ja Juhana painoi lakin syvemmälle päähänsä, kun

kolakka oli syksyinen ilta, pisti kädet takin taskuihin ja lähti

patikoimaan katua alas Eljaan äskeisiä jälkiä, ja mietti -- mitä lie

miettinytkin.